Kuvitelma eläkkeestä

The hodgepodge of existing rules and schemes frequently confuses the issue, and people underestimate the magnitude of the resources already devoted to public pensions and fail to realize that these amounts cannot be increased indefinitely. For example, the French system is so complex that many younger workers do not have a clear understanding of what they are entitled to. Some even think that they will get nothing even though they are paying a substantial amount into the system (something like 25 percent of gross pay).

Totesin äsken ääneen muistavani epäilemättä puolen vuoden päästä, että tänä syksynä tuli muun ohessa selattua lukupiiriä varten läpi Pikettyn Le Capital au XXIe siècle, tai oikeastaan sen enganninnos Capital in the Twenty-First Century. Sisällöstä tuskin kuitenkaan muistan juuri mitään. Syksy on ollut sen verran työntäyteinen, että kirja tuli luettua kehnosti.

Posti kantaa myös silpputöillä ja apurahalla elävälle aina joskus paperinipun, joka muistuttaa tulossa olevan eläkkeen olemattomuudesta. En ole koskaan piitannut asiasta, sillä ajatus, että nykyinen tai nykyisen kaltainen eläkejärjestelmä voisi kestää siihen saakka, kun joskus mahdollisesti jään vanhuuseläkkeelle, on aina tuntunut epätodennäköiseltä. Olen siis ollut yksi Pikettyn mainitsemista ihmisistä, jotka eivät edes kuvittele koskaan saavansa mitään eläkettä (eläkemaksuni ovat kyllä viime vuosina olleet Pikettyn mainitsemia pienemmät, sillä Suomen koomillisen lainsäädännön mukaan rinnastun maatalousyrittäjiin).

Minua ei ole koskaan haitannut maksaa muiden ihmisten eläkkeitä. En usko, että maksaminen haittaisi, vaikka päätyisin tästä vielä ihan oikeisiin kuukausipalkkatöihinkin ja maksut sitä myötä kasvaisivat. Eläkeasia ei siis ole minulle moraalisen närkästyksen aihe. Pikettyn kirjan lukeminen sai minut kuitenkin miettimään, olisiko moraalisesti arvokasta tai hyödyllistä alkaa kuvitella, että voin joskus saada vanhuuseläkettä. Asenteellani olen näet oikeuttanut itselleni sen, etten kiinnitä koko eläkeasiaan minkäänlaista huomiota. Oikeutus on kehno, sillä arvellessani passiivisesti, että koko eläkejärjestelmä voi hyvinkin romahtaa omaan kummallisuuteensa, tai että ainakin kaltaiseni silpputyöläiset jäävät eläkkeettä, olen fatalistisesti hyväksynyt sen, että huomattava osa ikäluokastani ja minua nuoremmista jää eläkkeettä.

Fatalismi on vastustettavaa. Piketty totetaakin tomerasti, että "One of the most important reforms the twenty-first-century social state needs to make is to establish a unified retirement scheme based on individual accounts with equal rights to everyone, no matter how complex one's career path."

Muistutan siis täten itselleni, että sitten kun joku päivä taas ehdin, tulee minun ajatella muun muassa eläkkeitä. 'Sitten kun' -listani on kyllä jo epäilyttävän pitkä.