Pari poimintaa

Käykää ihmeessä katsomassa Kurt Nuotion ohjaama Pitkän päivän matka yöhön Kansallisteatterissa. Eugene O'Neillin näytelmän henkilöistä isoveli Jamie on erityisen riipivä hahmo; perheen vanhemmat ovat jo muuttuneet karikatyyreiksi itsestään, eikä auta vaikka he aina välillä ymmärtävätkin tapahtuneen, sillä karkuun itsensä toistamista he eivät enää pääse. Edmund, O'Neillin omakuva, on niin nuori, etteivät hänen henkiset vammansa alkavasta alkoholismista huolimatta vielä toden teolla näy. Kymmenen vuotta Edemundia vanhempi Jamie sen sijaan ottaa paraikaa sitä askelta, jonka jälkeen toivo tervehtymisestä on mennyttä, ja hän näkee tekevänsä niin, muttei osaa suunnata kuin kohti tulevaa itsemurhaansa. Jamien humalainen monologi näytelmän jälkimmäisellä puoliajalla oli katarttinen kokemus.

Ihmiset ovat taitavia puhumaan toistensa ohi. Esimerkkejä tästä on viime aikoina löytynyt mm. Anna Kontulan ja Tiedemiehen blogeista. Kemmenttikeskusteluja lukiessani muistelin taas tätä kirjoitustani. Olenkin viime aikoina jutellut Tommin kanssa usein siitä, kuinka oudolta politiikka alkaa vaikuttaa kun tutustuu tutkimuksiin ihmisten poliittisesta tietämättömyydestä. Voisin suositella vielä paria tuoretta blogia: Kaskasteen kirjoituksia olen odottanut jo hyvän aikaa. Tommi Melenderin blogista taas bongasin linkin Marginaliaan, jonka kirjoittaja onnistui taannoin aiheuttamaan skandaalin kirjoittamalla esseekokoelman, mikä oli virkistävää.

Taputtamisesta

Olin muutama ilta sitten katsomassa Sidi Larbi Cherkaouin (tähän tarvittaisiin verbi, jota ei ole: koreografoiman?) tanssiesityksen Sutra. Se oli ihan hyvä. Ehkä paikkani parven sivussa oli huono, tai ehkä olin väärässä mielentilassa, mutta esitys ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin se aplodeista päätellen teki suureen osaa muusta yleisöstä. Antony Gormleyn puulaatikot olivat toki hauskoja, mutta pikkupoikamunkki hetkittäin jopa hieman rasittava. Kannattihan se silti nähdä.

Esityksessä kiinnostavinta oli yleisö. Se nimittäin halusi kovasti taputtaa Shaolin-temppelin munkeille; esityksen ainoa melko eurooppalaiselta ja selvästi tanssijalta näyttävä tanssija (kuvassa vasemmalla, harmaassa asussa) sen sijaan ei selvästikään kirvoittanut tätä tarvetta, vaikka hän teki ihan yhtä akrobaattisia temppuja kuin munkitkin. Kun tanssija teki jotain hienoa, yleisö istui rauhassa kuten tanssiesityksessä kuuluu. Kun tanssija ja pikkupoikamunkki tanssivat kahdestaan, yleisö ei oikein tiennyt pitäisikö välillä taputtaa vähän vai ei. Mutta kun lavalla oli rivi laatikoita, musiikki oli tauonnut hetkeksi ja kustakin laatikosta hypähti vuoron perään munkki, teki pari akrobaattista hyppyä ja hävisi taas laatikkoonsa, yleisö taputti kunkin tempun päätteeksi kuin sirkuksessa ikään. Tanssiva munkki on siis eri asia kuin tanssiva tanssija; aivan eri, vaikka he esiintyisivät samassa tanssiteoksessa.

