Yön helle

Useimmat talot näyttivät siltä kuin niissä ei olisi asuttu lainkaan. Keskeneräisissä taloissa oli rosoreunaiset ikkuna-aukot ilman laseja; seiniä peittivät rakennustelineet, ne olivat harmaat tuulen lennättämästä hiekasta ja pihoissa oli betoniröykkiöitä ja kellastuneita rakennusmateriaaleja. Kiinni naulatut ikkunat saivat talot näyttämään sokeilta, kolhiintuneilta ja rosopintaisilta, kuin piestyt ja sidotut kasvot. Piittaamattomuuden ilmapiiri muuttui aina vain hermostuttavammaksi sitä mukaa kuin astelimme eteenpäin, kuin vaeltelisimme säteilyn tai kulkutaudin autioittamalla planeetalla.
"Koko paska on rakennettu liian kauas", Boris sanoi. "Ja nyt autiomaa vaatii omansa takaisin. Ja pankit." Hän nauroi. "Paskat Thoreausta, vai mitä?"

Luen Donna Tarttin Tikliä. Kirja yllätti minut kliseevyörytyksellään, joka käy lukijan yli niin barokkina hyökynä, että se hämmästyttävää kyllä toimii. Karikatyyrimäiset henkilöhahmot vaikuttavat ihmeen eläviltä ja kun kuluneita kielikuvia pinoaa tarpeeksi päällekäin, niistä muodostuu ympäristö, jossa sade todella piiskaa New Yorkin katuja ja Las Vegasin hiekka kuivaa lukijan kurkkua.

Tartt on niitä kirjailijoita, jotka osaavat kuvata ilmastoa. Ympäristön kuvaukset kaunokirjallisuudessa jäävät vahvimmin mieleeni silloin, kun ne onnistuvat välittämään ilman tuoksun ja tunnun. Rannikon puuskiin tottuneena vaikutun erityisesti mannerilmaston kuvauksista, Latinalaisen Amerikan auringosta ja Venäjän yli käyvästä tuulesta. Las Vegasia ympäröivä autiomaakin näemmä kelpaa.

Istun avonaisen ikkunan äärellä Kadiköyssä, Bosporinsalmen itärannalla Istanbulissa. Äsken ukosti, ja keinokuituisin huivein päänsä suojanneet naiset juoksivat katua reunustavien kauppojen katosten suojiin. Kostea kuumuus kihartaa hiukseni ja ikkunasta kantautuu mausteisten leivosten tuoksu. Helle ei irrota otettaan edes öisin.