20.8.16

Muuttuva motivoituminen

Opiskeluaikoina minulla oli tehokas tenttiinlukutekniikka. En ole huippunopea lukija, mutta suoriuduin 400-sivuisesta kirjasta päivässä ja tein siitä vielä hyvät muistiinpanotkin. Onnistui, vaikka kirja olisi ollut tylsä. Nykyään ei onnistuisi, sillä en kerta kaikkiaan viitsi istua aamusta yömyöhään tylsän kirjan äärellä. Selkä tulee kipeäksi ja alkaa vituttaa.

Olen joskus uskonut puheisiin, joiden mukaan internet hapertaa keskittymiskykyämme emmekä siksi enää osaa syventyä pitkiin teksteihin. En kuitenkaan enää katso, että tässä olisi ainakaan itseni kohdalla perää. Kykenen kyllä edelleen keskittymään pitkiin teksteihin pitkän aikaa kerrallaan. Se vain tapahtuu hallitsemattomammin kuin parikymppisenä. Keskittymiskykyni muistuttaa muistiani: se on erittäin hyvä, mutta valikoiva, enkä pysty suuremmin vaikuttamaan siihen, minkä kohdalla se toimii.

Keskittymiskykyni on siis jokseenkin ennallaan. Itsekurini sen sijaan ei ole, koska en ole enää niin kätevästi ulkoaohjautuva kuin parikymppisenä. Toisin sanoen kun nuorempana olin ilmoittautunut tenttiin, niin tenttivaatimuksissa kerrottiin, mitä minun oli tehtävä, ja se oli tehtävä tenttipäivään mennessä. Mieleeni ei juolahtanut, että asian olisi voinut kyseenalaistaa. Ja kun seminaarinvetäjä ilmoitti, että minun pitäisi esitelmääni varten lukea joku ranskankielinen opus, niin istuin työpöytäni ääreen ja luin. Silloisella surkealla kouluranskallani. (Kirja oli fenomenologiaa ja kirjoittaja oli nainen, jonka etunimessä saattoi olla j-kirjain, kertoo valikoiva muistini.)

Opin jo aika varhain hyödyntämään omaa ulkoaohjautuvuuttani. Ilmoittauduin mahdollisimman moniin kirjatentteihin ja suoritin kaikki hyvin arvosanoin. Ja kun halusin saada gradun kirjoitettua, etsin ohjaajan ja tein hänen kanssaan sopimuksen: Hänen tuli sopia kanssani päivämääriä, joihin mennessä lähettäisin hänelle aina valmiin luvullisen tekstiä. Jos en lähettäisi, hänen tulisi painostaa minua kiukkuiseen sävyyn. Luvut syntyivät ajallaan ja gradu valmistui kolmessa kuukaudessa.

Paha kyllä olen muuttunut. Sosiaalinen paine ei enää toimi lainkaan yhtä hyvin kuin ennen. Jos teksti on kesken deadlinen koittaessa, nukun silti yöni ja ilmoitan, että tämä tulee nyt myöhässä. Voin jopa pitää viikonloput (nytkin istun tuttujen kesämökin terassilla katselemassa järvimaisemaa, vaikka moni luvattu asia on myöhässä). Saatan todeta, että vaikka joku kirja pitäisi oikeastaan lukea, niin ei nappaa, jää kesken. Käyn jatkuvasti seminaareissa ilman, että olen sen enempää kuin silmäillyt esitelmöijän lähettämää paperia.

Olen paraikaa aloittamassa useamman vuoden mittaista hanketta, jota ei valvo kukaan muu kuin minä itse. Aion saada sen tehtyä. Se kuitenkin edellyttää, että luen tunnollisesti ja paljon, vaikka ei nappaisi. Joudun siis kehittämään uusia keinoja, joilla saan oikukkaan keskittymiskykyni suitsittua. Tiedän, että mikään sisäinen palo ja into eivät kohdallani riitä; väitöskirjakin valmistui lopulta lähinnä siksi, että sen keskeneräisyys ärsytti kerta kaikkiaan liikaa. Tarvitsen ulkoisen paineen; se ei vain enää voi perustua ulkoiselle auktoriteetille. En kerta kaikkiaan enää toimi siksi, että täytyy, koska joku sanoo niin.