Tapauskertomuksista

Potilaamme täytyi tietää, että kyse oli erehdyksestä. Tästä huolimatta hän vannoi erehdykseen perustuvan valan, joka väistämättä sitten piinasi häntä. Niin tehdessään hän oli salannut muiston toisen kapteenin tapaamisesta ja luottavaisesta postineidistä sekä itseltään että tarinaa kertoessaan myös minulta. Olen valmis myöntämään, että tämän korjauksen valossa hänen käytöksensä vaikuttaa entistäkin mielettömämmältä ja käsittämättömämmältä.

Etenen hiljalleen Freudin Tapauskertomuksissa, luen niitä viihteenä. Lapsena luin innolla Alice Milleriä, ja nyt huomaan, että nautin mielenterveysongelmia kuvaavista tapauskertomuksista nykyään aivan yhtä paljon kuin silloinkin. Viehättävää tirkistelyä. Sitaatissa puhutaan Rottamiehestä, mutta Dora on tähän mennessä ehkä sittenkin huvittanut minua eniten. En voi kuin kuvitella, että kun Freud esitti villejä tulkintojaan ja Dora kiisti ne, ja Freud sitten selitti kiistämisen vain todistavan hänen väitteensä tosiksi, niin Dora lopulta totesi, että ei tuo sekopää usko, ja läksi siksi litomaan. Ymmärrän tunteen. Freud oli tietysti sitä mieltä, että terapian keskeytyminenkin vain todisti hänen osuneen oikeaan.

Rottamiehen täydellinen parantuminen alle vuoden terapiassa kuulostaa epäuskottavalta. Pakkoajatukset ovat ymmärtääkseni aika sitkeitä, tai ennen kaikkea taipumus kehittää pakkoajatuksia taitaa istua ihmisissä aika sitkeässä. Käsitykseni ei perustu juuri muulle kuin joidenkin ihmisten ajattelutapojen seuraamiselle vuodesta toiseen. Epäilen kuitenkin, että pakkoajatusten selittäminen vaikealla isäsuhteella tuskin hävittää tuota mielettömältä tuntuvaa toimintamallia, vaikka joku tietty pakkoajatus katoaisikin. Rottamies kuoli ensimmäisessä maailmansodassa, siis vain muutama vuosi terapiansa jälkeen, joten asiasta voinee arvella mitä lystää.

Sitaatissa käsiteltävä ja terapian keskiössä ollut pakkoajatus kuului tähän tapaan: Rottamiehen täytyi ehdottomasti maksaa eräälle kapteenille pikkusumma koska tämä oli lunastanut Rottamiehelle tulleen postilähteyksen hänen puolestaan. Paitsi että ei ollut, itse asiassa Rottamies oli velkaa postineidille eikä tuolle kapteenille, kuten hän jatkuvasti itse tiesi. Hän oli kuitenkin vannonut maksavansa kapteenille, ja jos hän ei tekisi niin, hänen edesmennyt isänsä ja hänen rakastamansa nainen tapettaisiin hyvin epämiellyttävällä tavalla, johon liittyi rottia (lukekaa itse, senkin uteliaat). Rottamiehen itselleen vannoma vala velvoitti, joten hän muun muassa suunnitteli matkustavansa kapteenin luo, maksavansa tälle ja pyytävänsä tätä sitten matkustamaan kanssaan (aika kauas) postikonttoriin, jotta kapteeni voisi siirtää rahat edelleen sille postineidille, jolle Rottamies todellisuudessa oli velkaa. Hän suunnitteli pyytävänsä lääkäriltä todistusta, jossa kapteenille selitettäisiin, että moinen tosiaan on tarpeen.

Ainakin muistaakseni juttu meni noin; kirja ei ole nyt käsilläni, joten en ole aivan varma.

