Itsekeskeinen kummastelu
Käänsin ensin aika myöhäiseen saakka, sitten luin vielä hieman hutaisten Matti Sarmelan artikkelin "Mitä on kulttuuri-imperialismi" (joka vaikutti aika pöhköltä) ja aloitin Volter Kilven Kansallista itsetutkistelua. Kirjoittanen niistä myöhemmin, ainakin Kilvestä, mutta nyt kirjoitan ilmiöstä, johon törmäsin taas kerran lähdettyäni raitista ilmaa kaivaten yökävelylle.
Kävelin pitkin Vaasankatua kun viereeni ilmaantui miekkonen, joka kysyi varovasti saako kanssani jutella. Niin käy aika helposti jos liikun yksikseni; usein kyselijät ovat ulkomaalaisia, ja niin tämäkin. Hänen nimensä oli Jacob. Mikäs juttelussa, joten kiersimme korttelin ja juttelimme hetken verran. (Oli muuten jännää seurata kuinka tarkasti hän seurasi vastaantulevia humalaisia suomalaisia miehiä, arvatenkin arvioiden heittäytyvätkö he agressiivisiksi koska selvästi ei-suomalainen juttelee suomalaiselta kuulostavan tytön kanssa suomeksi.) Tapahtumassa ei ollut muuta erikoista kuin se, että Jacob oli tavattoman varovainen ja kohtelias ja selitti moneen kertaan, ettei missään tapauksessa tahdo tunkeilla. Ja se, mikä minua alkoi taas kerran kummastuttaa, on että tässä ei ole minulle mitään erikoista.
Kuulemastani ja lukemastani päätellen monet, jopa useimmat yksin ja jopa seurassa liikkuvat naiset kohtaavat vähän väliä kaikenlaista häiritsevää käytöstä: tuntemattomat miehet käyvät vaativiksi, epäkohteliaiksi, käsiksi tms. Tämä on taas kerran eräs minulla jokseenkin vieraista maailmoista. Voin laskea lievästikin epäkohteliaat ja lainkaan sopimattoman sinnikkäät lähestymisyritykset yhden käden sormilla. Haistatteluja tai haukkumasanoja en kuule käytännössä koskaan. Sen sijaan kun eksynyt iso mies tulee kysymään minulta tietä öisellä kadulla, hän aloittaa sanomalla pelokkaan oloisesti "Älä nyt vaan säikähdä". Sama kohteliaisuus ja hentoinen varovaisuus jatkuu jossain määrin jopa vaikka ihmiset tutustuisivat minuun.
Muuten tästä olisi järjetöntä kirjoittaa blogissa, jonka lukijoista vain pieni osa on tavannut minut, mutta kun sama näkyy täälläkin. Blogiini ei ilmaannu käytännössä koskaan asiattomia kommentteja, enkä koskaan saa solvaavia tai muuten asiattomia sähköposteja. En tietenkään kaipaa niitä, kuten en kaipaa ikävää käytöstä kadulla kulkiessanikaan, saatika tutuiltani, mutta tämä tuntuu hämmentävältä kun kuulee ja lukee muiden ikävistä kokemuksista.
Eräs ystäväni kertoi kuinka hänen tyttöystävänsä oli hieman turhautunut olemaan sellainen henkilö, että "miehet siistivät heti puheitaan kun hän tulee paikalle". Samastuin välittömästi. Se tuntuu joskus todella omituiselta, eikä minulla ole aavistustakaan mistä se johtuu.
Kävelin pitkin Vaasankatua kun viereeni ilmaantui miekkonen, joka kysyi varovasti saako kanssani jutella. Niin käy aika helposti jos liikun yksikseni; usein kyselijät ovat ulkomaalaisia, ja niin tämäkin. Hänen nimensä oli Jacob. Mikäs juttelussa, joten kiersimme korttelin ja juttelimme hetken verran. (Oli muuten jännää seurata kuinka tarkasti hän seurasi vastaantulevia humalaisia suomalaisia miehiä, arvatenkin arvioiden heittäytyvätkö he agressiivisiksi koska selvästi ei-suomalainen juttelee suomalaiselta kuulostavan tytön kanssa suomeksi.) Tapahtumassa ei ollut muuta erikoista kuin se, että Jacob oli tavattoman varovainen ja kohtelias ja selitti moneen kertaan, ettei missään tapauksessa tahdo tunkeilla. Ja se, mikä minua alkoi taas kerran kummastuttaa, on että tässä ei ole minulle mitään erikoista.
Kuulemastani ja lukemastani päätellen monet, jopa useimmat yksin ja jopa seurassa liikkuvat naiset kohtaavat vähän väliä kaikenlaista häiritsevää käytöstä: tuntemattomat miehet käyvät vaativiksi, epäkohteliaiksi, käsiksi tms. Tämä on taas kerran eräs minulla jokseenkin vieraista maailmoista. Voin laskea lievästikin epäkohteliaat ja lainkaan sopimattoman sinnikkäät lähestymisyritykset yhden käden sormilla. Haistatteluja tai haukkumasanoja en kuule käytännössä koskaan. Sen sijaan kun eksynyt iso mies tulee kysymään minulta tietä öisellä kadulla, hän aloittaa sanomalla pelokkaan oloisesti "Älä nyt vaan säikähdä". Sama kohteliaisuus ja hentoinen varovaisuus jatkuu jossain määrin jopa vaikka ihmiset tutustuisivat minuun.
Muuten tästä olisi järjetöntä kirjoittaa blogissa, jonka lukijoista vain pieni osa on tavannut minut, mutta kun sama näkyy täälläkin. Blogiini ei ilmaannu käytännössä koskaan asiattomia kommentteja, enkä koskaan saa solvaavia tai muuten asiattomia sähköposteja. En tietenkään kaipaa niitä, kuten en kaipaa ikävää käytöstä kadulla kulkiessanikaan, saatika tutuiltani, mutta tämä tuntuu hämmentävältä kun kuulee ja lukee muiden ikävistä kokemuksista.
Eräs ystäväni kertoi kuinka hänen tyttöystävänsä oli hieman turhautunut olemaan sellainen henkilö, että "miehet siistivät heti puheitaan kun hän tulee paikalle". Samastuin välittömästi. Se tuntuu joskus todella omituiselta, eikä minulla ole aavistustakaan mistä se johtuu.