Onneksi samalla kun auktoriteettivetoinen ulkoaohjautuvuus on vähentynyt, olen kehittänyt aiempaa selkeämmän työmoraalin: yhteiskunta rahoittaa työtäni, eli joku muukin kuin minä pitää sitä mahdollisesti hyödyllisenä, ja minun uskotaan selviytyvän hankkeesta, jonka olen luvannut tehdä. Minun täytyy olla luottamuksen arvoinen, rahoituspäätöksen on osoittauduttava onnistuneeksi. Jää nähtäväksi, riittääkö tämä paine silloin, kun kirja on tylsä ja selkää alkaa särkeä.

Tunnisteet: , ,

3.8.16

Aamuinen vuoristomaisema Etelä-Ranskassa

Istun viiniköynnösten kattamalla terassilla, josta avautuu näkymä laakson toisella puolella kohoaville vuorille. Alapuolellani tiet ovat kohisseet jo hyvän aikaa, mutta talossa takanani muut nukkuvat. Auringonpaistekaan ei vielä yllä lämmittämään kivilaatoitusta jalkojeni alla eikä puutarhurin kastelemaa nurmea. Vasemmalla, kukkuloiden takana, pilkottaa meri Cannesin edustalla. Oikealla on pieni uima-allas. Kannattaa matkustaa taiteilijoiden kanssa; vietän muutaman päivän erään suomalaisen taidemesenaattiperheen Ranskan-talolla.

Viikonloppuna pääsimme todistamaan, kuinka 22-vuotias solisti keskeytti barokkimusiikkikonsertin, koska alkoi sataa. Ilta oli painostavan helteinen. Pienen rannikkokaupungin kadut pysyivät iltaan asti kuivina, mutta lahden toisella puolella pilvissä välkähtelivät salamat. Kävellessämme kohti konserttipaikkaa alkoi ripeksiä, mutta sadetta kesti vain hetken. Konserttipaikalle jonottavien laukut tarkistettiin, kuten täällä päin nyt kaikkialla. Perillä paljastui, että järjestäjät olivat ottaneet riskin: katsomo täytti pienen aukion barokkikirkon edessä, eikä edes lavan yllä ollut katosta. Myös musiikki olisi barokkia.

Ennen kuin konsertti alkoi, saimme kuulla muutoksista ohjelmassa: Sello oli Pariisissa arvioitu ilmeiseksi terroristin työkaluksi, eikä sitä haluttu ottaa lentokoneeseen. Niinpä solisti oli joutunut matkustamaan soittimineen junalla ja autolla eikä ollut vielä paikalla. Orkesteri soitti sellaista, mihin solistia ei tarvittu, ennen kuin hän saapui.

Nautin konserttia leimanneesta uhan tunnusta. Barokki-instrumenttiensa lakkauksen puolesta pelkäävät jousisoittajat pälyilivät taivaalle, mutta nuori orkesterinjohtaja oli niin vimmassa, ettei tajunnut heidän huoltaan. Lopulta kun yleisö oli jo päässyt huutamaan solistille bravo ja muistaakseni eräs Vivaldin konsertto oli juuri alkanut, alkoivat myös pisarat putoilla. Johtaja ei piitannut. Niinpä sellisti keskeytti soittonsa ja totesi yleisölle ystävällisesti, että nyt pidämme tauon. Odotus ei ollut pitkä. Sen jälkeen solistin jännitys tuntui ukkosentäyteisessä ilmassa, levisi halki yleisön ja täytti pienen aukion toiveikkaan jännittyneellä myötämielellä. Enää ei satanut.

