Vaikea tehtävä
Koetin tänään houkutella aikuisia kiinnittämään huomiota siihen, miten ja mitä he normaalisti havaitsevat, ja piirtämään siitä sitten kuvan. Se osoittautui hyvin vaikeaksi. Eikä sen kuitenkaan pitäisi olla vaikeaa, sillä he ovat kaikki osanneet lapsina tehdä niin.
Yllä oleva tuntemattoman lapsen tekemä piirros on Antero Salmisen artikkelien kokoelmasta Pääjalkainen; Kuva ja havainto. Piirros esittää pyöreää pöytää. Se on erittäin havainnollinen ja kertoo tarkasti mitä piirtäjä on pitänyt olennaisena. Pöytä on pyöreä ja siinä on neljä jalkaa, pöydällä on maljakko, jossa on kukka, ja pöydän vieressä tuoli. Kuva on siis hyvin realistinen; se vain ei edusta visuaalista realismia vaan havaintorealismia. Lapsi on piirtänyt selkeän ja informatiivisen kuvan siitä, mitä hän on havainnut ja pitänyt olennaisena.
Tietyssä iässä lapset yleensä luopuvat havaintorealismista. Heissä herää halu piirtää "oikean näköistä", siis halu saada piirustus näyttämään valokuvalta. Koska se on hankalaa, iso osa lapsista pettyy omiin kykyihinsä ja lakkaa tykkänään piirtämästä; monet lopuksi ikäänsä. Muutamat jatkavat sinnikkäästi ja oppivat pikku hiljaa kuinka esineitä pitää katsoa ja omaa havaintoaan jäsentää, jotta paperille saa luotua vaikutelman kolmiulotteisestä esineestä tilassa.
Koetin saada ryhmän graafisen alan opiskelijoita kertomaan kuvalla arkihavainnostaan. Koetin siis saada heidät tekemään saman liikkeen kuin visuaalisen realismin älyävä lapsi, mutta toiseen suuntaan: halusin heidän piirtävän havaintorealistisen kuvan. Tehtävänanto kuului tähän tapaan:
Valitkaa esine, josta ette ole koskaan piirtäneet kuvaa. Miettikää valitsemanne esineen tai roolia ja merkitystä liikkuvassa, elävässä, moniaistisessa kokemuksessanne. Älkää ajatelko sitä kuvana vaan kokonaisvaltaisena havaintona. Sitten – ja tämä voi olla hankalaa – kuvatkaa kokemustanne esineestä teille tutulla ilmaisutavalla, piirtämällä. Unohtakaa kaikenlainen sommittelu sun muu niin hyvin kuin osaatte. Kuvan ei tarvitse näyttää lapsen piirrokselta, sillä te ette ole lapsia. Te luultavasti havaitsette ja pidätte olennaisina eri asioita kuin lapset. Koettakaa kuitenkin tehdä nyt aikuisina kuten lapset yleensä tekevät piirtäessään: koettakaa kertoa arkisista havainnoistanne piirtämällä; siitä miten te havaitsette esineen, ei (karrikoidenkaan) siitä, miltä siitä otettu kuva näyttäisi.
Kylläpä se oli vaikeaa. