Kuvitelma eläkkeestä

The hodgepodge of existing rules and schemes frequently confuses the issue, and people underestimate the magnitude of the resources already devoted to public pensions and fail to realize that these amounts cannot be increased indefinitely. For example, the French system is so complex that many younger workers do not have a clear understanding of what they are entitled to. Some even think that they will get nothing even though they are paying a substantial amount into the system (something like 25 percent of gross pay).

Totesin äsken ääneen muistavani epäilemättä puolen vuoden päästä, että tänä syksynä tuli muun ohessa selattua lukupiiriä varten läpi Pikettyn Le Capital au XXIe siècle, tai oikeastaan sen enganninnos Capital in the Twenty-First Century. Sisällöstä tuskin kuitenkaan muistan juuri mitään. Syksy on ollut sen verran työntäyteinen, että kirja tuli luettua kehnosti.

Posti kantaa myös silpputöillä ja apurahalla elävälle aina joskus paperinipun, joka muistuttaa tulossa olevan eläkkeen olemattomuudesta. En ole koskaan piitannut asiasta, sillä ajatus, että nykyinen tai nykyisen kaltainen eläkejärjestelmä voisi kestää siihen saakka, kun joskus mahdollisesti jään vanhuuseläkkeelle, on aina tuntunut epätodennäköiseltä. Olen siis ollut yksi Pikettyn mainitsemista ihmisistä, jotka eivät edes kuvittele koskaan saavansa mitään eläkettä (eläkemaksuni ovat kyllä viime vuosina olleet Pikettyn mainitsemia pienemmät, sillä Suomen koomillisen lainsäädännön mukaan rinnastun maatalousyrittäjiin).

Minua ei ole koskaan haitannut maksaa muiden ihmisten eläkkeitä. En usko, että maksaminen haittaisi, vaikka päätyisin tästä vielä ihan oikeisiin kuukausipalkkatöihinkin ja maksut sitä myötä kasvaisivat. Eläkeasia ei siis ole minulle moraalisen närkästyksen aihe. Pikettyn kirjan lukeminen sai minut kuitenkin miettimään, olisiko moraalisesti arvokasta tai hyödyllistä alkaa kuvitella, että voin joskus saada vanhuuseläkettä. Asenteellani olen näet oikeuttanut itselleni sen, etten kiinnitä koko eläkeasiaan minkäänlaista huomiota. Oikeutus on kehno, sillä arvellessani passiivisesti, että koko eläkejärjestelmä voi hyvinkin romahtaa omaan kummallisuuteensa, tai että ainakin kaltaiseni silpputyöläiset jäävät eläkkeettä, olen fatalistisesti hyväksynyt sen, että huomattava osa ikäluokastani ja minua nuoremmista jää eläkkeettä.

Fatalismi on vastustettavaa. Piketty totetaakin tomerasti, että "One of the most important reforms the twenty-first-century social state needs to make is to establish a unified retirement scheme based on individual accounts with equal rights to everyone, no matter how complex one's career path."

Muistutan siis täten itselleni, että sitten kun joku päivä taas ehdin, tulee minun ajatella muun muassa eläkkeitä. 'Sitten kun' -listani on kyllä jo epäilyttävän pitkä.

Ryhtymättä

Ohjeita uimarille 

Katso tätä uimamiestä, merta pelkää, merenselkää!
Paljain jaloin rantaviivaa astuu, ilmaa hetken ui,
siihen unohtuu. 

Entä tämä metsästäjä? Saalista ei saatu ole,
metsästäjän sulkahattu vain ja ase ruostumassa.
Silti kantaa nimeä kuin mies ja niin kuin
peto murahtaa. 

Ja äiti, äiti kehdossaan vain uniansa tuudittaa,
ja itseänsä syvään uneen.

Ah! Meri laaja on ja syvä. Hukkua on hyvä;
ei liian vähän eikä liikaakaan.
Vain hullu hukkuu kokonaan.

Runo on Risto Ahdin; sitä analysoitiin tänään koulussa, jota nykyään käyn. Luennon aiheena oli monikerroksisuus, ja Ahdin runo eittämättä on monikerroksinen, joten ei liene ihme, että luin siihen viimeaikaisia mietteitäni ryhtymättä jättämisestä.

Olen kirjoittanut koulua varten novellia, jonka henkilöistä yksi lannistuu kriittisestä palautteesta ja sulkeutuu kotiinsa kantamaan kaunaa maailmalle siitä, ettei se ymmärrä hänen nerokkuuttaan. Hän identifioituu suureksi ajattelijaksi ja johtajaksi, mutta kommunikoi muiden ihmisten kanssa enää nimimerkillä verkossa ja oireilee monin tavoin ristiriitaa omakuvansa ja todellisen sosiaalisen asemansa välillä. Olen koettanut ymmärtää kirjoittamani henkilön motiiveja ja ajatuksenjuoksua, mutta pitkään jouduin toimimaan pelkän intuition varassa, sillä ymmärsin hänet osin väärin. Oletin henkilöni kärsivän jostain hämmentävästä huonon itsetunnon lajista. Sitten Kaskaste huomautti, että tulkintani oli sekä tyypillinen että epäoikeudenmukainen: vetäytyminen ei mitenkään välttämättä ole merkki huonosta itsetunnosta. Novellini henkilön tapauksessa ei tosiaan ole: hänen itsetuntonsa on mainio, hän vain pitää muita ihmisiä arvostelukyvyttöminä.

Kirjoittamani henkilö kantaa kaunaa maailmalle, jonka pitäisi ilman muuta tunnistaa hänen eittämätön kyvykkyytensä, mutta joka ei täytä velvollisuuttaan, vaan tuomitsee hänet hourailijaksi ja salaliittoteoreetikoksi. Henkilön kokema ristiriita ei siis kumpua siitä, että hän havaitsisi itsensä kyvyttömäksi toteuttamaan omia haaveitaan, vaan siitä, että vaikka hän uskoo vankasti kykenevänsä vaikka mihin, maailma on sokea eikä ryhdy yhteistyöhön hänen kanssaan. Henkilöni tuomitsee muut ihmiset kelpaamattomiksi ja siksi eristäytyy heistä. Kuten Kaskaste huomautti, samantyyppiseen tulokseen voisi päätyä vähemmänkin kaunaisesti, vaikkapa toteamalla maailman arvostavan muita kykyjä kuin niitä, joissa eristäytyjä on vahvimmillaan.

Vaikuttaa helposti siltä, ettei henkilöni uskaltaisi heittäytyä veden varaan vaan jäisi arkuuttaan kotiinsa toistamaan uimaliikkeitä kuivalla maalla; ryhtymättä jättäminen johtuisi siis epäonnistumisen pelosta ja halusta säilyttää kuvitelma omasta osaamisesta. Kerrontani napakoitui kuitenkin selvästi kun ryhdyinkin ymmärtämään hänen ajatuksenjuoksuaan toisin. Ei hän pelkää epäonnistuvansa. Hän ei luota siihen, että maailma tajuaisi hänen säkenöivän onnistumisensa.

Kerrottu minä

Also, I am aware that the discursive constructions I examine are in no way beneath me; on the contrary, I am as enmeshed in them as anyone else. The reason for beginning this research was exactly my intuitive recognition of the pervasiveness of the processes of self-promotion in my own life, and I wanted to examine this phenomenon precisely because it seemed to be something that affected everyone and offered very few possibilities for critical resistance.

Luen Katariina Mäkisen väitöskirjaa Becoming Valuable Selves: Self-Promotion, Gender and Individuality in Late Capitalism. Mäkinen selvittää sitä, millaista minuutta työelämävalmennuksessa nykyään rakennetaan, ja millaisten prosessien myötä minuuden markkinointi ja mahdollisivan myyvän minän idea on saavuttanut merkittävän aseman; miten me nykyään pidämme mielekkäänä rakentaa sellaista minuutta, joka myy. Aihe on kiinnostava, mutta kirja on minulla vielä kesken enkä siis tiedä kuinka hyvin Mäkinen on työssään onnistunut. Joka tapauksessa sitaatti yllä yhdessä viime aikoina kirjoittelemieni tekstien kanssa sai minut miettimään erilaisia tarinatyyppejä, joita käytämme kertoessamme itseämme.

Olen kertonut itseni itselleni tähän mennessä monta kertaa. Uusia kertomuksia lienee tulossa jatkossakin, aina sitä mukaa kun tajuan itsestäni jotain uutta. Merkittävät uudet havainnot tai näkökulmat toimivat kiintopisteinä, joiden varaan rakentuu tarinoita: kuinka minusta tuli tällainen, mistä tämä luonteenpiirre johtuu, kuinka rakensin tuon tavan ja opin siitä sitten eroon.

Uudet tarinat ovat tervetulleita, sillä jos niitä ei avautuisi, epäilisin juuttuneeni toistamaan jotain vanhaa ja turvallista ja torjuvani uusia havaintoja itsestäni. En tyhjene mihinkään yhteen tarinaan, ja pidän myös selvänä, että eri tarinoiden luomat kuvat minusta eivät sovi välttämättä saumattomasti yhteen. Olkoon niin; sitä on kiinnostavaa tarkkailla. On kiinnostavaa esimerkiksi vertailla toisiinsa sellaisia tarinoita, jotka kertovat ihanneminästäni, ja tarinoita, joita kerron haitalliseksi katsomieni luontumusteni synnystä. Vielä kiinnostavampaa on vertailla eri aikojen ihanneministäni kertovia tarinoita toisiinsa. Se auttaa hahmottamaan minkä verran tavoittelemani luonteenpiirteet ja käytösmallit ovat ajan saatossa vaihdelleet.