Jo teini-ikäisenä ymmärsin, mikä olisi se toiveammattini, johon en tule koskaan pääsemään. Haluaisin olla mesenaatti. Tätä jyrkkään rinteeseen rakennettua terassia reunustavat ruusut ovat kovin kauniita.

Tunnisteet: , ,

31.7.16

Totisesta taiteesta

I was invited to Martigues, the Venice of Provence, where I discovered a 19th century painting in the vaults of the Ziem museum: a portrait of Martégale that belong to that breed of realism nobody cares for these days! Yet the painting is infused with an intense sense of presence, a gravity, something so profoundly Mediterranean that it could have been created on either of its shores. [...] Drawing on this portrait, which I pieced back together, eliminating the story behind it, I arrived at an image that formed an archetype of the Mediterranean [...]. I had it printed and then incorporated it into spaces where it might serve as a symbol of Provencal Martigues, and in other spaces where its anachronistic presence revealed the social and cultural breaches resulting from the brutal emergence of steelworks and petrochemical works. 

Näin tänään Ernest Pignon-Ernestin näyttelyn, joka huvitti minua. Tai oikeammin taitelijan selitykset omista teoksistaan saivat hihittelemään. Otin valokuvan yhdestä selityksestä – pälyillen samalla olkani takana tönöttävää vartijaa. En malttanut olla kuvaamatta, sillä tekstin mahtipontinen vakavikkous kuvasti koko näyttelyn eetosta niin täydellisesti, että halusin siteerata sitä. (Yllä siis selostus englanniksi; katkaisut eivät ole minun tekemiäni, vaan arvatenkin näyttelyn kuraattorin.) Pignon-Ernest ottaa teoksillaan usein poliittisesti kantaa. Hän printtauttaa perinteisen taidokkaasti tekemiään piirustuksia ja liisteröi niitä yllättäviin paikkoihin. Uskon niiden olevan alkuperäisissä ympäristöissään ihan vaikuttavia. Kokonainen museon kerros täynnä vankkumatonta totisuutta höystettynä yllä näkyvän kaltaisilla selityksillä oli kuitenkin koominen kokemus.

Jostain syystä ranskalainen taide on poliittiseksi ryhtyessään kovin totista. Yleensä se on tietysti vasemmistolaista, ja vasemmistolaista juuri sillä militantin mustavalkoisella tavalla, joka tuli tutuksi Ranskassa asuessani ja jonka kohtaan melko lailla poikkeuksetta päätyessäni puhumaan ranskalaisten taiteilijoiden kanssa politiikasta. Tai siis lähinnä kuuntelemaan heidän kantojaan ja olemaan hiljaa. On aina jännittävää kuunnella ihmistä, joka kokee vaikkapa terästeollisuuden ilmentävän absoluuttista pahaa.

Ranskalaisen poliittisen taiteen totisuus kummastuttaa minua. Samassa museossa oli sentään esillä video, jossa Yves Klein ohjasi yleisön edessä, jousiorkesterin säestyksellä, joukkoa alastomia, naispuolisia malleja. Naiset kieriskelivät maalissa, länttäsivät maaliset reitensä, rintansa ja vatsansa seinälle kiinnitettyä kangasta vasten tai vetivät toisiaan pitkin toista, lattialle levitettyä kangasta. Ja yleisö taputti. Ranskalaista taidetta ei kokonaisuudessaan voi pitää kovinkaan tosikkomaisena.

