Totisesta taiteesta

I was invited to Martigues, the Venice of Provence, where I discovered a 19th century painting in the vaults of the Ziem museum: a portrait of Martégale that belong to that breed of realism nobody cares for these days! Yet the painting is infused with an intense sense of presence, a gravity, something so profoundly Mediterranean that it could have been created on either of its shores. [...] Drawing on this portrait, which I pieced back together, eliminating the story behind it, I arrived at an image that formed an archetype of the Mediterranean [...]. I had it printed and then incorporated it into spaces where it might serve as a symbol of Provencal Martigues, and in other spaces where its anachronistic presence revealed the social and cultural breaches resulting from the brutal emergence of steelworks and petrochemical works. 

Näin tänään Ernest Pignon-Ernestin näyttelyn, joka huvitti minua. Tai oikeammin taitelijan selitykset omista teoksistaan saivat hihittelemään. Otin valokuvan yhdestä selityksestä – pälyillen samalla olkani takana tönöttävää vartijaa. En malttanut olla kuvaamatta, sillä tekstin mahtipontinen vakavikkous kuvasti koko näyttelyn eetosta niin täydellisesti, että halusin siteerata sitä. (Yllä siis selostus englanniksi; katkaisut eivät ole minun tekemiäni, vaan arvatenkin näyttelyn kuraattorin.) Pignon-Ernest ottaa teoksillaan usein poliittisesti kantaa. Hän printtauttaa perinteisen taidokkaasti tekemiään piirustuksia ja liisteröi niitä yllättäviin paikkoihin. Uskon niiden olevan alkuperäisissä ympäristöissään ihan vaikuttavia. Kokonainen museon kerros täynnä vankkumatonta totisuutta höystettynä yllä näkyvän kaltaisilla selityksillä oli kuitenkin koominen kokemus.

Jostain syystä ranskalainen taide on poliittiseksi ryhtyessään kovin totista. Yleensä se on tietysti vasemmistolaista, ja vasemmistolaista juuri sillä militantin mustavalkoisella tavalla, joka tuli tutuksi Ranskassa asuessani ja jonka kohtaan melko lailla poikkeuksetta päätyessäni puhumaan ranskalaisten taiteilijoiden kanssa politiikasta. Tai siis lähinnä kuuntelemaan heidän kantojaan ja olemaan hiljaa. On aina jännittävää kuunnella ihmistä, joka kokee vaikkapa terästeollisuuden ilmentävän absoluuttista pahaa.

Ranskalaisen poliittisen taiteen totisuus kummastuttaa minua. Samassa museossa oli sentään esillä video, jossa Yves Klein ohjasi yleisön edessä, jousiorkesterin säestyksellä, joukkoa alastomia, naispuolisia malleja. Naiset kieriskelivät maalissa, länttäsivät maaliset reitensä, rintansa ja vatsansa seinälle kiinnitettyä kangasta vasten tai vetivät toisiaan pitkin toista, lattialle levitettyä kangasta. Ja yleisö taputti. Ranskalaista taidetta ei kokonaisuudessaan voi pitää kovinkaan tosikkomaisena.