Tunnisteet: itse, kohteliaisuus, kummastelu, naiseus
39 Comments:
Ihmisillä on taipumus saada osakseen sellaista kohtelua kuin ovat aiemminkin saaneet.
Tämä on omituista ja lähentelee mystiikkaa sillä henkilö ei välttämättä ehdi juuri millään tavoin kommunikaatiotilanteessa ilmaista millaista kohtelua on tottunut saamaan mutta jotenkin se vaan "näkyy". Jos vaistotaan että ihminen on tottunut saamaan hyvää kohtelua niin häntä tavataan kohdella hyvin. Koska se tuntuu oikealta asenteelta jos muutkin ovat ko. henkilöä perusteellisemman tuttavuudenkin jälkeen kohdelleet hyvin (intuitiivisesti koetaan että henkilö ansaitsee kohtelun jonka on tottunut saamaan).
Samoin mystisessä määrin esim. koulukiusauksen uhrit onnistuvat joutumaan koulukiusatuiksi uusissa ympäristöissä koska heissä syntyy jokin uhrimainen käyttäytymismalli jopa silloin kuin heissä ei ole alunperin edes ollut mitään kiusausta provosoivaa erilaisuutta vaan alkuperäinen kiusaus on ollut pitkälti sattumaa. Ja ilman että osataan tuoda tarkasti esille mitä he tekevät väärin uudessa tilanteessa.
Uskon että ihmiset saavat tietoa toisen sosiaalisesta asemasta pienistä eleistä, reaktioista, pukeutumisesta jne. Rentous sen suhteen ettei odotakaan voivansa tulevansa huonosti kohdelluksi johtaa siihen että kaikki aivan pultsareita myöten vaistoavat sen eivätkä kohtele huonosti sillä koko ajatus huonosta kohtelusta tuntuu epäluontevalta, kiusalliselta ja mahdottomalta kun näin ei ole kerta aiemminkaan toimittu.
En tietenkään osaa kommentoida kovin kummoisesti, mutta sellainen asia kuitenkin tuli mieleeni, että naiset todennäköisesti kokevat erilaiset ihmiskontaktit häiritseviksi eri tavoin. Muistaakseni keskustelit ainakin jossain vaiheessa Henkan kommenttiosastolla, eikö vain? Sehän jo sinällään osoittaa, että et ota helposti itseesi, toisin kuin Vauva-lehden foorumin väki. Kuten itsekin olen usein jankannut, jotkut naiset tuntuvat loukkaantuvan jopa siitä, että heille pitää ovea auki. Ja edelleen voidaan olettaa, että herkemmin pahastuvat naiset ovat alusta lähtien varaantuneempia, ja sosiaalinen kontakti muuttuu täysin toiseksi. (Ja tästä eteenpäin kuten tristan selitti.)
Tuo linkittämäsi juttu vieraista maailmoista herätti myös kiinnostukseni. Ainakin takavuosina peruskoulun käytösnumeron kriteerit olivat sellaiset, että kympin saamiseksi edellytettiin oman moitteettoman käytöksen lisäksi myös sitä, että oppilaalla on positiivinen vaikutus muiden käytökseen. Kuulostaako tutulta? Itselläni oli tietysti yläasteella käytöksestä kymppi, ja opettaja vielä julkisesti perusteli sen niin, että minun läsnäollessani muiden käytös paranee. Todellinen selitys oli yksinkertaisempi; kun minä olin paikalla, muut oppilaat kiusasivat minua, eivätkä siksi ehtineet muuhun pahantekoon. Ulkopuolisen silmistä se tietysti näytti parantuneelta käytökseltä, vaikka pikemminkin tilanne oli toisin päin. Oppitunti sarkasmista, heh.
E.
Luulen, että yksi avaintekijöistä on provosoiminen ja siihenhän ei välttämättä kauheasti tarvita. Kadulla ja iltajunassa riittää usein tietyntyyppinen pukeutuminen tai se, että vahingossa katsoo miestä silmiin siihen että saa häirikön niskaansa.
Blogeissa taas ne joiden kirjoitustyyli on ärhäkkäästi väitteitä tekevää mielipidekirjoittelua provosoi tiukkoja kommenttejakin. Sinun tyylisi on analyyttistä ja pohdiskelevaa, ja kommentoijat tekevät täällä sitten sitä saamaa. (Eikö diskurssianalyysissä ole termi formaatin sitominen: ryhmän jäsenet alkavat hyvin nopeasti käyttää samankaltaista kieltä, samoja sanoja viljellään jokaisen puheessa?)
En nyt tahdo ryhtyä erittelemään olemuksesi laatua, mutta minulla on samanlaisia kokemuksia: Joudun aina konviviaaliseen seuraan.
Ainakin itse tunnen aina välillä olevani epämääräisesti eri mieltä, mutten sitten kuitenkaan löydä argumenttia kirjoituksestasi kommentoitavaksi.
Ihmisillä tosiaan on usein taipumus saada osakseen sellaista kohtelua kuin ovat aiemminkin saaneet. Välillä häkellyttävissäkin määrin, sillä Leena, olen kulkenut monet kerrat paikallisjunassa yksikseni ties minkälaisissa pikku hepenissä aivan häiriöttä. Provosoiminen tapahtuu siis luultavasti, kuten Tristan sanoi, selvästi hienovaraisemmilla tavoilla kuin esim. pukeutumisella. (Pitäisikin joskus kokeilla; pukeutua joksikin minihame-lolita-misuksi ja katsoa muuttaako se mitään. Luultavasti ei, nyt kun muistelen teinivuosieni vaatetustyyliä...)
Käytöstä ohjaavien signaalien hienovaraisuuden puolesta puhuu sekin, että samanlainen käytös tosiaan jatkuu verkossakin. Elämätön, olet varmasti oikeassa siinä, että provosoitumattomuus on osa asiaa. Muistan kohdanneeni juuri mainitsemassasi Ihmissuhteet -blogissa muutamaan otteeseen melko kärkeviä kommentteja, mutta ne ovat laantuneet aina heti kun olen kärkevyydestä piittaamatta jatkanut keskustelua. Omituista, että ainakin hetkellinen formaatin sitominen käy päinsä niinkin villissä ympäristössä.