Tunnisteet: ,

8.7.16

Kuvittelen mielikuvattomuuden

Voimme erottaa kaksi eri mielikuvitusprosessin tyyppiä: toisaalta sanasta lähtevä ja näköaistein havaittavaan kuvaan päätyvä, toisaalta kuvasta lähtevä ja sanalliseen ilmaisuun päätyvä. Ensiksi mainittu etenemistapa toteutuu yleensä luettaessa: kun luemme esimerkiksi kohtauksen romaanista tai sanomalehden selostuksen jostakin tapahtumasta, meillä on taipumus – riippuen tekstin suuremmasta tai pienemmästä tehosta – nähdä tapaukset ikään kuin silmiemme edessä sattuvina, tai ainakin erotamme siitä katkelmia tai yksityiskohtia, jotka kohoavat esiin hahmottomasta kokonaisuudesta.
[...] Tämä "mielen elokuva" toimii koko ajan meissä kaikissa, – ja on aina toiminut, myös ennen kuin elokuva keksittiin – eikä se koskaan lakkaa heijastamasta kuvia sisäisen katsemme nähtäviksi. 

Calvino on väärässä. Luennossaan Näkyvyys hän olettaa ilman muuta, että kaikki ihmiset ovat hänen kaltaisiaan – että kaikilla meistä on ja on aina ollut mielikuvia. Se ei ole totta. Valtaosalla on, minullakin, mutta ei kaikilla, mikä on itse asiassa tiedetty jo pitkään. Ehkä joku teistäkin osui taannoin lukemaan kirjoituksen, jossa aiheeseen havahtunut mielikuvaton ihminen kuvasi ällistystään (kirjoitan tätä lentokoneessa, joten en tiedä löydänkö sen; jos löydän, niin tässä on linkki). Koska sattuma on hassu asia, tutustuin pian tuon kirjoituksen luettuani eräässä konferenssissa henkilöön, jolla ei ole mielikuvia ja joka tekee aiheeseen liittyvää tutkimusta.

Mielikuvattomuus ei ole ylettömän harvinaista. Se jää kuitenkin helposti huomaamatta: mielikuvia vailla elävä ihminen ei koe tilaansa mitenkään oudoksi – ja me muut taas, me olemme kuin Cavino, jonka mieleen ei juolahda kyseenalaistaa oletustaan mielikuvien yleisinhimillisyydestä. Ja kun kuulemme asiasta ja jokseenkin poikkeuksetta hämmästymme, moni olettaa heti, että kyseessä on toimintakykyä rankasti rajoittava vamma. Mutta ei. Mielikuvien puuttuminen ei näytä vaikeuttavan elämää millään tavoin.

Asiaa on vaikea tajuta. Miten mielikuvia vailla elävä muistaa paikkoja? Entä ihmisiä? Ihmisten tunnistaminen käy kuulemma kyllä, eli mielikuvattomuus ja kasvosokeus ovat erillisiä asioita. Mielikuvattomuus on (tai voi ainakin usein olla) myös mieliäänettömyyttä; mielikuvia vailla eläväkö siis ei kärsi päähän soimaan jäävistä kappaleista? Ja lopulta: miten mielikuvia vailla elävä kokee kirjallisuuden?

Kirjoitin juuri latteasta kielestä. Kielikuvien kivettyminen on tavanomainen kielen latistumisen tapa: ilmaus oli ehkä joskus välitön ja väkevä, mutta toiston myötä välittömyys laimenee ja kuva haaltuu huomaamattomiin. Muistan hyvän esimerkin. Olimme saaneet kirjoittajakoulussa tehtävän; kuljimme Sinebrykoffin puistossa etsimässä kielikuvia. Oli syksy ja katselin kuinka vaahteranlehdet makasivat nurmella ottamassa aurinkoa. Sitten huomasin talojen takaa häämöttävän nosturien parven. Ne näyttivät nyökkivän toisilleen, ja aloin kuvitella kuinka ne siinä suunnittelivat levittävänsä pian siipensä ja suuntaavansa muuttomatkalle kohti etelää. Äkkiä tajusin sanan "nostokurki".

Jos kieli ei tuota mieleen kuvia, voiko mikään kielikuva ikinä olla välitön, väkevä ja täsmällinen?

