Vertailu
Suomensuomalaisen ja neuvostoliittolaisen merkitystilan limittymisen alueena Pietarin-Leningradin ympäristö on merkinnyt epäkulttuurista periferiaa. Suomalaisten ideologien ja tutkijoiden runonlaulajien maailmaksi ja uskonnolliseksi ytimeksi pelkistämä Inkeri kääntyi päinvastaiseksi neuvostoliittolaisissa tulkinnoissa, joissa etnisyyden, biologisuuden, sijasta ylikorostui sosiaalinen ulottuvuus. Jos asia määritellään bahtinilaisittain, ideologisen rajan molemmin puolin Neuvosto-Inkeriä mytologisoinut ja demytologisoinut ihmiskunnan spesifinen osa on ollut tekemisissä rakentamiensa mallien kanssa, joissa vastapuolen historia puhutteli poissaolollaan.
Lainasin erästä tarkoitusta varten Helsingin yliopistolla 2000-luvulla valmistuneet folkloristiikan väitöskirjat. Aloin lueskella niiden johtopäätöslukuja saadakseni jonkinlaisen kuvan niiden aiheista. Ensin avasin Arno Survon väitöskirjan Magian kieli, Neuvosto-Inkeri symbolisena periferiana. Sen johtopäätösluku, nimeltään Lopuksi, alkaa yllä sitteeraamallani kappaleella, joka sai minut kiroilemaan ääneen.
Seuraavaksi avasin Senni Timosen väitöskirjan Minä, tila, tunne; Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Sen johtopäätösluku, nimeltään Pohdinta, alkaa näin:
Olen esittänyt tutkimuksessani lyyrisille kansanrunoille sarjan kysymyksiä. Yksinkertaistaen ne kuuluvat: 1) Millaisia ovat Pohjois-Karjalan ja Inkerin lyriikassa ilmaisunsa saavat tunteiden kollektiiviset järjestelmät, eetokset? 2) Onko laulajien omia kalevalamittaisen runon lajeja ja lyriikan paikkoja niissä enää mahdollista löytää? 3) Miten muotoutuu ja jäsentyy kansanlyriikan "minä"? 4) Minkälainen on lyriikassa artikuloitu tunnekäsitys? Viimeisen kysymyksen esitän itselleni: 5) Miten naistutkimuksessa keskusteltu käsite "kokemus" tulee tutkimuksessani näkyviin?
En ole vielä lukenut näitä väitöskirjoja kokonaan, luultavimmin en koskaan tule lukemaankaan niitä aivan kokonaan. Survon väitöskirjan aihe kiinnostaa minua enemmän kuin Timosen väitöskirjan, mutta huomattavasti todennäköisemmin luen kokonaan Timosen kuin Survon teoksen. Kumpikaan kun ei kiinnosta minua tavattomasti, joten minulla ei ole pakottavaa syytä rääkätä itseäni Survon suomenkielellä. Oli helppo tarkistaa, etten ainoana ajattele näin: Timosen väitöskirjaa löytyy Helkasta 18 nidettä, ja niistä kahdeksan on tällä hetkellä lainassa. Survon väitöskirjaa löytyy 17 nidettä, joista kolme on lainassa.
Luetin nämä katkelmat muutamilla ystävilläni. Sain kuulla arvion, että Survo ei todennäköisesti ole itsekään ymmärtänyt asiaansa ja kirjoittaa siksi niin, ettei lukija ainakaan sitä ymmärrä. En tiedä onko näin, sillä koska en ymmärrä mitä Survo kirjoittaa, en osaa arvailla mitä hän on itse ymmärtänyt. Olen kohdannut ihmisiä, jotka kykenevät huolelliseen ja hyvään tutkimukseen ja ajatteluun, mutta jotka eivät kai lainkaan miellä kieltä viestintävälineeksi. Heidän tutkimuksiaan on työläs lukea. Minusta teksti saisi muuttua aina sitä selkemmäksi ja rakenteeltaan yksinkertaisemmaksi mitä vaikeammista ja monimutkaisemmista ajatuksista on kyse, mutta monet ajattelevat aivan toisin. Mikä johtaa vaikeastiluettavuuteen. Syitä on monia, mutta joka tapauksessa: hämärä teksti ei välttämättä merkitse hämäriä ajatuksia. Se merkitsee jotain paljon konkreettisempaa, nimittäin hyllyyn unohtumista.
Erittäin harva tutkimus on aiheensa tai tulostensa ansiosta sellainen, että monien ihmisten on luettava se. Luettavaa on aina tarjolla paljon enemmän kuin ehtii lukea. Lukijat valitsevat ne tekstit, joiden lukemisesta saatu oletettu hyöty ja lukemiseen uhrattava vaiva ovat tolkullisessa suhteessa toisiinsa. Jos haluat, että ihmiset lukevat tutkimuksesi, älä vaikeuta asiaasi kirjoittamalla liki lukukelvotonta tekstiä.