Problematisoin kuitenkin hieman väitettä, että koulukiusauksen uhrit joutuisivat kiusatuiksi myöhemminkin. Näin näkyy joissain tapauksissa tosiaan olevan, mutta toisaalta tunnen toisia entisiä koulukiusattuja, jotka ovat jotenkin nyrjäyttäneet tilanteen aivan erilaiseksi kouluaikojen jälkeen, ja herättävät ihmisissä herkästi kunnioitusta ja jopa hieman arastelevaa käytöstä.
Olen keskustellut erään teatteriohjaaja-ystäväni kanssa aika paljon ruumiinkielestä ja sosiaalisen statuksen ilmaisemisesta asennoilla ja eleillä. Se ilman muuta liittyy kohteluun, jota osaksensa saa. Jännittävää, että eleensä saa kai sitten välitettyä verkossakin - jotenkin vahingossa.
Hmm, tanssitunteja, kehontekniikkatunteja ja mimiikkakursseja kiusatuiksi joutuville?
Hahaa Tommi, me siis herätämme teksteillämme toisissamme kovin samankaltaisia fiiliksiä. Mainiota.
Minun saamassa kohtelussa on tyypillinen piirre ollut aina että ihmisillä on taipumus unohtaa minut. Läsnäoloani ei huomioida, päälleni puhutaan, ihmiset eivät kuule mitä sanon, minua ei muisteta kutsua tilaisuuksiin jne. Hellstenin Virtahepokirjassa (muistaakseni) tätä kutsuttiin "Näkymättömän lapsen syndroomaksi" ja sen sanottiin johtuvan siitä että ihminen on ujo ja kiusaantunut saamastaan huomiosta ja muut pyrkivät hienotunteisuuttaan olemaan laittamaan häntä tilanteen keskipisteeseen kun hän kerran kokee siinä olonsa epämukavaksi. Vähitellen alkuperäinen hienotunteisuus vaan etenee totaaliseksi huomiotta jättämiseksi.
Olin ulkopuolisen asemassa aikanaan koululuokassa ja en saanut osakseni sen enempää positiivista kuin negatiivistakaan huomiota. Sain aika tarkkaan tehdä mitä huvitti ja muut luokkatoverit myös jättivät huomiotta ajoittaisen ryhmän käyttäytymiskoodien rikkomisen joka toisen kohdalla olisi voinut johtaa kiusaamiseen. Minun toimiani ignoroitiin samoin kuin minua muutenkin.
Siirtyessäni yliopistoon tämä ryhmädynamiikka pysyi pitkälti samana. Unohtamisten huippu lienee siinä kun kerran proseminaarin jälkeen lähdettiin oluelle ennen bileitä ja minut unohdettiin Pam Pamiin kun kävin vessassa ja muut jatkoivat matkaa Uudelle. Yritin suoriutua vessatoimista nopeasti kun huomasin että lähtötunnelmat on ilmassa ja epäilin itsekin että minut saatettaisiin unohtaa. En kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea. Myöhemmin yksi tyttö tuli Uudella pahoittelemaan tapahtunutta ja sanoi "Me ei kertakaikkiaan muistettu että sinä olit mukana!"
Pyrin kai netissä provosoimaan että minut huomattaisiin mutta samaa täälläkin on monessa mielessä ilmassa. Esim. saan blogiini hyvin vähän kommentteja ja tilaajamäärät ovat hyvin alhaisia huomioiden kuinka tunnettu tietyssä mielessä kuitenkin olen ja kuinka provosoivasti kirjoitan.
Karkealla kädellä:
Itse huomaan herättäväni kadulla ärsyynnystä ja nimenomaan miehissä. Kuten Leena ehdotti, ehkä se johtuu katu-uskottavuuden puutteesta, siloisesta ulkomuodostani, ajoittain oudosta ja ehkä siististäkin pukeutumisesta, huu nous. Helsingissä (ensi kertaa tänä kesänä, mistä yllätyin negatiivisesti) ja ulkomailla minulle on vain äristy ja jupistu. Vanhassa kotikaupungissani Lahdessa minuun on käyty muutamaan otteeseen käsiksi ilman mitään provokaatiota. Toisella kertaa erehdyin kylläkin vilkaisemaan minua haastavaan tapaan puhutellutta nuorta miestä. Näistä sattumuksista on kuitenkin ehtinyt vierähtää jo jonkin aikaa. Kuitenkin, ehkä jopa hyvällä syyllä, olen kadulla varuillani miespuolisten vastaantulijoiden suhteen. En tahdo joutua pitämään puoliani.
Ehkä asiaa ei edistä ajoittainen ylenkatseeni väkivaltaisesti käyttäytyviä kohtaan. On vaikea pitää naama peruslukemilla, vaikka periaatteessa onkin hyvä, että eläimet saavat liikkua vapaasti häkkien ulkopuolella.
No, saatan olla lievästi äreällä tuulella. Tarkoitukseni ei ole missään nimessä väheksyä eläimiä.
Elämätön, olen lapsesta saakka tavannut pitää ovea auki ehkä etenkin naisille ja ikäihmisille, mutta myös miehille ja lapsille (lapsille oven auki pitämisen olen ollut huomaavinani olevan harvinaista). Britanniassa asuessani olin ensin hämilläni ktevästä ja huomaavaisesta tavasta pitää ovea auki perässä tulevalle, tämän sukupuolesta riippumatta, mutta olen nyt omaksunut tavan melko täydellisesti. Välillä havahdun sen osittaiseen sopimattomuuteen suomalaisessa mielenmaisemassa. Tapa on minusta kuitenkin hauska.
En muuten usko inspiroineeni peruskoulussa tovereitani parempaan käytökseen, sillä en ollut kyllin korkean profiilin trendsetteri. Käytös oli kuitenkin yleensä kymppi. Myöhemmin huolellisuus kärsi läksyjen tekemättömyyksistä ja myöhästelyistä, joista jälkimmäiseen minulla oli kuitenkin kohtuullinen syy.
Kehon kieli on kiinnostava aihe, mutta hankala kirjoitettavaksi. Tai ehkä se johtuu unen puutteesta. Uskon, että keskustelun kuluessa useaan otteeseen kuvattu taipumus kerätä osakseen tietynlaista kohtelua on ohitettavissa tietoisella kehon kielen manipulaatiolla. Eläytyvällä pikemminkin kuin teknisellä. En tiedä olisiko ohjaajaystäväsi samaa mieltä. Itse olen kuitenkin muinoin ottanut erään harrasteroolini kokeiluun arkikohtaamisissa ja hämmästynyt paitsi vastaanoton vaikuttavasta poikkeamisesta arkikokemuksestani, niin myös siitä, kuinka omaa käytöstä voi sulavasti muuttaa oikealla tapaa valmistellun 'immersion' keinoin. Samasta syystä arvostan Johnny Deppin ja Jack Nicholsonin tapaisia näyttelijöitä, vaikka joku heidän ilmaisunsa alan oletettua kapeutta arvostelisikin.