Tunnisteet: , , , ,

7.7.16

Epätäsmällisyyteen tyytymisestä

Miksi tunnen tarvetta määritellä arvoja, jotka monista varmaan tuntuvat itsestään selviltä? Luullakseni ensimmäinen syy on oma yliherkkyyteni tai allergisuuteni: minusta tuntuu että kieltä käytetään aina summittaisesti, sattumanvaraisesti, huolimattomasti, ja se ärsyttää minua sietämättömästi. Älkää luulko, että suvaitsemattomuuteni kohdistuisi lähimmäisiini, sillä eniten minua harmittaa kun kuulen itseni puhuvan. Sen vuoksi pyrin puhumaan niin vähän kuin mahdollista; kirjoitan mieluummin, mikä johtuu siitä että kirjoittaessani voin korjata joka lauseen niin monta kertaa kuin on tarpeen. En väitä että sen tuloksena olisin tyytyväinen sanoihini, muta olen ainakin poistanut ne tyytymättömyyden aiheuttajat, jotka kykenen huomaamaan. Kirjallisuus – jos se täyttää nämä vaatimukset – on Luvattu Maa, jossa kielestä tulee sellainen kuin sen todellisuudessa pitäisi olla.
Toisinaan minusta tuntuu kuin ruttoepidemia olisi iskenyt ihmiskunnan ominaisimpaan toimintoon eli puhekykyyn. Sairaus ilmenee tiedollisen voiman ja välittömyyden menetyksenä, automatisoitumisena, jonka vaikutuksesta kieli latistuu kaikkein yleisimpien, anonyymimpien, abstraktimpien kaavojen käyttöön; merkitykset laimenevat, ilmaisun huiput tasoittuvat. Jokainen kipinä, joka sinkoaa sanojen törmätessä uusiin olosuhteisiin, sammuu. 

En ole yhtä kärsivällinen kuin Calvino väittää olevansa. Vai väittääkö sittenkään? Ehkä hänenkin suvaitsemattomuutensa kohdistuu myös hänen läheisiinsä, vaikka epätäsmällisen ja lattean kielen aiheuttama tuska ja turhaannus iskisivätkin kipeimmin silloin, kun syntiin sortuu itse. Tunnustan tuomitsevani kurjaa suomea kirjoittavat toimittajat ja vaipuvani alakulon valtaan lukiessani opiskelijan kirjoittamaa kehnoa kieltä. Jälkimmäisessä tapauksessa teen kuitenkin kaikkeni, jottei mielialani vaikuttaisi sepustuksesta antamaani arvioon – paitsi tietysti silloin, kun tekstin tarkoitusta ei oikeasti voi ymmärtää.

Onneksi olen keskinkertainen suomentaja. Siitä on minulle kaksinkertainen ilo: olen suomennostöitteni ansiosta parempi kirjoittaja kuin muuten olisin, ja keskinkertaisuuteni ansiosta olen oppinut sietämään epätäsmällistä kieltä sekä itseltäni että muilta.

Kääntäminen levittää Calvinon kuvaaman ruton määrättyä alalajia. Siteeraamassani luennossa (nimeltään Täsmällisyys) hän kuvaa typerryttävän hyvin sen, mikä kääntäessä tunkee kiviä kulkijan kenkiin ja hiertää rakkoja rekeä hinaavan kämmeniin. Hän mainitsee sanoihin kohdistuvan ponnistuksen, "jotta asioiden aistein havaittavat ominaisuudet tulisivat mahdollisimman täsmällisesti esiin" ja puhuu siitä, "miten kielen kanssa joutuu taistelemaan, jotta se taipuisi esineiden kieleksi – kieleksi joka lähtee liikkeelle esineistä ja palaa luoksemme ladattuna kaikilla ihmisen esineisiin sijoittamilla aineksilla". Tällä tavoin ladattu kieli ei ole automatisoitunutta eikä latteaa, vaan välitöntä, väkevää ja täsmällistä. Mutta miten kääntäjä siihen kykenisi?

