Metodit ja moraali

Etnografinen tutkimus käyttää aineistonaan ihmisten kokemuksia, eikä se ole koskaan vaikutuksiltaan neutraalia. Etnografisen tutkimuksen tekijän pitää sekä kunnioittaa tutkittavien oikeuksia että varmistaa, ettei tutkimuksesta ole haittaa. Ei kuitenkaan riitä, että tutkimus pelkästään välttää tutkittavien vahingoittamista tai haitan tuottamista, vaan ihmisten osallistumisesta riippuvan tutkimuksen pitäisi olla myös hyödyllistä tutkittaville tai tutkittavalle ryhmälle sen sijaan, että tutkimusta tehtäisiin vain tutkimuksen itsensä vuoksi. Tutkimukseen osallistuvien arvoja ja päätöksiä on kunnioitettava, ja heille on taattava oikeus päättää siitä, millä tasolla he osallistuvat tutkimukseen.

Biseksuaalitohtori Kangasvuon väitöskirja valmistui. Lämpimät onnitteluni. Luemme kirjaa paraikaa eräässä lukupiirissä. Teos on monin tavoin pätevä, ja arvostan erityisesti aineiston pikkutarkkaa esittelyä. Yllä olevasta metodisen ratkaisun puolustuksesta olen kuitenkin eri mieltä. Kaskaste kommentoi sitä osuvasti: tietty metodinen ratkaisu esitetään ainoana eettisesti kestävänä. Tutkittavien tulee hyötyä tutkimuksesta, koska muu on moraalitonta: "pitää varmistaa", "on kunnioitettava", "on taattava".

Tämä moraalisen vaatimuksen esittävä katkelma ei ala mitenkään sattumalta sanalla "etnografinen". On itse asiassa outoa, että Kangasvuo puhuu etnografiasta, sillä hänen aineistonsa koostuu julkaisuista ja haastatteluista. Hän on kuitenkin kulttuuriantropologi, joten kaipa metodikuvauksissa on puhuttava etnografiastakin, vaikka työ ei perustuisikaan perinteiselle etnografiselle tutkimukselle. Ja kulttuuriantropologiassa yllä olevan katkelman kaltaiset näkemykset ovat tätä nykyä yleisiä.

Edes etnografisen tutkimuksen tekijän ei aina tarvitse kunnioittaa tutkimukseen osallistuvien päätöksiä. Kuten Kaskaste mielestäni oikein huomautti, voi olla vallan perusteltua toimia toisin. Kun kyseessä on haastattelututkimus, olisi aivan kohtuutonta, jos tutkijan olisi pakko taata tutkittaville niin paljon oikeuksia kuin yllä luetellaan. Esimerkiksi Anu Kantolan Markkinakuri ja managerivalta olisi luultavasti heikentynyt huomattavan paljon, jos Kantola olisi päästänyt aineistossaan esiintyvät haastateltavat mestaroimaan työtään – tai jos hän olisi kokenut velvollisuudekseeen varmistaa, ettei työstä koidu tutkittaville haittaa.

En ole lukenut Kangasvuon kirjaa vielä loppuun, mutta minusta näyttää siltä, ettei hän itsekään seuraa esittämiään moraalisia vaatimuksia kovin tiukasti, ja hyvä niin. Hän analysoi diskursseja, joita hän löytää paitsi tutkimistaan julkaisuista, myös tekemistään haastatteluista – eikä siis heittäydy mihinkään osallistavan etnografian hyökyihin. Kulttuuriantropologisessa diskurssissa vain taitaa nykyään kuulua asiaan julistaa tiettyjen metodien moraalista ylemmyyttä.

Filosofisesta normatiivisuudesta

Luen ystäväni keskeneräistä käsikirjoitusta, jota lupasin kommentoida. Hän puhuu ihanteesta, jonka mukaan filosofin ei tule kertoa ihmisille kuinka näiden tulisi elää. Kautta aikain filosofialta on toivottu elämänohjeita ja arvoarvostelmia, mutta joskus osa filosofeista on kieltäytynyt antamasta niitä. Wittgenstein on erityisen hieno esimerkki filosofista, joka selvästi pyrki pitämään arvoarvostelmansa erossa filosofisesta työstään. Filosofisilta mieltymyksiltäni olen aina kuulunut tähän joukkoon. Ilahduin esimerkiksi kuullessani Helen Longinon sanovan, että normatiivinen etiikka koettelee hänen kärsivällisyyttään.

Ystäväni kuitenkin käyttää tässä yhteydessä sanaa "normatiivisuus" ihan sellaisenaan: arvoarvostelmia karttava filosofia on deskriptiivistä, ei normatiivistä. Mielestäni tämä on virhe. Ainakin pitäisi tarkentaa. Väitän nimittäin, että filosofia on lähes poikkeuksetta normatiivista – myös Wittgensteinin filosofia.

Totta, sellainen filosofia, jota pidän suurimmassa arvossa, ei kerro mitä ihmisten pitäisi arvostaa tai mihin heidän tulisi pyrkiä. Filosofinen argumentaatio kuitenkin perustuu normatiiviselle vaatimukselle: se vaatii ihmisiltä rationaalisuutta. Wittgenstein ei sano, mitä ihmisten pitäisi haluta. Mutta jos Wittgenstein viitoittaa parhaan reitin haluttua päämäärää kohti, eikä haluaja kuitenkaan seuraa sitä, se vaatii kyllä selitystä. Jos haluaja yksinkertaisesti kieltäytyy, filosofi ei tietenkään mahda asialle mitään, mutta tämä ei poista argumentaation normatiivisuutta. Siitä on aikaa kun luin Wittgensteinin teoksen Varmuudesta, mutta muistan lukeneeni sen pitkälti tutkielmana tästä rajasta.

Rationaalisuutta vaativa normatiivisuus läpäisee suurimman osan tuntemastani filosofiasta. Joitain poikkeuksia tietysti on; muistelen esim. Georges Bataillen ainakin ajoittain luopuvan rationaalisuuden vaatimuksesta. Hän taitaa kyllä esittää filosofisessakin tuotannossaan erinäisiä arvoarvostelmia, mutta pidän häntä silti vähemmän normatiivisena filosofina kuin esimerkiksi Wittgensteinia. (Sanon tämän varovasti, koska siitä on yli viisitoista vuotta kun olen viimeksi lukenut Bataillea.) Arvoarvostelmia normatiiviseen sävyyn esittävää filosofia on usemmiten mahdollista lukea niin, että jättää arvostelmat vähälle huomiolle. Normatiivinen rationaalisuuden vaatimus sen sijaan läpäisee filosofisen työn. Sitä ei voi sivuuttaa. Se on siksi perustavammanlaatuinen normatiivisuuden laji.

Tässä hahmottelemani ero kahden erilaisen normatiivisuuden lajin välillä on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Olen nimittäin kokeillut myös irrationaalisuutta. Totesin sen epätyydyttäväksi. Rationaalisuuden vaatimuksesta luopuminen esti minulta mielekkään filosofisen työskentelyn.

Ryhtymättä

Ohjeita uimarille 

Katso tätä uimamiestä, merta pelkää, merenselkää!
Paljain jaloin rantaviivaa astuu, ilmaa hetken ui,
siihen unohtuu. 

Entä tämä metsästäjä? Saalista ei saatu ole,
metsästäjän sulkahattu vain ja ase ruostumassa.
Silti kantaa nimeä kuin mies ja niin kuin
peto murahtaa. 

Ja äiti, äiti kehdossaan vain uniansa tuudittaa,
ja itseänsä syvään uneen.

Ah! Meri laaja on ja syvä. Hukkua on hyvä;
ei liian vähän eikä liikaakaan.
Vain hullu hukkuu kokonaan.

Runo on Risto Ahdin; sitä analysoitiin tänään koulussa, jota nykyään käyn. Luennon aiheena oli monikerroksisuus, ja Ahdin runo eittämättä on monikerroksinen, joten ei liene ihme, että luin siihen viimeaikaisia mietteitäni ryhtymättä jättämisestä.

Olen kirjoittanut koulua varten novellia, jonka henkilöistä yksi lannistuu kriittisestä palautteesta ja sulkeutuu kotiinsa kantamaan kaunaa maailmalle siitä, ettei se ymmärrä hänen nerokkuuttaan. Hän identifioituu suureksi ajattelijaksi ja johtajaksi, mutta kommunikoi muiden ihmisten kanssa enää nimimerkillä verkossa ja oireilee monin tavoin ristiriitaa omakuvansa ja todellisen sosiaalisen asemansa välillä. Olen koettanut ymmärtää kirjoittamani henkilön motiiveja ja ajatuksenjuoksua, mutta pitkään jouduin toimimaan pelkän intuition varassa, sillä ymmärsin hänet osin väärin. Oletin henkilöni kärsivän jostain hämmentävästä huonon itsetunnon lajista. Sitten Kaskaste huomautti, että tulkintani oli sekä tyypillinen että epäoikeudenmukainen: vetäytyminen ei mitenkään välttämättä ole merkki huonosta itsetunnosta. Novellini henkilön tapauksessa ei tosiaan ole: hänen itsetuntonsa on mainio, hän vain pitää muita ihmisiä arvostelukyvyttöminä.

Kirjoittamani henkilö kantaa kaunaa maailmalle, jonka pitäisi ilman muuta tunnistaa hänen eittämätön kyvykkyytensä, mutta joka ei täytä velvollisuuttaan, vaan tuomitsee hänet hourailijaksi ja salaliittoteoreetikoksi. Henkilön kokema ristiriita ei siis kumpua siitä, että hän havaitsisi itsensä kyvyttömäksi toteuttamaan omia haaveitaan, vaan siitä, että vaikka hän uskoo vankasti kykenevänsä vaikka mihin, maailma on sokea eikä ryhdy yhteistyöhön hänen kanssaan. Henkilöni tuomitsee muut ihmiset kelpaamattomiksi ja siksi eristäytyy heistä. Kuten Kaskaste huomautti, samantyyppiseen tulokseen voisi päätyä vähemmänkin kaunaisesti, vaikkapa toteamalla maailman arvostavan muita kykyjä kuin niitä, joissa eristäytyjä on vahvimmillaan.

Vaikuttaa helposti siltä, ettei henkilöni uskaltaisi heittäytyä veden varaan vaan jäisi arkuuttaan kotiinsa toistamaan uimaliikkeitä kuivalla maalla; ryhtymättä jättäminen johtuisi siis epäonnistumisen pelosta ja halusta säilyttää kuvitelma omasta osaamisesta. Kerrontani napakoitui kuitenkin selvästi kun ryhdyinkin ymmärtämään hänen ajatuksenjuoksuaan toisin. Ei hän pelkää epäonnistuvansa. Hän ei luota siihen, että maailma tajuaisi hänen säkenöivän onnistumisensa.

Seikkailuleikeistä

Kirjoitettu 19.7.2012 ilta-auringossa Sandön hiekkarannalla.

