26.12.16

Katon huojuva hyrrä

Joulumyrsky Urd on saapumassa Norjan rannikolle, ja Norjan meteorologian laitos varoittaa ihmisiä äärimmäisen vaarallisesta säästä. Myrskytuulien odotetaan puhaltavan puuskissa jopa 45 metrin sekuntivauhdilla.
Meteorologian laitoksesta varoitetaan, että tuulet nostattavat korkeita aaltoja länsirannikolle. Aallokon keskikorkeudeksi odotetaan kymmenen metriä, mutta ne voivat nousta jopa 25 metriin Vestlandetissa. 
Pohjoisessa myrskyää, kertoo Yle. Färsaarilla mitattiin vastikään yli 74 m/s puuskia. Jäin tuijottelemaan tätä; Norjan rannikon lähellä tuulee näemmä juuri nyt kovemmin kuin missään muualla pallollamme. Sivustolla kannattaa myös avata valikko sanasta "Earth" ja valita Overlay: MI, eli misery index – Wind + Misery (Wind Chill & Heat Index) @ Surface. Siitä voi katsoa, missä päin maapalloa on juuri nyt ikävää. Täällä ei vielä ole, koska on aamupäivä. Myös katossa pyörivä, hiljakseen huojuva tuuletin auttaa asiaa. Iltapäivällä paras tapa välttää kurjuus on raahautua rantaan, asettua palmunlehväkatoksen alle, tilata ananasmehu ja katsella merelle. Eilen näimme hyppivien delfiinien lisäksi valaan pärskäytyksiä ja suuren pyrstön.

Vuokraisännäkseen ei kannata valita pilveä polttelevaa hippiä. Voi käydä niin, että hippi on antanut verkon varausjärjestelmien hoitelun kaverinsa tehtäväksi, ja kaveri hutiloi, koska on itsekin pilveä polttava hippi, ja niin hyvissä ajoin varattu asunto on tuplabuukattu. Sitä joutuu sitten etsimään muun majapaikan siksi aikaa kun hippi remontoi kiireesti toisen asunnon kylpyhuonetta. Sitten saa käyttöönsä melkein valmiin huoneiston, jonka hyttysverkko-oven pieliin on iltaisin syytä levitellä hyönteismyrkkyä, koska muuten sisään tulee yön aikana verta imevä kuoriainen, myrkyllinen toukka ja muurahaisarmada. Aina välillä hippi käy vielä poraamassa seinän takana tai korjaamassa lukkoa huonolla, kirskuvalla viilalla.

Tunnisteet: ,

23.12.16

Ikävystyttävä joukkomurha

L'ennui naquit, dans la solitude, du silence et de l'oisiveté.
Pierre-Claude-Victor Boiste kertoo näin Dictionnaire universelissaan. Olen eri mieltä. Minulla on seuraa, ikkunan ulkopuolelta kuuluu vasaran pauke, aaltojen kohina ja etäinen radio, ja töistä saan valita mieleiseni; tehtävät eivät lopu. On liian kuuma, jotta viitsisin ulos. Säärissäni on pinttynyttä likaa; suolaveden, hien, aurinkorasvan, hyttysmyrkyn ja hiekan keskinäisvaikutuksissa syntynyttä tahmaa, jonka voin pestä pois jos tahdon, mutta joka pian taas muodostaa harmahtavan kettonsa pintaani.

Tapahtumarikkainta tänään oli muurahaisten joukkomurha. Asuntomme on maantasassa, ja herätessämme saimme huomata, että pihan muurahaiset olivat löytäneet tien keittiöön. Musta jono kulki vuoteemme ali. Lakaistuani kuhisevan polun ovesta ulos turvauduimme paikallisiin pesuaineisiin. Minua ei haittaa, että niihin on usein lisätty desinfiointiainetta. Myöhemmin ikkunalaudalla oli liian iso kuoriainen. Verkko-oven läpi näkyy kana, valtava palmunlehvä, vaaleanpunaisia kukkia, meri ja kaartelevia kondoreita.

Tunnisteet: , ,

13.12.16

Meri

Partainen vanha joogahippi kävelee vesirajaa auringon noustessa. Tulen aamulenkilläni häntä vastaan, nyökkään ja hän nyökkää takaisin. Näen hänet usein myös iltakuudelta, auringon laskiessa, kun käyn uimassa, mutta silloin emme tervehdi toisiamme. Väkeä on silloin paljon enemmän kuin aamuisin. Hippi kantaa mukanaan lyhyttä keppiä. En tiedä, mitä hän sillä tekee, mutta arvaan, että sillä voi piirtää kuvia aaltojen silottamaan hiekkaan.