Rottamiehen päätön pakkoajatus (johon siis sisältyy muun muassa hänen jo vuosia aiemmin kuolleen isänsä kuoleman uhka) on jotenkin häikäisevän tyypillisen oloinen. Sen sävy on aivan sama kuin joissain monimutkaisissa ja vinksahtaneen johdonmukaisissa ajatuskuluissa, joihin olen silloin tällöin törmännyt. Maaginen ajattelu ja mahdottomuudet sekoittuvat huolelliseen järkeilyyn, joka vaikuttaa epävakaan perustansa vuoksi luotaantyöntävältä. Tämäntyyppisestä ajattelusta näkyisi puuttuvan jokseenkin täydelleen kaikki sairaudentunto; en siis voi tietää ovatko omat ajatukseni joskus jollain tapaa vastaavia. Eivät varmaankaan pahasti, sillä pahanlaatuisissa tapauksissa nämä oudosti ajattelevat näyttävät kärsivän melkoisesti. Sen he kyllä havaitsevat, vaikkeivät havaitsisikaan ajatustensa nyrjähtäneisyyttä. En huomaa kärsiväni erityisemmin. Mutta miedommissa mitoissa saatan ajatella vaikka kuinka outoja tietämättä sitä itse lainkaan. Se on jännittävä ajatus.

Miksi on niin kiinnostavaa lukea kuvauksia siitä, kuinka mieli vinksahtaa, vaikka on hyvin epämiellyttävää ja ahdistavaa olla lähellä ja läheinen kun toisen ajattelu suistuu raiteiltaan? Mitä tämä jo lapsuudestani tuttu uteliaisuus on? Mikseivät kivuliaat tai edes uhkaavatkaan kokemukset tuttujen mielen järkkymisestä saa uteliaisuutta katoamaan?

Fanituksen kauhistuttavuudesta

Olen viime päivinä suomentamisen lomassa pitkästä aikaa leikkinyt Last.fm:llä. Lukenutkin olen, mutten sellaista, josta nyt kirjoittaisin. Sen sijaan ajattelin sanoa jotain aiheesta, jota olen pyöritellyt mielessäni jo jonkin aikaa.

Muutama kuukausi sitten tuli puheeksi se, keille kertyy kiiluvasilmäisiä kannattajia. Kun vähänkin miettii fanituksen kohteita, ilmiö tuntuu hyvin omituiselta. Joistain ihmisistä vain herkästi lumoudutaan tuolla kummastuttavalla tavalla. Joskus olen tuuminut onko asia peräti niin yksinkertainen, että ne edes jotenkin ulospäinsuuntautuneet, joita ei haittaa saada opetuslapsia, usein keräävät fanilauman ympärilleen. Asiaan ei ainakaan tunnu vaikuttavan lainkaan se, onko gurun sanomassa ideaa, ovatko argumentit edes siedettäviä tai ymmärtävätkö kannattajat opettajaksi ottamansa puheista mitään.

Fanituksen kohteet voivat vaikuttaa harvinaisen nerokkailta, tympeän typeriltä tai miltä tahansa siltä väliltä. Ja, kauhistuttavaa kyllä, fanittajat saattavat fanittaa yhtä aikaa niin ajattelevaa kuin täysin ajattelematontakin gurua – innokas kannattajahan ei välttämättä ymmärrä opettajaksi ottamansa puheista mitään. Kauhistuttavaa siksi, että mitäänymmärtämätön intoilija saattaa ottaa harkitun ja hienosyisen ajatuksen kuin se olisi halko, ja lyödä sillä. Välillä käy mielessä mitä miettii ihminen, joka näkee fanilaumansa rellestämässä toistaen hokemia, jotka alkujaan olivat ajateltuja, mutta jotka väärään ympäristöön siirrettyinä näyttävät typeriltä astaloilta.

Innokkaan kannatuksen kohde saattaa faniensa silmissä menettää vallan tulkita omia puheitaan. Monasti olen nähnyt kuinka väärinymmärryksiä korjailemaan ryhtynyt guru on saanut entisestä opetuslapsestaan vihollisen. Korjaamallahan guru luopuu siitä asiasta, jota opetuslapsi on oppinut pitämään oikeana, osoittautuu huiputtajaksi, miksei petturiksi: ottaa astalon pois.

Fanituksen kohde ei myöskään saa innostua mistään aidosti uudesta eikä kyseenalaistaa itseään.

