26.3.17

Epälineaarinen narratiivi

To all in the village I seemed, no doubt,
To go this way and that way, aimlessly.
But here by the river you can see at twilight
The soft-winged bats fly zig-zag here and there –
They must fly so to catch their food.
And if you have ever lost your way at night,
 In the deep wood near Miller’s Ford,
And dodged this way and now that,
Wherever the light of the Milky Way shone through,
Trying to find the path,
You should understand I sought the way
With earnest zeal, and all my wanderings
Were wanderings in the quest.

Kävin eilen Tate Modernissa, jossa on käynnissä Philippe Parrenon teos Anywhen. Tiesin että sen osia ohjaava ohjelmisto on oppivaa sorttia, eli ihminen ei ole ennalta päättänyt, kuinka tilan täyttävä teos toimii. Huomasin pian ajattelevani Googlen generoimia videoita, jotka ovat usein muuten täysin onnistuneita, mutta joista puuttuu lopetus. Kone ei osaa luoda lopetusta, koska se ei toistaiseksi ymmärrä tarinoita. Vasta sitten luin taiteilijan lausunnon: "the exhibition is a construction of situations or sequences in a non-linear narrative". Nerokasta. Miten ihminen paremmin voisikaan luoda epälineaarisen narratiivin kuin rakentamalla teoksen, jossa "the sequences of events are triggered by software which is informed by micro-organisms".

Olen matkalla taas edennyt Spoon River Anthologyssa, jota olen pitänyt satunnaisena matkalukemisenani jo ties kuinka kauan. Lähestyn kirjan loppua. Yllä William Goode kehottaa lukijaa etsimään lineaarista narratiivia, vaikka vaikutelma on päämäärätön.

Tänään vietin nelisen tuntia British Museumissa, joka tuntuu aina yhtä ristiriitaiselta. Koska oli sunnuntai, oli paikka auringonpaisteesta huolimatta täynnä. Se ei auttanut yhtään. Kun ensin luin seiniltä kuvauksia siitä, kuinka esineet on aikanaan hankittu, ja sitten katsoin ihmisiä, jotka kunnioitusta vailla, kielloista piittaamatta lääppivät vuosituhansia säilyneitä kivisiä aarteita, ne kun on asetettu esille suojatta, luottaen yleisön sivistyneisyyteen – huomasin misantroopin itsessäni heräävän.

Tunnisteet: , , , ,

25.2.17

Matkakirjoittamisesta

Erityisesti minua tuolloin, noilla vainajien leposijoilla, ihmetytti se seikka, ettei hautakivissä näkynyt ainuttakaan kirjoitusta, joka olisi ollut peräisin aiemmalta ajalta kuin kuusi tai seitsemänkymmenluvulta. Selityksen löysin muutaman kuukauden kuluttua, kun luin tutkimuksen Korsikan omituisista oloista, verikostosta ja rikollisjärjestöistä – englantilaisen kollegani Stephen Wilsonin mielestäni monella tapaa esimerkillisen tutkimuksen, jossa tekijän laaja, monivuotisen tutkimustyön tuloksena kertynyt aineisto esitetään lukijalle erittäin huolellisesti, selkeästi ja liioittelematta. Syynä siihen, ettei hautakivissä näkynyt kuolinpäiviä edes 1900-luvun alusta, ei suinkaan, kuten alkuun kuvittelin, ollut vanhojen hautojen vähittäinen ja yhä yleistynyt hylkääminen sen paremmin kuin sekään että Pianassa oli aiemmin ollut toinenkin hautauspaikka; ei, vaan kaikki johtui siitä, että Korsikassa oli ylipäänsä vasta 1800-luvun puolivälissä alettu viranomaisten määräyksestä perustaa hautausmaita, joita väestö vielä pitkään vierasti ja vastusti.

Sebaldin Merkintöjä Korsikasta täyttää matkakerronnalle idiosynkraattisten mieltymysteni tähden asettamani vaatimukset. Idiosynkrasia, Uuden suomalaisen sivistyssanakirjan mukaan 1. lääk. yliherkkyys tietylle aineelle 2. yksilöllinen käyttäytymispiirre. Kumpikin merkitys kuvaa matkakerrontamakuani osuvasti, joskaan yliherkkyys ei ole lääketieteellistä lajia.