Oletetaan, että alkuteksti on kirjoitettu hyvin. Tehdäkseen sille oikeutta kääntäjän – tai sanotaan tässä nyt suomentajan, koska puhumme suomea – olisi kirjoitettava yhtä hyvin. Asioiden aistittavien ominaisuuksien olisi ilmettävä yhtä täsmällisesti kuin alkutekstissä. Samalla suomentajan olisi kuitenkin oltava toisella tavalla uskollinen alkutekstille: hän ei saa kirjoittaa uutta tekstiä samasta aiheesta, vaan hänen olisi suomennettava juuri tämä teksti ja sen ratkaisut. Ne on tehty toisella kielellä; sillä kielellä ne palaavat luoksemme ladattuina ihmisten esineisiin sijoittamilla aineksilla. Mutta kun panee suomen sanat tekemään samoja temppuja, ne latautuvatkin alkutekstin kielellä. Syntyy kielikuvia, joita ei suomeksi ymmärrä, ja oudosti ontuvia virkkeitä, joiden nykiminen saa hämmennyksiin. Kielitaitoinen lukija arvaa alkutekstin tarkoituksen, mutta suhde aistein havaittavaan on silloin välillinen, ei välitön. Näiden kahden uskollisuuden lajin paineessa puurtaessani tuotan kompromisseja ja epätäsmällistä kieltä – enkä voi muuta kuin tyytyä siihen.

Tunnisteet: , ,

6.7.16

Laulukaskaan hitaus

Sekä säkein kirjoittavan runoilijan että proosakirjailijan onnistuminen piilee oikean sanallisen ilmaisun löytämisessä, mikä joskus saattaa toteutua yhtäkkisenä välähdyksenä, mutta joka tavallisesti edellyttää kärsivällistä mot justen, lauseen, jossa jokainen sana on korvaamaton, etsintää ja äänteiden ja käsitteiden yhdistämistä tehokkaimmalla ja merkitystäyteisimmällä tavalla. Olen vakuuttunut ettei proosan kirjoittamisen tarvitse poiketa runoudesta; kummassakin tapauksessa etsitään välttämätöntä, ainutlaatuista, monikerroksista, tiivistä, ikumuistoista ilmaisua.

Elina Suolahdella on ollut vaikeuksia tuon ensimmäisen virkkeen suomentamisessa; siihen on jäänyt keskelle sivulause, jonka loppuminen saa lukijan hetkeksi hämmennyksiin. Ymmärrän ongelman, sillä olen suomentanut parista romaanisesta kielestä ja tiedän, kuinka paljon kevyempiä tuollaiset rakenteet ovat niissä. Eikä Calvinon virkkeitä tee mieli rikkoa. (Jatkan tosiaan rantalukemiseni parissa, sitaatti on luennosta Nopeus.)

Suomensin joskus pari kirjaa, joiden tapahtumat sijoittuivat lomakylään Välimeren rannalle. Rantaa reunustava mäntymetsä on kuvattu niissä tarkasti, mutta ihmeekseni laulukaskaista ei sanota mitään. Outoa, sillä on kuin confettia sataisi, mutta paperisilpun sijalla leijuu siritystä. Ehkä kirjailija on kuuroutunut juuri tuolle äänelle.

Laulukaskaat (Cicadoidea) ovat nivelkärsäisten (Hemiptera) lahkoon kuuluva hyönteisten yläheimo, johon kuuluu vain yksi heimo. Se jakautuu noin 250 sukuun ja noin neljääntuhanteen lajiin. Muiden kaskaiden lailla laulukaskaat käyvät elämänsä aikana läpi useita osittaisia muodonvaihdoksia. Munavaihetta seuraa seitsemän toukkavaihetta, ennen kuin laulukaskas aikuistuu. Tämä kestää yleensä 5–8, mutta enimmillään jopa 17 vuotta. Aikuistuttuaan laulukaskas elää yleensä vain muutaman viikon.