Ja tosiaan. En osaa enää suhtautua neutraalisti suomalaisiin hisseihin. Jei.
Tunnisteet: kieli, kirjoittaminen
4 Comments:
Jösses.
Ongelman ydin lienee siinä, että osa opiskelijoista ja tutkijoista ajattelee "tieteellisen tekstin" olevan jotakin ihan muuta kuin muiden tekstien. Ja siinä mennään metsään niin, että rytisee. Tietysti pahimmassa tapauksessa taustalla on tuo mainittu hämäysvaihtoehto, eli ettei kirjoittaja itsekään ole varma asiastaan. Ikävä kyllä, lukijaa on aika mahdotonta jymäyttää.
Oma ohjaajani tapaa teroittaa, että opinnäytteissä tulee pyrkiä hyvään asiaproosaan, ei mihinkään itseisarvoiseen "tieteellisyyteen".Hän myös elää, kuten opettaa, ja kirjoittaa kerrassaan nautittavaa ja yleistajuista kieltä.
Survon tekstiä lukiessa minulle tulee käsitys siitä, mitä hän olisi mahdollisesti halunnut sanoa:
Sekä suomalaiskansallinen että virallinen neuvostoliittolainen historiankirjoitus ovat ymmärtäneet Inkerin epäkulttuurisena alueena. Suursuomalaisessa ideologiassa Inkeri esiintyi muuttumattomana, myyttisenä runonlaulajien maana, jonka nykyisyys oli periaatteessa merkityksetön. Inkerin tehtävänä oli toimia myyttisenä kulttuurialueena. Toisaalta neuvostotulkinnassa korostettiin Inkeriä takapajuisena suurkaupungin periferiana, jossa feodaalinen yhteiskuntajärjestys oli vallinnut aina vallankumoukseen saakka. Mitään yleisvenäläisestä poikkeavaa kulttuurista asemaa Inkerille ei annettu. Vaikka molemmissa malleissa oli oikeita piirteitä, ne jättivät huomiotta kokonaisuuden kannalta merkittäviä asioita.
Tällä tavalla tulkittuna teksti vaikuttaisi järkevältä. Tietenkään se ei enää ole yhtä tieteellinen, mutta sitä voi ymmärtää tuntematta erikoisalan omaa jargonia.
Kati, tuo arvelun kuulee usein, siis sen, että ihmiset koettaisivat kirjoittaa "tieteellistä tekstiä" ja päätyisivät siksi tuottamaan jargonpuuroa. Epäilen kuitenkin, että vaikealukuisissa teksteissä on yllättävän harvoin kyse siitä. Pikemminkin arvelen, että osa ihmisistä (ja he saattavat olla yliedustettuina tutkijoiden joukossa) jäsentää ajatuksiaan niin paljon tavanomaisesta poikkeavin tavoin, että se kuuluu heidän tekstissäänkin. Survo saattaa hyvinkin pitää omaa tekstiään täysin ymmärrettävänä. Ja toisaalta arvelen, että (valitettavan) monet tutkijat eivät juurikaan kiinnitä huomiota kirjoittamiseen. He eivät ehkä ajattele kovin verbaalisesti, jolloin tutkimustulosten sanallistaminen on työlästä?
Erastotenes, muiden virkkeiden tulkinnasta olen kanssasi samoilla linjoilla, mutta ensimmäisen epäilen tarkoittavan jotain muuta. En vain tiedä mitä.
Eufemia,
minullekin termi "merkitystila" on melkoisen epäselvä. En todellakaan ymmärrä, mitä "merkitystilojen limittyminen" tarkoittaa. Olen kyllä lukenut tämän tapaista tutkimusta ennenkin, mutta käsite on jäänyt eteeriseksi.
Uskoakseni tarkoituksena on samaistaa ihmisten mielessä oleva alueen "merkitys" avaruudellisen tilan kanssa. Kun kahden eri kulttuuripiirin samalle alueelle antamat merkitykset ovat eriäviä ja kun nämä kulttuurit toisaalta vuorovaikuttavat tällä alueella, voitaneen puhua "merkitystilojen limittymisestä". Metaforana tämä on periaatteessa ihan toimiva, mutta mielestäni silti vaikeaselkoinen.
Koska nyt puhutaan aivan selvästi aate- ja oppihistoriasta, samaistin merkitystilojen luojat suomalaiskansalliseen ja viralliseen neuvostohistoriankirjoitukseen. Vaihtoehtoisesti ne voitaisiin samaistaan valkoiseen Suomeen ja Neuvosto-Venäjään. Tällöin merkitystilojen limittyminen olisi vain sitä, että nämä kaksi eri traditiota käsittelevät tiettyä aluetta aivan eri lähtökohdista.
Lähetä kommentti
<< Home