Tulivuorista

Cyrus Smith suivit le même chemin que la veille. On contourna le cône par le plateau qui formait épaulement, jusqu’à la gueule de l’énorme crevasse. Le temps était magnifique. Le soleil montait sur un ciel pur et couvrait de ses rayons tout le flanc oriental de la montagne.
Le cratère fut abordé. Il était bien tel que l’ingénieur l’avait reconnu dans l’ombre, c’est-à-dire un vaste entonnoir qui allait en s’évasant jusqu’à une hauteur de mille pieds au-dessus du plateau. Au bas de la crevasse, de larges et épaisses coulées de laves serpentaient sur les flancs du mont et jalonnaient ainsi la route des matières éruptives jusqu’aux vallées inférieures qui sillonnaient la portion septentrionale de l’île.
L’intérieur du cratère, dont l’inclinaison ne dépassait pas trente-cinq à quarante degrés, ne présentait ni difficultés ni obstacles à l’ascension.
On y remarquait les traces de laves très-anciennes, qui probablement s’épanchaient par le sommet du cône, avant que cette crevasse latérale leur eût ouvert une voie nouvelle. Quant à la cheminée volcanique qui établissait la communication entre les couches souterraines et le cratère, on ne pouvait en estimer la profondeur par le regard, car elle se perdait dans l’obscurité. Mais, quant à l’extinction complète du volcan, elle n’était pas douteuse.

Luen vaihteeksi Verneä. Haaksirikkoutuneet kiipeävät insinööri Cyrus Smithin johdolla ylös sammuneen tulivuoren rinnettä. Huipulta avautuva näkymä paljastaa, että myrsky on heittänyt heidän rikkoutuneen kuumailmapallonsa saarelle, ei mantereelle.

Vernen tarinassa sammuneeksi arveltu tulivuori herää myöhemmin henkiin ja laava valuu pitkin vehmasta saarta. Ei mitenkään mahdotonta. Jouluaterialla join valkoviiniä, jota ei enää kohta saa, koska todellisetkin tulivuoret tuhoavat kasveja. Fogon viiniviljelmiä ei enää ole.

Me emme kuitenkaan ole Fogolla. Eilen lähdimme kivetylle polulle, joka johti laaksosta ylös kohti tulivuorta, jota todella pidetään sammuneena. Polku kiemurteli pitkin yhä hiljaisemmaksi ja mustemmaksi käyvää rinnettä. Kun leveän laakson äänet jäivät taa, harjanteilla puhaltava tuuli alkoi kuulua selvemmin. Alhaalla helle vaivasi, mutta kun lähestyimme kraaterin reunaa lähes puolentoista kilometrin korkeudella, oli sää jo mukava, kuin kesäisessä Suomessa. Reuna oli hyvin kapea, tuuli äityi sen kohdalla puuskaisaksi viimaksi. Polku kääntyi heti taas alas. Saavuimme suojaisaan, pyöreään laaksoon, jossa lehmät laidunsivat.

Ei Vernen tarinan pohjatonta kuilua, vaan peltoja ja niittyjä. Mies ärähteli lehmälle, joka ei tahtonut edetä toivottua vauhtia, ja sai vastaukseksi laiskaa mölinää. Ylempänä rinteellä vuohet määkyivät. Polulla tuli vastaan paikallinen Pikku Heidi, jolta kysyimme tietä. Viittilöiden hän opasti.