Lapsena seikkailuleikit olivat juonellisia. Ne rakentuivat kokonaisen tarinan varaan, sellaisen jossa oli alkupiste, käänteentekevä tapahtuma, toimintaa ja ratkaisu. Leikkien minä oli joku muu kuin minä itse ja usein aikuinen. Usein myös jossain aivan muualla, satumaailmoissa. Sanotaan aikuisten lopettaneen aikuistuessaan leikkimisen, mutta ainakaan minun kohdallani se ei pidä lainkaan paikkaansa; leikit ovat vain hieman toisenlaisia kuin ennen ja rakentuvat tarinoiden varaan hienovaraisemmin kuin ennen. Mimesistä, toisaallaoloa, leikitään-ettää ja lopulta tarinallisuutta yhtä kaikki. Esimerkiksi pukeutuminen voi olla leikki aikuisenakin, ja usein on minullekin edelleen ("terve, filmitähti," sanoi kryssijäsankaritar kun purjehdusretkellä sidoin valkean silkkihuivin päähäni ja asetin suuret aurinkolasit silmilleni), mutta puhutaan nyt seikkailuleikeistä.

Tänään kävelimme lemmikkini kanssa Sandön eteläkärkeen. Saari on outo, pitkä ja kapea hiekka- ja kiviharju. Etelässä, kohti avomerta, on suuri määrä siirtolohkareita, jotka pistävät oikukkaan rannan vedestä ja lepäävät rantakivillä ja -kallioilla. Saarella kasvaa mäntyä, katajaa, kanervaa, rantakauraa, horsmaa, suolaheinää, ruohosipulia, metsälauhaa, hiirenvirnaa, maksaruohoa, rantaniittyjen harvinaisia mehi- ja putkikasveja ja muutamin suojaisin paikoin paljon mustikkaa. Maassa matavat männyt mahdollistavat puuhun kiipeämisen sijasta puuhun kävelemisen ja siirtolohkareiden seasta löytää lokosia, joihin voi jäädä paistattamaan päivää kunnes hämähäkki on ehtinyt kutoa lähimmästä horsmasta lohkareen laelle kiinnittyvät virheettömän verkon, jonka alle ei auta kuin jäädä ansaan – huomasitteko, keksin jo tarinan, tässä nyt kirjoittaessani ilta-auringon lämmössä hiekkarannalla, ja tarina on hyvinkin sitä lajia, jonka ympärille leikit nykyään rakentuvat. Ero lapsuuden leikkeihin on siinä, ettei näissä tarinoissa ole ratkaisua, eikä siis ehjää, kokonaista juonta.

Mimesis voimistuu ja ratkaisukeskeisyys vähenee. Äskeisestä siirtolohkareiden suojaamasta rauhasta mieleeni tuli Muumimamma kirjassa, jossa muumit purjehtivat salaperäiselle saarelle – oliko se Taikurin hattu? – ja jossa Mamma jää heiluvien heinänkorsien ja meren kohinan tenhoon. Retkellämme saaren kärkeen vaahtopäinä kuohuvan avomeren äärelle leikkini olivat kuitenkin toiset, seikkailullisemmat. Niissäkään en kuitenkaan punonut toimintaa tai ratkaisuja, vaan ainoastaan vahvoja tarinallisia mielleyhtymiä. Tiedättehän, ajopuuta keräävä haaksirikkoutunut, tai kallionlohkareelle kiipeävä tutkimusmatkailija, tai rannan kasvustoa tunteva parantaja, tai kalastajatuvan nainen aikana, jolloin saarta ympäröivien karien lomitse ei navigoitu iPadin GPS:n ja merikorttiohjelman avulla.

Lemikkini innoittui nyt purjehdusmatkallamme kyselemään meiltä mitä on keskiluokkainen vapaus tänä aikana, jolloin keskiluokka voi olla kenties hedonistisempaa kuin koskaan ennen (kuten kirjoitan tässä laskevan auringon lämmössä valkoviiniä siemaillen). Vapauttahan on vähän, on urat ja asuntolainat sun muut. Päädyimmekin puhumaan vapauden performoimisesta: millaista on keskiluokkainen vapauden performanssi?

Minulle sitä on seikkailuleikki. Leikillä esitän erilaisia variaatioita vapaudesta, mutta yleisönä olen lopulta vain minä itse. Keskiluokkaisuus vain antaa minulle mahdollisuuden rakentaa leikeilleni hienoja näyttämöitä.

Olimme pari viikkoa sitten lemmikkini kanssa roadtripilla Baltiassa. Sain täydellisen seikkailuleikin Jurmalan hiekkarannalla eräänä hiostavan painostavana hellepäivänä lähdettyäni yksin kävelemään valkeaa hiekkaa kohti lännestä lähestyviä ukkospilviä. Olin koko alkuviikon odottanut ukkosta, ja nyt sain. Jo ennen sen tuloa asetin tuolin rannan telttakahvilan suojaan, otin lasini ja istuuduin katsomaan kuinka ensimmäiset pisarat iskivät raskaina hiekkaan, salamat alkoivat leimahdella Riianlahden yllä ja rantalomailijat keräsivät kiireesti tavaroitaan suojautuakseen sateelta. Pian teltta oli täynnä väkeä ja sade piiskasi sen seiniä. Istuimeltani oli täydelliset seikkailunäkymät, mutta lopulta sade ja tuuli yltyivät niin, että minun oli jätettävä se. Jaksoin ihmispaljoutta aikani, mutta sitten tungos alkoi häiritä leikkiäni ja päätin lähteä. Sade oli lämmintä ja kastuin perin pohjin kahlatessani jälkakäytävien lammikoiden halki takaisin hotellille. Leikkini minä vaihtui itseäni paljon vanhemmasta, kaiken kokeneesta maanmatkaajasta pikkutytöksi.

Keskiluokkainen hedonismi ja seikkailuleikki yhdistyivät parhaimmillaan kun ajoimme hurjassa helteessä ilmastoidulla autolla pitkin rannan pikkuteitä, joita TomTom ei tuntenut, mutta joiden olemassaolon minä kartanlukijana arvasin.

Myös purjehtiminen tarjoaa tilaa seikkailuleikkeihin. Navigointi on kihelmöivää tutkimusmatkailijoihin ja menneisiin merenkävijöihin samastumista, vaikka kartta onkin jo piirretty, merkimerkit asetettu paikoilleen ja kryssittäessä ojensin merikortin suosiolla kapteenillemme. Aaltojen liikkeisiin mukautuminen on kaupunkilaiselle minulle leikki.

Yritän tällä tarjota mahdollisen näkökulman, vaihtoehtoisen selitystarinan sille tavalle, jolla me keskiluokka lomailemme. Me teemme asioita, jotka näyttävät joltain, jotka ilmentävät sitä hedonismia, johon meillä on mahdollisuus, ja joista voi jälkikäteen kertoa hyvän tarinan. Loma ei silti välttämättä ole esitys muille, vaan ennen kaikkea itselle, eikä liioin epätoivoinen vakuutus mistään tai yritys uskotella itselleen, että on todellisuudessa ihanneminänsä tai joku niistä – vaan intensiivinen seikkailuleikkien kimara.

Jumala on sukkasiltaan viisi jalkaa pitkä

We answered, and said, Can a Man worship God in Spirit and Truth without a Body? He said, No. Then said I, neither can God accept of any Mans worship except he hath a Body of his own: For God hath a Body of his own, as Man bath a Body of his own; only God's body is spiritual and heavenly clear as Christial, brighter than the Sun, swifter than Thought, yet a body.

Kuvitellaan kristillinen lahko, jonka oppi on täysin materialistinen. Minkäänlaista lähetyskäskyä ei ole, sillä muutkin kuin lahkolaiset voivat päästä Taivaaseen, ja usko rukousten voimaan on harhaoppia, sillä Jumalaa ei kiinnosta. Sukkasiltaan Jumala (eli Jeesus) on viisi jalkaa pitkä, ja hän on viimeksi puuttunut meidän maailmaamme 1600-luvun puolessavälissä. Paholaista ei ole muuten kuin meidän järkemme sekaannuksena. Taivas on fyysinen paikka, joka sijaitsee noin kuuden mailin korkeudessa Maan yläpuolella. Ihmiset eivät eroa olennaisesti eläimistä ja eläimetkin pääsevät Taivaaseen. Enkeleillä on ruumis siinä missä ihmisilläkin. Helvetti on tämä meidän Maamme sen jälkeen kun maailmanloppu on koittanut eli aurinko, kuu ja tähdet ovat sammuneet – mutta tämä ei tule tapahtumaan pian. Helvetinpelko on kaikin tavoin turhaa ja siitä on hyvä vapautua. Moraali ei riipu mitenkään Jumalasta tai hänen sanastaan, vaan on ihmisyksilön oma asia.

Ei tietenkään tarvitse kuvitella, en minä tätä olisi osannut keksiä. Sitaatti on teoksesta The Acts of the Witnesses of the Spirit 1600-luvulta, ja sen kirjoittaja Lodowick Muggleton oli toinen muggletonilaisuuden perustajista ja profeetoista. Kuulin lahkosta Tommilta kun viimeksi tapasimme, ja keskustelu riemastutti minua siinä määrin, että lupasin kirjoittaa tästä uskonnollisesta liikkeestä, joka on kuin uskonnollisen lahkon stereotyypin antiteesi: lahko ilman karismaattista johtajaa, ilman tuomiopäivänodotusta, ilman lähetystyötä tai eristäytymistä, ilman omistautumisvaatimuksia, ilman saarnoja, ilman pelottelua ja ilman saneltuja moraalisääntöjä. Toisista lahkoista toki erottauduttiin, sillä esimerkiksi kveekareita kirottiin tarmokkaasti.

Kummallisinta muggletonilaisissa oli ehkä se, että viimeisin tunnettu muggletonilainen, maanviljelijä Philip Noakes, kuoli vuonna 1979: lähetyskäskytön ja löyhästi organisoitunut pikkuinen lahko siis säilyi olemassa yli 300 vuotta. Muggletonilaisilla ei ollut kirkkoja, ei pappeja eikä varsinaista johtajaa Muggletonin kuoltua, ja tapaamiset olivat varsin epämuodollisia, kuten Patrick Collinson kirjoittaa artikkelissaan "Five Feet Tall in His Socks" (kyllä, kähvelsin otsikkoidean):

The Muggletonians met on the first Wednesday of the month, but only to socialise, to read from their sacred texts, and to sing their songs, which were set to popular tunes. This, until the opening of the Bishopsgate Reading Room, happened in the snug of some local pub, which allowed Macaulay to call them 'tipplers'

Muggletonilaiset eivät olleet yksimielisiä; itse asiassa heidän tapaamistensa pöytäkirjoista selviää, että kiistelivät keskenään paljon. Debatti kuului asiaan. Lahkolaisia ei edes velvoitettu avioitumaan toisten lahkolaisten kanssa, mutta silti tämä lähes deistinen usko siirtyi sukupolvelta toiselle ja vaikka vanhoja jäseniä menetettiin, uusia liittyi aina mukaan. Vasta 1900-luku hivutti pois äärimaterialistisen uskonnollisen opin, jonka mukaan Taivas on kuutisen mailia yläpuolellamme. Siihen oli kai vaikea uskoa lentokoneiden keksimisen jälkeen.