En tiedä sitäkään, käveleekö hippi keppeinensä rannalla päiväsaikaan, sillä silloin istun bungalowimme terassilla palmunlehväkaton alla tekemässä töitä. Terassi on korkealla. Ranta peittyy portaiden kivikaiteita ympäröivän kukkarunsauden taa, joten näen edessäni vain meren. Kuulen toki skootterit ja kukot ja aaltojen kohahdukset hiekkaan, mutta tiedän, että siellä minne katson, tulee maata vastaan seuraavan kerran Antarktiksella.

Eräs ystäväni kertoi kerran, ettei viihdy valtamerten rantojen pikkukylissä. Niissä tuntee olevansa maailman reunalla, ja hän halusi keskelle, sisämaan kaupunkeihin, Berliiniin ja Pariisiin. Minusta taas on iän myötä tullut reunojen ihminen. Edes tämä mantereen laita ei tahdo riittää; valtameren saari olisi vielä parempi.

Tunnisteet: , ,

7.12.16

Evoluutio ja hydrophis platurus

The evolutionary portrait of human nature would appear to be a rather grim one. We are this way because it has been adaptove for the species to develop in this manner, and everything about our personalities and social behavior is coded in our genes. This would seem to leave little room for positive change.
Joku aika sitten luin, tai osin pläräsin, Atkinson & Hilgardin Introduction to Psychologyn (16. painos, jolla on liuta muitakin kirjoittajia). Oli kiinnostavaa nähdä, miten psykologianopiskelijat johdatetaan alansa pariin. Kirja ei varsinaisesti vakuuttanut. Viime vuosina hälyä herättänyt replikaatiokriisi on koetellut erityisesti psykologiaa, ja jos tästä perusoppikirjasta saa edes jonkinlaisen käsityksen alan luonteesta, ihmettelen lähinnä sitä, etteivät ongelmat ole aiemmin paisuneet kriisiksi.

Kiinnitin huomiota siihen, että aina kun kirjassa alettiin puhua evoluutiopsykologiasta, sävy kävi jotenkin ärhäkäksi. Alaa ja sen väitteitä kuvattiin kärjistetysti, yllä näkyvään tapaan, mutta sitä myös puolustettiin äkein sanankääntein. Sävy on tuttu: olen joskus kirjoittanutkin tästä omituisesta hyökkäävyydestä. Vaikuttaa siltä, että evoluutiopsykologit ovat poikkeuksellisen äreää väkeä, ja että hyökkäävyys kuuluu alan normaaleihin käytöstapoihin. Aloin sitten miettiä, mistä moinen voisi johtua.

Suomessahan evoluutiopsykologien ja alasta innostuneiden äreys kohdistuu ennen kaikkea humanistisiin tieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin, ja etenkin sukupuolentutkimukseen. Se tuntuu oudolta, koska näillä aloilla ei käytetä erityisen paljon paukkuja evoluutionäkökulman kanssa kärhämöintiin. Kiinnostus kohdistuu muualle, eivätkä tutkimuskysymykset yleensä ole sellaisia, että evoluutionäkökulma toisi niihin mitään uutta tai relevanttia sanottavaa. Tältä suunnalta katsoen näyttääkin lähinnä siltä, että evoluutionäkökulma on jostain syystä nykyään tiukasti kytköksissä tiettyihin poliittisiin kantoihin, joihin puolestaan liittyy vimmaisa paheksunta esimerkiksi sukupuolentutkimusta, mutta myös ylipäätään humanistista tutkimusta ja laadullista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta kohtaan.