Aivan viime aikoina olen kärsinyt sellaisista kehonkielisistä signaaleista, joille en ole mielestäni voinut mitään. Silmiini ovat ilmaantuneet Pokemon-pisteet.
Baarissa sain aikanaan lähentelyjä ym. osakseni. Varmaan aika kohteliaita kyllä mutta sattuu olemaan nollatoleranssi niiden suhteen ettei ne mukavalta tuntuneet... Ongelma lakkasi kun lakkasi käymässä yksin baareissa (ei ollut varsinaisesti suuri menetys).
Kadulla nuoret miehet yleensä ignoroivat minua. En kuulu nykyisellään heidän kontaktikohderyhmäänsä. Joskus saattavat kyllä tehdä jonkun kohteliaan eleen kuten päästää ensin menemään jonossa vaikka olisivat itse siinä olleet ennen minua. Keski-ikäiset ja vanhemmat miehet ja naiset ovat yleensä hyvin kohteliaita ja ottavat kontaktia aika useinkin (puhutellen vuoroin neidiksi tai rouvaksi :)
Jostain syystä minulta kysytään usein tietä eri paikkoihin tai pyydetään lukemaan karttaa (tai muuta apua) mikä on vähän hankalaa sillä omaan hyvin huonon suuntavaiston. Kävelen ehkä niin kiireettömästi ja olen helpostilähestyttävän näköinen että kynnys ottaa yhteyttä on matala. Kerran lyhyellä kauppareissulla muistaakseni neljä ihmistä kysyi tietä jonnekin ja olikohan etten osannut neuvoa ketään. Tänään neuvoin vanhemman rouvan Pasilan kirjastosta Lidliin jonne olin itsekin juuri menossa ja kävelimme sinne siis yhdessä.
Mieleenjäävin neuvomiskokemus on kun Pasilan Lidlissä filippiiniläisen näköinen opiskelijatyttö tuli kysymään minulta mitä Ladyvitan tms. valmisteen suomalaisen pakkausselosteen tekstistä. Hän tajusi kohdan "1 tabletti päivässä" mutta halusi varmistua mitä tarkoittaa "Ravintovalmistetta ei saa käyttää korvaamaan normaaleja aterioita". Mietin hetken ja sanoin "You should still eat normal food". En olisi varmaan voittanut tulkkien kääntäjäpalkintoa tuolla versiolla mutta kyllä se taisi jakeluun mennä :D
Ihailen tavallaan ihmisiä, joihin muut suhtautuvat luonnostaan kunnioittavasti. Epäilen ettei sellaiseksi voi kehittää itseään.
Oli mielenkiintoista lukea netistä "tuntemistani" kirjoittajista, miten he kokevat muiden heihin suhtautuvan. Jäin miettimään miten minuun yleensä suhtaudutaan. En tiedä! Kummallista! Ainakin taidan olla aika helposti lähestyttävä ja luulen sen johtuvan siitä että näytän ystävälliseltä?
Tristan, olet varmaan ihan oikeassa. Jonkinlainen muille välittyvä vaikutelma jokaisessa meistä aiheuttaa yleensä sen, että muut käyttäytyvät yleensä kutakin kohtaan samantapaisesti. Muuten, inhoan sitä, että muut jättävät jonkun seurueeseen kuluvan jälkeensä! Vaikka vahingossa. Ärsyttävää!
Tulta syöksevä lintu, olen sitä mieltä, että kaikkien KUULUISI pitää auki myöhemmin tulevalle. Siinä ei ole mitään hienostelua. Muunlainen menettely on epäkohteliasta.
Laura,
Kohteliaisuudesta. Vastustan sitä. Pidän ovia auki sen esteettisestä viehätyksestä ja ihan ystvällisyyttäni. En myöskään tahdo kenenkään pitävän ovia auki tai tekevän mitään muutakaan minua kohtaan kohteliaisuudesta. Sellainen herättää minussa epäluottamusta, sillä tahdon voida arvioida ihmiset heille itselleen ihanteellisen käytöksen perusteella. Tässä spontaaneilla kokemuksilla ja äkkivääryyksillä on suuri rooli.
Kannustaisin epäkohteliaisuuteen. Kohteliaisuuden maksimi ja minimi voisi olla osata pitää suunsa kiinni ja olla olematta tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät neutraalisti tai myösnteisesti suhtaudu.
Mutta kyllä minua erehdytään pitämään kohteliaana, vaikka sanon suoraan, että minun ei KUULU yhtään mitään yhtään kenellekään. Saan halutessani, jos se muille sopii.
Seurueista. En ole varma, voiko seurueisiin kuulua. Kai ihmiset voivat eksplisiittisesti tehtailla jonkinlaisia muskettisoturireplikoita. Yksilö ei missään vaiheessa menetä osaa mielivallastaan kollektiiville. Näkymättömiä siteitä ei ole (liioittelen tietenkin, sillä en tahdo kiistää ihmisen vaikuttavaa mielikuvitusta). Toki koen joka hetki uusiutuvaa solidaarisuutta omalta kannaltani myönteisiä tai neutraalin kehityskelpoisia henkilöitä kohtaan. Sovittelemattomien ristiriitojen, pientenkään, vuoksi ei kuitenkaan kannata tehdä kompromisseja. Joissakin tilanteissa joku saattaa jäädä pois 'joukosta'. Itse pyrin tekemään tällaiset päätökset omalla kohdallani itse ja olen luultavasti poistunut ennen kuin kaikki ovat minuun hermostuneet.
Mahtoikohan olla relevanttia.
Ystävällisyydestä. Luultavasti ihmisten näkemykset ystävällisyydestäni vaihtelevat äärestä toiseen. Helposti loukkaantuvalle henkilölle olen mahdoton ja sosiaalisesti korrektille vaikeasti lähestyttävä. Ehkä luotan nopeisiin ja esteettömiin kehityskulkuihin, poikkeukselliseen avoimuuteen ja kuvainraastamiseen. Intensiivisimmät ystävyyssuhteeni olen kehittänyt itsensä kanssa tasapainoa kokevien, ja toisaalta arkojen ja syystä tai toisesta erityisen reflektionhaluisten ihmisten kanssa.