Toisten ihmisten ongelmat

Britanniassa on viime aikoina käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, missä määrin yhteiskuntaa on muovannut se, ettei hyväosaisin vähemmistö tajua, kuinka hyväosaista se on muuhun kansaan verrattuna. Toimittajat Polly Tonybee ja David Walker kertovat kirjassaan Unjust Rewards (2008), kuinka he kysyivät satumaisen rikkaan brittiläisen yläluokan edustajilta, mihin kohtaan yhteiskuntaa he mielestään sijoittuivat. Kyselyn kohteeksi joutui joukko lakimiehiä, joiden vuositulot vaihtelivat 500 000 punnasta 1 500 000 puntaan (mikä nostaa heidän Britanniassa suurituloisimpaan yhteen promilleen kansasta, ts. 999 brittiä tuhannesta ansaitsee heitä vähemmän) sekä pankkiireja, joiden tulot vaihtelivat 150 000 punnasta peräti 10 000 000 puntaan. Ilmeni, että haastatellut megarikkaat olivat täydellisen, absoluuttisen pihalla siitä, miten poikkeuksellisessa asemassa he olivat. Heiltä kysyttiin esimerkiksi, kuinka paljon täytyy ansaita, että pääsee suurituloisimpaan kymmeneen prosenttiin. Vastausten keskiarvo oli 162 000 puntaa. Todellisuudessa siihen riitti vuonna 2007 alle 40 000 puntaa – suurituloisuuden raja arvioitiin yli neljä kertaa korkeammaksi kuin se on.

Entä missä kulkee niin kutsuttu köyhyysraja? Superrikkaat sijoittivat sen 22 000 puntaan. Tulojakauman keskikohdassa sijaitseva britti ansaitsi kuitenkin vain noin 20 000 puntaa; jopa hieman paremmin kuin keskimääräisesti tienaavat elävät siis rikkaiden mielestä köyhyydessä.

Luen Tommin muutaman viikon päästä ilmestyvän kirjan Suuri Kaalihuijaus käsikirjoitusta. Teoksesta on näemmä tulossa viihdyttävä ja näkemyksellinen anekdoottikimara yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä. Sain luvan blogata siitä, ja käytän tuon luvan nyt täysin hävyttömästi puhumalla tavalliseen tapaani niistä sivupoluista, joille ajatukseni lukemani innoittamina harhautuivat.

Jos Jutta Urpilainen pitää alle 3000 euroa kuussa ansaitsevia suomalaisia pienituloisina, niin millaiset mahdollisuudet hänellä on käsittää, millaisia ongelmia todellisilla pienituloisilla on? Varmasti 2 500 euroa kuussa ansaitsevalla voi välillä olla taloudellisia huolia, mutta ne ovat laadullisesti aivan erilaisia huolia kuin sen ihmisen, jonka kuukausipalkka on selvästi alle tuhat euroa. Heitäkin on. Heidän ongelmiensa käsittäminen voi kuitenkin olla ylivoimaista jos niiden uskotaan olevan samantyyppisiä kuin 2 500 kuukausipalkkaa nauttivan pulmat, tai arvellaan eron olevan vain määrällinen.

Tommi toteaa, etteivät taloudellisesti hyvin etuoikeutetussa asemassa olevat ihmiset tunnista omaa hyväosaisuuttaan – David Cameronkin kuvittelee edustavansa keskiluokkaa. Oman hyväosaisuuden tunnistamatta jääminen ei kuitenkaan rajoitu taloudelliseen hyväosaisuuteen, ja juuri tästä tahdon nyt puhua.

Kirjoitin joitain vuosia sitten siitä, että tietyissä asioissa olen ja olen lapsuudestani saakka ollut etuoikeutettu; en pelkästään verrattuna kehitysmaiden nälkäänäkeviin lapsiin, vaan suomalaisiin ikätovereihini. Taustani ansiosta olen tietyissä suhteissa sosiaalisesti hyvin etuoikeutetussa asemassa. Olen saanut elää keskimääräistä liberaalimmassa ja älyllisesti hyvin kannustavassa ympäristössä, ja tämän seurauksena esimerkiksi monien ihmisten häpeäreaktiot ja vaikeudet luottaa omiin kykyihinsä ovat olleet minulle hyvin vaikeastiymmärrettäviä. Minun onkin mahdoton käsittää niitä jos vertaan niitä omiin samantyyppisiin tunteisiini, sillä ne ovat selvästi laadullisesti erilaisia. On yksi asia ahdistua joskus deadlinen uhatessa tai nolostua jostain kämmistä, mutta nukkua sitten yön yli ja koota itsensä aamulla taas kuntoon. On tykkänään toinen asia pelätä epäonnistumista tai häpeään joutumista niin kroonisesti, että se rajoittaa elämänvalintoja raskaasti. Jälkimmäisen kaltaiset kokemukset ovat minulle kuitenkin niin vieraita, että joudun näkemään vaivaa tunteakseni empatiaa niistä kärsiviä kohtaan, sillä eläytyminen on vaikeaa.

Olen vuosien saatossa hahmottanut useitakin asioita, joissa olen niin etuoikeutetussa asemassa kohtalaisen moniin verrattuna, että se heikentää kykyäni muodostaa minkäänlaista kuvaa siitä, millaisten ongelmien kanssa he painivat. Näin voin välttää ainakin joitain kaikkein typerimpiä ymmärtämättömyyden ilmauksia. En sis esimerkiksi arvele, että vakavasti masentuneen pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni tai lähteä lenkille, enkä kuvittele, että anorektikolle kannattaa tuputtaa laardivanukasta suklaakastikkeella. Tietenkään en voi tietää kuinka paljon vielä on hahmottamatta, mutta yhtä kaikki, tämän tietoisen opettelun seuraukset ovat jo ehtineet yllättää. Koen näet välillä oloni hieman epämukavaksi liberaalien ja etuoikeutettujen tuttavieni seurassa, kun he mielestäni ymmärtävät räikeästi väärin ja sitten tuomitsevat jotain, jossa olen itse tunnistanut sellaisia toisten ihmisten ongelmia, joihin minun on vaikea eläytyä.

Annan yhden esimerkin parin vuoden takaa. Minusta oli ikävää nähdä, kuinka monet vapaamielisinä pitämäni tuttavani reagoivat vihamielisesti ja pilkallisesti Timo Hännikäisen kirjaan Ilman. Reaktio ei minusta mitenkään ratkaisevasti eronnut vaikkapa tilanteesta, jossa upporikas menestyjä kohtaa mielenterveysongelmaisen työttömän, ja tämä erehtyy valittamaan kohtaloaan äkeään sävyyn, jolloin menestyjä syyttää toista luuseriksi, joka on itse vastuussa naurettavasta kohtalostaan, koska onhan menestyjämmekin kohdannut ongelmia, mutta selättänyt ne.

Kunniasta, osa 2

The paradox that honor is at the same time a matter of moral conscience and a sentiment on the one hand, and on the other, a fact of repute and precedence, whether attained by virtue of birth, power, wealth, sanctity, prestige, guile, force, or simony (or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it), implied that honor could not merely be reduced and treated as an epiphenomenon of some other factor, but obeyed a logic of its own which could dispel paradoxes.

Kirjoitin vastikään kunniasta ja nyt kirjoitan siitä lisää. Olen nimittäin keskustellut aiheesta useammankin ihmisen kanssa ja heidän kommenttinsa ovat avanneet asiasta uusia puolia. Sitaatti on J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta heidän toimittamassaan kirjassa Honor and Grace in Anthropology, jota aloin juuri lukea.

Istuin viime viikolla Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä ja puhumassa kunniasta. Tommi ilmaisi tyytymättömyytensä siihen aiemman kirjoitukseni kommenteissakin mainittuun huomautukseen, ettei kunniamurhia pitäisi kutsua kunniamurhiksi vaan häpeämurhiksi. Jos hyväksymme Bergerin jo aiemmassakin kirjoituksessani siteeraamani näkemyksen, jonka mukaan [t]he concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles, sana "kunniamurha" on erinomaisen osuva. Jos yksilön identiteetti on olennaisesti sidoksissa institutionaalisiin rooleihin, niin on ymmärrettävää, että nämä roolit tulee otettua vakavasti. Roolissa epäonnistuminen merkitsee pahaa identiteettikriisiä. Epäonnistua voi ilman, että tekisi itse aktiivisesti mitään, sillä institutionaaliset roolit ovat usein yhteisöllisiä asioita: voi päätyä esimerkiksi epäonnistumaan isänä koska tytär tekee jotain häpeällistä. Tästä voidaan päätyä aina murhiin asti: oma (ja muiden perheenjäsenten) kunnia ja identiteetti pelastuu kun häpeän tuonut tapetaan. Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti.

Kunniasta kuitenkin halutaan puhua positiivisessa valossa. Esimerkiksi haluttomuus puhua kunniamurhista on selvä merkki kunnian arvonpalautuksesta: sana "kunnia" halutaan varata positiiviseen käyttöön. Päädyin jatkamaan pohdintaa Kaskasteen ja lemmikkini kanssa. Bergerhän ennakoi esseensä lopussa kunnian käsitteen paluuta; väitin aiemmassa kirjoituksessani, että se on palannut entisellään, mutta nyt en ole asiasta niin varma. Pikemminkin keskustelussamme alkoi hahmottua erilaisia kunnian kevytversioita.

Kaskaste kirjoitti siitä, miten hänen kunniaansa ehkä voisi loukata. Kuulosti tutulta; minäkin voisin tuntea melko karmivaa kauhua ja kokea kunniani tahriintuneen jos joku onnistuisi kaappaamaan verkkoidentiteettini ja kirjoittelisi sitten nimissäni juuri niin ovelasti, että "juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa." Hahmotan asian niin, että tässä Bergerin määritelmästä on riisuttu institutionaalisuus. Identiteetin kiinteä suhde rooliin otetaan edelleen vakavasti, mutta roolista on tullut itse muovattava asia, oikeastaan siitä on tullut tyyli. Oman tyylin säilyttäminen ja hallitseminen on kunnia-asia. Tällaisen kunnian käsitteen lähikäsite on turhamaisuus.

Bergerin määritelmästä voi riisua muutakin kuin institutionaalisuuden. Toinen tapa keventää kunnian käsitettä on höllentää institutionaalisen roolin ja identiteetin välistä kytköstä ja tehdä rooleista vapaasti valittavia ja osa-aikaisia. Lemmikkini puhui kunnian merkityksestä työssä: ammattilaisen kunnia vaatii tekemään työn hyvin. Ammattikunnian lisäksi voisi ajatella esimerkiksi harrastajan kunniaa. Vaikkapa roolipeliä verkossa pelaava ihminen saattaa rakentaa itselleen tietynlaisen pelaajaroolin, jonka kunniasta hän pitää visusti huolen. Tällaiset roolit eivät kuitenkaan määrittele yksilön identiteettiä sillä tavalla kuin Bergerin määritelmässä. Kun työpäivä on ohi tai tietokone suljetaan, rooli pannaan naulaan odottamaan seuraavaa käyttökertaa, jota ei edes välttämättä koskaan tule, sillä tällaisista rooleista voi halutessaan luopua ja valita tilalle jotain muuta. Tämän kunnian käsitteen lähikäsite on ylpeys.