Olen joskus suhtautunut muutamien ihmisten puheisiin ainakin jossain määrin sen kaltaisella innolla kuin mitä tässä kammoksun. Sitten opin. Sen jälkeen olen ollut pari kertaa tilanteessa, jossa puheistani kovasti vaikuttunut ja innostunut ihminen ilmiselvästi ei ole ymmärtänyt niistä mitään. Tunsin lähinnä voimakasta halua paeta, ja niin myös tein.

Itsekeskeinen kummastelu

Käänsin ensin aika myöhäiseen saakka, sitten luin vielä hieman hutaisten Matti Sarmelan artikkelin "Mitä on kulttuuri-imperialismi" (joka vaikutti aika pöhköltä) ja aloitin Volter Kilven Kansallista itsetutkistelua. Kirjoittanen niistä myöhemmin, ainakin Kilvestä, mutta nyt kirjoitan ilmiöstä, johon törmäsin taas kerran lähdettyäni raitista ilmaa kaivaten yökävelylle.

Kävelin pitkin Vaasankatua kun viereeni ilmaantui miekkonen, joka kysyi varovasti saako kanssani jutella. Niin käy aika helposti jos liikun yksikseni; usein kyselijät ovat ulkomaalaisia, ja niin tämäkin. Hänen nimensä oli Jacob. Mikäs juttelussa, joten kiersimme korttelin ja juttelimme hetken verran. (Oli muuten jännää seurata kuinka tarkasti hän seurasi vastaantulevia humalaisia suomalaisia miehiä, arvatenkin arvioiden heittäytyvätkö he agressiivisiksi koska selvästi ei-suomalainen juttelee suomalaiselta kuulostavan tytön kanssa suomeksi.) Tapahtumassa ei ollut muuta erikoista kuin se, että Jacob oli tavattoman varovainen ja kohtelias ja selitti moneen kertaan, ettei missään tapauksessa tahdo tunkeilla. Ja se, mikä minua alkoi taas kerran kummastuttaa, on että tässä ei ole minulle mitään erikoista.

Kuulemastani ja lukemastani päätellen monet, jopa useimmat yksin ja jopa seurassa liikkuvat naiset kohtaavat vähän väliä kaikenlaista häiritsevää käytöstä: tuntemattomat miehet käyvät vaativiksi, epäkohteliaiksi, käsiksi tms. Tämä on taas kerran eräs minulla jokseenkin vieraista maailmoista. Voin laskea lievästikin epäkohteliaat ja lainkaan sopimattoman sinnikkäät lähestymisyritykset yhden käden sormilla. Haistatteluja tai haukkumasanoja en kuule käytännössä koskaan. Sen sijaan kun eksynyt iso mies tulee kysymään minulta tietä öisellä kadulla, hän aloittaa sanomalla pelokkaan oloisesti "Älä nyt vaan säikähdä". Sama kohteliaisuus ja hentoinen varovaisuus jatkuu jossain määrin jopa vaikka ihmiset tutustuisivat minuun.

Muuten tästä olisi järjetöntä kirjoittaa blogissa, jonka lukijoista vain pieni osa on tavannut minut, mutta kun sama näkyy täälläkin. Blogiini ei ilmaannu käytännössä koskaan asiattomia kommentteja, enkä koskaan saa solvaavia tai muuten asiattomia sähköposteja. En tietenkään kaipaa niitä, kuten en kaipaa ikävää käytöstä kadulla kulkiessanikaan, saatika tutuiltani, mutta tämä tuntuu hämmentävältä kun kuulee ja lukee muiden ikävistä kokemuksista.

Eräs ystäväni kertoi kuinka hänen tyttöystävänsä oli hieman turhautunut olemaan sellainen henkilö, että "miehet siistivät heti puheitaan kun hän tulee paikalle". Samastuin välittömästi. Se tuntuu joskus todella omituiselta, eikä minulla ole aavistustakaan mistä se johtuu.