Itse asiassa minua pyydettiin erään henkilön taholta kirjoittamaan tähän keskusteluun tietystä radianssista, mutta en tahdo.
Tulta syöksevä lintu. I object!
Kohteliaisuuden vastustamisessa ei ole mitään järkeä. Hyvien tapojen tarkoitus on osoittaa muille kunnioittavansa näitä (ellei sitten toinen tee jotain sellaista, ettei enää halua osoittaa kunnioitustaan).
Meidän KUULUU. Tai ainakin minun. Harva on täysin irrallaan velvollisuuksistaan eikä sellaisessa tilassa ole edes mitään erityisen tavoiteltavaa. Velvollisuuksiaan noudattava ihminen on luotettava. Toisaalta velvollisuuksia ei pidä kasvattaa kohtuuttomiksi.
Seurueeseen kuulumisella tarkoitan tässä yhteydessä ainoastaan sitä, ryhmä ihmisiä lähtee yhdessä jonnekin, vaikka miten väljästi sovitulla tavalla. Minua ärsyttävät itsekeskeiset törpöt, jotka eivät itseensä keskittyneisyydeltään edes huomaa, ovatko kaikki mukana kun siirrytään toiseen paikkaan.
Laura, vastalause!
En väitä kunnioittavani ketä hyvänsä. Ja silloin kun arvostan henkilöitä oikeasti, ei kohteliaisuudelle jää edes kysyntää. Ero on pelon ja kunnioituksen välillä; minulle tarjoamasi vaihtoehto edustaa tuota pelkoa. Muiden taas ei tarvitse olla kanssani missään tekemisissä. Pitäydyn kohteliaisuuden minimalismissani.
Minusta ulkoa asetuista velvollisuuksista irtaantuminen yksi jaloimmista asioista, jonka ihminen voi saavuttaa. Eettistä arvoa on vain itse järkeillyillä arvoilla ja toimintatavoilla, ja jopa siihen pisteeseen, että solidaarisuutta ei voida olettaa ympäristössä, jossa on voimassa minkäänlaisia 'kohteliaisuutta' subventoivia sanktioita.
Mitä seurueisiin tulee, jaan vastenmielisyytesi huomiokyvyttömiä ihmisiä kohtaan. En kuitenkaan kutsuisi heitä itsekeskeisiksi. Olen itsekeskeinen (kuten nähdäkseni jokainen meistä ja jopa määritelmällisesti; hassu sana) ja silti katson voivani halutessani tehdä asioita toisten eteen, enkä ainoastaan omia etujani palvellakseni. Kaikki vastuullisuuden ajatus kuitenkin tekee hyvät aikeet tyhjiksi.
Hauskaa, että tähän tulee näin paljon kommentteja.
Tristan, kuvauksesi unohdetuksi tulemisesta on aika hämmentävä; erityisesti se, että arvasti tulevasi unohdetuksi. Minultakin tullaan kyllä aika usein kysymään tietä, turistit turvautuvat yms.
Tulta syöksevä lintu, kuvauksestasi tulee vahvasti mieleen se, kuinka tarkkaavainen kirjoituksessani mainitsemani Jacob oli kun ohi käveli humalaisia miehiä. Arveletko, että varuillaanolosi näkyy - ja ehkä lisää aggressiivisen käytöksen todennäköisyyttä?
Ohjaajaystäväni on luultavasti hyvinkin samaa mieltä siitä, että taipumus kerätä osakseen tietynlaista kohtelua on ohitettavissa tietoisella kehon kielen manipulaatiolla. Hän on tainnut kokeillakin asialla, kuten sinäkin. Mieleni tekisi kokeilla itsekin, mutta se vaatisi aika paljon työtä, jotta löytäisin ja tuntisi hahmon, johon haluaisin ja osaisin joksikin aikaa samastua. Sitä paitsi uteliaisuuteni ei ole turvallista lajia, joten eläytymisharjoitukset voisivat viedä minut vaarallisiinkin tilanteisiin. Epäröin, mutta ajatus houkuttaa.
Laura, minä taas uumoilen, että itseään voi kehittää sellaiseksi, johon muut suhtautuvat kunnioittavasti. Todennäköisesti se tosin tapahtuu jotenkin vahingossa, muiden prosessien myötä, mutta mikä ettei tietoisestikin.
Siitä olen jetsulleen samaa mieltä Tuslta syöksevän linnun kanssa, että kaikenlainen kuuluisi -kohteliaisuus on turhanpäiväistä. Silti pidän usein ovia auki ihmisille, jotka siitä ajoin jopa häkeltyvät. Ei siksi, että minun mitään kuuluisi, vaan koska haluan.
Jään näköjään oppositioon esittäessäni, että toisten kunnioittamista osoitettaisiin käyttäytymällä kohteliaasti tai että velvollisuuksissa olisi jotain mukavaa. Ajattelen niin joka tapauksessa!
Jaahas, sillä välin kun kirjoitin viestiäni, kommentteja tuli kaksi lisää.
Laura, ystävällisyys lähtee yksilöstä. Velvollisuuskohteliaisuus ei lähde yksilöstä vaan oletuksesta, että jotain kuuluu tehdä. Kohteliaisuus ei siis ole ystävällistä; en halua olla kohtelias koska kuuluu, enkä erityisemmin toivo, että minulle ollaan kohteliaita koska kuuluu. Kirjoitin joskus solidaarisuudesta yhdestä näkökulmasta. Tässä tulee näkyville toinen näkökulma, josta sitä pitäisi myös tarkastella: solidaarisuutta ei ole ympäristössä, jossa sitä vaaditaan - tai tarkemmin sanottuna sitä ei ole ympäristössä, jossa sen motiivina on kenenkään muun kuin yksilön itse itselleen asettama vaatimus.
Laura, tahtoisin vielä painottaa, että toivon tosiaan tuota epäkohteliaisuutta omallekin kohdalleni, mikäli se johtaa minut kohtaamaan ne harvat elämän tarjoamat tilanteet, joissa voin tietää saavani osakseni spontaanin vilpitöntä ystävällisyyttä. Siedän tympeän käytöksen suman, kunhan kaikkea, niin hyvää kuin pahaakin, ei ole kätketty kohteliaisuuden seremonia-asun alle. Arvostan avoimuutta liiaksi, enkä kammoa sitä, että en tule jonkun kanssa toimeen. Ei tarvitse, eikä se ketään vahingoita.