Tyhjä, irrallinen aika on keskeinen osa matkustamista. Ja juuri siitä Sebald aloittaa; hän kävelee ensimmäisen esseen ensimmäisellä sivulla pikkukaupungin kujilla sen kummempaa suunnitelmaa vailla. Pois ei pääse, kaikki tekemistä odottava odottaa jossain muualla. Päämäärättömyys vieraassa ympäristössä saa huomiokyvyn kuin sellaisen seitinohuen humalan valtaan, jonka voi kokea vain kuumana iltapäivänä. Matkaaja on hereillä ja kiireetön, mieli hajaantuu harhailemaan, ja ympäristön yksityiskohdat hehkuvat. Huomio kiinnittyy johonkin. Siitä jostakin lähtee puro, jonka kyytiin kiireetön matkaaja – tai kertoja tai esseen puhuja – laskee ajatuksensa.

Matkaaja on mieluiten yksin; ainakin kertojan tai puhujan on syytä olla matkallansa yksin. En tarkoita, etteikö matkustaminen muiden kanssa olisi miellyttävää. Mutta se, mikä matkustamisessa on niin keskeistä, että siitä kannattaa kirjoitaa, tapahtuu yksilössä. Siksi olen yliherkkä matkakertomusten henkilökavalkadeille. Matkaaja on irrallaan vain ollessaan irrallaan myös muista ihmisistä; ja juuri irrallisuudesta syntyy kirjoittamisen arvoista matkakerrontaa. Eivätkä muut ihmiset ole Sebaldin esseissä läsnä kuin ajatuskulkuja sattumalta sysivinä sivuhenkilöinä tai kaupan kassajonossa kohdattuina enteinä tulevasta pahasta.

Sebaldin tekstit eivät ole valmiita. Hän kuoli, ja tämäkin kokoelma on harsittu kasaan hänen jälkeenjääneistä kirjoituksistaan. Keskeneräisyys saattaa jopa voimistaa kirjan viehättävyyttä; en tiedä, solahtelisiko viimeistelty essee yhtä vaivatta korsikalaiselta hautausmaalta kansatieteellisten huomioiden kautta puhujan omiin kokemuksiin aaveista.

Tunnisteet: ,

26.12.16

Katon huojuva hyrrä

Joulumyrsky Urd on saapumassa Norjan rannikolle, ja Norjan meteorologian laitos varoittaa ihmisiä äärimmäisen vaarallisesta säästä. Myrskytuulien odotetaan puhaltavan puuskissa jopa 45 metrin sekuntivauhdilla.
Meteorologian laitoksesta varoitetaan, että tuulet nostattavat korkeita aaltoja länsirannikolle. Aallokon keskikorkeudeksi odotetaan kymmenen metriä, mutta ne voivat nousta jopa 25 metriin Vestlandetissa. 
Pohjoisessa myrskyää, kertoo Yle. Färsaarilla mitattiin vastikään yli 74 m/s puuskia. Jäin tuijottelemaan tätä; Norjan rannikon lähellä tuulee näemmä juuri nyt kovemmin kuin missään muualla pallollamme. Sivustolla kannattaa myös avata valikko sanasta "Earth" ja valita Overlay: MI, eli misery index – Wind + Misery (Wind Chill & Heat Index) @ Surface. Siitä voi katsoa, missä päin maapalloa on juuri nyt ikävää. Täällä ei vielä ole, koska on aamupäivä. Myös katossa pyörivä, hiljakseen huojuva tuuletin auttaa asiaa. Iltapäivällä paras tapa välttää kurjuus on raahautua rantaan, asettua palmunlehväkatoksen alle, tilata ananasmehu ja katsella merelle. Eilen näimme hyppivien delfiinien lisäksi valaan pärskäytyksiä ja suuren pyrstön.

Vuokraisännäkseen ei kannata valita pilveä polttelevaa hippiä. Voi käydä niin, että hippi on antanut verkon varausjärjestelmien hoitelun kaverinsa tehtäväksi, ja kaveri hutiloi, koska on itsekin pilveä polttava hippi, ja niin hyvissä ajoin varattu asunto on tuplabuukattu. Sitä joutuu sitten etsimään muun majapaikan siksi aikaa kun hippi remontoi kiireesti toisen asunnon kylpyhuonetta. Sitten saa käyttöönsä melkein valmiin huoneiston, jonka hyttysverkko-oven pieliin on iltaisin syytä levitellä hyönteismyrkkyä, koska muuten sisään tulee yön aikana verta imevä kuoriainen, myrkyllinen toukka ja muurahaisarmada. Aina välillä hippi käy vielä poraamassa seinän takana tai korjaamassa lukkoa huonolla, kirskuvalla viilalla.