Sitten tajusin, että evoluutiopsykologien ärhäkkyys on tuontitavaraa. Yhdysvaltalaisessa kontekstissa se on paljon ymmärrettävämpää kuin täällä. Siellä näet mikä tahansa ala, jonka nimestä löytyy sana "evoluutio", on vääjäämättä osa poliittista kärhämää, ja evoluutiopsykologia on tuossa kärhämässä poikkeuksellisen omituisessa asemassa. Toisaalta se saa varmasti niskaansa kaikenlaista kreationistista kuraa. Mutta toisaalta uskonnollisen oikeiston hyökkäys tiedettä vastaan kohdistuu myös esimerkiksi sukupuolentutkimukseen, jonka suunnalta evoluutiopsykologiaa on myös kritisoitu, ja jonka tiettyjä selitysmalleja evoluutiopsykologit eivät yleensä hyväksy. Lopulta myöskään kaikki evoluutiobiologit eivät suhtaudu evoluutiopsykologiaan mitenkään varauksettomasti – alaa moititaan hatarista menetelmistä ja liiallisesta spekulatiivisuudesta. Alan puolustajien ärhäkkyys ei enää tunnu mitenkään kummalliselta. Paitsi silloin kun defensiivinen puhetapa siirtyy sellaisenaan Suomen kaltaiseen, poliittisesti rauhallisempaan ympäristöön.

Evoluutiosta tulikin sitten mieleeni toinen juttu. Näin eilen hydrophis platuruksen (aiemmin pelamis platura), eli levykäärmeen. Aallot heittelivät sitä vasten rantahiekkaa, ja se näkyi olevan kyvytön uimaan takaisin merelle. Ruskettunut joogaturisti varoitti minua sen myrkyllisyydestä. Selvitin majapaikallemme palattuamme, mistä otuksesta oikein on kyse, ja luettuani yllä linkittämäni Wikipedia-artikkelin tajusin lukeneeni käärmeestä vastikään myös suomeksi. Levykäärme on tosiaan aika avuton aaltojen heitellessä sitä rantaan. Lisäksi vaikka se elää koko elämänsä merellä, se juo vain sadevettä, joten kuivalla kelillä se kärsii nestehukasta – jopa kuukausikaupalla. Mutta se on maailman yleisin käärme. Sellaista on evoluutio.

Tunnisteet: , ,

20.8.16

Muuttuva motivoituminen

Opiskeluaikoina minulla oli tehokas tenttiinlukutekniikka. En ole huippunopea lukija, mutta suoriuduin 400-sivuisesta kirjasta päivässä ja tein siitä vielä hyvät muistiinpanotkin. Onnistui, vaikka kirja olisi ollut tylsä. Nykyään ei onnistuisi, sillä en kerta kaikkiaan viitsi istua aamusta yömyöhään tylsän kirjan äärellä. Selkä tulee kipeäksi ja alkaa vituttaa.

Olen joskus uskonut puheisiin, joiden mukaan internet hapertaa keskittymiskykyämme emmekä siksi enää osaa syventyä pitkiin teksteihin. En kuitenkaan enää katso, että tässä olisi ainakaan itseni kohdalla perää. Kykenen kyllä edelleen keskittymään pitkiin teksteihin pitkän aikaa kerrallaan. Se vain tapahtuu hallitsemattomammin kuin parikymppisenä. Keskittymiskykyni muistuttaa muistiani: se on erittäin hyvä, mutta valikoiva, enkä pysty suuremmin vaikuttamaan siihen, minkä kohdalla se toimii.

Keskittymiskykyni on siis jokseenkin ennallaan. Itsekurini sen sijaan ei ole, koska en ole enää niin kätevästi ulkoaohjautuva kuin parikymppisenä. Toisin sanoen kun nuorempana olin ilmoittautunut tenttiin, niin tenttivaatimuksissa kerrottiin, mitä minun oli tehtävä, ja se oli tehtävä tenttipäivään mennessä. Mieleeni ei juolahtanut, että asian olisi voinut kyseenalaistaa. Ja kun seminaarinvetäjä ilmoitti, että minun pitäisi esitelmääni varten lukea joku ranskankielinen opus, niin istuin työpöytäni ääreen ja luin. Silloisella surkealla kouluranskallani. (Kirja oli fenomenologiaa ja kirjoittaja oli nainen, jonka etunimessä saattoi olla j-kirjain, kertoo valikoiva muistini.)

Opin jo aika varhain hyödyntämään omaa ulkoaohjautuvuuttani. Ilmoittauduin mahdollisimman moniin kirjatentteihin ja suoritin kaikki hyvin arvosanoin. Ja kun halusin saada gradun kirjoitettua, etsin ohjaajan ja tein hänen kanssaan sopimuksen: Hänen tuli sopia kanssani päivämääriä, joihin mennessä lähettäisin hänelle aina valmiin luvullisen tekstiä. Jos en lähettäisi, hänen tulisi painostaa minua kiukkuiseen sävyyn. Luvut syntyivät ajallaan ja gradu valmistui kolmessa kuukaudessa.