Lemmikkini huomautti myös, että jos Bergerin kuvauksesta riisutaan sekä institutionaalisuus että roolin ja identiteetin välinen kiinteä kytkös, päädytään puhumaan henkilökohtaisesta brändistä ja sen suojelusta. Brändi muistuttaa tyyliä siinä mielessä, että se muovataan (tietysti tarjolla olevista elementeistä, mutta silti) itse, eli se ei saa näyttää valmiilta roolilta (sen sijaan vaikkapa ammattiylpeä puuseppä saa vapaasti toteuttaa stereotyyppiä). Toisaalta brändi muistuttaa myös roolishoppailua, sillä brändi voidaan ripustaa naulaan kun siltä tuntuu, eikä identiteetti siitä miksikään muutu. Luin vastikään kahden muotibloggaajan häpeäntunteista kun he olivat mokanneet menemällä taidennäyttelyn avajaisiin alipukeutuneina. Kärsiköhän tuossa henkilökohtainen, kiinteästi identiteettiin kytkeytyvä tyyli, vai kolhiutuiko muotibloggaajan kunnia ammattikunnian tapaan, vai pitäisikö sanoa, että brändiin tuli naarmu?

Ainakin alipukeutuminen tuotti häpeää: "Harvoin on oikeasti hävettänyt yhtä paljon kuin eilen ollessani pukeutuneena valkoisena loistavaan kirpparineuleeseen sekä farkkuleggingseihin, kun vieressä parveili seurapiirien kermaa cocktail-mekoissaan ja korkokengissään." Kunniasta sen sijaan ei puhuttu, eikä kumpikaan bloggaajista selvästikään hävennyt toista, ainoastaan itseään. Voikin sanoa, että kaikki modernisti kevennetyt häpeän ja sen lähikäsitteen kunnian lajit tapaavat keskittyä yksilöön. Bergerin kuvaama kunnia sen sijaan liittää ihmiset yhteen kunnian sitein: häpäisemällä itsensä yksilö vahingoittaa myös läheistensä kunniaa. Jonkinlaisena kunnian lajin lakmuspaperina voisikin pitää sitä, voiko yhden häpeä olla myös toisen häpeä. Kun aiemmassa kirjoituksessani sanoin, että moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, koetin tietysti keksiä esimerkkejä, mutta ainoat mieleentulevat liittyivät kaiken maailman moottoripyöräjengeihin tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Olinkin ehkä väärässä, sillä moisia on sentään syytä pitää marginaali-ilmiöinä.

Toisaalta parisuhteen ja perheen sisältä toisiin ulottuva kunnia-ajattelu ei ole kadonnut. En nyt löydä kyseistä kirjoitusta, mutta muistelen joskus lukeneeni Kasasta (voi, miksei tuo blogeista parhain päivity?) mieleenjääneen sivuhuomautuksen, että kun huomaat häpeäväsi kumppaniasi toisten edessä, on syytä tajuta suhteen voivan toivottoman huonosti. Olen pari kertaa ollut tällaisen häpeän lähteenä (ja aivan, eihän se suhde kestänyt), mikä oli erittäin mielenkiintoista. Olin nimittäin jo lukenut tuon huomautuksen ja se oli jäänyt mieleen, joten mietin sitä hiljaa itsekseni samalla kun kuuntelin saarnaa siitä, kuinka olin häpäissyt seuralaiseni käyttäytymällä huonosti. Muutamaan otteeseen minut pantiin vaivihkaa vastuuseen seuralaiseni tyylin säilyttämisestä, mihin pystyn kyllä turhamaisena ihmisenä samastumaan. Joskus oli kuitenkin kyse vähän lähempänä vanhoja kunniakäsityksiä olevasta ajattelusta ja silloin saarna esitettiin aivan suoraan: en rikkonut seuralaiseni tyyliä vaan tiettyjä naiselliseen rooliin kuuluvia käytösnormeja vastaan, mikä ymmärrettiin häpeälliseksi, ja häpeä ulottui seuralaiseenikin (tai itse asiassa vain häneen, sillä itse en lainkaan ymmärtänyt hävetä). Tämä on luultavasti omakohtaisin kokemukseni Bergerin kuvauksen kaltaisesta kunnia-ajattelusta. Paha kyllä en muista mainittiinkö sanaa "kunnia" lainkaan.

Kansallisvaltion vahvuus

If, as a few of my colleagues have suggested, sending Yellowman's tapes back to his wife for destruction constitutes a kind of academic sacrilege, then it brings up the question of whether it would have been better to keep the tapes (against the wishes of my trusting Navajo family) and thereby commit personal and cultural sacrilege? This sounds more emotional than scholarly, but the dilemma brings up the issue of power and colonialism in fieldwork in a very direct and bothersome way. As a scholar with the best of intentions, as the person who had spent years amassing these interviews, I could have argued for keeping the tapes, explaining to the Yellowman family that they simply had no idea how useful the contents would be to generations of scholars to come. But no matter how sensible this approach might sound to us, it places academic interests over the very real concerns of the people I claim to understand (another kind of sacrilege, I think, considering the current positions on ethics subscribed to by folklorists and anthropologists).

Sitaatti on Barre Toelkenin erittäin kiinnostavasta artikkelista "The Yellowman Tapes". Siinä hän kertoo, kuinka hän keräsi yhdeltä informantilta, navajomieheltä nimeltään Hugh Yellowman, suuren määrän korvaamattoman hienoja tarinaäänitteitä. Sitten Yellowman kuoli. Keskusteltuaan lesken kanssa Toelken lähetti kaikki nauhat tälle ja tämä tuhosi ne. Muu olisi ollut navajojen uskomusten mukaan erinäisistä syistä hyvin vaarallista. Näin tutkittavien episteemiset käytännöt vaikuttavat tutkimuseettisiin ratkaisuihin.

En ole juuri kirjoitellut viime aikoina. Se johtuu sosiaalisen elämäni viimeaikaisesta hillittömyydestä. Ajattelin nyt kuitenkin kertoa eräästä keskustelusta, joka alkoi eilen ja jatkui eri seurassa tänään. Laitoin eilen ruokaa napapiirin tuolta puolta kylään tulleelle maahiselle sekä lemmikilleni. Lemmikkini kysyi maahiselta, joka sattuu olemaan rajatutkija, mitä tämä tuumii kansallisvaltioiden nykytilasta; ovatko ne tosiaan heikentymässä sitä tahtia kuin yleisesti sanotaan? Katoavatko ne ennen pitkää? Maahinen vastasi ykskantaan, että eivät: Talouspolitiittisesti ne ovat ehkä heikentyneet, mutta ihmisten identiteetinrakennuksen näkökulmasta ne ovat tällä hetkellä vahvempia kuin koskaan.

Tänään lounaalla referoin tätä keskustelua Tommille, joka mieltyi vastaukseen: tämä on yksi niistä totuuksista, jotka hyväksyy heti kun ne kuulee, mutta joita ei sitä ennen arvele kenenkään rohkenevan sanoa ääneen. No, onhan se totta: Tommi osasi heti luetella lukuisia pikku ryhmiä jopa Euroopasta, jotka eivät vielä 50 vuotta sitten osanneet määritellä kansallisuuttaan, tai sitä, mihin (kansallis)valtioon he kuuluivat. Nykyään kansallisuus on se kysymys, joka sairaaloissa esitetään muistinsa menettäneille; sen he usein muistavat. Ja toisaalta, niin tietämättömiä kuin ihmiset todella monista poliittisista asioista ovatkin, kansallisuutensa he nykyään tietävät. Näin ei ole aina ollut.

Ystävällisyys ja dekonstruktion kritiikki

Perhaps Foucault had written enough about what we say and do to other people. He had now become preoccupied with what we say and do to ourselves. Official or prevalent or private moral codes would be part of that story, but there is

another side to the moral prescriptions, which most of the time is not isolated as such but is, I think, very important: the kind of relationship you ought to have to yourself, rapport à soi, which I call ethics, and which determines how the individual is supposed to constitute himself as a moral subject of his own action. (pp.237‒8).

Where previous nominalists thought of the self as making up its own categories, Foucault did not imagine that there is any self, any ego, any I, writing to do that. Each human subject ‒ you, me ‒ is an artifact. Because of Foucault's almost doctrinaire loathing of most forms of repression, and his radical shape-up of stnading accounts of it, many readers would still think of him as believing that the human subject is created by forces of repression. That is too limited an outlook. In this interview, he says "we constitute ourselves as subjects acting on others" ‒ as agents, that is, not as victims.

Olen lueskellut Ian Hackingin Historical Ontologya; sitaatti on siitä, hauskasta pikku tekstistä "Self-Improvement". Se sai minut vihdoin kirjoittamaan aiheesta, jota olen pyöritellyt ajatuksissani pitkin tätä käsittämätöntä, säkenöivää kesää. Aloitan vaikeasti (eli ajatus on vielä selvästi kesken) ja etenen kohti hieman selkeämpää ja konkreettisempaa.

Ajatellaan, että minulla on tietynlainen suhde itseeni, ja sen varassa olen rakentanut ‒ en tietenkään mitenkään romanttisutopistisen "vapaasti", mutta silti riittävästi ollakseni rakentamastani vastuussa ‒ itseni tietynlaisena moraalisubjektina. Ei ole mitenkään sattumaa, että olen esimerkiksi päätynyt hyvin moderniin tapaan erottamaan politiikan ja moraalin jyrkästi toisistaan: Moraalin ajatellaan sijaitsevan yksilössä, ei siis olevan kulloisenkin hallitsijan hallussa. Tässä mielessä etiikkani on kovin modernia: ajattelen, ettei kukaan muu kuin minä voi todistaa minulle mikä on oikein ja mikä väärin. Jos ja kun tämä koskee minun silmissä toisiakin, en voi kuvitella voivani todistaa toisille, mikä on oikein ja mikä väärin. Etiikasta tulee siis yksityisasia. Ja politiikka on määritelmällisesti aivan muuta kuin yksityisasia. Tämä eronteko on mahdollinen tietyssä historiallisessa tilanteessa; se on ollut yksi minulle avoinna olevista vaihtoehdoista, ja olen muovannut sillä itseäni.

Foucault tarkoittaa etiikalla tietynlaista suhdetta, joka minulla tulisi olla itseeni (se tietysti vaihtelee, millainen tuon suhteen kulloinkin oletetaan olevan). Mikäli ymmärrän Foucaultia oikein, se mitä hän kutsuu etiikaksi, on minun kohdallani tehnyt mahdolliseksi sen selvän eron, jonka teen politiikan ja etiikan/moraalin välillä (aivan, käytän siteeraamassani vanhassa kirjoituksessani sanaa "etiikka" eri tavoin kuin Foucault... joten koetan nyt tässä kirjoituksessa käyttää sanaa "moraali" "etiikan" sijasta silloin kun en puhu Foucaultin etiikasta). Samalla tuo suhde itseeni on tuottanut selvän eron siinä, mitä katson voivani edellyttää toisilta, ja mitä taas itseltäni.

Toisilta edellyttäminen tuntuu minusta aina hieman moraalittomalta (eli kuten aiemmin kirjoitin, politiikka on a-eettistä). Tästä on selvä kytkös siihen, että pyrin edellyttämään toisilta lähinnä negatiivisia tai passiivisia asioita: joidenkin asioiden tekemättä jättämistä. Positiivisiin, aktiivisiin tekoihin painostamiseen koen tarvitsevani melkoisen vankkoja perusteita. Kun painostan toisia, painostan heitä yleensä luopumaan jostain positiivisten vaatimusten rakennelmasta, jonka he kohdistavat toisiin. Esimerkiksi sopii aihe, jota olen taas pitkästä aikaa itse pohtinut paljon, ja josta Veloena suureksi ilokseni vastikään kirjoitti: yksiavioisuuden vaatimus. Painostan ihmisiä luopumaan moisesta vaatimuksesta ‒ toisiin kohdistettuna. Itseltään yksiavioisuutta saa tietysti vaatia jos siltä sattuu tuntumaan (minusta ei tunnu).