Kirjoitin vastikään lausunnon eräästä romaanista, jossa antiikin aikaan elävän minäkertojan suuhun oli soviteltu tämän päivän kasvutarina. Kirja oli hieno ja eläydyin, mutta luultavasti juuri siksi, että olen näitä taas viime aikoina miettinyt, tiedostin samalla kerronnan anakronistisuuden. Antiikin Kreikassa elänyt henkilö ei olisi voinut kertoa sellaista kasvutarinaa, koska kasvu aikuiseksi miellettiin toisin kuin nykyään ja ennen kaikkea itsestä kerrottiin aivan toisin kuin nykyään. Tällä ei tietenkään ole romaanissa mitään väliä, mutta yhdessä Mäkisen väitöskirjan lukemisen kanssa se sai minut tuumimaan olisiko mahdollista pyrkiä tietoisesti käyttämään toisistaan poikkeavia tarinatyyppiejä itsestään kertoessaan.

Koetan selittää: minä esimerkiksi olen vahvasti kiinni sellaisissa tarinamalleissa, joissa jonkin ikävän luontumuksen taustalta löytyy vahva lapsuudenkokemus. Toinen paljon käyttämäni tapa kertoa on sellainen, jossa henkilöhahmojen väliset suhteet jäsentyvät dynaamisina valta-asetelmina, ja asetelmien epätasapaino johtaa muutoksiin. Ja tosiaan, kerron itseäni – etenkin työssä – myös Mäkisen luonnehtimilla tavoilla; rakennan kertomusta myyvästä kyky- ja piirrepaketista. Nämä ovat kaikki vahvasti tähän päivään sidoksissa olevia kertomisen tapoja.

Mitä tapahtuisi jos koettaisin, kokeen vuoksi, omaksua käyttööni myös jonkin tälle ajalle ja paikalle vieraan itseni kertomisen tavan? Sellaisen voisi epäilemättä opetella kohtuullisen käyttökelpoiselle tasolle jostain keskiaikaisesta luostariohjesäännöstä, epikurolaisista kirjoituksista tai muusta vastaavasta. Onnistuessaan kokeilu olisi varmasti rikastuttava, mutta voisi käydä niinkin, että se saisi minut kokemaan oloni elinympäristössäni vieraammaksi kuin nyt koen.

Epäonnistumisesta

Ihmisellä on elämässään kuitenkin monia asioita, jotka hän elää tarkentamatta niiden merkitystä määritetyin käsittein. Hän seuraa tällöin ainoastaan tottumusta. Kyse on kuitenkin siitä, onko tämä tottumus hyvä vai huono tapa. Epävarmuus tästä jokaisessa erityistapauksessa pakottaa ihmisen ennakkoluulottomasti tutkimaan elämän jokaisen tilanteen tarkasti - musertakoon tutkinnan tulos hänen itserakkautensa ja kuvitellun viisautensa tai todistakoon tavan mukaista vastaan niin kuin huonoa tapaa vastaan.

Luen Snellmanin kirjoitusta "Akateemisesta opiskelusta". Teksti vaikuttaa mainiolta, mutta sen ensimmäinen kappale sai minut mietteliääksi, sillä minusta siinä jää vähän liikaa olennaista sanomatta. Siteeraan siitä yllä suurimman osan. Tekstissä puhutaan vain sellaisesta harvinaisesta tilanteesta, jossa ihminen itse havaitsee jonkin tapansa epätyydyttäväksi, nöyrtyy ja ryhtyy toivon mukaan korjaamaan sitä. Kyllähän niinkin joskus käy, mutta uumoilen, että paljon useammin itserakkautta murjoo ulkoapäin tuleva paine. Se on huomattavasti epämiellyttävämpää kuin omaehtoinen kehityskohteen havaitseminen.

Torjuva palaute on usein epäsuoraa; torjuttu ei tule valituksi, hän jää syrjään. Monissa tilanteissa, etenkin töihin liittyvissä, pidän selväsanaisesta puutteiden osoittamisesta ja jopa suorasta teilauksesta enemmän kuin epäsuorasta sivuuttamisesta. Sääntö ei tietenkään päde aina: saattaa esimerkiksi olla mukavampaa jos joku etäisempi tuttu vain ottaa etäisyyttä, mikäli käytökseni jotenkin häiritsee häntä, eikä tilitä ärtymystään minulle. Toisaalta ystävien toivoisin kertovan mikäli joku luontumukseni vaikuttaa heistä epäviisaalta tai käytökseni rasittaa toistuvasti. Olen kipeästi oppinut, etten välttämättä havaitse sitä itse. Ajoissa ja avoimesti puhuminen on luottamuksenosoitus. Se voi pelastaa ystävyyden, vaikeneminen taas johtaa kovin todennäköisesti ystävyyden loppumiseen.

Työskentelen yliopiston laitoksella, jonka väen keskustelukulttuuri on työasioiden osalta harvinaisen tyly, ja pidän siitä kovasti. Monet tärkeimmistä oivalluksista työssäni ovat seurausta jostain todella ärhäkästä ja pikkuseikkoihin puuttuvasta ja samalla erittäin asiantuntevasta kritiikistä. Toisten huomautusten avulla olen kyennyt korjaamaan tekemiäni virheitä, joita en olisi välttämättä yksin koskaan havainnut, ja kehittämään taitoja, joiden tarpeellisuutta tuskin olisin itse älynnyt.

Kriittisen ryöpytyksen hyödyllisyys vaatii kuitenkin kriitikolta asiantuntemusta (aiheesta ohi ampuva kritiikki tapaa olla kovin hyödytöntä) ja kritisoitavalta puolestaan sekä kykyä suhtautua kritiikkiin kehitysmahdollisuutena että tarkkaa seulaa: ryöpytyskritiikissä saattaa hyvin olla yksi olennainen asia ja monta sinne tänne poukkoilevaa, lopultakin melko merkityksetöntä tai harhautunutta ajatuksentynkää. Lisäksi arvelen nykyään, että ryöpytyskritiikki toimii sitä huonommin mitä selvempiä henkilökohtaisia jännitteitä tai valta-asetelmakiistoja kriitikon ja kritisoitavan välillä on. Olen aikanaan tehnyt tässä virheitä; olettanut, että asiakritiikin voi esittää ikään kuin neutraalista positiosta, riippumatta kaikista kahdenkeskisistä kahnauksista. Näyttää kuitenkin siltä, että se harvoin onnistuu.

No, hairahduin kirjoittamaan pitkään siitä, miten suora kritiikki saattaa olla hyvästä. Aina se nimittäin ei lainkaan ole, ainakaan seurauksista päätellen. Se voi nimittään olla myös hyödyttömän murskaavaa, kuten voi myös epäsuora torjunta. "Itserakkauden musertuminen" on Snellmanilta kovin värittynyt tapa puhua monenlaisista tunteista, joita epäonnistumisen kokemukseen liittyy. Ja kuten sanottua, on vielä suhteellisen kivutonta todeta itsekseen kuinka sitä on tullut toimittua typerästi; toisten edessä häpeään joutuminen voi olla paljon kamalampaa, etenkin omasta asemastaan jollain tapaa epävarmalle ihmiselle. Ihmiset kehittävät mitä monimutkaisimpia strategioita välttääkseen pahoja epäonnistumisen kokemuksia tai tehdäkseen niiden murskaavan voiman ennalta tyhjäksi. Muistanpa muutaman tapauksen, jossa ärhäkkä kritiikki on saanut valmistautumattoman kritisoidun häpeänsekaisen kiukun valtaan – ja seuraukset ovat olleet surullisia. He luopuivat hankkeistaan, hylkäsivät aloittamansa harrastuksen, jättivät tekemättä, ja seuraavaan hankkeeseen ryhtyminen saattoi käydä hitaasti.

Epäonnistumisen kokemuksen pelkääminen voikin olla lamauttavaa, mikä on harmi. Maailmassahan kiinnostavia asioita tekevät ne ihmiset, jotka ryhtyvät tekemään ja tekevät iloisesti (tai hampaita kiristellen, miten kukakin) valmiiksi asti. Siis ne, jotka epäonnistuessaan eivät lamaannu ainakaan kovin pitkäksi aikaa ja jotka eivät edellytä itseltään välittömästi – tai koskaan – virheetöntä suoritusta. Sitaatissa yllä Snellman epäsuorasti vaatii kaikilta kykyä vähän väliä romahdella jopa lamaannukseen saakka ja silti nousta ja jatkaa. Minusta hän liioittelee, mutta ajatuksessa on yhtä kaikki myös järkeä. Epäonnistumiseen juuttuminen tai epäonnistumisen pelon vuoksi yrittämättä jättäminen on synkeää.

Kunniasta, osa 2

The paradox that honor is at the same time a matter of moral conscience and a sentiment on the one hand, and on the other, a fact of repute and precedence, whether attained by virtue of birth, power, wealth, sanctity, prestige, guile, force, or simony (or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it), implied that honor could not merely be reduced and treated as an epiphenomenon of some other factor, but obeyed a logic of its own which could dispel paradoxes.

Kirjoitin vastikään kunniasta ja nyt kirjoitan siitä lisää. Olen nimittäin keskustellut aiheesta useammankin ihmisen kanssa ja heidän kommenttinsa ovat avanneet asiasta uusia puolia. Sitaatti on J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta heidän toimittamassaan kirjassa Honor and Grace in Anthropology, jota aloin juuri lukea.