Paha kyllä olen muuttunut. Sosiaalinen paine ei enää toimi lainkaan yhtä hyvin kuin ennen. Jos teksti on kesken deadlinen koittaessa, nukun silti yöni ja ilmoitan, että tämä tulee nyt myöhässä. Voin jopa pitää viikonloput (nytkin istun tuttujen kesämökin terassilla katselemassa järvimaisemaa, vaikka moni luvattu asia on myöhässä). Saatan todeta, että vaikka joku kirja pitäisi oikeastaan lukea, niin ei nappaa, jää kesken. Käyn jatkuvasti seminaareissa ilman, että olen sen enempää kuin silmäillyt esitelmöijän lähettämää paperia.

Olen paraikaa aloittamassa useamman vuoden mittaista hanketta, jota ei valvo kukaan muu kuin minä itse. Aion saada sen tehtyä. Se kuitenkin edellyttää, että luen tunnollisesti ja paljon, vaikka ei nappaisi. Joudun siis kehittämään uusia keinoja, joilla saan oikukkaan keskittymiskykyni suitsittua. Tiedän, että mikään sisäinen palo ja into eivät kohdallani riitä; väitöskirjakin valmistui lopulta lähinnä siksi, että sen keskeneräisyys ärsytti kerta kaikkiaan liikaa. Tarvitsen ulkoisen paineen; se ei vain enää voi perustua ulkoiselle auktoriteetille. En kerta kaikkiaan enää toimi siksi, että täytyy, koska joku sanoo niin.

Onneksi samalla kun auktoriteettivetoinen ulkoaohjautuvuus on vähentynyt, olen kehittänyt aiempaa selkeämmän työmoraalin: yhteiskunta rahoittaa työtäni, eli joku muukin kuin minä pitää sitä mahdollisesti hyödyllisenä, ja minun uskotaan selviytyvän hankkeesta, jonka olen luvannut tehdä. Minun täytyy olla luottamuksen arvoinen, rahoituspäätöksen on osoittauduttava onnistuneeksi. Jää nähtäväksi, riittääkö tämä paine silloin, kun kirja on tylsä ja selkää alkaa särkeä.

Tunnisteet: , ,

3.8.16

Aamuinen vuoristomaisema Etelä-Ranskassa

Istun viiniköynnösten kattamalla terassilla, josta avautuu näkymä laakson toisella puolella kohoaville vuorille. Alapuolellani tiet ovat kohisseet jo hyvän aikaa, mutta talossa takanani muut nukkuvat. Auringonpaistekaan ei vielä yllä lämmittämään kivilaatoitusta jalkojeni alla eikä puutarhurin kastelemaa nurmea. Vasemmalla, kukkuloiden takana, pilkottaa meri Cannesin edustalla. Oikealla on pieni uima-allas. Kannattaa matkustaa taiteilijoiden kanssa; vietän muutaman päivän erään suomalaisen taidemesenaattiperheen Ranskan-talolla.

Viikonloppuna pääsimme todistamaan, kuinka 22-vuotias solisti keskeytti barokkimusiikkikonsertin, koska alkoi sataa. Ilta oli painostavan helteinen. Pienen rannikkokaupungin kadut pysyivät iltaan asti kuivina, mutta lahden toisella puolella pilvissä välkähtelivät salamat. Kävellessämme kohti konserttipaikkaa alkoi ripeksiä, mutta sadetta kesti vain hetken. Konserttipaikalle jonottavien laukut tarkistettiin, kuten täällä päin nyt kaikkialla. Perillä paljastui, että järjestäjät olivat ottaneet riskin: katsomo täytti pienen aukion barokkikirkon edessä, eikä edes lavan yllä ollut katosta. Myös musiikki olisi barokkia.

Ennen kuin konsertti alkoi, saimme kuulla muutoksista ohjelmassa: Sello oli Pariisissa arvioitu ilmeiseksi terroristin työkaluksi, eikä sitä haluttu ottaa lentokoneeseen. Niinpä solisti oli joutunut matkustamaan soittimineen junalla ja autolla eikä ollut vielä paikalla. Orkesteri soitti sellaista, mihin solistia ei tarvittu, ennen kuin hän saapui.