Tämä on oikeastaan kaikki jo aiemmin sanottua. Kirjoitin ihmissuhdenäkemyksistäni vankan poliittiseen sävyyn jo vuosia sitten. En ole edelleenkään olennaisesti eri mieltä silloisen itseni kanssa, mutta en enää ole tuohon kirjoitukseeni mitenkään varauksettoman tyytymätön, sillä se ei enää riitä minulle. Se on poliittinen, se on positiivisia normeja purkava, se julistaa vapautta tiettyjen vaatimusten ikeestä ‒ mutta se on täysin persoonaton, siinä ei rakenneta mitään; julistan vain sitä, mitä en tee, sitä mitä muut eivät voi pakottaa minua tekemään. Selvä, mainiota: mitä minä sitten teen?

Puhuin tästä vastikään erään valloittavan ihmisen kanssa. Kutsuin nykyistä ajattelutapaani leikkimielisesti dekonstruktion kritiikiksi: ihmissuhteen perustaminen sille, mitä kaikkia normeja ei tarvitse noudattaa, ei riitä. Avoimuus ja normien kyseenalaistaminen luovat tietysti tilaa hengittää, mikä minusta tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta. En kaipaa valmiiden rakennelmien sokkeloa, vaan mielummin avoimempaa maastoa, johon rakentaa. Rakentaminen on silti olennaista, ja rakentamalla tuotetaan positiivista sisältöä. (Aivan, dekonstruktion kritiikki ei sekään ole vielä positiivisen sisällön rakentamista, vaan ainoastaan huomautus, ettei pelkkä purkaminen riitä vielä paljoonkaan.)

Tästähän seuraa positiivisia vaatimuksia? Niinhän siitä seuraa. Tykkään kohdistaa sellaisia itseeni: moraaliset vaatimukseni ovat minun asiani; en kohdista niitä muihin, mutta itseeni voin, eikä niiden tarvitse perustua sillle, mitä kaikkea muut eivät voi vaatia minulta, vaan ne muodostavat oman alueensa. Itseäni koskeva moraali on enemmän kuin se, mihin katson voivani painostaa toisia; voin vaatia itseltäni aivan erityyppisiä asioita kuin toisilta.

Sekään ei vielä riitä, että voin vaatia itseltäni sitä sun tätä. Se ei riitä, koska vaadin itseltäni muun muassa kykyä keskustella ja rakentaa yhdessä läheisteni kanssa. Ja tässä selvärajainen järjestelmäni sumenee, sillä toisaalta en halua erityisemmin poliittisesti painostaa läheisiäni, enkä toisaalta usko, että voin esittää heille moraalisia vaatimuksia, ja silti keskustelusta aivan ilmiselvästi syntyy jotain positiivista. Tuntuu siltä, että tämän syntymisen ja rakentumisen dynaamisuus ja ei-ehdottomuus, sekä jaettu halumme asettua alttiiksi, mahdollistavat moraalin ja politiikan välisen jaottelun siirtämisen väliaikaisesti syrjään. Läheisessä ihmissuhteessa se ei ole jatkuvasti olennainen ‒ tai vielä paremmin: haluan juuri nyt ja juuri tässä sysätä tuon eron syrjään ja rakentaa yhdessä jotain alati muuttuvaa. (Voisin luetella asioita, joita viime aikoina on tullut rakennettua ja yksilöidä kenen kanssa, mutta anteeksi epäkonkreettisuuteni, en halua nyt tehdä niin. Se on tavallaan sääli, sillä näin tämäkin kirjoitus jää luurangoksi.)

Moraalini, se mitä vaadin itseltäni, on muuttunut jonkin verran viimeisen vuoden aikana. Olen keskittynyt asiaan, jota nimitän ystävällisyysprojektiksi: haluan oppia herkemmäksi havaitsemaan sekä toisten reaktioita, pelkoja ja toiveita, että omiani. Tämä edellyttää paljon enemmän ja aivan erilaisia positiivisia vaatimuksia itselleni kuin mihin olin aiemmin tottunut. Minulle ei enää riitä se toteamus, etten ole toisten pettymyksistä vastuussa. Aivan, voi olla etten olekaan, mutta se ei ole syy antaa herkkyyden herpaantua. Seuraukset ovat olleet hienoja.

Bloggaaminen kannattaa

Muutin eilen. Jokaisessa lainalaatikossa oli pohjalla vähintään kolmanneslaatikollinen kirjoja; laatikoita oli 35. Lisäksi tietysti kaikenlaista epämääräistä nyssäkkää ja nyyttiä (mm. sateen varalta tuorekelmuun kääritty parin neliömetrin kokoinen Air France -mainosmaailmankartta metallikehyksissä) sekä huonekalut. Muuttoapunani oli kuusi ihmistä, joista jokaiseen olen tutustunut blogini ansiosta. Kantoivat urheasti.

Nyt katselen keittiöni ikkunasta kirkon valkeaa tiiliseinää ja vihreitä kuparikattoja – sekä kauempana kohoavaa vuoristorataa ja maailmanpyörää. Pieni tuulimylly pyörii vuoristoradan kupeessa vinhasti. Kirkon katot kiiltävät sateessa.

Miten se filmatisoitaisiin?

Naureskelin juuri (myötäilevään sävyyn) Tiedemiehen uusimmalle kirjoitukselle kulttuurintutkimuksesta, cultural studies. (Painotan e-kirjaimen puutetta mainitsemalla myös englanninkielisen nimen. Katsokaas kun Helsingin yliopistossa on Kulttuurien tutkimuksen laitos, eikä siellä tehdä kulttuurintutkimusta, cultural studies, vaan kulttuurien tutkimusta, cultural research, eli tutkitaan esimerkiksi Inkoon Orslandetin rautakautisia ja keskiaikaisia asuinpaikkoja, Siperian suomensukuisten kansojen perinteiden elvytystä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, lasten lumileikkejä kautta aikojen tai Vrouv Mariaa.)

No niin, cultural studies. Suuri osa siitä edustaa sellaista tekstin tai puheen lajia, jota jaksan nykyään hyvin huonosti. Istuin eilen Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä, kun intouduin tilittämään jaksamattomuudestani. En jaksa sellaista kielenkäyttöä, jossa ei vaivauduta istuttamaan edes osaa käytetyistä termeistä konkretian multaan, vaan termit ja niillä muodostetut rakennelmat suhteutuvat pelkästään toisiinsa. Usein lähdetään kyllä liikkeelle jostain istutuksesta, mutta ennen pitkää se unohdetaan, irtaudutaan maasta ja aletaan leijailla kirkkaassa sana-avaruudessa, jossa -ismit, -ologiat ja -isaatiot helähtelevät suloisesti toisiaan vasten, eikä sormia viitsitä enää liata maan tomuun. Tästä löytää tietysti esimerkkejä monelta alalta. Kulttuurintutkimus on kuitenkin nähdäkseni kunnostautunut erityisellä tarmolla. Olin viime syksynä kuuntelemassa Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulussa yhtä tällaista esitystä, Leena-Maija Rossin alustusta "Queer(y)ing Queer Studies Through the Lens of Identity". Se alkoi itse asiassa lupaavasti, Rossi käytti jopa joitain esimerkkejä ja lähestymistapa vaikutti kiinnostavan itsekriittiseltä. Noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen puhe kuitenkin muuttui korvissani heliseväksi musiikkiesitykseksi. Harmi, etten löydä sitä verkosta: siteeraisin havainnollistaakseni väitettäni.

Kuten sanottu, tilitin turhaumustani Tommille painokkain sanankääntein, ja huvituttuaan riittävästi hän kertoi millä kysymyksellä hän käy tällaisen kielenkäytön kimppuun. Se on tietysti tämän kirjoituksen otsikko: "Miten se filmatisoitaisiin?" Loistavaa. Päädyin seuranneessa keskustelussa olemaan sitä mieltä, että Hegelin Hengen fenomenologian saisi filmatisoitua samoilla periaatteilla kuin piirrossarjan Olipa kerran elämä.

Lyhyesti ilmiöiden itsellisyydestä

Ilmiöt ja selityshypoteesit liitetään käytännössä usein kiinteästi toisiinsa. Se on ärsyttävää ja virheellistä, mutta asia on silti otettava huomioon. Tähän näet liittyy paljon huolimatonta ajattelua, johon syyllistyy helposti itsekin jos ei ota moista mahdollisuutta huomioon.

Kirjoitin joskus näkymättömästä menninkäisestä (kannattaa lukea erityisesti Erastoteneen kommentit, niissä kuuluu viehättävää välinpitämättömyyttä ontologisista kysymyksistä). On yksi asia todeta, että selityshypoteesi sopii yhteen tosiasioiden kanssa, ja kokonaan toinen asia perustella, miksi selityshypoteesi tulisi hyväksyä. Se, että hypoteesi sopii yhteen ilmiöiden kanssa, ei todista, että hypoteesi olisi oikea tai edes hyödyllinen – ei vaikka päinvastaisella on aivan eri lailla väliä: jos selityshypoteesi ei sovi yhteen ilmiöiden kanssa, hypoteesissa on vikaa.

Tähän tosiaan liittyy paljon huolimatonta ajattelua. Olen viime aikoina päätynyt kaksi kertaa huomattavan älykkäiden ihmisten kanssa keskustellessani huomaamaan, kuinka helposti tässä sortuu tekemään virheitä.

Ensinnäkin kiinnostus ilmiötä kohtaan sekoittuu tavattoman helposti kiinnostukseen kyseisten ilmiöiden tavanomaisia selitystapoja kohtaan. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut erilaisiin sosiaalisiin asemiin asettumisesta, siitä usein sanattomasta vuorovaikutuksesta, joka tuntuisi vaikuttavan paljon esimerkiksi siihen, miten ihmisiä yleisesti kohdellaan. Tähän liittyvät ilmiöt yhdistetään usein laumakäyttäytymistä käsitteleviin, evoluutiopsykologisiin selityshypoteeseihin. Kuitenkin myös teatterin ammattilaiset tietävät aiheesta paljon. Olen saanut monta kertaa huomauttaa, että ilmiö sinänsä on melko riippumaton tavasta, jolla sitä tavataan selittää. Näiden kahden asian sekoittuminen on johtanut ainakin kahdenlaisiin reaktioihin: Jotkut ihmiset kummastuvat kun minä, joka suhtaudun skeptisesti kaikenlaisiin kaiken kokonaisselityksiin kuten horoskooppeihin tai populaariin evoluutiopsykologiaan, voin kuitenkin olla kiinnostunut näistä ilmiöistä. Toiset taas närkästyvät kun huomautan siitä, että joku ilmiö tutkitusti on olemassa ja toistuu ympäri maailmaa, sillä tätä pidetään kannanottona jonkun vastustettavan selityshypoteesin puolesta.