Tunnisteet: ,

23.12.16

Ikävystyttävä joukkomurha

L'ennui naquit, dans la solitude, du silence et de l'oisiveté.
Pierre-Claude-Victor Boiste kertoo näin Dictionnaire universelissaan. Olen eri mieltä. Minulla on seuraa, ikkunan ulkopuolelta kuuluu vasaran pauke, aaltojen kohina ja etäinen radio, ja töistä saan valita mieleiseni; tehtävät eivät lopu. On liian kuuma, jotta viitsisin ulos. Säärissäni on pinttynyttä likaa; suolaveden, hien, aurinkorasvan, hyttysmyrkyn ja hiekan keskinäisvaikutuksissa syntynyttä tahmaa, jonka voin pestä pois jos tahdon, mutta joka pian taas muodostaa harmahtavan kettonsa pintaani.

Tapahtumarikkainta tänään oli muurahaisten joukkomurha. Asuntomme on maantasassa, ja herätessämme saimme huomata, että pihan muurahaiset olivat löytäneet tien keittiöön. Musta jono kulki vuoteemme ali. Lakaistuani kuhisevan polun ovesta ulos turvauduimme paikallisiin pesuaineisiin. Minua ei haittaa, että niihin on usein lisätty desinfiointiainetta. Myöhemmin ikkunalaudalla oli liian iso kuoriainen. Verkko-oven läpi näkyy kana, valtava palmunlehvä, vaaleanpunaisia kukkia, meri ja kaartelevia kondoreita.

Tunnisteet: , ,

13.12.16

Meri

Partainen vanha joogahippi kävelee vesirajaa auringon noustessa. Tulen aamulenkilläni häntä vastaan, nyökkään ja hän nyökkää takaisin. Näen hänet usein myös iltakuudelta, auringon laskiessa, kun käyn uimassa, mutta silloin emme tervehdi toisiamme. Väkeä on silloin paljon enemmän kuin aamuisin. Hippi kantaa mukanaan lyhyttä keppiä. En tiedä, mitä hän sillä tekee, mutta arvaan, että sillä voi piirtää kuvia aaltojen silottamaan hiekkaan.

En tiedä sitäkään, käveleekö hippi keppeinensä rannalla päiväsaikaan, sillä silloin istun bungalowimme terassilla palmunlehväkaton alla tekemässä töitä. Terassi on korkealla. Ranta peittyy portaiden kivikaiteita ympäröivän kukkarunsauden taa, joten näen edessäni vain meren. Kuulen toki skootterit ja kukot ja aaltojen kohahdukset hiekkaan, mutta tiedän, että siellä minne katson, tulee maata vastaan seuraavan kerran Antarktiksella.

Eräs ystäväni kertoi kerran, ettei viihdy valtamerten rantojen pikkukylissä. Niissä tuntee olevansa maailman reunalla, ja hän halusi keskelle, sisämaan kaupunkeihin, Berliiniin ja Pariisiin. Minusta taas on iän myötä tullut reunojen ihminen. Edes tämä mantereen laita ei tahdo riittää; valtameren saari olisi vielä parempi.

Tunnisteet: , ,

7.12.16

Evoluutio ja hydrophis platurus

The evolutionary portrait of human nature would appear to be a rather grim one. We are this way because it has been adaptove for the species to develop in this manner, and everything about our personalities and social behavior is coded in our genes. This would seem to leave little room for positive change.
Joku aika sitten luin, tai osin pläräsin, Atkinson & Hilgardin Introduction to Psychologyn (16. painos, jolla on liuta muitakin kirjoittajia). Oli kiinnostavaa nähdä, miten psykologianopiskelijat johdatetaan alansa pariin. Kirja ei varsinaisesti vakuuttanut. Viime vuosina hälyä herättänyt replikaatiokriisi on koetellut erityisesti psykologiaa, ja jos tästä perusoppikirjasta saa edes jonkinlaisen käsityksen alan luonteesta, ihmettelen lähinnä sitä, etteivät ongelmat ole aiemmin paisuneet kriisiksi.

