Vaikuttavuudesta

Tuleva akateemikko matkasi vuosia yhä uudelleen suomalais-ugrilaisten kansojen asuinsijoille kootakseen tietoa suomalaisesta šamanismista, itämerensuomalaisten mytologiasta ja yhteisistä juuristamme. Näin läheltä, miten hänet otettiin kylissä vastaan kuin pitkään kadoksissa ollut sisar, puettiin kansanpukuun, ripustettiin kaulalle korut ja tarjottiin lasi pontikkaa. ”Meidän professori.” 

Luin lumoutuneena hänen "Itämerensuomalaisen mytologiansa"

Siikala tutki pohjoisen Euraasian alkuperäiskansojen uskonnollisia tapoja, shamanismia, kalevalamittaisten runojen myyttis-historiallista tulkintaa ja suullisen kerronnan tutkimuksen metodeja. Hän perehtyi myös siihen, miten etninen vähemmistöryhmä käyttää hyväkseen omaa mytologiaansa ja perinnettään pyrkiessään elvyttämään ja säilyttämään oman kielensä ja elämäntapansa toiskielisen valtakulttuurin paineissa. 

Voi kuinka valtavasti vuosien ja jo vuosikymmentenkin mittaan teoksensa ovatkaan tähän vastaanottajaan vaikuttaneet, vallan tajuntaa laajentaneet... 

Monet perinnetieteiden ja antropologian opiskelijat tunsivat hänet myötätuntoisena opettajana, joka muistutti, että tieteellinen työ on tutkijan kilpailua itsensä kanssa. ”Tee vain rauhassa omaa työtäsi”, hän sanoi niille, joiden usko hankkeeseensa alkoi horjua.

Osallistuin tänään työpajaan, jossa oli tarkoitus interaktiivisesti, osallistavasti ja taiteen keinoja käyttäen kartoittaa humanistisen tutkimuksen sekä kvalitatiivisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen vaikuttavuutta. Paikalla oli kolme työpajanvetäjää, kuusi hallintoihmistä ja neljä tutkijaa. Tutkijoista kaksi oli tieteenfilosofeja, jotka olimme paikalla siksi, että mitä ihmettä nyt taas. Ne toiset kaksi olivat ihan oikeasti mukana jossain hankkeessa, jossa pyritään tavanomaista välittömämpään yhteiskunnalliseen tai yhteisölliseen vaikuttavuuteen. Toisella heistä jopa oli humanistinen ja toisella yhteiskuntatieteellinen koulutus. Yksi hallintoihmisistä ei puhunut suomea, joten paja vedettiin englanniksi.

Nyt haluan painottaa, että kaikki ne hallintoihmiset ja pajanvetäjät olivat oikein sympaattisia. Lopputulos oli silti – tietysti – jotain ihan muuta kuin piti. Eihän meidän ollut mitenkään mahdollista kartoittaa sellaisen tutkimuksen vaikuttavuutta, josta iso osa osallistujista ei tiennyt juuri mitään. Aika ei silti ainakaan minun osaltani mennyt täysin hukkaan. Tajusin nimittäin taas vähän jotain siitä kommunikaatiokuilusta, joka tekee monien ihmistieteellisten alojen tutkijoiden elämästä joskus turhauttavahkoa.

Pajan hallintoihmisten käsitys vaikuttavuudesta rakentui sellaisten mallien varaan, jotka eivät lainkaan sovellu esimerkiksi humanistisen tutkimuksen vaikuttavuuden tarkasteluun. Vaikuttavuus ensinnäkin yhdistyi heidän ajattelussaan soveltavaan tutkimukseen. Näinhän se etenkin luonnontieteissä onkin. Ensin yhdet tekevät perustutkimusta, josta suurin osa ihmisistä ei voi millään tajuta mitään. Sitten toiset soveltavat ja saavat sellaisia tuloksia, jotka voi patentoida, mikä on taloudellisesti vaikuttavaa. No, esimerkiksi Suomen ensimmäisten asutusjäänteiden arkeologinen tutkimus ei missään vaiheessa tuota patentointikelpoisia tuloksia. Toisaalta arkeologiassa perustutkimuksen tuloksista voi kirjoittaa ihan ymmärrettävän ja muitakin kuin arkeologeja kiinnostavan kirjan. Tutkimus vaikuttaa jaettuihin käsityksiimme siitä, keitä esi-isämme olivat.

Oli hallintoihmisillä sentään muitakin malliesimerkkejä vaikuttavasta tutkimuksesta kuin tuo patentointiin kytkeytyvä. Tutkimus voi olla myös yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. Käsitettä ei varsinaisesti määritelty, mutta strateginen tutkimus lienee tässä mielessä vaikuttavaa. Tällainen tutkimus siis auttaa päätöksentekijöitä työssään. Niin. Tutkimustieto suomen kieliopista ei vaikuta poliittiseen päätöksentekoon. Isosta suomen kieliopista on silti otettu kolme painosta ja laadittu verkkoversio. Lisäksi: jos kieltämme ei olisi koskaan tutkittu, sitä ei olisi myöskään koskaan modernisoitu – joutuisin kirjoittamaan tämänkin eufemiatukseni jollain muulla kielellä. Vaikuttavaa, sanoisin.

Eräs hallintoihmisistä valitti, kuinka vaikea on saada ihmistieteilijöitä osallistumaan julkiseen keskusteluun tutkimuksen vaikuttavuudesta. Jäin miettimään hahmottaako hän lainkaan, kuinka epäkiitollista touhua tuo tutkijoille on. Jos vaikuttavuus ymmärretään yllä kuvattujen mallien mukaan, esimerkiksi humanistinen tutkimus ei selvästikään ole vaikuttavaa. Niinpä hyväätarkoittava keskustelu vaikuttavuudesta johtaa siihen, että ollakseen vaikuttavaa humanistisen tutkimuksen pitäisi olla tykkänään toisenlaista kuin mitä se nykyisellään on. Hyvää humanistista tutkimusta tekevä tutkija kuitenkin usein tietää, että hänen työnsä on vaikuttavaa. Se vaikuttavuus vain on erilaista kuin mistä tiedepoliittisessa keskustelussa puhutaan. Tutkijan pitää siis valita, käyttääkö aikaansa hedelmälliseen, vaikuttavaan tutkimukseen, vaiko siihen, että koettaa osallistua turhauttavaan keskusteluun tiedepolitiikkaihmisten kanssa.

Miten humanistinen tutkimus siis vaikuttaa? Tämän kirjoituksen alussa nostin muistokirjoituksista ja niiden kommenteista poimituin sitaatein esiin yhden esimerkin. Menetimme vastikään yhden Suomen säkenöivimmistä tutkijoista, akateemikko Anna-Leena Siikalan. Hänen tutkimustyönsä oli huimasti vaikuttavampaa kuin mihin suurin osa tutkijakunnasta, alasta riippumatta, koskaan kykenee. Hän onnistui sekä jättämään pysyvän jäljen oman tieteenalansa kansainväliseen kehitykseen että lumoamaan lukioikäisiä lukijoita. Tässä maassa on monta ihmistä, joiden ajatteluun Siikala on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. ”Tee vain rauhassa omaa työtäsi”, hän sanoi niille, joiden usko hankkeeseensa alkoi horjua.