Istuin viime viikolla Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä ja puhumassa kunniasta. Tommi ilmaisi tyytymättömyytensä siihen aiemman kirjoitukseni kommenteissakin mainittuun huomautukseen, ettei kunniamurhia pitäisi kutsua kunniamurhiksi vaan häpeämurhiksi. Jos hyväksymme Bergerin jo aiemmassakin kirjoituksessani siteeraamani näkemyksen, jonka mukaan [t]he concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles, sana "kunniamurha" on erinomaisen osuva. Jos yksilön identiteetti on olennaisesti sidoksissa institutionaalisiin rooleihin, niin on ymmärrettävää, että nämä roolit tulee otettua vakavasti. Roolissa epäonnistuminen merkitsee pahaa identiteettikriisiä. Epäonnistua voi ilman, että tekisi itse aktiivisesti mitään, sillä institutionaaliset roolit ovat usein yhteisöllisiä asioita: voi päätyä esimerkiksi epäonnistumaan isänä koska tytär tekee jotain häpeällistä. Tästä voidaan päätyä aina murhiin asti: oma (ja muiden perheenjäsenten) kunnia ja identiteetti pelastuu kun häpeän tuonut tapetaan. Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti.

Kunniasta kuitenkin halutaan puhua positiivisessa valossa. Esimerkiksi haluttomuus puhua kunniamurhista on selvä merkki kunnian arvonpalautuksesta: sana "kunnia" halutaan varata positiiviseen käyttöön. Päädyin jatkamaan pohdintaa Kaskasteen ja lemmikkini kanssa. Bergerhän ennakoi esseensä lopussa kunnian käsitteen paluuta; väitin aiemmassa kirjoituksessani, että se on palannut entisellään, mutta nyt en ole asiasta niin varma. Pikemminkin keskustelussamme alkoi hahmottua erilaisia kunnian kevytversioita.

Kaskaste kirjoitti siitä, miten hänen kunniaansa ehkä voisi loukata. Kuulosti tutulta; minäkin voisin tuntea melko karmivaa kauhua ja kokea kunniani tahriintuneen jos joku onnistuisi kaappaamaan verkkoidentiteettini ja kirjoittelisi sitten nimissäni juuri niin ovelasti, että "juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa." Hahmotan asian niin, että tässä Bergerin määritelmästä on riisuttu institutionaalisuus. Identiteetin kiinteä suhde rooliin otetaan edelleen vakavasti, mutta roolista on tullut itse muovattava asia, oikeastaan siitä on tullut tyyli. Oman tyylin säilyttäminen ja hallitseminen on kunnia-asia. Tällaisen kunnian käsitteen lähikäsite on turhamaisuus.

Bergerin määritelmästä voi riisua muutakin kuin institutionaalisuuden. Toinen tapa keventää kunnian käsitettä on höllentää institutionaalisen roolin ja identiteetin välistä kytköstä ja tehdä rooleista vapaasti valittavia ja osa-aikaisia. Lemmikkini puhui kunnian merkityksestä työssä: ammattilaisen kunnia vaatii tekemään työn hyvin. Ammattikunnian lisäksi voisi ajatella esimerkiksi harrastajan kunniaa. Vaikkapa roolipeliä verkossa pelaava ihminen saattaa rakentaa itselleen tietynlaisen pelaajaroolin, jonka kunniasta hän pitää visusti huolen. Tällaiset roolit eivät kuitenkaan määrittele yksilön identiteettiä sillä tavalla kuin Bergerin määritelmässä. Kun työpäivä on ohi tai tietokone suljetaan, rooli pannaan naulaan odottamaan seuraavaa käyttökertaa, jota ei edes välttämättä koskaan tule, sillä tällaisista rooleista voi halutessaan luopua ja valita tilalle jotain muuta. Tämän kunnian käsitteen lähikäsite on ylpeys.

Lemmikkini huomautti myös, että jos Bergerin kuvauksesta riisutaan sekä institutionaalisuus että roolin ja identiteetin välinen kiinteä kytkös, päädytään puhumaan henkilökohtaisesta brändistä ja sen suojelusta. Brändi muistuttaa tyyliä siinä mielessä, että se muovataan (tietysti tarjolla olevista elementeistä, mutta silti) itse, eli se ei saa näyttää valmiilta roolilta (sen sijaan vaikkapa ammattiylpeä puuseppä saa vapaasti toteuttaa stereotyyppiä). Toisaalta brändi muistuttaa myös roolishoppailua, sillä brändi voidaan ripustaa naulaan kun siltä tuntuu, eikä identiteetti siitä miksikään muutu. Luin vastikään kahden muotibloggaajan häpeäntunteista kun he olivat mokanneet menemällä taidennäyttelyn avajaisiin alipukeutuneina. Kärsiköhän tuossa henkilökohtainen, kiinteästi identiteettiin kytkeytyvä tyyli, vai kolhiutuiko muotibloggaajan kunnia ammattikunnian tapaan, vai pitäisikö sanoa, että brändiin tuli naarmu?

Ainakin alipukeutuminen tuotti häpeää: "Harvoin on oikeasti hävettänyt yhtä paljon kuin eilen ollessani pukeutuneena valkoisena loistavaan kirpparineuleeseen sekä farkkuleggingseihin, kun vieressä parveili seurapiirien kermaa cocktail-mekoissaan ja korkokengissään." Kunniasta sen sijaan ei puhuttu, eikä kumpikaan bloggaajista selvästikään hävennyt toista, ainoastaan itseään. Voikin sanoa, että kaikki modernisti kevennetyt häpeän ja sen lähikäsitteen kunnian lajit tapaavat keskittyä yksilöön. Bergerin kuvaama kunnia sen sijaan liittää ihmiset yhteen kunnian sitein: häpäisemällä itsensä yksilö vahingoittaa myös läheistensä kunniaa. Jonkinlaisena kunnian lajin lakmuspaperina voisikin pitää sitä, voiko yhden häpeä olla myös toisen häpeä. Kun aiemmassa kirjoituksessani sanoin, että moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, koetin tietysti keksiä esimerkkejä, mutta ainoat mieleentulevat liittyivät kaiken maailman moottoripyöräjengeihin tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Olinkin ehkä väärässä, sillä moisia on sentään syytä pitää marginaali-ilmiöinä.

Toisaalta parisuhteen ja perheen sisältä toisiin ulottuva kunnia-ajattelu ei ole kadonnut. En nyt löydä kyseistä kirjoitusta, mutta muistelen joskus lukeneeni Kasasta (voi, miksei tuo blogeista parhain päivity?) mieleenjääneen sivuhuomautuksen, että kun huomaat häpeäväsi kumppaniasi toisten edessä, on syytä tajuta suhteen voivan toivottoman huonosti. Olen pari kertaa ollut tällaisen häpeän lähteenä (ja aivan, eihän se suhde kestänyt), mikä oli erittäin mielenkiintoista. Olin nimittäin jo lukenut tuon huomautuksen ja se oli jäänyt mieleen, joten mietin sitä hiljaa itsekseni samalla kun kuuntelin saarnaa siitä, kuinka olin häpäissyt seuralaiseni käyttäytymällä huonosti. Muutamaan otteeseen minut pantiin vaivihkaa vastuuseen seuralaiseni tyylin säilyttämisestä, mihin pystyn kyllä turhamaisena ihmisenä samastumaan. Joskus oli kuitenkin kyse vähän lähempänä vanhoja kunniakäsityksiä olevasta ajattelusta ja silloin saarna esitettiin aivan suoraan: en rikkonut seuralaiseni tyyliä vaan tiettyjä naiselliseen rooliin kuuluvia käytösnormeja vastaan, mikä ymmärrettiin häpeälliseksi, ja häpeä ulottui seuralaiseenikin (tai itse asiassa vain häneen, sillä itse en lainkaan ymmärtänyt hävetä). Tämä on luultavasti omakohtaisin kokemukseni Bergerin kuvauksen kaltaisesta kunnia-ajattelusta. Paha kyllä en muista mainittiinkö sanaa "kunnia" lainkaan.

Ystävällisyys ja dekonstruktion kritiikki

Perhaps Foucault had written enough about what we say and do to other people. He had now become preoccupied with what we say and do to ourselves. Official or prevalent or private moral codes would be part of that story, but there is

another side to the moral prescriptions, which most of the time is not isolated as such but is, I think, very important: the kind of relationship you ought to have to yourself, rapport à soi, which I call ethics, and which determines how the individual is supposed to constitute himself as a moral subject of his own action. (pp.237‒8).

Where previous nominalists thought of the self as making up its own categories, Foucault did not imagine that there is any self, any ego, any I, writing to do that. Each human subject ‒ you, me ‒ is an artifact. Because of Foucault's almost doctrinaire loathing of most forms of repression, and his radical shape-up of stnading accounts of it, many readers would still think of him as believing that the human subject is created by forces of repression. That is too limited an outlook. In this interview, he says "we constitute ourselves as subjects acting on others" ‒ as agents, that is, not as victims.

Olen lueskellut Ian Hackingin Historical Ontologya; sitaatti on siitä, hauskasta pikku tekstistä "Self-Improvement". Se sai minut vihdoin kirjoittamaan aiheesta, jota olen pyöritellyt ajatuksissani pitkin tätä käsittämätöntä, säkenöivää kesää. Aloitan vaikeasti (eli ajatus on vielä selvästi kesken) ja etenen kohti hieman selkeämpää ja konkreettisempaa.

