Kalpain kalskeessa tuumittua

Berlin ended his essay by quoting Joseph Schumpeter, who said, "To realise the relative validity of one's convictions and yet stand for them unflinchingly, is what distinguishes a civilized man from a barbarian." Berlin comments, "To demand more than this is perhaps a deep and incurable metaphysical need; but to allow it to determine one's practice is a symptom of an equally deep, and more dangerous, moral and political immaturity." In the jargon I have been developing, Schumpeter's claim that this is the mark of the civilized person translates into the claim that the liberal societies of our century have produced more and more people who are able to recognize the contingency of the vocabulary in which they state their highest hopes – the contingency of their own consciences – and yet have remained faithful to those consciences.

Istuin tänään hallissa maan alla seuraamassa kalpajoukkueiden SM-kisoja ja monaina odottelun hetkinä luin Richard Rortyn teosta Contingency, irony and solidarity. Naureskelen nyt itselleni siteeratessani Rortya siteeraamassa Berliniä joka siteeraa Shumpeteriä. Teko tuo mieleeni Rortyn luonnosteleman kahtiajaon, eron metafyysikon ja ironistin välillä. Lyhyesti enkä tiedä kuinka epäselvästi sanottuna Rortyn metafyysikko on ihminen, joka vetoaa terveeseen järkeen, uskoo universaaleihin totuuksiin ja asioiden perimmäisiin olemuksiin ja arvelee, että hänen omassa ympäristössään tavanomainen ajattelu on päässyt kaikista lähimmäs niiden lopullista selvittämistä. Ironisti taas on ajattelun historian hilpeyksiin huomionsa kiinnittänyt nominalisti, joka ei kuvittele pääsevänsä koskaan tekemisiin minkään muunlaisten totuuksien kanssa kuin sellaisten, jotka ovat totuuksia jossain tietyssä käsitejärjestelmässä tai "sanastossa", ja on kiusallisen tietoinen siitä, ettei ole päässyt valitsemaan omaa "sanastoaan" suinkaan kokonaan itse.

Minut olisi varmaan helppo luokitella ironistiksi. Huvittavaa kyllä, olen yllättävän epävarma siitä miten itse luokittelisin itseni. Kyllä, olen todella monessa suhteessa Rortyn kuvaama ironisti (vai pitäisiköhän sanoa ironikko?), ja toivon olevani vieläpä sitaatissa kuvatun kaltainen liberaali ironikko. Olen kuitenkin tyytymätön Rortyn sanastoon. Hän tekee erotteluja, joiden epäilen järjestävän ajatuksia osin haitallisella tavalla, ja haluaisin muuttaa sanastoa ja purkaa tiettyjä jakoja saadakseni jotkut asiat lomittumaan kauniimmin ja uusia, parempia esille. Hän muun muassa hyväksyy pulmitta jaottelun julkinen/yksityinen, mikä on omituista. En kuitenkaan puutu nyt siihen, sillä oikeastaan minua haittaa vielä enemmän juuri mainittu jaottelu metafyysikko/ironikko.

Kuinka suuri osa metafyysisiksi tulkituista väitteistä (sellaisista kuin "totuus on ihmismielestä riippumaton") on itse asiassa lähinnä pragmaattisia ärähdyksiä? Kuinka suuri osa "metafyysikoista" ei voisi olla vähempää kiinnostunut metafysiikasta, tai ei edes mieti mitä väliä sillä on esittääkö jonkun väitteen pätevän universaalisti vai ei? Kuinka monet "metafyysiset" lausumat ovat metafysiikkaa vain metafysiikkaan fiksoituneiden ironikkojen korvissa? – Ja toisaalta, tahtooko ironikko kuitenkaan loppujen lopuksi päästää totuuden käsitettä käsistään? – Ja lopulta, eikö koko parivaljakko ole luotu imartelevahkoksi omakuvaksi ja vertailuun tarvittavaksi olkiukoksi? Taidan pitää metafyysikkoa uljaana ihan silkkaa piruuttanikin.

Voi olla, että selvitän epäilykseni ja päädyn pitämään Rortyn käsitteitä käyttökelpoisina. Joka tapauksessa tämä kirjoitus on lähinnä koominen, sillä Rorty kuvaa ironikkoa myös näin:

Ironists are afraid that they will get stuck in the vocabulary in which they were brought up if the only know the people in their own neighborhood, so they try to get acquainted with strange people (Alcibiades, Julien Sorel), strange families (the Karamazovs, the Causabons), and strange communities (the Teutonic Knights, the Nuer, the mandarins of the Sung).

Her description of what she is doing when she looks for a better final vocabulary than the one she is currently using is dominated by metaphors of making rather than finding, of diversification and novelty rather than convergence to the antecedently formulated present.