Velvollisuuksissa ei tosiaan ole mitään mukavaa, mikäli ne koskevat minua ja ovat toisten laatimia tai takaamia. Keksin kylliksi ihan itse ja tuputettujen teilaaminen ottaa oman energiansa.
Heh, tuosta "oppositiosta": minusta niin ei kannata ajatella. Ainakaan itse en keskustele tiimissä tai kompaten, vaikka suurissa taisteluissa säilää voikin välillä viuhuttaa satunnaisessa yhteistyössä. Sen sijaan hyvää vastustajaa arvostan kovasti.
Eufemia, varuillaanoloni voi hyvinkin näkyä. En kuitenkaan usko sen itsessään johtavan aggressioon. Pikemminkin arvelen joitakin ärsyttävän tiettyyn itsevarmaan valppauteen liittyvät signaalit. En tiedä onko se hyvä, mutta tässä yhteydessä voisin väittää, että onneksi habitukseni särmät ovat hieman hioutuneet ajan myötä. Saatan ajoittain olla jopa rennosti kotonani levottomillakin seuduilla ja tiedän kuinka vastata nokitteluun ohjaamalla heitetyt haasteet ohitseni. Sellaisessa on jopa viehätyksensä; merirosvoja, joiden kamppailun tuloksen ratkaisevat osuvimmat herjat. Eikö tämä elementti liity myös capoeiraan, mutta kinesteettisemmin?
Eufemia ja Tulta syöksevä lintu, kohteliaisuus on minusta eri asia kuin teeskentely. Jos joku noudattaa hyviä tapoja väkinäisesti ja pätemis- tai mielistelytarkoituksessa, voisi yhtä hyvin jättää noudattamatta.
Pidän myöskin (tietynlaisesta) suoruudesta. Tosin suorapuheisuuden ihailtavuuden edellytyksenä on yleensä se, että sallii muidenkin tehdä samoin.
Suorapuheisuudesta olen samaa mieltä.
Eufemia: Suosittelen kirjaa Keith Johnstone: Impro. Hauska koe: kävele selkä ja niska suorana, pää hieman alaspäin käännettynä. Katso ihmisiä suoraan silmiin niin kauan että katse kääntyy pois. Kokeile kävellä vastaantulevien kulkulinjalle. Kokeilin itse Kaivopuistossa, ihmiset antavat tilaa jopa 50 m päästä. Tuskin tietoisesti.
Tosin reaktioistasi voisi päätellä, että kävelet jo tällä tavalla. Ehkä voisit kokeilla päinvastaista: epävarman ihmisen kehonkieltä. Miten muuttaa ihmisten reaktoita?
Luuletteko että ulkonäöllä on vaikutusta reaktioon?
Jes. Pitkät nuoret miehet ovat alkaneet kävellä päin. Silloin kun sen huomaan 50 metrin päästä, en taatusti väistä.
Kumpi olisi parempi: ase vai kaasusumutin?
Liekö sattuma, että asenne ja ase ovat samaa sukua.
Itse en koe tunnistavani ainakaan selvästi, koska toimin kohteliaisuudesta (siinä mielessä kuin siitä täällä on nyt puhuttu) ja milloin ystävällisyydestä.
Jos esimerkiksi joku pitää minulle ovea auki, kiitän häntä. Uskon tekeväni sen, koska HALUAN kiittää. Mutta sitä en osaa sanoa, onko kyseessä ystävällisyys vai halu "palkita" toinen jotenkin tekonsa takia - jolloin kyse olisi kai taas kohteliaisuudesta(?).
Doriank, kohteliaisuuden määritelmäsi kuulostaa minusta vieraalta. Jos haluan palkita, ei sillä mielestäni ole mitään tekemistä 'koodin' kanssa. Kohteliaisuudella taas olen ymmärtänyt viitattavan jonkinlaiseen kaikille yhteiseksi tarkoitettuun säännöstöön, olkoonkin se tarkoitus yhtä hyvin sujuvoittaa ihmisten päivittäistä kanssakäymistä poistamalla liiallinen tilanteiden pohdiskelu ja mittailu kuin panna vähintään paheksunnalla sanktioidut rajat yksilön omalle kriittiselle etiikalle. Tätä taas voi tietenkin haluta.
Tuosta "kiitos"-sanasta tuleekin mieleeni, että kohteliaisuudella saadaan korruptoitua myös sanan "anteeksi" arvo. En ymmärrä anteeksipyytäjiä, jotka eivät katso tehneensä anteeksi pyytämässään teossa itse virhettä ja tunnistaneensa sitä, aikeenaan olla enää koskaan toistamatta tekoa. Olen tosin itsekin vähätellyt sanaa ja pyytänyt anteeksi tarkoitusperieni vastaisesti, eli kun olen aiheuttanut harmia vahingossa.
Sitten samalla tuntuu jotenkin kummalliselta antaa anteeksi silloin, kun anteeksi pyytäminen on mahdollista, eli kun toisen transgressio on tarkoituksellinen. Keitä me olemme antamaan anteeksi? Tapahtunut on jo tapahtunut ja henkilö on jo korjannut kurssia. "Selvä" tuntuisi paremmin vastaavan tilanteeseen. Arroganttia (=suoraa)?
Tai kai "anteeksi"-sanaa voisi käyttää myös ilmaisemaan automaattisesti, että kyseessä oli vahinko, eli torjumaan toisen väärintulkinnan mahdollisuutta, mikäli toinen ei ymmärrä, että kyseessä ei ollut teko.
Pohdin lähinnä sitä, onko haluni kiittää halua olla ystävällinen (ja tuleeko se luonnostaan) vai halua toimia yleisen kohteliaisuuskoodiston mukaan. En ole varma, tunnistanko omat motiivini toimiessani.
Tosin uskon, että lopulta kyse on joka tapauksessa halusta (oli sen motivaattori mikä tahansa) eikä ainakaan pelkästä velvollisuudentunnosta, joten ehkä tämä pohdintani menee koko kysymyksen ohi.