Ajatellaan, että minulla on tietynlainen suhde itseeni, ja sen varassa olen rakentanut ‒ en tietenkään mitenkään romanttisutopistisen "vapaasti", mutta silti riittävästi ollakseni rakentamastani vastuussa ‒ itseni tietynlaisena moraalisubjektina. Ei ole mitenkään sattumaa, että olen esimerkiksi päätynyt hyvin moderniin tapaan erottamaan politiikan ja moraalin jyrkästi toisistaan: Moraalin ajatellaan sijaitsevan yksilössä, ei siis olevan kulloisenkin hallitsijan hallussa. Tässä mielessä etiikkani on kovin modernia: ajattelen, ettei kukaan muu kuin minä voi todistaa minulle mikä on oikein ja mikä väärin. Jos ja kun tämä koskee minun silmissä toisiakin, en voi kuvitella voivani todistaa toisille, mikä on oikein ja mikä väärin. Etiikasta tulee siis yksityisasia. Ja politiikka on määritelmällisesti aivan muuta kuin yksityisasia. Tämä eronteko on mahdollinen tietyssä historiallisessa tilanteessa; se on ollut yksi minulle avoinna olevista vaihtoehdoista, ja olen muovannut sillä itseäni.

Foucault tarkoittaa etiikalla tietynlaista suhdetta, joka minulla tulisi olla itseeni (se tietysti vaihtelee, millainen tuon suhteen kulloinkin oletetaan olevan). Mikäli ymmärrän Foucaultia oikein, se mitä hän kutsuu etiikaksi, on minun kohdallani tehnyt mahdolliseksi sen selvän eron, jonka teen politiikan ja etiikan/moraalin välillä (aivan, käytän siteeraamassani vanhassa kirjoituksessani sanaa "etiikka" eri tavoin kuin Foucault... joten koetan nyt tässä kirjoituksessa käyttää sanaa "moraali" "etiikan" sijasta silloin kun en puhu Foucaultin etiikasta). Samalla tuo suhde itseeni on tuottanut selvän eron siinä, mitä katson voivani edellyttää toisilta, ja mitä taas itseltäni.

Toisilta edellyttäminen tuntuu minusta aina hieman moraalittomalta (eli kuten aiemmin kirjoitin, politiikka on a-eettistä). Tästä on selvä kytkös siihen, että pyrin edellyttämään toisilta lähinnä negatiivisia tai passiivisia asioita: joidenkin asioiden tekemättä jättämistä. Positiivisiin, aktiivisiin tekoihin painostamiseen koen tarvitsevani melkoisen vankkoja perusteita. Kun painostan toisia, painostan heitä yleensä luopumaan jostain positiivisten vaatimusten rakennelmasta, jonka he kohdistavat toisiin. Esimerkiksi sopii aihe, jota olen taas pitkästä aikaa itse pohtinut paljon, ja josta Veloena suureksi ilokseni vastikään kirjoitti: yksiavioisuuden vaatimus. Painostan ihmisiä luopumaan moisesta vaatimuksesta ‒ toisiin kohdistettuna. Itseltään yksiavioisuutta saa tietysti vaatia jos siltä sattuu tuntumaan (minusta ei tunnu).

Tämä on oikeastaan kaikki jo aiemmin sanottua. Kirjoitin ihmissuhdenäkemyksistäni vankan poliittiseen sävyyn jo vuosia sitten. En ole edelleenkään olennaisesti eri mieltä silloisen itseni kanssa, mutta en enää ole tuohon kirjoitukseeni mitenkään varauksettoman tyytymätön, sillä se ei enää riitä minulle. Se on poliittinen, se on positiivisia normeja purkava, se julistaa vapautta tiettyjen vaatimusten ikeestä ‒ mutta se on täysin persoonaton, siinä ei rakenneta mitään; julistan vain sitä, mitä en tee, sitä mitä muut eivät voi pakottaa minua tekemään. Selvä, mainiota: mitä minä sitten teen?

Puhuin tästä vastikään erään valloittavan ihmisen kanssa. Kutsuin nykyistä ajattelutapaani leikkimielisesti dekonstruktion kritiikiksi: ihmissuhteen perustaminen sille, mitä kaikkia normeja ei tarvitse noudattaa, ei riitä. Avoimuus ja normien kyseenalaistaminen luovat tietysti tilaa hengittää, mikä minusta tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta. En kaipaa valmiiden rakennelmien sokkeloa, vaan mielummin avoimempaa maastoa, johon rakentaa. Rakentaminen on silti olennaista, ja rakentamalla tuotetaan positiivista sisältöä. (Aivan, dekonstruktion kritiikki ei sekään ole vielä positiivisen sisällön rakentamista, vaan ainoastaan huomautus, ettei pelkkä purkaminen riitä vielä paljoonkaan.)

Tästähän seuraa positiivisia vaatimuksia? Niinhän siitä seuraa. Tykkään kohdistaa sellaisia itseeni: moraaliset vaatimukseni ovat minun asiani; en kohdista niitä muihin, mutta itseeni voin, eikä niiden tarvitse perustua sillle, mitä kaikkea muut eivät voi vaatia minulta, vaan ne muodostavat oman alueensa. Itseäni koskeva moraali on enemmän kuin se, mihin katson voivani painostaa toisia; voin vaatia itseltäni aivan erityyppisiä asioita kuin toisilta.

Sekään ei vielä riitä, että voin vaatia itseltäni sitä sun tätä. Se ei riitä, koska vaadin itseltäni muun muassa kykyä keskustella ja rakentaa yhdessä läheisteni kanssa. Ja tässä selvärajainen järjestelmäni sumenee, sillä toisaalta en halua erityisemmin poliittisesti painostaa läheisiäni, enkä toisaalta usko, että voin esittää heille moraalisia vaatimuksia, ja silti keskustelusta aivan ilmiselvästi syntyy jotain positiivista. Tuntuu siltä, että tämän syntymisen ja rakentumisen dynaamisuus ja ei-ehdottomuus, sekä jaettu halumme asettua alttiiksi, mahdollistavat moraalin ja politiikan välisen jaottelun siirtämisen väliaikaisesti syrjään. Läheisessä ihmissuhteessa se ei ole jatkuvasti olennainen ‒ tai vielä paremmin: haluan juuri nyt ja juuri tässä sysätä tuon eron syrjään ja rakentaa yhdessä jotain alati muuttuvaa. (Voisin luetella asioita, joita viime aikoina on tullut rakennettua ja yksilöidä kenen kanssa, mutta anteeksi epäkonkreettisuuteni, en halua nyt tehdä niin. Se on tavallaan sääli, sillä näin tämäkin kirjoitus jää luurangoksi.)

Moraalini, se mitä vaadin itseltäni, on muuttunut jonkin verran viimeisen vuoden aikana. Olen keskittynyt asiaan, jota nimitän ystävällisyysprojektiksi: haluan oppia herkemmäksi havaitsemaan sekä toisten reaktioita, pelkoja ja toiveita, että omiani. Tämä edellyttää paljon enemmän ja aivan erilaisia positiivisia vaatimuksia itselleni kuin mihin olin aiemmin tottunut. Minulle ei enää riitä se toteamus, etten ole toisten pettymyksistä vastuussa. Aivan, voi olla etten olekaan, mutta se ei ole syy antaa herkkyyden herpaantua. Seuraukset ovat olleet hienoja.

Metafyysinen angsti ja vastuukysymyksiä

‒ Jos olemattomuudellakaan ei ole mitään merkitystä, miksi sitten valitset sen? Ja voitko sitä paitsi olla varma siitä, että jos tapat itsesi, todella kuolet?
Hän näytti hämmästyvän.
‒ Totta kai, hengiltä pääsemiseen on lukemattomia varmoja keinoja. Luuletteko minua tyhmyriksi tai pelkuriksi?
‒ Sanotaanko näin (olin saanut tartunnan hänen kielenkäytöstään): voit olla jompikumpi tai kumpaakin tai hyvin rohkea ja viisas mies. Kysyn vain, oletko varma siitä, että se mikä sinua odottaa on olemattomuus? Luulet tappavasi itsesi, mutta entä jos käykin niin, että juuri sinä ja vain sinä jäät jäljelle? Entä jos sinä et katoakaan, vain maailma katoaa. Jos tietäisit, ettei loppu ole sinun loppusi, pysyisitkö yhä päätöksessäsi?
Hän suuttui: ‒ Minusta on sopimatonta, että te, joka nimitätte itseänne filosofiksi, esitätte noin naurettavia kysymyksiä!
‒ Millä lailla naurettavia?
‒ Sanotaanko näin: Jokainen ajatteleva ja rohkea ihminen ymmärtää, että aivojen kuollessa hänen tietoisuutensa katoaa. Koko tietoisuus on pelkkä satu. Ihmisen minuus on vain hänen ruumiinsa eri toimintojen ja elimien funktio. Ei ole mitään minää, joka voisi jatkaa ruumiin kuoltua. Sitä paitsi sana "henkilö" on hyvin harhaanjohtava.
‒ Millä lailla se on harhaanjohtava?
‒ Koska ei ihmisellä ole mitään sellaista kuin henki. Aivot ovat kaikki mitä ihmisellä on. Puolitoista kiloa hyytelöä, mutta minkälaista! Hermosoluja on kymmenen potenssiin yksitoista, voitteko kuvitella? Hermosoluhaarakkeita on kilometrien verran yhtä ainoaa kuutiomillimetriä kohden ja entä sitten prosessointikapasiteetti!
Vihainen nuori mies ei antanut minulle suunvuoroa vaan jatkoi neurologian luentoaan niin pitkään, että uni alkoi painaa ja voitti minut pian.