Tämäntyyppinen huolimaton ajattelu johtaa kiusallisen usein (kyllä, minullekin käy niin tavan takaa) nyrpeyteen joitain ilmiöitä kohtaan. Keskustelin muutama päivä sitten parin ystäväni kanssa jälleensyntymisen tieteellisestä tutkimuksesta. Keskustelussa päädyttiin siihen, että jos jälleensyntymistä oikeasti tapahtuisi, niin paitsi huvittavaa, se olisi karseaa, koska se todistaisi kartesiolaisen dualismin todeksi. (Jossain toisessa seurassa tätä olisi epäilemättä pidetty jonkinlaisena vastaväitteenä koko ilmiön olemassaolon mahdollisuudelle, mutta siihen seurani oli onneksi aivan liian skarppia.) Jäin kuitenkin miettimään. Todistaisiko se kartesiolaisen dualismin todeksi? Ei, minusta jälleensyntymisen ilmiö ei vielä riittäisi todistamaan kartesiolaista dualismia todeksi. Se, että meidän olisi ehkä vaikea heti keksiä kilpailevia selityshypoteeseja, ei vielä pakottaisi hyväksymään ensimmäistä tarjokasta. Tässä esimerkissä näkyy erityisen selvästi, kuinka ilmiön ja selityshypoteesin välisen rajan tarkka piirtäminen voi olla vaikeaa. Silti mielestäni on sekä mahdollista että hedelmällistä keskittää huomiota ilmiöön.

Lisäys myöhemmin: tulipa sotkuinen teksti. Viilailu jatkuu kommenteissa.

Millainen tuntuu hyvältä selitykseltä

Lounastin eilen Antin ja Tommin kanssa. Se oli hauskaa. Mainitsen asiasta lähinnä koska kumpikin on aloittanut blogin. Toisaalta eräs Tommin kanssa taannoin käymäni keskustelu liittyy siihen, mitä koetan nyt kirjoittaa. Ajatukseni on epämääräinen, mutta se kiinnostaa minua, joten kirjoitan sen tänne epämääräisenäkin.

Ensinnäkin, keskustelimme Tommin kanssa taannoin siitä kuinka kumpikin meistä oli pettynyt Tuomiojan uskontokriittisiin lausuntoihin; ei siksi, että uskontokritiikki olisi paha asia, vaan siksi, että hän sortui niin luokattomaan, uskovaisille lällättävään uskontokritiikin lajiin. Tommi ihmettelee kirjassaan miksei hänelle kelvannut Marxin paljon hienosyisempi ja rakentavampi uskontokritiikki. Pohdin tätä ja päädyin kirjoittamaan näin:

Mieleeni tuli kuitenkin väistämättä erottelu, jota olen koettanut hahmottaa, mutta en vielä osaa (mm.). Siitä tulee mieleen monta banaaliakin erottelua, mutta mikään ei aivan istu. Luultavasti joku on jo kiteyttänyt sen loistavasti enkä vain tiedä sitä, tai säkällä olen ehkä lukenutkin, en vain älyä. Tämä liittyy siihen, miten kuvaat marxilaisen uskontokritiikin eroavan uusateismista. Uusateismiin liittyy paljon ankeaa arvottamista ja lällätystä, mutta kun se jätetään huomiotta, jäljellä on edelleen tuo ero. (Esimerkiksi: ero säilyy vaikka arvotettaisiin simpanssit paljon ihmisiä korkeammalle.) Uusateistit haluavat selittää ihmisen käytöstä, ja niin halutaan marxilaisessakin uskontokritiikissä; siinä kuitenkin selitys pysyy suunnilleen inhimillisesti merkityksellisen ja sosiaalisen tai yhteiskunnallisen tasolla, kun taas uusateistit haluavat luonnonprosessimaisen selityksen. Kyseessä tuntuu olevan hyvin perustavanlaatuinen luonne-ero tai ero episteemisessä asenteessa, siinä mikä tuntuu oikeanlaiselta selitykseltä. Ehkä Tuomiojalla on tuossa heikko kohta, kun hän kerran nielee sen lällätyksenkin.

No, eilen lounaan jälkeen menin seminaariin kuuntelemaan Petri Ylikoskea, joka puhui selittämisestä ja ymmärtämisestä. Häntä on aina hauska kuunnella. Mieleen jäi muun muassa hyvin esitetty huomautus, että tunne ymmärtämisestä ei ole erityisen hyvä merkki siitä, että olisi oikeasti ymmärtänyt jotain. Parempi tunnusmerkki on esimerkiksi se, että osaa soveltaa tietoaan ja vaikkapa ennustaa tai muokata ymmärtämäänsä ilmiöön liittyviä asioita. Keskityn nyt kuitenkin ymmärryksen tunteeseen. Ylikoski spekuloi sen toimivan ihmisillä yleensä eräänlaisena merkkinä siitä, että nyt olen selvittänyt tätä asiaa riittävästi ja voin siirtyä eteenpäin. Eri ihmisillä eri määrä tietoa riittää, kalibrointiaan voi epäilemättä harjoituksella jonkin verran muuttaa, ja – mikä juuri nyt erityisesti kiinnostaa minua – tuollainen tunne herää eri ihmisillä erilaisilla tavoilla. Eri ihmisille riittävät ja kelpaavat erilaiset selitykset.

Istuin tänään aamulla kuuntelemassa Pertti Anttosta, joka luennoi perustutkinto-opiskelijoille folkloristiikan tutkimushistoriasta (minusta on jostain syystä hauskaa käydä noilla luennoilla). Anttonen mainitsi Kaarle Krohnin vastustaneen polygenesis -teoriaa: ajatusta, että esimerkiksi jokin tarina olisi voinut syntyä monessa eri paikassa toisistaan riippumatta. Hänen mukaansa jokaisella tarinalla oli yksi ainoa alkumuoto, ja perinteentutkijoiden tehtävänä oli selvittää se. Huomasin, että tämä istui minusta huonosti yhteen Krohnin positivistisen asenteen kanssa. Tämä palautti mieleeni Tommin kanssa käymäni keskustelun.

Krohnin kanta tuntui minusta kummalliselta, koska olen tottunut yhdistämään eräitä muita hänen asenteitaan siihen, että on mieltynyt epähistorialliseen, ominaisuus ja sen evoluutiotarina -tyyppiseen selittämiseen. Toisin sanoen minusta olisi ollut ihan luontevaa jos Krohnin kaltainen tyyppi olisi uskonut, että ihmiset ovat luonnostaan sellaisia, että he kehittävät tietyntyyppisiä tarinoita (jolloin sama tarina helposti syntyisi monessa paikassa). Sen sijaan Krohn uskoikin, että eri puolilla maailmaa kerrotaan samaa tarinaa koska yhdessä paikassa keksitty tarina on levinnyt laajalle. Selitystapa on vankan historiallinen.

Pääsen ehkä asiaan, tai hypoteesinkaltaiseen. Hahmottamani kaksi selittämisen tapaa tai episteemistä asennetta perustuvat ehkä sille, millaisen tarinan kokee tyydyttäväksi selitykseksi; millainen riittää tuottamaan tunteen, että on ymmärtänyt. Luonnostelenpa kaksi selityskertomuksen tyyppiä (muunkinlaisia tietysti on). Käytän esimerkkinä sen selittämistä, miksi jokin satu löytyy monelta puolelta maapalloa.

Ensimmäinen selityskertomus on sellainen, jossa selitettävän syyksi oletetaan ihmislajin ominaisuus, samantyyppinen taipumus kuin vaikkapa lasin särkyvyys. Esimerkkitapauksessamme tällainen taipumus olisi taipumus kehittää tietynlainen satu, tai ainakin mieltyä juuri tuohon satuun. Sen sijaan, että alettaisiin selvittää kuinka satu syntyi, aletaan selvittää kuinka tuo taipumus syntyi. Selitykseksi keksitään jonkinlainen evoluutiotarina (kunpa joku tutkisi nykyään suosittujen evoluutiotarinoiden juonirakenteita), kertomus siitä, kuinka on ollut lajin säilymisen kannalta eduksi mieltyä tähän satuun. Kun on keksitty hyvä evoluutiotarina, tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Toinen selityskertomus taas on historiallinen. Huomio kiinnitetään siihen monelta puolelta maailmaa löytyvään satuun. Aletaan kerätä erilaisia versioita siitä ja selvittää missä ja miten sitä kerrotaan ja on kerrottu. Onnistutaan ehkä esittämään hypoteeseja sen leviämisestä ja matkan varrella tapahtuneista muutoksista. Päädytään esimerkiksi (tämä menee kuvitteluksi, koska esimerkkitapaukseni ei ole todellinen) toteamaan, että satu on todennäköisesti keksitty ainakin kahdessa eri paikassa, Ouagadougoussa ja Raahessa, ja monilla seuduilla esiintyvät versiot ovat jotain kautta saaneet vaikutteita kummastakin lähteestä. Tässä vaiheessa tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Luultavasti kummankin selittäjän mielestä toisen selitys tarttuu epäolennaisiin asioihin. Ensimmäisen mielestä toinen ei edes mieti sitä, mikä on todella kiinnostavaa, eli ihmisen mielen toimintaa. Toisen mielestä ensimmäinen taas alkaa fabuloida evoluutiotarinoita kun pitäisi ottaa selvää siihen tutkittavaan satuun liittyvistä historiallisista tosiseikoista.

Olen hyvin selvästi ja lujasti kiintynyt jälkimmäisentyyppisiin selitystarinoihin. Haluan selvittää sellaista tarinaa, jota voin oikeasti selvittää (tietyn asian historia), en kehittää hypoteettisia evoluutiotarinoita. Minullahan ei ole sellaista koulutusta, jonka avulla voisin edes alkaa selvittää noiden hypoteettisten evoluutiotarinoiden todenperäisyyttä. Sen sijaan minulla on koulutus, jonka avulla voin kohtalaisen hyvin selvittää historiallisia tapahtumaketjuja. Toisaalta minulla hyvinkin mahdollisesti on tällainen koulutus sen vuoksi, millaisiin selitystapoihin olen mieltynyt.

Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa. Huomaan kuitenkin, että minua miellyttävät selittämisen tavat ohjaavat sitä, minkälaisia kysymyksiä esitän ja minkälaista selitystä lähden hakemaan. Esimerkiksi nyt kiinnostuin siitä, miten tällä hetkellä suosittujen evoluutiotarinoiden juonet ja yhteydet muihin ajattelutapoihin ovat kehittyneet Darwinin ajoista nykypäivään. Olen melko vakuuttunut siitä, että ne ovat muuttuneet; ainakin Krohnin tapaisen henkilön nyreä suhtautuminen polygenesis -teoriaan tuntuisi kertovan jonkinlaisesta muutoksesta. Olisi hauska ymmärtää tuota muutosta (mikä ei kyllä nykyisten kiireiden keskellä riitä siihen, että alkaisin ottaa asiasta selvää). Tässäkään ei sinänsä ole vikaa vaan pelkästään vaara: saatan hyväksyä selitykseksi sentyyppisen tarinan, josta itse pidän, ja tyytyä siihen, koska minusta tuntuu, että olen ymmärtänyt. Pitäisi kehittää lisää strategioita tämän ajattelun ansan väistämiseksi, ymmärryksen tunteeseen luottamisen väistämiseksi.

Tämä ehkä jotenkin liittyi yllä mainittuun "eroon episteemisessä asenteessa".