Kiinnitin huomiota siihen, että aina kun kirjassa alettiin puhua evoluutiopsykologiasta, sävy kävi jotenkin ärhäkäksi. Alaa ja sen väitteitä kuvattiin kärjistetysti, yllä näkyvään tapaan, mutta sitä myös puolustettiin äkein sanankääntein. Sävy on tuttu: olen joskus kirjoittanutkin tästä omituisesta hyökkäävyydestä. Vaikuttaa siltä, että evoluutiopsykologit ovat poikkeuksellisen äreää väkeä, ja että hyökkäävyys kuuluu alan normaaleihin käytöstapoihin. Aloin sitten miettiä, mistä moinen voisi johtua.

Suomessahan evoluutiopsykologien ja alasta innostuneiden äreys kohdistuu ennen kaikkea humanistisiin tieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin, ja etenkin sukupuolentutkimukseen. Se tuntuu oudolta, koska näillä aloilla ei käytetä erityisen paljon paukkuja evoluutionäkökulman kanssa kärhämöintiin. Kiinnostus kohdistuu muualle, eivätkä tutkimuskysymykset yleensä ole sellaisia, että evoluutionäkökulma toisi niihin mitään uutta tai relevanttia sanottavaa. Tältä suunnalta katsoen näyttääkin lähinnä siltä, että evoluutionäkökulma on jostain syystä nykyään tiukasti kytköksissä tiettyihin poliittisiin kantoihin, joihin puolestaan liittyy vimmaisa paheksunta esimerkiksi sukupuolentutkimusta, mutta myös ylipäätään humanistista tutkimusta ja laadullista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta kohtaan.

Sitten tajusin, että evoluutiopsykologien ärhäkkyys on tuontitavaraa. Yhdysvaltalaisessa kontekstissa se on paljon ymmärrettävämpää kuin täällä. Siellä näet mikä tahansa ala, jonka nimestä löytyy sana "evoluutio", on vääjäämättä osa poliittista kärhämää, ja evoluutiopsykologia on tuossa kärhämässä poikkeuksellisen omituisessa asemassa. Toisaalta se saa varmasti niskaansa kaikenlaista kreationistista kuraa. Mutta toisaalta uskonnollisen oikeiston hyökkäys tiedettä vastaan kohdistuu myös esimerkiksi sukupuolentutkimukseen, jonka suunnalta evoluutiopsykologiaa on myös kritisoitu, ja jonka tiettyjä selitysmalleja evoluutiopsykologit eivät yleensä hyväksy. Lopulta myöskään kaikki evoluutiobiologit eivät suhtaudu evoluutiopsykologiaan mitenkään varauksettomasti – alaa moititaan hatarista menetelmistä ja liiallisesta spekulatiivisuudesta. Alan puolustajien ärhäkkyys ei enää tunnu mitenkään kummalliselta. Paitsi silloin kun defensiivinen puhetapa siirtyy sellaisenaan Suomen kaltaiseen, poliittisesti rauhallisempaan ympäristöön.

Evoluutiosta tulikin sitten mieleeni toinen juttu. Näin eilen hydrophis platuruksen (aiemmin pelamis platura), eli levykäärmeen. Aallot heittelivät sitä vasten rantahiekkaa, ja se näkyi olevan kyvytön uimaan takaisin merelle. Ruskettunut joogaturisti varoitti minua sen myrkyllisyydestä. Selvitin majapaikallemme palattuamme, mistä otuksesta oikein on kyse, ja luettuani yllä linkittämäni Wikipedia-artikkelin tajusin lukeneeni käärmeestä vastikään myös suomeksi. Levykäärme on tosiaan aika avuton aaltojen heitellessä sitä rantaan. Lisäksi vaikka se elää koko elämänsä merellä, se juo vain sadevettä, joten kuivalla kelillä se kärsii nestehukasta – jopa kuukausikaupalla. Mutta se on maailman yleisin käärme. Sellaista on evoluutio.

Tunnisteet: , ,

20.8.16

Muuttuva motivoituminen

Opiskeluaikoina minulla oli tehokas tenttiinlukutekniikka. En ole huippunopea lukija, mutta suoriuduin 400-sivuisesta kirjasta päivässä ja tein siitä vielä hyvät muistiinpanotkin. Onnistui, vaikka kirja olisi ollut tylsä. Nykyään ei onnistuisi, sillä en kerta kaikkiaan viitsi istua aamusta yömyöhään tylsän kirjan äärellä. Selkä tulee kipeäksi ja alkaa vituttaa.