Luin vastikään Leena Krohnin Valeikkunan, kiitos Kasassa olleen kovin houkuttelevan vinkin. Eilen taas päädyin eräissä juhlissa juttelemaan metafyysisistä angsteista. Epäilen, ettei minulla ole koskaan ollut sellaista. Keskustelussa minulle kuitenkin paljastui, että metafyysinen angsti voi iskeä täysin yllättäen ja selvästikin missä iässä hyvänsä. Ajatus on lievästi huolestuttava, sillä en lainkaan haluaisi sellaista.

Mitäkö tarkoitan metafyysisellä angstilla? Sitaatin nuorella miehellä on sellainen. Angstin ei tietenkään tarvitse johtaa itsemurha-ajatuksiin eikä juuri tuohon minuuden selitykseen, mutta olennaista on tarve saada selityksiä, tarve saada tietää miten asiat todella ovat ja miten todellisuus on rakentunut. Tarve ymmärtää kokonaisuus virheettömästi. Tällainen tarve näyttäisi olevan vahva, henkilökohtainen, eettinen pakko. Siihen näet sisältyy lähes järjestään tarve oikeuttaa yhtä aikaa sekä oma olemassaolo että etiikka. Se on perustan hakemista ja ahdistusta kun löytyminen näyttää niin toivottomalta. Suhtauduin moiseen aiemmin lähinnä kummastellen ja hieman huvittuneenakin, mutta se oli luultavasti virhe. Edelleenkään en yhtään halua itselleni metafyysistä angstia, se vaikuttaa piinalliselta ‒ enkä toisaalta suoraan sanoakseni osaa kuvitella, että ihan oikeasti joutuisin sellaisen valtaan ‒ mutta minun on luultavasti opeteltava ottamaan se toisilla vakavammin.

Tunnen lukuisia hyvinkin älykkäitä ihmisiä, joita metafyysinen angsti näyttäisi riivaavan (ja tämä havainto yhtä aikaa sekä vieraannuttaa minua heistä että saa minut uteliaaksi). Isoisääni, joka oli helluntailainen tendenssikirjailija, se kalvoi hänen kirjoistaan päätellen hurjalla voimalla. Olen nähnyt muutamankin tapauksen, jossa metafyyisinen angsti on suorastaan dostojevskimaiseen tapaan saattanut ihmisiä raiteiltaan; se ei vain nykyään Suomessa saa uskonnollisia sävyjä, vaan johtaa usein pikemminkin samankaltaisiin keloihin kuin Krohnin kuvaamalla nuorella miehellä, joten sitä ei ehkä tule samastaneeksi Dostojevskin henkilöiden hengellisiin tuskatiloihin, vaikka taidan olla sitä mieltä, että pitäisi.

(Sivuhuomautus: merkittävä osa ihmisistä tuntuu olevan sitä mieltä, että filosofian tulisi palvella ihmisiä kun metafyysinen angsti iskee ‒ sen tulisi tarjota vastaus. En ole koskaan ymmärtänyt tätä.)

Puhun otsikossani vastuukysymyksistä. Olisin voinut puhua myös eettisistä kysymyksistä. Minulla on niitä kaksi; toista olen miettinyt jo hyvän aikaa, toinen on tuoreempi. Ensimmäinen ei koske minua kuin välillisesti, vaikka syyn tähän etäisyyteen taisin tajuta vasta tänään, toinen taas koskee sen esittäessäni pelkästään minua. Ensimmäinen kysymys on poliittisluontoinen: pitäisikö minun haluta panna toisia vastuuseen? Toinen taas on henkilökohtainen ja eettinen: pitäisikö minun ottaa ‒ edes joskus ‒ tietty vastuu kannettavakseni?

Ensinnäkin, onko metafyysinen angsti tarttuvaa? Onko sen valtaan heittäytyvä vaarassa saada houkuteltua joku toinenkin riivatuksi? Ja jos on, niin pitäisikö tätä pitää pahana? Tämä kysymys liittyy läheisesti jo pitkään pyörittelemiini ajatuksiin fanituksen kauhistuttavuudesta ja siihen, että kirjoittajan sanoja saatetaan käyttää mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, epämiellyttävilläkin. Kuvitellaan tilanne: kirjoittaja on vimmaisan metafyysisen angstin vallassa ja hakee raivoisalla intensiteetillä vastausta. Hän kirjoittaa hyvin. Hänen omakin mielenterveytensä saattaa olla tässä työssä lujilla, todellinen heittäytyminen angstin valtaan näyttää usein johtavan siihen. Sitten tulee lukija. Kirjoittajan tapa hakea vastausta ravistelee lukijaa ja hän kokee kuin uskonnollisen herätyksen. Valitettavasti herätys saattaa hänet selvästi kirjoittajaa pahemmin raiteiltaan: kirjoittajan totuuden hakemisesta tulee lukijalle uskonnollinen totuus ‒ muiden silmissä näyttää siltä, että lukijan todellisuudentaju horjuu. Eikös olekin dostojevskilaista? Mutta tämä on ihan todellista ja tätä päivää. Olen nähnyt tämän tapahtuvan jo useita kertoja niiden viiden ja puolen vuoden aikana, joina olen lukenut blogeja. Miten minun tulisi suhtautua siihen?

Tajusin tänään, että minun tekstini eivät luultavasti helpostikaan herätä toisissa tuollaista raiteiltaan suistavaa vastakaikua, sillä uskoakseni niissä ei kuulu metafyysinen angsti. Samalla tajusin toisen eettisen ongelman, sellaisen, joka koskee vain minua: pitäisikö minun koettaa johdatella ihmisiä pois metafyysisen angstin pauloista? Kursivoin sanan "koettaa", sillä pidän tehtävää todennäköisesti melko toivottomana. Lisäksi se olisi takuulla todella työlästä, eikä vähiten siksi, etteivät riivatut yleensä halua luopua metafyysisestä angstistaan. Luopuminen näyttää heistä henkiseltä antautumiselta, vajoamiselta tyhmyyteen, kesyyteen ja latteuteen. Minusta se on kaikkea muuta, enkä tietenkään koettaisi houkutella ketään tiedottomaan turtumukseen, vaan pelkästään irti angstista, keveyteen, mutta tämän selittäminen riivatulle on luultavasti toivotonta. Yritys on myös hyvin raskas, sen olen jo saanut muutaman kerran huomata. En pysty perustelemaan keveyden arvoa mitenkään ‒ sepä se, tietenkään en pysty ‒ ja riivattu haluaa perusteluita. Ei minulla ole mitään oikeutusta, en pysty todistamaan angstia aiheettomaksi. Mutta pitäisikö minun silti yrittää?

Tosiasioihin vetoamisen vapauttavuudesta

Ongelma oli lyhyesti sanottuna tämä: EU-vastustajat väittivät puolueellisten, EU myönteisten tiedotusvälineiden esittävän heidät propagandistisesti vääristellen pelkkinä hörhöinä. Mutta kun heitä asettui kuuntelemaan ja heille antoi luvan antaa itsestään täsmälleen sellaisen kuvan kuin he itse halusivatkin antaa, he aivan liian usein todella osoittautuivat pelkiksi hörhöiksi. Odotin koko vuoden, että joku ei-puolen merkittävä johtohahmo pyytäisi julkisesti anteeksi kampanjansa typeryyksiä ja sanoisi ääneen, että ei-äänen voi antaa myös siitä huolimatta, että ei-puolella ovat niin monet sekopäät ja muuten epämiellyttävät ihmiset. Kukaan ei kuitenkaan noussut tekemään pesäeroa heihin, ja vaikka olin pitkään toivonut pääseväni äänestämään ei, jouduin siis äänestämään kyllä. Jos minua pyydetään samaistumaan joko Kimmo Sasiin tai Leo Melleriin, niin totta kai samaistun Kimmo Sasiin, niin EU-kriittinen vastakkaisen poliittisen äärilaidan edustaja kuin olenkin. Raja nyt vain on vedettävä johonkin. EU-vastustajat antoivat vaikutelman, että kaltaiseni ihminen on ei-toivottu henkilö heidän omasta mielestään korkeampimoraalisemmissa mutta minusta moraalittomissa joukoissaan.

Luin jo jonkin aikaa sitten ystäväni Tommi Uschanovin mediassa mukavasti huomatun teoksen Mikä vasemmistoa vaivaa?. Onneksi minun ei siis tarvitse edes teeskennellä lukevani Tommin kirjaa puolueettoman kriittisesti; muiden kommentit kertonevat riittävän hyvin, että kirja on oikeasti huomattava teko suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Aion siis rauhassa keskittyä puhumaan teoksen eräästä piirteestä, joka viehättää minua erityisen paljon.

