Humanistien kummallinen kuva luonnontieteistä

Luonnontieteissä on mahdollista saavuttaa totuus, siis (suhteellisen) muuttumaton, toistettavin kokein oikeaksi todistettu tutkimustulos. Alan tutkimustieto on siten eksaktia ja kumuloituvaa (karttuvaa), ja sitä tietoa voidaan niin muodoin tehokkaasti soveltaa esimerkiksi rakentamalla koneita ja laitteita, jotka helpottavat ihmisten jokapäiväistä elämää – tietenkin myös aseita, jotka tuhoavat elämää. Tiede -sanan käyttely houkuttaa käsitykseen, jonka mukaan sama pätee poikkeuksetta niihin humanistis-yhteiskuntatieteellisiin aloihin, jotka ovat julistautuneet tieteiksi. Niidenkin saattaisi näin odottaa tuottavan lopullista, eksaktia, kumuloituvaa ja sovellettavaa tietoa.

Heikki Ylikangas väittää jotain näin hassunkurista viime keväänä ilmestyneessä kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Olen törmännyt samaan käsitykseen yllättävän usein puhuessani humanististen alojen ja luonnontieteiden välisestä erosta – ja siis puhuessani siitä nimenomaan humanistien kanssa. Tieteenfilosofisesta näkökulmasta tämä on kovin idealisoitu käsitys luonnontieteistä. Kuhnin jälkeen on ollut vaika ajatella, että luonnontieteet tuottaisivat "lopullista, eksaktia, kumuloituvaa" tietoa.

Tiede kyllä tuottaa parasta tietoa mitä meillä on. Meidän paras tietomme vain ei ole sellaista, kuin 1900-luvun alkupuolen tieteenfilosofit kuvittelivat. Tai sellaista, millaiseksi jotkut humanistit näemmä edelleen kuvittelevat luonnontieteen. Tiede tuottaa luotettavaa, sovellettavaa ja enemmän tai vähemmän vankasti perusteltua tietoa. Lopullisuudesta ei kuitenkaan kannata puhua.

Vanhentunut ja vinoutuneen ihanteellinen kuva luonnontieteistä on haitaksi. Se tuottaa yhtä harmillisia seurauksia kuin verkkokeskusteluissa edelleen esiin pulpahtelevat, vastakkaiseen suuntaan vinoutuneet, pönttökontruktionistiset tai -relativistiset käsitykset tieteen luonteesta. Idealisoinnin seuraukset näkyvät Ylikankaan kirjassakin: hän asettaa humanistisen tutkimuksen riman korkeammalla kuin minne mikään tiede yltää. Sitten hän toteaa vähemmän yllättävästi, että sinne asti ei tosiaan ylletä. Ja tästä hän sitten tekee johtopäätöksen, ettei humanistinen tiede ole kovinkaan tieteellistä. Ei ole mikään yllättävää, että monet luonnontieteilijät (joilla on yleensä äärimmäisen hatarat tiedot siitä, mitä humanistisilla aloilla tehdään) epäilevät humanististen tieteiden tieteellisyyttä. Mutta se on kiusallista, että myös humanistisilla aloilla harrastetaan tällaista itse-epäilyä näin hatarin perustein.

Istun kahvilassa kirjoittamassa tätä. Täältä saa omenastruudelia, mutta vastustin kiusausta. Vihreä tee riittäköön tänään.