Nautin konserttia leimanneesta uhan tunnusta. Barokki-instrumenttiensa lakkauksen puolesta pelkäävät jousisoittajat pälyilivät taivaalle, mutta nuori orkesterinjohtaja oli niin vimmassa, ettei tajunnut heidän huoltaan. Lopulta kun yleisö oli jo päässyt huutamaan solistille bravo ja muistaakseni eräs Vivaldin konsertto oli juuri alkanut, alkoivat myös pisarat putoilla. Johtaja ei piitannut. Niinpä sellisti keskeytti soittonsa ja totesi yleisölle ystävällisesti, että nyt pidämme tauon. Odotus ei ollut pitkä. Sen jälkeen solistin jännitys tuntui ukkosentäyteisessä ilmassa, levisi halki yleisön ja täytti pienen aukion toiveikkaan jännittyneellä myötämielellä. Enää ei satanut.

Jo teini-ikäisenä ymmärsin, mikä olisi se toiveammattini, johon en tule koskaan pääsemään. Haluaisin olla mesenaatti. Tätä jyrkkään rinteeseen rakennettua terassia reunustavat ruusut ovat kovin kauniita.

Tunnisteet: , ,

31.7.16

Totisesta taiteesta

I was invited to Martigues, the Venice of Provence, where I discovered a 19th century painting in the vaults of the Ziem museum: a portrait of Martégale that belong to that breed of realism nobody cares for these days! Yet the painting is infused with an intense sense of presence, a gravity, something so profoundly Mediterranean that it could have been created on either of its shores. [...] Drawing on this portrait, which I pieced back together, eliminating the story behind it, I arrived at an image that formed an archetype of the Mediterranean [...]. I had it printed and then incorporated it into spaces where it might serve as a symbol of Provencal Martigues, and in other spaces where its anachronistic presence revealed the social and cultural breaches resulting from the brutal emergence of steelworks and petrochemical works. 

Näin tänään Ernest Pignon-Ernestin näyttelyn, joka huvitti minua. Tai oikeammin taitelijan selitykset omista teoksistaan saivat hihittelemään. Otin valokuvan yhdestä selityksestä – pälyillen samalla olkani takana tönöttävää vartijaa. En malttanut olla kuvaamatta, sillä tekstin mahtipontinen vakavikkous kuvasti koko näyttelyn eetosta niin täydellisesti, että halusin siteerata sitä. (Yllä siis selostus englanniksi; katkaisut eivät ole minun tekemiäni, vaan arvatenkin näyttelyn kuraattorin.) Pignon-Ernest ottaa teoksillaan usein poliittisesti kantaa. Hän printtauttaa perinteisen taidokkaasti tekemiään piirustuksia ja liisteröi niitä yllättäviin paikkoihin. Uskon niiden olevan alkuperäisissä ympäristöissään ihan vaikuttavia. Kokonainen museon kerros täynnä vankkumatonta totisuutta höystettynä yllä näkyvän kaltaisilla selityksillä oli kuitenkin koominen kokemus.

Jostain syystä ranskalainen taide on poliittiseksi ryhtyessään kovin totista. Yleensä se on tietysti vasemmistolaista, ja vasemmistolaista juuri sillä militantin mustavalkoisella tavalla, joka tuli tutuksi Ranskassa asuessani ja jonka kohtaan melko lailla poikkeuksetta päätyessäni puhumaan ranskalaisten taiteilijoiden kanssa politiikasta. Tai siis lähinnä kuuntelemaan heidän kantojaan ja olemaan hiljaa. On aina jännittävää kuunnella ihmistä, joka kokee vaikkapa terästeollisuuden ilmentävän absoluuttista pahaa.

Ranskalaisen poliittisen taiteen totisuus kummastuttaa minua. Samassa museossa oli sentään esillä video, jossa Yves Klein ohjasi yleisön edessä, jousiorkesterin säestyksellä, joukkoa alastomia, naispuolisia malleja. Naiset kieriskelivät maalissa, länttäsivät maaliset reitensä, rintansa ja vatsansa seinälle kiinnitettyä kangasta vasten tai vetivät toisiaan pitkin toista, lattialle levitettyä kangasta. Ja yleisö taputti. Ranskalaista taidetta ei kokonaisuudessaan voi pitää kovinkaan tosikkomaisena.

Tunnisteet: ,