Kuten Sven Laakso sanoo, "Uschanov karttaa argumentoinnissaan tarkasti kaikkea metafyysistä todistelua. Hänen argumenttinsa perustuvat materiaalisille ja empiirisille tosiasioille." Toisin kuin Sven, minä pidän tätä ansiona. Pidän sitä jopa erittäin harvinaisena ja ylistämisen arvoisena ansiona. Metafyysinen todistelu (mikäli ymmärrän lainkaan mitä arvon runoilija tarkoittaa metafysiikalla) ei näet ole sitä, mitä mielestäni politiikassa kaivattaisiin. Päinvastoin, sitä näkee politiikassa aivan liikaa. Ja ennen kaikkea materiaalisille ja empiirisille tosiasioille vakaasti pohjaavaa perustelua näkee aivan liian vähän. Paljon näkee toki sellaista retoriikkaa, jossa väitetään vedottavan tosiasioihin; yllä siteeraamassani katkelmassa mainittu Leo Meller vetoaa mielestään epäilemättä tosiasioihin.

Minusta on syvästi vastuutonta väittää vetoavansa tosiasioihin kun oikeasti ei tee niin. Oma yksityinen etiikkani (josta pitää jossain vaiheessa kirjoittaa jotain jäsennellympää; tiedostan olevani sen osalta huvittavan moderni) hieman hillitsee haluani moralisoida muita kun he keksivät teoriaansa sopivia tosiasioita. Täysin en tässä onnistu moralisointihaluani tukahduttamaan, en vaikka tiedän kuinka helppoa ja houkuttelevaa kivojen tosiasioiden keksiminen on. Olen kaikkea muuta kuin synnitön. Kirjoitin aiemmin Tommin kirjassaankin mainitsemasta tutkimuksesta, jossa huomattiin miten vahvat poliittiset näkemykset korreloivat vahvasti virheellisten tosiasiaväitteitä koskevien uskomusten kanssa.

Tosiasioihin vetoamiseksi kutsutaan usein sitä, että ensin kiinnitetään huomiota muutamaan sinällään virheettömään havaintoon. Niiden pohjalta luodaan omien ajatusten kanssa yhteensopiva teoria, sellainen jossa nuo muutamat havainnot edustavat jotain paljon itseään suurempaa. Teorialle ei tarvita tämän enempää tukea tosiasioilta, ja aina tarvittaessa voidaan marssittaa esille myös noita muutamia, sopivia havaintoja. Tällaiselle perustalle voidaan rakentaa valtaisia poliittisia ja teoreettisia ohjelmia, ja pian puhe tukkii tilan ja vie ajan, eikä tosiasioista enää edes tarvitse ottaa selvää. Kiihdyn kirjoittaessani tätä; onneksi Mozart ja punaviini rauhoittavat ärtynyttä mieltä. Kiihtymys on turhaa; eivät ihmiset pahuuttaan jätä ottamatta selvää, eivät pahuuttaan tee yleistyksiä liian vähän tiedon varassa.

Tosiasiat ovat usein epämiellyttäviä. Ja ikävä kyllä ne eivät ole epämiellyttäviä vain poliittisille vastustajilleni tai -si, vaan aivan yhtä lailla minulle ja sinulle. Esimerkiksi alussa siteeraamassani katkelmassa kuvattiin osuvasti se tosiasia, että kun äänestettiin Suomen EU-jäsenyydestä, EU-vastustajat muodostivat aivan vapaaehtoisesti kokonaisuuden, ja kokonaisuuden nimissä esitettiin paljon kaikenlaista kaistapäistä. Tämä on minulle henkilökohtaisesti samalla tavalla epämiellyttävä tosiasia kuin se, että kun Ensi- ja turvakotien liitto anoi joitain vuosia sitten RAY:lta rahoitusta naisten väkivaltaisuutta käsittelevään tutkimukseen, naisjärjestöt asettuivat yksin tuumin vastustamaan rahoituksen myöntämistä. Kyllä, muistan ihan itse. Kummastelin jo silloin. En ole huomannut yhdenkään naisjärjestön irtisanoutuneen tuostakaan pohjanoteerauksesta, joten en tietenkään voi yhteenkään moiseen järjestöön kuulua. Harmi sinänsä.

Kun politiikassa väitetään, että vedotaan tosiasioihin, tosiasioina esitetään usein – aivan oikein – lukuja ja tilastoja, tai – vähemmän oikein – erilaisia teorioita. Tosiasiat voivat kuitenkin olla myös esimerkiksi tosiasioita riitasoinnusta puheiden ja tekojen välillä. Esimerkiksi riitasoinnusta, joka riipii korviani, kun joku väittää vetoavansa tosiasioihin vaikka on ilmiselvää, ettei hän niin tee. Riipiminen on erityisen epämiellyttävää silloin, kun haluaisi sympata puhujaa. Saatan pitkänkin aikaa koettaa olla huomaamatta koko asiaa, mutta loppujen lopuksi ristiriidan myöntäminen on vapauttavaa. Joskus se tietysti vapauttaa myös muista ihmisistä, mikä on sääli.

Vaiti kärsimisestä

It was no use beginning to dispute with such indulged, unreasoning creatures: so I held my peace. I was accustomed, now, to keeping silence when things distasteful to my ear were uttered; and now, too, I was used to wearing a placid smiling countenance when my heart was bitter within me.

Olin viikonlopun maalla, mutta sienestämisen sijasta sairastuin, makasin mökissä hiljaisuuden keskellä ja luin Anne Brontën Agnes Greyn. Se olikin viimeinen jonkun Brontën sisaruksista kirjoittama romaani, jota en ollut aiemmin lukenut. (Olen maininnut jo monta kertaa mieltymyksestäni goottilaisiin novelleihin, Jane Austeniin, riittävän vanhoihin tyttökirjoihin ja muuhun samanoloiseen. Tietysti olen siis myös hyvin kiintynyt Brontën sisaruksiin.)

Olen ennenkin sanonut, että Anne on aiheestakin se vähiten tunnettu Brontë. Agnes Grey oli vielä huonompi kuin The Tenant of Wildfell Hall, jälkimmäinen kun oli sentään edes riittävän melodramaattinen ollakseen kieroon makuuni. Agnes ei ole Helenin kaltainen ylväs kärsijä, vaan paljon tätä tavanomaisempi martyyri – ja siis samalla toki tätä uskottavampi olento. Kirjan viimeiset sivut tuntuivat kummallisen töksähtäviltä; aivan kuin Agnes ei olisi osannut sopeutua onnelliseen loppuun. Tai ehkäpä Anne ei osannut. Charlotte sanoo sisarestaan, että "hers was naturally a sensitive, reserved, and dejected nature", mikä on helppo uskoa.

Luin miettien sitä mitä yllä kuvatun kaltaisessa tilanteessa pitäisi tehdä: ihminen kantaa kaunaa, ahdistusta, ärtymystä tai surua siitä, kuinka joku toinen käyttäytyy, eikä sano siitä mitään. Olen tehnyt niin itse monta kertaa. Joskus olen sanonut, ja se on otettu vastaan hyvin vaihtelevasti. Joskus minulle on sanottu, enkä osaa puoleettomasti sanoa kuinka lienen reagoinut. No, Agnes oli toki tuossa erikoislaatuisessa asemassa, hemmoteltujen lasten kotiopettajattarena; palkollisena, jota on kielletty ilmaisemasta negatiivisia tunteitaan. Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu noin äärimmäisiin oloihin. Mielen pahoittamisesta kertominen ei ole yksinkertaista.

Kirjassa Agnesia kiusanneet nuoret tytöt tiesivät kiusaavansa, tai jos eivät tienneet, niin olivat moitittavan ajattelemattomia ja sokeita. Näin ei ole aina; olen itse pahoittanut – varmasti monet kerrat – jonkun mielen tajuamatta asiaa lainkaan, ja samoin olen joskus pahoittanut mieleni läheisteni teoista ilman, että heillä on ollut siitä aavistustakaan. Olen ollut sitä mieltä, että niin kauan kuin mielensä pahoittanut ei ole kertonut asiasta sille, jolle on pahastunut, asia on yksin hänen. Nyt en ole niin varma. Usein kyllä, mutta ei aina. Moitin itseäni jos en ole nähnyt satuttaneeni. Minun täytyy nähdä paremmin. Tämä on tietysti taas kerran niitä ajatuksia, joilla velvoitan vain itseäni.

Kuumetta edelleen.

Eettinen aukeama

I got treated fully and consistently like a real person throughout the entire conference I just went to last week [note: "conference" is not the same as "MIT", this was not at MIT], to a degree that I am still stunned about. But it was all done in a very natural way. There was just this background knowledge that people are people.

And one thing I learned from that is that not everything that I’ve attributed, and seen others attribute, to autism, necessarily is. Because in being treated like a person, actively rather than passively, by the majority of a large group of people around me, I discovered aspects of myself that I didn’t know existed, and whose non-existence I’d previously ascribed to being autistic.

Bloggasin taannoin nimimerkki silentmiaown youtube-videoista. Sittemmin olen silloin tällöin lukenut hänen blogiaan. Nimimerkin takana (no, takana ja takana, aivan avoimesti) on henkilö nimeltään Amanda Baggs. Hänen tekstinsä ja videonsa ovat merkinneet minulle eettistä aukeamaa, joka on verrattavissa siihen, jolle astuin lukiessani ensimmäisiä kertoja ATM-blogeja (jargonia tuntemattomille: niiden poikien, joihin ei yleensä päädy saamaan kontaktia koska he ovat niin hiljaisia tai sosiaalisesti muuten hieman vieraan tuntuisia ja vaivautuvat niin helposti, ja jotka ovat usein äärettömän yksinäisiä). Joku, jonka kokemusmaailmasta minulla ei ole ollut edes teoriaa, koska stereotyyppisesti hän ei puhu, avaakin minulle rikkaan kokemusmaailman, johon tajuan itsekin mahdollisesti vaikuttavani tiedostamatta asiaa lainkaan. (Olisin halunnut linkittää tässä Matin taannoiseen selkeään esitykseen sanan aletheia merkityksestä, mutta tuo virtuaalivandaali on tietysti poistanut sen. Ymmärtäkää siis sana "aukeama" ilman selityksiä. Ajatelkaa metsäaukeamalle astumista.)