Olen oppinut kiitosanteeksi-käytöstapoja ja eleitä , joita käyttämällä ihmiset reagoivat neutraalisti tai positiivisesti. Suoraa ystävällisyyttä ei välttämättä tulkita sellaiseksi.
Mikko, kiitos kirjasuosituksesta, vaikuttaa kiinnostavalta. En kuitenkaan kulje kuvaamallasi tavalla (ja itse asiassa hieman epäilen, että nuoren naisen tapauksessa se ei toimisi samalla tavalla kuin miehen). Kuljen kyllä selkä ja niska suorana, pää hieman alaspäin käännettynä, mutta en ihmisiin tarkasti katsoen. Itse asiassa monet ystäväni osaavat jo olla närkästymättä siitä, että ohitan heidät puolen metrin päästä huomaamatta mitään. luultavasti näytän usein aika hajamieliseltä ja omiin ajatuksiini uppoutuneelta. Katselen ympärilleni, mutta pikemminkin muuta kuin ihmisiä.
Dorian, minusta on täysin ymmärrettävää esimerkiksi ilmaista halunsa käyttäytyä pääsääntöisesti ystävällisesti ihmisiä kohtaan sillä, että noudattaa tiettyjä rituaaleja, ns. hyviä käytöstapoja. Se voi olla esteettisesti hyvinkin tyydyttävää. Sen sijaan koen vastenmieliseksi sen, jos nämä rituaalit ovat vähääkään vilpittömyyden esteenä.
Hiiliorava, suoraa ystävällisyyttä ei tosiaan aina tulkita ystävällisyydeksi. Kuten tuolla aiemmassa keskustelussa totesit, suoraan ystävällisyyteen voi olla hankala luottaa jos ei tunne toista. Siksi suoraan ystävällisyyteen loikkaaminen vaatii usein rohkeutta.
Eufemia, ilmaiset varsin selkeästi sen, mitä en ilmeisesti muuten ollut suostunut tähän mennessä tajuamaan. Eli kyllä, käytökseni on sikäli vilpitöntä ja lähtöisin omasta halukkuudesta, että en todellakaan koe toimivani itseäni tai tahtoani vastaan noudattaessani käytöstapoja, jotka yleensä mielletään hyviksi.
Mielenkiintoinen puheenaihe, sillä luin jokin aika sitten omia vanhoja päiväkirjojani ja löysin teini-ikäisen (n.17) itseni valittamasta juuri tuosta samasta ilmiöstä. Tosin erityisesti itseni ikäisten poikien suhteen: olisin halunnut kunnon rokkarielämää, eli siis huonosti käyttäytyviä miehiä, mutta jostain syystä seurassani pahimmatkin häiriköt muuttuivat ihannevävyiksi. Ja itse en kuitenkaan siihen aikaan näyttänyt tai puhunut mitenkään ihanneminiän tavoin. Viime vuosien aikana en ole enää asiaa miettinyt, mutta pitäähän se kyllä edelleenkin paikkansa, joskaan en enää miellä sitä ongelmaksi kuten angstisessa nuoruudessani. Hauska huomata että muutkin ovat pohtineet tätä asiaa, epäilin jo jossain vaiheessa olevani luulosairas ja liiaksi kiinnostunut tekemästäni vaikutuksesta muihin ihmisiin (mitä luultavasti olenkin, mutta olen huomanunt etten ole yksin tämänkään ongelman suhteen).
Olipakerran, voi mikä tragedia! :D Ihannevävyiksi muuttuneet rokkarit tuskin arvasivat turhaannuksesi syvyyttä. Olen kyllä kokenut jotain jossain määrin samankaltaista, mutta (onnekseni?) en ole koskaan kaivannut kovin tymäkkää rokkarielämää, joten ilmiö ei liene vaivannut minua edes 17-vuotiaana yhtä paljon kuin sinua tuon ikäisenä.
Olen puhunut tästä aiheesta ennenkin erinäisten ihmisten kanssa, ja tosiaan, et ole ainoa, jota kohdellaan jopa ärsyttävän silkkihansikkain.
DorianK
"käytökseni on sikäli vilpitöntä ja lähtöisin omasta halukkuudesta, että en todellakaan koe toimivani itseäni tai tahtoani vastaan noudattaessani käytöstapoja, jotka yleensä mielletään hyviksi"
Näin ajattelen minäkin. Lähden oletuksesta, että kukin kohdalleni osuva ihminen on kunnioituksen arvoinen. Arvostuksen osoittamisessa käyttäytymällä kohteliaasti ja ystävällisesti ei ole mitään väkinäistä. Jos toinen osoittautuu tolloksi, ystävällisyyteni päättyy melko nopeasti. Kohteliaisuus päättyy vasta myöhemmin tai ei lainkaan. Joten ehkäpä voi ajatella, että kohteliaisuus sellaisessa tilanteessa onkin teeskentelyä. Mutta vapaaehtoista.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Äh, jouduin poistamaan virheellisesti referoidun ja huolimattoman kommenttini. Tässä tarkoitettu versio.
Arvostuksen osoittamisessa käyttäytymällä kohteliaasti ja ystävällisesti ei ole mitään väkinäistä.
Mahdoton ajattelutapa sikäli, että tiedän, ettei esimerkiksi itseäni kohtaan ole ensinkään mahdollista osoittaa arvostusta kohteliauudella, ainakaan siten, etteikö arvostuksenele poikisi arvostuksen puutetta. Ystävällisyys on kerrassaan toinen asia.
Jos toinen osoittautuu tolloksi, ystävällisyyteni päättyy melko nopeasti. Kohteliaisuus päättyy vasta myöhemmin tai ei lainkaan. Joten ehkäpä voi ajatella, että kohteliaisuus sellaisessa tilanteessa onkin teeskentelyä. Mutta vapaaehtoista.
Ja siinä vaiheessa kanssaihmiset saattavat leimata asianomaisen epäkohteliaaksi tolloksi? Vapaaehtoista teeskentelyä? - no sen kyllä uskon voivan selittää kohteliaisuuden, mutta kun satun melko kiivaasti vastustamaan teeskentelyä.
Epäkohteliaisuuden suhteen saattaisin panna painon tietoisuudelle omasta käyttäytymisestä. Tarkoituksellinen ja tietoinen epäkohteliaisuus ei ole vastustettavaa... no, eikä oikeastaan edes epäkohteliasta, mikäli se perustuu vain epäkohteliaisuuden objektin arvoista devioimiselle.