Politiikan a-eettisyydestä

Olin eilen Sammakon kirjakaupalla kuuntelemassa jokseenkin hypnotisoivaa keskustelutilaisuutta: Tommi Uschanov ja Thomas Wallgren keskustelivat Tommin kirjasta Mikä vasemmistoa vaivaa? (josta vastikään kirjoitin aika huonosti). Kaksikko on tottunut keskustelemaan keskenään, mikä teki tilaisuudesta harvinaislaatuisen. Aika ei mennyt siihen, että keskustelijat olisivat tunnustelleet toistensa kantoja ja puhetapoja, vaan valitettavan pieni yleisö pääsi seuraamaan valmiiksi hioutunutta keskustelua, joka epäilemättä jatkui suunnilleen siitä mihin se oli viimeksi jäänyt.

Wallgren puhui sellaista, mikä sai minut pohtimaan sitä kantaani, jonka ilmaisin tuossa aiemmassa Tommin kirjaa käsitelleessä kirjoituksessani: että en voi liittyä kollektiiviin, jonka jotkut teot ovat mielestäni vastustettavia. Tommihan sanoo kirjassaan suunnilleen samoin, ja eilisessä keskustelussa Wallgren kyseenalaisti Tommin haluttomuuden liittyä mihinkään puolueeseen. Wallgren itsehän on valinnut aivan toisin; hän hätkäytti monia taannoin liittymällä SDP:hen. Mikään puolue ei ollut hänen näkökulmastaan täydellinen, mutta Wallgren päätti liittyä kuitenkin, ja pyrkiä muuttamaan puoluetta sisältäpäin. Ajatuksessa on kieltämättä jotain järkeä, ja joka tapauksessa yritys toimia on minustakin parempi kuin passiivisuus.

Tommi kuitenkin esitti vastaväitteensä, enkä voinut kuin olla hänen kanssaan samaa mieltä. Jossain kulkee raja, jonka ylittämisen jälkeen puolue tai järjestö ei ole vain epätäydellinen, vaan mahdoton. Esimerkiksi aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani suomalaiset naisjärjestöt ovat minun silmissäni ylittäneet sen rajan. Ymmärrän myös erinomaisesti miksi Tommin silmissä Suomesta ei löydy yhtään puoluetta, joka ei olisi sitä ylittänyt.

Matti sanoi muualla vastikään, että kollektiivinen syyllisyys on kategoriavirhe. Kieltämättä yleensä: tuon tunteen kognitiivinen osa on yleensä minunkin mielestäni virheellinen. Mutta ei kaikissa tapauksissa. Jos olen itse liittynyt järjestöön, enkä eroa siitä kun se tekee jotain idioottimaista, minun on syytä tuntea kollektiivista syyllisyyttä ja häpeää sen tekosista. Minun on mahdoton liittyä järjestöön ilman, että otan kannettavakseni myös vastuuta siitä, mitä tuo järjestö tekee. Luulen, että se raja mistä Tommi puhui ja mitä itse ajattelen, liittyy tähän kollektiivisen syyllisyyden tunteeseen. Voisin poliittisen toiminnan nimissä tuntea tietyn määrän syyllisyyttä siitä, mitä edustamani järjestö tekee, mutta en kuinka paljon tahansa. Voi olla olemassa jopa yksittäisiä tekoja, jotka estäisivät minua seisomasta jonkin järjestön takana.

No, nyt olen pitkästä aikaa kirjoitusvireessä, joten jatkan jossain määrin toisesta aiheesta. Aivan muualla päädyin tiivistämään poliittista utopiaani, ja Tommi tiivisti omaansa eilen varsin samanlaisin sanankääntein. Minun toiveissani on maailma, jossa mahdollisimman monien ihmisten erilaiset tavoitteet eläisivät rinnan mahdollisimman hyvin, ja jossa ihmisten tavoitteita, käsityksiä hyvästä elämästä, mestaroitaisiin mahdollisimman vähän. Maailma, jossa kukaan ei pyrkisi lempeästi eikä vähemmän lempeästi määräämään mitä toisten ihmisten pitää haluta, niin kauan kuin he eivät halujaan toteuttaessaan rikkoisi toisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Tommi sanoi mielestäni oikein, että vaikka tämänkaltainen vapauden tila saavutettaisiin, olisi se silti alati uhattuna, ei koskaan stabiili tila. Aina tarvittaisiin poliittista toimintaa uusintamaan tuota tilaa. Tässä voisi oikeastaan käyttää sanaa "kulttuuri" eräässä sen vanhemmista merkityksistä: cultura, viljely, ihmishengen viljely, jonka on oltava jatkuvaa, mutten rikkaruohot valtaavat puutarhan. Ihmishengen tai tässä tapauksessa ehkä vapauden viljely. Vapauden, jonka kohdalla päädyn usein miettimään, ettei negatiivinen vapauden käsite riitä. Mutta siitä lisää ehkä joskus toiste; enhän ole edes kirjoittanut vielä Skinnerin kirjasta Kolmas vapauden käsite, jonka luin vastikään.

Nyt pääsen väitteeseen, jonka esitän kirjoitukseni otsikossa. Kuvasin yllä poliittisia tavoitteitani – tajuten samalla erinomaisen hyvin, etteivät tavoitteeni ole silmissäni eettisesti täysin oikeutettuja. Itse asiassa poliittiset tavoitteet eivät silmissäni voi olla eettisesti täysin oikeutettuja. Elokuussa käymäni käsitehistoriakurssin aikana tuli puheeksi muiden muassa Koselleckin tekemä huomio, että moraalin ja politiikan erottaminen toisistaan on melko moderni tapahtuma. Moraalin ajatellaan sijaitsevan yksilössä, ei siis olevan kulloisenkin hallitsijan hallussa. Tässä mielessä etiikkani on kovin modernia: ajattelen, ettei kukaan muu kuin minä voi todistaa minulle mikä on oikein ja mikä väärin. Jos ja kun tämä koskee minun silmissä toisiakin, en voi kuvitella voivani todistaa toisille, mikä on oikein ja mikä väärin. Etiikasta tulee siis yksityisasia. Ja politiikka on määritelmällisesti aivan muuta kuin yksityisasia.

Poliittiset toiveeni ja tavoitteeni perustuvat toki sille, mikä on minusta oikein. Mutta politiikka toimintana ei enää ole eettistä: se on muiden taivuttelua, painostamista ja pakottamista seuraamaan minun kantaani. Tämä ei ole eettistä, koska etiikkahan oli yksityisasia; en kuvittele, että muiden etikka olisi yhteneväinen omani kanssa. Kuvaamassani utopiassa ihmisten toiveita rajoitetaan; kontrollointipyrkimyksiä kontrolloidaan; toivomani poliittinen toiminta on nimen omaan kontrollointi- ja rajoituspyrkimysten kontrollointia ja rajoittamista.

Jos politiikassa pyritään säilyttämään edes jonkinlainen yhteys etiikkaan, niin politiikka taitaa tietyssä mielessä olla aina humanistista (ja humanismi poliittista). Tarkoitan humanismilla tässä sitä, mitä parhaat antihumanistit sillä tarkoittavat, eli jotain aivan muuta kuin mitä sillä arkipuheessa tarkoitetaan. Selitän: humanismi on yritystä edistää ihmisyyttä, ja ihmisyyden edistäminen vaatii aina jonkinlaisen käsityksen ihmisyydestä. Humanismi on siis aina hallinnoivaa. Lähtökohtana on käsitys siitä, mitä ihmisyys on, ja edistäminen tapahtuu tuosta käsityksestä käsin. Jos joku käsitys on vahvoilla, humanismi vaikeuttaa niiden elämää, joiden käsitys ihmisyydestä ja sen edistymisestä on toisenlainen. Vaikeuttaminen voi tietysti olla lempeää, mutta vaikeuttamista se on yhtä kaikki. Poliittinen toiminta ilman minkäänlaista tavoitetta ei mielestäni ole mahdollista. Oman ideaalisen tavoitteeni kuvasin yllä. Tavoitteeni on humanistisessa mielessä mestaroiva, pyrin toteuttamaan omaa käsitystäni ihmisyyden edistymisestä. En tiedä kuinka voisi olla toisin.

Viimeistelläkseni ristiriitakimpun totean, että minun olisi omissa silmissäni epäeettistä pidättäytyä politiikasta. Poliittinen toiminta on välttämätöntä, itselleni suorastaan velvollisuus, jota vastaan rikon silkkaa saamattomuuttani. Politiikka on epätäydellistä, eettisesti epäilyttävää ja ristiriitaista, minkä kanssa on elettävä, ja toimittava silti. Mutta kuinka suuria ristiriitoja on siedettävä? Nyt mieleeni palaavat myös kirjoituksen alussa tekemäni huomautukset.

Tosiasioihin vetoamisen vapauttavuudesta

Ongelma oli lyhyesti sanottuna tämä: EU-vastustajat väittivät puolueellisten, EU myönteisten tiedotusvälineiden esittävän heidät propagandistisesti vääristellen pelkkinä hörhöinä. Mutta kun heitä asettui kuuntelemaan ja heille antoi luvan antaa itsestään täsmälleen sellaisen kuvan kuin he itse halusivatkin antaa, he aivan liian usein todella osoittautuivat pelkiksi hörhöiksi. Odotin koko vuoden, että joku ei-puolen merkittävä johtohahmo pyytäisi julkisesti anteeksi kampanjansa typeryyksiä ja sanoisi ääneen, että ei-äänen voi antaa myös siitä huolimatta, että ei-puolella ovat niin monet sekopäät ja muuten epämiellyttävät ihmiset. Kukaan ei kuitenkaan noussut tekemään pesäeroa heihin, ja vaikka olin pitkään toivonut pääseväni äänestämään ei, jouduin siis äänestämään kyllä. Jos minua pyydetään samaistumaan joko Kimmo Sasiin tai Leo Melleriin, niin totta kai samaistun Kimmo Sasiin, niin EU-kriittinen vastakkaisen poliittisen äärilaidan edustaja kuin olenkin. Raja nyt vain on vedettävä johonkin. EU-vastustajat antoivat vaikutelman, että kaltaiseni ihminen on ei-toivottu henkilö heidän omasta mielestään korkeampimoraalisemmissa mutta minusta moraalittomissa joukoissaan.

Luin jo jonkin aikaa sitten ystäväni Tommi Uschanovin mediassa mukavasti huomatun teoksen Mikä vasemmistoa vaivaa?. Onneksi minun ei siis tarvitse edes teeskennellä lukevani Tommin kirjaa puolueettoman kriittisesti; muiden kommentit kertonevat riittävän hyvin, että kirja on oikeasti huomattava teko suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Aion siis rauhassa keskittyä puhumaan teoksen eräästä piirteestä, joka viehättää minua erityisen paljon.

Kuten Sven Laakso sanoo, "Uschanov karttaa argumentoinnissaan tarkasti kaikkea metafyysistä todistelua. Hänen argumenttinsa perustuvat materiaalisille ja empiirisille tosiasioille." Toisin kuin Sven, minä pidän tätä ansiona. Pidän sitä jopa erittäin harvinaisena ja ylistämisen arvoisena ansiona. Metafyysinen todistelu (mikäli ymmärrän lainkaan mitä arvon runoilija tarkoittaa metafysiikalla) ei näet ole sitä, mitä mielestäni politiikassa kaivattaisiin. Päinvastoin, sitä näkee politiikassa aivan liikaa. Ja ennen kaikkea materiaalisille ja empiirisille tosiasioille vakaasti pohjaavaa perustelua näkee aivan liian vähän. Paljon näkee toki sellaista retoriikkaa, jossa väitetään vedottavan tosiasioihin; yllä siteeraamassani katkelmassa mainittu Leo Meller vetoaa mielestään epäilemättä tosiasioihin.