Baggs kirjoittaa yllä siteeraamassani vuoden takaisessa postauksessaan siitä, kuinka kohtelu muovaa sitä, miten ihminen jäsentää itsensä. Kirjoitus on järkyttävä, ja suosittelen, että luette sen kokonaan. Kommenttikeskustelukin on kiinnostava.

Lisäys Mikon huomautuksen jälkeen: jatkoa lukiessa tulee muistaa, että esittelen hypoteesia. En väitä, että se olisi varmasti tosi. Haluan vain tuoda sen esille, koska oli se tosi tai ei, sen herättämät eettiset kysymykset ovat mielestäni tärkeitä.

Lyhyesti: Autismi määritellään tyypillisesti sosiaalisen kyvyttömyyden kautta. Kuvauksissa autismista oletetaan tyypillisesti, että autistinen lapsi ei esimerkiksi kiinny vanhempiinsa tavallisen lapsen tavoin. Baggs kuitenkin väittää, että kiintyypäs, mutta ei vain ilmaise kiintymystään tavalla, jonka neurotyypilliset vanhemmat ymmärtäisivät. Teoria autistisesta lapsesta epäsosiaalisena olentona saa jopa lapsen vanhemmat kohtelemaan lasta ikään kuin tämä olisi tuon kuvauksen mukainen. Muu sosiaalinen ympäristö (Baggs puhuu erityisesti muista lapsista) kohtelee autistista lasta tietysti vielä paljon rankemmin. Tämän seurauksena lapsi kehittää suojamekanismiksi itselleen kuvauksen mukaisen epäsosiaalisen tunne-elämän. Tietyt ihmisenäolemisen piirteet sulkeutuvat autistiselta lapselta – ei siksi, että hän ei kykenisi niihin, vaan siksi, että maailma kohtelee häntä olentona, joka ei kykene niihin. Baggs epäilee, että monet autismin oireisiin luettavat piirteet eivät itse asiassa ole lainkaan autismin oireita, vaan seurausta siitä, ettei autistista ihmistä kohdella todellisena henkilönä. Toisenlainen kohtelu (I got treated fully and consistently like a real person) sai Baggsin tunnistamaan itsessään sellaisia sosiaalisia kykyjä ja kokemuksia, joiden olemassaolosta hän ei aiemmin tiennyt.

Ian Hacking kirjoittaa teoksessaan The Social Construction of What? asiasta, josta hän käyttää termiä interactive kind. Hän viittaa sillä luokitustapoihin, joilla luokiteltavat voivat tulla tietoisiksi siitä, että heitä luokitellaan kyseisellä tavalla, ja joihin tuo luokitustapa siis voi vaikuttaa. Vaikutus voi olla esimerkiksi sellainen, että luokiteltavat alkavat kapinoida luokitusjärjestelmää ja siihen sisältyviä kuvauksia vastaan, ja muuttavat käytöstään niin paljon, että luokituksen sisältöä joudutaan muuttamaan. Klassinen esimerkki on tietysti kuvaus naisesta objektiiviseen ajatteluun kykenemättömänä olentona, naisliikkeen nousu vastustamaan tätä kuvausta, ja tuosta noususta seuranneet muutokset tavoissa joilla naiset ovat, käyttäytyvät ja kokevat itsensä.

Luokitusta ja siihen sisältyvää kuvausta ei kuitenkaan ole aina helppo vastustaa. Miten esimerkiksi autistinen lapsi kykenisi osoittamaan, että toisin kuin kaikki lääkärit sanovat, hän ei ole synnynnäisesti kyvytön kiintymyssuhteisiin? Ei juuri mitenkään. Hacking sattumoisin puhuu kirjassaan autistisista lapsista:

Autistic children by definition have severe problems of communication. So how can the classification interact with the children? Part of the answer is that they are in their own ways aware, conscious, reflective, and, in the experience of those who work with autistic children, very good at manipulating other people, despite their problems of lack of affect and rapport. But the example brings out that by interaction I do not mean only the self-conscious reaction of a single individual to how she is classified. Imean the consequences of being so classified for the whole class of individuals and other people with whom they are intimately connected.

Kiinnostava katkelma. Baggsin tekstin valossa näyttää selvältä, että Hackingin mainitsema "lack of affect and rapport" on osa sellaista kuvausta, josta koituu autistisille ihmisille paljon tuskaa, ja joka todennäköisesti tuottaa sitä, mitä tuolla ilmauksella kuvataan. Tässä voisi perustellusti käyttää kulunutta ilmausta "sosiaalinen konstruktio". Kun autistista lasta kohdellaan olentona, joka ei kiinny, hänestä tulee lopulta olento, joka ei koe voivansa kiintyä. Kuvaukset saattavat olla niin voimakkaita, että ne ohjaavat ihmisten havaintoja, kuten Baggs huomauttaa:

An interesting aspect of this in action was the “Autism Every Day” video in fact. I showed the video to the people at the MIT Media Lab recently, but instead of watching it straight through, we stopped it and focused on the social behavior of the children in the video, and the parents in the video. The interesting part to me was that the social behavior of the children was not only often invisible to their parents, but often invisible to the people who worked at the Media Lab as well. I had to point out to them things like one child speaking to her mother and inquiring about her mother’s emotional state, another child’s affection, another child looking up at his mother’s face to gauge her feelings. We concluded that somehow through the camera person focusing on the mothers, combined with the mothers focusing on the camera people, the viewer’s focus was not on the social overtures of the children, who were then possible to describe as not engaging in social overtures even when they were very clearly affectionate, social, and concerned with their parents’ feelings.

Miksikö suhtaudun niin kriittisesti kaikenlaisiin kokonaisselityksiin ihmisyydestä? Koska tällaiset harvinaiset mutta aina järkyttävät eettiset aukeamat ovat osoittaneet minulle kuinka sokeiksi kaikenlaiset essentialisoinnit voivat tehdä, ja kuinka karmivaa haittaa siitä voi olla niille ihmisille, joita selitetään. Kokonaisselitys ihmisyydestä saattaisi ohjata minua kokemaan itseni ja muut tietyn kapean mallin mukaisesti, ja sulkemaan mahdollisuuksien joukosta vaikka mitä sellaista, josta en edes tietäisi mitään. Ja mikä tahansa kokonaisselitys voi olla aivan yhtä harhainen kuin yleisesti hyväksytty kokonaisselitys autistisesta ihmisestä näyttää olevan. Epäilemättä teen tällaisia mahdollisuuksien joukosta pois rajaamisia jatkuvasti, mutta ainakin koetan vimmaisasti välttää niitä.

Velvollisuudesta uskoa

Taikoihin "semmoisenaan" uskominen voidaan tulkita uskoksi sanaan ja sanan voimaan performatiivisina kategorioina sekä tavaksi autorisoida "taikoja" perinteellisenä myyttisenä tietona. Leea Virtanen on huomauttanut, että kysymys "siitä, onko johonkin perinnetuotteeseen uskottu vai ei [...], on varmaan vaivannut enemmän tutkijoita kuin kansaa." Analyyttisenä käsitteenä loitsun autorisoiminen korvaa ongelmallisen uskon käsitteen. Kun Petri Lesonen, hänkin syntyperäisiä kivijärveläisiä perinteenkerääjiä kysyi, uskoiko Šuaren Pekko Perttunen "itsekin tietoloihinsa", oli tietäjä vastannut "puoli ikään kuin loukkaantuneena" sairaan paranevan, jos parannusperformanssi oli onnistunut eli tietäjän luonto noussut ja potilas pelästynyt. Todisteeksi riittivät kertomukset tapauksista, jotka hän oli parantanut.

Luen Lotte Tarkan järkälemäistä väitöskirjaa Rajarahvaan laulu, Tutkimus Vuokinniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Tarkka kiinnittää huomiota ilmiöön, jonka luulen olevan edelleen yleinen, vaikka omassa elinympäristössämme se harvemmin liittyy taikoihin. Erityisesti kristityille ja valistushenkisille perinteenkerääjille oli tärkeää saada selville mihin taikoja käyttäneet tietäjät uskoivat. Usko ymmärrettiin uskoksi tiettyyn kuvaukseen maailmasta, siis ontologiseksi kokonaiskäsitykseksi. Tietäjillä taas ei välttämättä ollut moista. Niinpä jos folkloristi haluaa kuvata tietäjän ajatusmaailmaa mahdollisimman tarkasti, hänen ei pidä tehdä sitä sovittamalla tietäjän käsityksiä ontologisen uskomuksen kehikkoon.

Olen joskus kohdannut tuohtumusta kun olen kieltäytynyt ottamasta kantaa johonkin ontologiseen kiistaan. Useimmiten selitykseksi on kelvannut se, että sanon miettineeni asiaa kyllä ja tulleeni siihen tulokseen, ettei minulla ole riittävästi tietoa jotta voisin mielestäni uskottavasti uskoa mitään. Vastaus on tietysti ikävystyttävä. Jos luotan siihen, että voin leikitellä ilman että leikki otetaan heti tai myöhemmin tosissaan, saatan siksi lähteä oletusleikkiin mukaan (voisin itse asiassa olla tässä suhteessa luottavaisempi kuin olen).