Tapahtumia IRL tämä seuraava ei selitä, mutta tää sun blogis on vain kusipäille liian vaikeaa tekstiä. Ei ne jaksa syventyä tällaisiin.
Hmm...
Lueskelin tänään ensimmäistä kertaa blogiasi ja ihastuin sinuun välittömästi. Kirjoitat selkeästi, teet mielenkiintoisia havaintoja, vaikutat laajasti sivistyneeltä, vilpittömältä jne. Silmäsi ovat todella kauniit, katse avoin, kirkas, varma ja siinä näkyy mielestäni jälkiä ilosta, vaikka en kuvanhetkistä katsetta nimeäisikään sanalla iloinen.
Tämän sanottuani minut valtaa halu selitellä sanomaani varovaisin sanakääntein, kuten "ethän koe tätä tunkeilevaksi jne." Omalla kohdallani se on pelkästään ihastumisen motivoimaa miellyttämisen halua. Luettuani kirjoituksiasi, en voi olla nostamatta sinua jalustalle, jonka jälkeen en voi suhtautua sinuun muuten kuin armoa toivoen. Toivoen siis sitä, että suhtautuisit minuun tasaveroisena keskustelukumppanina.
Kirjotuksesi haastavat minut hyvään käytökseen. Mukaan pitää lähteä, koska aiheet ovat kiinnostavia ja kirjoittaja tuntuu vilpittömältä. Ja jostain tulee voimakas halu voittaa sinun ja minun välinen etäisyys, mutta samalla on ihan mieletön tarve olla järkevä ja yrittää järjen avulla saavuttaa suosiosi, mikä taas ajaa kohti riittämättömyyden tunteita sekä sinun edessäsi että oletettujen kanssakilpailijoiden rinnalla. En voi muuta kuin uhrata järjettömät tunteeni järjen alttarilla. Järkevä puhe tuntuu ainoalta tavalta saada mielekäs (ensi)kontakti sinuun. Joidenkin toisten kanssa kontaktissa olemiseni tapahtuu olennaisesti muualla(kin), kuin järjen piirissä.
Järjessä ja järkevyydessä on se pelottava piirre, että järki on mitta ja tuomari, ei sille voi mitään.
"Ethän koe tätä tunkeilevaksi", vaikka haluan juuri nimenomaan tunkeilla ja jollain tapaa haluaisin ärsyttää sinusta esiin jotain, mikä ei tuntuisi niin järkevältä ja eheältä. Mutta samalla tuntuu, että kaikki muu kuin järkevä kilpistyisi pois kuin valo peilin pinnasta. Tällä en tarkoita, että ajattelisin sinun olevan emotionaalisesti lamaantunut, vaan jotain sellaista, että järkevyytesi jotenkin aikidomaisesti ohjaa emotionaalisen "kohti" -energiani tähän yritykseen olla järkevä. Minun on vaikea olla yhtä aika järkeävä ja emotionaalisesti suora, ainakin jos emootiot ovat voimakkaita. Enkä kuitenkaan haluaisi dempata tunteita järjellä.
Luulisin, että diskurssin sitominen tässä blogissa perustuu osittain kirjoituksesi järkevyyteen ja siihen miten hyvin perustelet sanomasi. Oman typeryyden häpeäminen saa ihmiset tehokkaasti olemaan näyttämättä itsestään typeriä puolia.
Olet ihastuttava!
Oho. Kylläpä hämmennyin. Kiitos, hämmentyminen on hyvästä. Luultavasti tuollainen vaikuttuminen ei kuitenkaan ole kovin monessa tapauksessa se syy, joka saa ihmiset yleensä kohtelemaan minua niin kohteliaasti...
Olen muuten kirjoittanut joskus tunteista ja järjestä.
Tervetuloa toki kommentoimaan jatkossakin.
Moi,
Mukavaa, että otit impulsiivisen purkaukseni vastaan noin. Itseäni se hävetti jälkikäteen, vaikka olenkin nimimerkin suojissa, enkä tunne sinua IRL. Ei hävetä enää.
Luin, mitä kirjoitit tunteista. Mielestäni järkevä keskustelu voi olla halukasta suuntautumista kohti toista tavalla, joka "kyseenalaistaa Minän suvereenin itse-identifikaation". Se on nähdäkseni "vain" yksi kanssaolemisen muoto. Etenkin dialogi, silloin kun puhe ja oivallukset tapahtuvat oikeasti keskustelijoiden välisessä tilassa, on tällaista. Minän hölleneminen tapahtuu yhtä lailla järjen, kuin muillakin alueilla.
Oma järki, toisen järki, yhteinen järki... common sense, siis nimenomaan sense - ei mitenkään tunteetonta. "Käyttää omaa järkeä", tarkoittaakoa se jotain muuta kuin "ajatella itse"? En tiedä, jotenkin kauhealta kuulostaa tuo järjen käyttäminen ajattelemiseen verrattuna.
Järkevässä keskustelussa ahdistaa joskus tietty hammasratasmaisuus, se ettei jää tilaa... en tiedä mille. Ainakin, jos joutuu kovasti ponnistelemaan ymmärtääkseen ja ollakseen ymmärrettävä. Tämä ponnistelu saattaa joskus tempaista mukaansa kuin hyvällä juoksulenkillä, mutta ei siinä paljon maisemia ehdi katsella.
Mutta, tuota, mitäs minä olinkaan sanomassa?
Impulsiivisia purkauksia ei kannata säikkyä liikaa. Olen itse asiassa koettanut viime aikoina opetella impulsiivisiin purkauksiin äitymistä, koen sen oudon vapauttavaksi. Ainoa ehto jonka itselleni noiden purkausten suhteen asetan, on että kannan niistä koko vastuun itse. Kieltämättä harjoittelu on tähän asti käynyt vain sellaisten ihmisten seurassa, joiden voin jotenkin luottaa uskovan siihen, että kannan vastuun tosiaan itse.
En ole aivan varma mitä olit sanomassa. Uumoilen kuitenkin, että jos järkevä keskustelu alkaa ahdistaa, se ei ahdista järkevyyden vuoksi. Onko järkevää rajoittaa jonkun kapean järkevyysfetissikuvan avulla keskustelua sellaiseksi, jossa ei jää tilaa? Etenkään jos tahtoo tilaa?
Lähetä kommentti
<< Home