Olen joskus uskonut puheisiin, joiden mukaan internet hapertaa keskittymiskykyämme emmekä siksi enää osaa syventyä pitkiin teksteihin. En kuitenkaan enää katso, että tässä olisi ainakaan itseni kohdalla perää. Kykenen kyllä edelleen keskittymään pitkiin teksteihin pitkän aikaa kerrallaan. Se vain tapahtuu hallitsemattomammin kuin parikymppisenä. Keskittymiskykyni muistuttaa muistiani: se on erittäin hyvä, mutta valikoiva, enkä pysty suuremmin vaikuttamaan siihen, minkä kohdalla se toimii.

Keskittymiskykyni on siis jokseenkin ennallaan. Itsekurini sen sijaan ei ole, koska en ole enää niin kätevästi ulkoaohjautuva kuin parikymppisenä. Toisin sanoen kun nuorempana olin ilmoittautunut tenttiin, niin tenttivaatimuksissa kerrottiin, mitä minun oli tehtävä, ja se oli tehtävä tenttipäivään mennessä. Mieleeni ei juolahtanut, että asian olisi voinut kyseenalaistaa. Ja kun seminaarinvetäjä ilmoitti, että minun pitäisi esitelmääni varten lukea joku ranskankielinen opus, niin istuin työpöytäni ääreen ja luin. Silloisella surkealla kouluranskallani. (Kirja oli fenomenologiaa ja kirjoittaja oli nainen, jonka etunimessä saattoi olla j-kirjain, kertoo valikoiva muistini.)

Opin jo aika varhain hyödyntämään omaa ulkoaohjautuvuuttani. Ilmoittauduin mahdollisimman moniin kirjatentteihin ja suoritin kaikki hyvin arvosanoin. Ja kun halusin saada gradun kirjoitettua, etsin ohjaajan ja tein hänen kanssaan sopimuksen: Hänen tuli sopia kanssani päivämääriä, joihin mennessä lähettäisin hänelle aina valmiin luvullisen tekstiä. Jos en lähettäisi, hänen tulisi painostaa minua kiukkuiseen sävyyn. Luvut syntyivät ajallaan ja gradu valmistui kolmessa kuukaudessa.

Paha kyllä olen muuttunut. Sosiaalinen paine ei enää toimi lainkaan yhtä hyvin kuin ennen. Jos teksti on kesken deadlinen koittaessa, nukun silti yöni ja ilmoitan, että tämä tulee nyt myöhässä. Voin jopa pitää viikonloput (nytkin istun tuttujen kesämökin terassilla katselemassa järvimaisemaa, vaikka moni luvattu asia on myöhässä). Saatan todeta, että vaikka joku kirja pitäisi oikeastaan lukea, niin ei nappaa, jää kesken. Käyn jatkuvasti seminaareissa ilman, että olen sen enempää kuin silmäillyt esitelmöijän lähettämää paperia.

Olen paraikaa aloittamassa useamman vuoden mittaista hanketta, jota ei valvo kukaan muu kuin minä itse. Aion saada sen tehtyä. Se kuitenkin edellyttää, että luen tunnollisesti ja paljon, vaikka ei nappaisi. Joudun siis kehittämään uusia keinoja, joilla saan oikukkaan keskittymiskykyni suitsittua. Tiedän, että mikään sisäinen palo ja into eivät kohdallani riitä; väitöskirjakin valmistui lopulta lähinnä siksi, että sen keskeneräisyys ärsytti kerta kaikkiaan liikaa. Tarvitsen ulkoisen paineen; se ei vain enää voi perustua ulkoiselle auktoriteetille. En kerta kaikkiaan enää toimi siksi, että täytyy, koska joku sanoo niin.

Onneksi samalla kun auktoriteettivetoinen ulkoaohjautuvuus on vähentynyt, olen kehittänyt aiempaa selkeämmän työmoraalin: yhteiskunta rahoittaa työtäni, eli joku muukin kuin minä pitää sitä mahdollisesti hyödyllisenä, ja minun uskotaan selviytyvän hankkeesta, jonka olen luvannut tehdä. Minun täytyy olla luottamuksen arvoinen, rahoituspäätöksen on osoittauduttava onnistuneeksi. Jää nähtäväksi, riittääkö tämä paine silloin, kun kirja on tylsä ja selkää alkaa särkeä.

Tunnisteet: , ,