Minusta on syvästi vastuutonta väittää vetoavansa tosiasioihin kun oikeasti ei tee niin. Oma yksityinen etiikkani (josta pitää jossain vaiheessa kirjoittaa jotain jäsennellympää; tiedostan olevani sen osalta huvittavan moderni) hieman hillitsee haluani moralisoida muita kun he keksivät teoriaansa sopivia tosiasioita. Täysin en tässä onnistu moralisointihaluani tukahduttamaan, en vaikka tiedän kuinka helppoa ja houkuttelevaa kivojen tosiasioiden keksiminen on. Olen kaikkea muuta kuin synnitön. Kirjoitin aiemmin Tommin kirjassaankin mainitsemasta tutkimuksesta, jossa huomattiin miten vahvat poliittiset näkemykset korreloivat vahvasti virheellisten tosiasiaväitteitä koskevien uskomusten kanssa.

Tosiasioihin vetoamiseksi kutsutaan usein sitä, että ensin kiinnitetään huomiota muutamaan sinällään virheettömään havaintoon. Niiden pohjalta luodaan omien ajatusten kanssa yhteensopiva teoria, sellainen jossa nuo muutamat havainnot edustavat jotain paljon itseään suurempaa. Teorialle ei tarvita tämän enempää tukea tosiasioilta, ja aina tarvittaessa voidaan marssittaa esille myös noita muutamia, sopivia havaintoja. Tällaiselle perustalle voidaan rakentaa valtaisia poliittisia ja teoreettisia ohjelmia, ja pian puhe tukkii tilan ja vie ajan, eikä tosiasioista enää edes tarvitse ottaa selvää. Kiihdyn kirjoittaessani tätä; onneksi Mozart ja punaviini rauhoittavat ärtynyttä mieltä. Kiihtymys on turhaa; eivät ihmiset pahuuttaan jätä ottamatta selvää, eivät pahuuttaan tee yleistyksiä liian vähän tiedon varassa.

Tosiasiat ovat usein epämiellyttäviä. Ja ikävä kyllä ne eivät ole epämiellyttäviä vain poliittisille vastustajilleni tai -si, vaan aivan yhtä lailla minulle ja sinulle. Esimerkiksi alussa siteeraamassani katkelmassa kuvattiin osuvasti se tosiasia, että kun äänestettiin Suomen EU-jäsenyydestä, EU-vastustajat muodostivat aivan vapaaehtoisesti kokonaisuuden, ja kokonaisuuden nimissä esitettiin paljon kaikenlaista kaistapäistä. Tämä on minulle henkilökohtaisesti samalla tavalla epämiellyttävä tosiasia kuin se, että kun Ensi- ja turvakotien liitto anoi joitain vuosia sitten RAY:lta rahoitusta naisten väkivaltaisuutta käsittelevään tutkimukseen, naisjärjestöt asettuivat yksin tuumin vastustamaan rahoituksen myöntämistä. Kyllä, muistan ihan itse. Kummastelin jo silloin. En ole huomannut yhdenkään naisjärjestön irtisanoutuneen tuostakaan pohjanoteerauksesta, joten en tietenkään voi yhteenkään moiseen järjestöön kuulua. Harmi sinänsä.

Kun politiikassa väitetään, että vedotaan tosiasioihin, tosiasioina esitetään usein – aivan oikein – lukuja ja tilastoja, tai – vähemmän oikein – erilaisia teorioita. Tosiasiat voivat kuitenkin olla myös esimerkiksi tosiasioita riitasoinnusta puheiden ja tekojen välillä. Esimerkiksi riitasoinnusta, joka riipii korviani, kun joku väittää vetoavansa tosiasioihin vaikka on ilmiselvää, ettei hän niin tee. Riipiminen on erityisen epämiellyttävää silloin, kun haluaisi sympata puhujaa. Saatan pitkänkin aikaa koettaa olla huomaamatta koko asiaa, mutta loppujen lopuksi ristiriidan myöntäminen on vapauttavaa. Joskus se tietysti vapauttaa myös muista ihmisistä, mikä on sääli.

Hyviä ohjeita

Sarkophagen und Urnen verzierte der Heide mit Leben:
Faunen tanzen umher, mit der Bacchantinnen Chor
Machen sie bunte Reihe; der ziegengefüßete Pausback
Zwingt den heiseren Ton wild aus dem schmetternden Horn.
Cymbeln, Trommeln erklingen; wir sehen und hören den Marmor.
Flatternde Vögel! wie schmeckt herrlich dem Schnabel die Frucht!
Euch verscheuchet kein Lärm, noch weniger scheucht er den Amor,
Der in dem bunten Gewühl erst sich der Fackel erfreut.
So überwältiget Fülle den Tod; und die Asche da drinnen
Scheint, im stillen Bezirk, noch sich des Lebens zu freun.
So umgebe denn spät den Sarkophagen des Dichters
Diese Rolle, von ihm reichlich mit Leben geschmückt.
Kaum an dem blaueren Himmel erblickt ich die glänzende Sonne,
Reich, vom Felsen herab, Efeu zu Kränzen geschmückt.

Tänään aamulla istuin auton kyydissä mummuni vieressä. Mummu oli tuhkauurnassa. Tuhkan lasku hautaan oli yksinkertainen tilaisuus, hautajaiset olivat jo aiemmin. Hautajaisissa sain tietää hänestä kaksi minulle uutta asiaa: hän oli 30-luvulla marssinut asiaankuuluvaan virastoon ja suomalaistanut sukunimensä. Mutta ei vain omaansa, vaan myös vanhempiensa ja yhdeksän sisaruksensa, ja ilmoittanut heille asiasta sitten jälkeenpäin. Tästä olisi jo tutkimusaiheittenikin vuoksi ollut hauska keskustella hänen kanssaan, mutta luultavasti hän olisi vain juonikkaasti vaihtanut puheenaihetta. Toinen uusi asia oli hänen viimeinen ohjeensa (hän jakoi paljon hyviä ohjeita) 17-vuotiaalle veljenpojalleni, hänen vanhimmalle lapsenlapsenlapselleen: nuorena ei pidä haksahtaa siihen ensimmäiseen, vaan vaihtaa tyttöystävää niin kuin mustalainen hevosta.

Yllä oleva runo on Goethen kokoelmasta Venezianischen Epigrammen, josta on julkaistu lukuisia sensuroituja versioita runojen säädyttömyyden vuoksi. Vietin juuri pari päivää Tallinnassa armaani kanssa, ja satuin löytämään kirjakaupasta kaksikielisen (saksa/englanti) kokoelman Goethen eroottisia runoja. Ne ovat ilahduttavia.

Mummu oli liimannut makuuhuoneensa seinälle kaksi lappua, joissa oli ohjeita. Laput tuotiin muistotilaisuuteen ja ohjeita noudatettiin yllättävänkin kiitettävästi. Ohjeet kuuluvat näin:

Älkää surko sitä, että olen kuollut, vaan iloitkaa siitä, että elin.

Ilo ja nauru ovat ainoat ilmiöt, joilla voimme saada taivan jo täällä maan päällä omaksemme. Muistakaa minua nauraen. Jos muistatte itkien, älkää muistako ollenkaan.

Toiset kirjoittavat hyvin

Olin ajatellut, että kirjoittaisin vielä vähän Rortyn kirjasta, josta jo jotain sanoinkin, mutta Tulta syöksevä lintu ehti ensin, ja sanoi muutakin olennaista. Lisäksi olin ajatellut kirjoittaa "jengipetturuudesta", mutta Siren sanoi sen jo. (Siitä kyllä vielä kirjoitan, että miksi kummassa esimerkiksi Hollannissa prostituution laillistamista pidettiin ja -tään yleisesti juuri naisliikkeen voittona, ja täällä meillä taas naisliike tai "feminismi" tarkoittaa usein lähinnä jotain käsittämätöntä jupinaa alusvaatemainoksista. Miksi pohjoismaissa feminismiksi kutsutaan yleisesti jotain ihan muuta kuin Keski-Euroopassa?)

Olen viimeiset pari viikkoa tehnyt töitä tavalla, johon yksikään eläin ei suostuisi, ihminen vain.

Lukekaa vielä tämäkin.

Olemaan unohtuminen tai muistuminen

He did not wring his hands nor weep,
Nor did he peek or pine,
But he drank the air as though it held
Some healthful anodyne;
With open mouth he drank the sun
As though it had been wine!

Olin tänään ystäväni jumalan luona pelaamassa hänen luomaansa peliä Helvetinpartio X. Koska peli oli ajoin hidastempoista, luin sen lomassa toisen ystäväni kirjaa, joka lojui sohvalla. Se oli Oscar Wilde -kokoelma, ja aloin lukea runoa The Ballad of Reading Gaol. Tuo katkelma sopii alustukseksi lyhyeen jatkoon sille, mitä kirjoitin toissapäivänä.

Minua on joskus pyydetty kuvaamaan mikä tuntuu olennaiselta kokemuksessani itsenäni olemisesta. Olen lähtenyt aina liikkeelle ruumiillisesta kokemuksesta ja kosketuspintojen, ulottumisen ja painon tunnusta. Olen myös pitäytynyt juuri noiden asioiden kuvaamisessa, hyvin pikkutarkasti, kurottamatta minnekään. Kuvannut sitä, miltä tuntuu kun lumi narisee kengän alla tai yötuuli on lämmin, tai naapurista tunkee kotiini tupakansavun haju ja herättää minut yöllä. Kuoleminen kuulostaa siltä hetkeltä, jolloin kaikki tuo lakkaa.

Väsynyt, raskas olo painoi minut kotimatkalla kiinni junan penkkiin; harhaileva katseeni poimi kaikenlaista minkä muistankin, mutta satunnaisesti. Se tässäolo, jota olen koettanut kysyttäessä kuvata, on helposti niin hajamielisen suuntautumatonta, etten muista kiinnostua muista – enpä toisaalta juuri itsestänikään. Tyyntä, vailla mitään erityistä halua tai ajatusta. Pyrkivä subjektius, kaikenlainen kohdistuminen ja into jäävät taka-alalle epämääräisiksi liehuviksi hälyääniksi. Samoin kaikki haluihin liittyvät epävarmuudet. Olennaista saattaa olla esimerkiksi junan muovipäälysteisen penkin ja käteni välinen kitka.

Minulle on puhuttu viime aikoina jonkin verran "ruumiillisuudesta". Tuota sanaa ei voi tuoda mieleeni ilman, että haluan keskittyä tähän mistä olen koettanut nyt puhua, syrjäyttämättä olennaista millään muulla, tärkeälläkään. Wilden kuolemaantuomittu muistaa kiinnittää huomiota siihen, miltä ruumiillinen, aistillinen olemassaolo tuntuu.

Illan laulu

Sain juuri valmiiksi työn, jota olen tehnyt koko heinäkuun ehtimättä tehdä oikeastaan mitään muuta. Työnteon lomassa olen tänään soitellut, ja nyt löysin soittelemani kappaleen Billie Holidayn laulamana. Se on soinut mielessäni viime aikoina kun olen katsellut ja miettinyt yllättävän monen minulle enemmän tai vähemmän läheisen oloa.