Paljon hermostuttavampaa kuin perusteltu kannanotosta kieltäytyminen on sellaisen ihmisen kohtaaminen, joka ei tunnu antavan arvoa koko kysymykselle uskosta. Jos ihminen toimii tavalla, joka näyttäisi edellyttävän uskoa johonkin kuvaukseen maailmasta, on hermostuttavaa mikäli hän ei myönnä tätä yhteyttä ja suostu tietynmuotoiseen keskusteluun ontologisisten uskomustensa kokonaisuudesta. Hermostuttavuus saattaa johtua siitä, että usein tällaisissa tapauksissa yhden ihmisen eri toimintatavat tuntuvat edellyttävän sisäisesti ristiriitaisia uskomuksia (sivu sotkee ääkköset mutta juttu on hauska). Synkretismi on yleinen ilmiö.

Hermostuksentunteistani huolimatta olen sitä mieltä, ettei synkretismi ole pahasta. Se ei myöskään ole osoitus tyhmyydestä (tai viisaudesta). Huomatessaan sekoittuneet ja yhteensopimattomat uskomuksensa jotkut ryhtyvät korjaamaan niitä, jotkut taas eivät miellä toimintatapojen taustoja uskomuksiksi tai antavat asian vain olla, se ei ehkä tunnu kiinnostavalta.

En tarkoita sitä, ettei olisi järkevää esittää kysymyksiä ontologisista uskomuksista. Kysymykset voivat olla hyvinkin olennaisia ja niiden huomaaminen voi saada ihmisen tarkastelemaan ja korjaamaan uskomuksiaan. Tarkoitan vain sitä, että luultavasti monet eivät esitä tällaisia kysymyksiä eikä heillä ole mitään moraalista velvollisuutta tehdä niin.

Kalpain kalskeessa tuumittua

Berlin ended his essay by quoting Joseph Schumpeter, who said, "To realise the relative validity of one's convictions and yet stand for them unflinchingly, is what distinguishes a civilized man from a barbarian." Berlin comments, "To demand more than this is perhaps a deep and incurable metaphysical need; but to allow it to determine one's practice is a symptom of an equally deep, and more dangerous, moral and political immaturity." In the jargon I have been developing, Schumpeter's claim that this is the mark of the civilized person translates into the claim that the liberal societies of our century have produced more and more people who are able to recognize the contingency of the vocabulary in which they state their highest hopes – the contingency of their own consciences – and yet have remained faithful to those consciences.

Istuin tänään hallissa maan alla seuraamassa kalpajoukkueiden SM-kisoja ja monaina odottelun hetkinä luin Richard Rortyn teosta Contingency, irony and solidarity. Naureskelen nyt itselleni siteeratessani Rortya siteeraamassa Berliniä joka siteeraa Shumpeteriä. Teko tuo mieleeni Rortyn luonnosteleman kahtiajaon, eron metafyysikon ja ironistin välillä. Lyhyesti enkä tiedä kuinka epäselvästi sanottuna Rortyn metafyysikko on ihminen, joka vetoaa terveeseen järkeen, uskoo universaaleihin totuuksiin ja asioiden perimmäisiin olemuksiin ja arvelee, että hänen omassa ympäristössään tavanomainen ajattelu on päässyt kaikista lähimmäs niiden lopullista selvittämistä. Ironisti taas on ajattelun historian hilpeyksiin huomionsa kiinnittänyt nominalisti, joka ei kuvittele pääsevänsä koskaan tekemisiin minkään muunlaisten totuuksien kanssa kuin sellaisten, jotka ovat totuuksia jossain tietyssä käsitejärjestelmässä tai "sanastossa", ja on kiusallisen tietoinen siitä, ettei ole päässyt valitsemaan omaa "sanastoaan" suinkaan kokonaan itse.

Minut olisi varmaan helppo luokitella ironistiksi. Huvittavaa kyllä, olen yllättävän epävarma siitä miten itse luokittelisin itseni. Kyllä, olen todella monessa suhteessa Rortyn kuvaama ironisti (vai pitäisiköhän sanoa ironikko?), ja toivon olevani vieläpä sitaatissa kuvatun kaltainen liberaali ironikko. Olen kuitenkin tyytymätön Rortyn sanastoon. Hän tekee erotteluja, joiden epäilen järjestävän ajatuksia osin haitallisella tavalla, ja haluaisin muuttaa sanastoa ja purkaa tiettyjä jakoja saadakseni jotkut asiat lomittumaan kauniimmin ja uusia, parempia esille. Hän muun muassa hyväksyy pulmitta jaottelun julkinen/yksityinen, mikä on omituista. En kuitenkaan puutu nyt siihen, sillä oikeastaan minua haittaa vielä enemmän juuri mainittu jaottelu metafyysikko/ironikko.

Kuinka suuri osa metafyysisiksi tulkituista väitteistä (sellaisista kuin "totuus on ihmismielestä riippumaton") on itse asiassa lähinnä pragmaattisia ärähdyksiä? Kuinka suuri osa "metafyysikoista" ei voisi olla vähempää kiinnostunut metafysiikasta, tai ei edes mieti mitä väliä sillä on esittääkö jonkun väitteen pätevän universaalisti vai ei? Kuinka monet "metafyysiset" lausumat ovat metafysiikkaa vain metafysiikkaan fiksoituneiden ironikkojen korvissa? – Ja toisaalta, tahtooko ironikko kuitenkaan loppujen lopuksi päästää totuuden käsitettä käsistään? – Ja lopulta, eikö koko parivaljakko ole luotu imartelevahkoksi omakuvaksi ja vertailuun tarvittavaksi olkiukoksi? Taidan pitää metafyysikkoa uljaana ihan silkkaa piruuttanikin.

Voi olla, että selvitän epäilykseni ja päädyn pitämään Rortyn käsitteitä käyttökelpoisina. Joka tapauksessa tämä kirjoitus on lähinnä koominen, sillä Rorty kuvaa ironikkoa myös näin:

Ironists are afraid that they will get stuck in the vocabulary in which they were brought up if the only know the people in their own neighborhood, so they try to get acquainted with strange people (Alcibiades, Julien Sorel), strange families (the Karamazovs, the Causabons), and strange communities (the Teutonic Knights, the Nuer, the mandarins of the Sung).

Her description of what she is doing when she looks for a better final vocabulary than the one she is currently using is dominated by metaphors of making rather than finding, of diversification and novelty rather than convergence to the antecedently formulated present.

Olinkohan väärässä?

Tyttö oli Vera, itäkarjalainen opettaja. Valtauksen jälkeen hän oli ottanut kaksi toveriaan asumaan luokseen. Heti alusta asti tunsi Hietanen jonkilaista kainoa nöyryyttä Veran seurassa, eikä hän yksin kehdannut käydäkään, vaan otti aina Vanhalan ja Rokan moraaliseksi tuekseen. Eipä silti. Vera oli tyttö, jonka edessä melkein jokainen mies olisi tuntenut itsensä hieman epävarmaksi. Ensinkin hän oli harvinaisen kaunis nainen, ja lisäksi hän käyttäytyi rauhallisesti ja ylpeästi. Puhdaspiirteiset kasvot olivat ilmeikkäät, mutta samalla lujat ja ylimykselliset. Valloittajiin hän suhtautui hyväntahtoisesti, mutta ylhäältäpäin, kenties siitä syystä että hän oli vakaumuksellinen kommunisti, mutta varmasti ennen kaikkea siksi, että hän tajusi henkisen ylemmyytensä noiden kolmen toveruksen suhteen. Silti hän usein jutteli iloisesti heidän kanssaan ja tanssi mielellään.

Tajusin vasta toissailtana, että kyllähän Linnalta löytyy yksi naishahmo, joka ainakin vaikuttaa itsensä tiedostavalta, vapautta halajavalta ja viisautta tavoittelevalta ihmiseltä. Vera vain käväisee Tuntemattoman sotilaan tarinassa, mutta koko käväisynsä ajan hän vaikuttaa vaikuttavalta. Vaikka hän Hietasen silmissä on komunisminsa osalta "propagandan uhri", Linnan kertojanääni valitseekin sanan "vakaumuksellinen" – mikä ei kuulosta lainkaan uhriudelta. Vera tuntuu harkinneen ja päättäneen itse.

Paitsi vahva luonne, Vera on myös fyysisesti sekä kaunis että voimakas ja kykenevä:

Vera tanssi. Hän ei esiintynyt, vaan kaikesta näki, että hän tanssi vain itselleen. Koko hänen ruumiinsa eli musiikin pienimpiä vivahteita myöten ja nautti siitä jonkinlaisen hurmion vallassa. Kun tanssi loppui, hymyili hän hillitysti, aivan kuin sen aiheuttamasta sisäisestä tyydytyksestä.

Veran hahmo on ehkä liiankin säkenöivä. Silti: Vera vaikuttaa Linnan kirjoittamalta naishahmolta, joka tiedostaa itsensä ja kykenee johdonmukaiseen ja itsenäiseen ajatteluun, ja hyvin luultavasti myös kantamaan vastuun itsestään. Epäilen edelleen, että Linna on kirjoittanut riipivimmät esimerkkinsä vääränlaisista yrityksistä rakentaa omakuvaa juuri naishahmoilleen, mutta silti, keksinpähän yhden poikkeavan hahmon.