Tietosanakirjatekstin referoiminen (tämän tiivistin Wikipediasta) kiehtoo minua. Asia on yleensä jo valmiiksi kirjoitettu niin säästeliääseen muotoon kuin suinkin, joten lyhyemmäksi kirjoittaja joutuu näkemään vaivaa. En lainkaan ihmettele, että muoto viehättää runoilijoita; itse asiassa olen lueskellut täällä matkallani myös Ensyklopediaa.

Calvino mainitsee luennossaan Borgesin, joka kirjoitti kuvauksia ja arvosteluja olemattomista kirjoista. Borges kirjoitti myös kiinalaisesta sanakirjasta, jonka mukaan "eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat, e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat" (suom. Matti Rossi). Teetätin joskus opiskelijoilla tehtävän, jonka tehtävänannossa siteerasin tätä luokittelua. Kävi kuten Borgesin ensimmäisten kuvitteellisten kirja-arvioiden kanssa: jotkut olettivat kiinalaisen sanakirjan aidoksi. Lyhyt, asiansa sanoja säästäen ilmoittava muoto saa näemmä luottamaan.

En kuitenkaan huiputtanut; tietoni laulukaskaista ovat tietääkseni tosia. Ne pysyvät vuosia vaiti ennen kuin täyttävät äänellään hetkeksi ilman.

Tunnisteet: , ,

4.7.16

Paino

Tämä todellisuuden jauhaminen hiukkaspölyksi koskettaa myös näkyviä seikkoja, ja juuri niissä Lucretiuksen runollinen ansio on suurimmillaan: pölyhiukkaset, jotka pyörivät auringonsäteessä pimeässä huoneessa (II, 114–124); pikkuruiset simpukat, jotka ovat kaikki samanlaisia ja kaikki erilaisia ja jotka aalto työntää pehmeästi huokoiselle hiekalle (binula harena) (II, 374–376), hämähäkinseitit jotka kävelyllä ollessamme kietoutuvat huomaamatta ympärillemme (III, 381–390).

Aamulla kiipesin ylös rinnetta, jota onnekseni oli edeltäni kiivennyt joku toinen, sillä hämähäkinverkkoja oli enää polun sivuilla ja korkealla sen yllä. Tahmeat langat kiiltelivät auringossa kun oikeasta kulmasta katsoi – ja jokaisen verkon keskellä odotti raskas, liikkumaton peto.

Eilen ohitin kylän kujalla vanhan naisen, joka möi pienestä laatikosta puutarhansa kasviksia, omasta sadostaan puristettua oliiviöljyä ja itse säilömiään kapriksia moneen kertaan pestyissä purkeissa. Lisäksi laatikossa oli pieni lasinen pullo. Sen etiketti oli kuin vanhasta turisteille painetusta postikortista eikä metallikorkkia reunustava, avattaessa repeävä liuska ollut enää ehjä. Pullo oli täynnä pikkuruisia simpukankuoria ja korallinsirpaleita. Oli iltapäivän kuumin hetki, ja ostin pullon naiselta, joka istui varjoisalla muurinpätkällä hiljaa, painavana helteen painon alla.

Tänään otin rantalukemisekseni Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Sitaatti yllä on kirjan ensimmäisestä luennosta; se on nimeltään Keveys. Rannalla ihmisistä tulee iloisia kelluja, he hihkuvat ja keinahtelevat laineilla yhtä keveästi kuin uimapatjat, joita raunion varjossa makaava mies vuokraa halukkaille. Mutta kellujen keveys on mahdollista vain, koska kuumuus on muuttanut luut raskaiksi, poistanut muiston vilusta; koska askel muuttuu säälimättömän auringon alla säästeliääksi, lihakset pehmenevät ja mieli raukeutuu.

Tunnisteet: , , ,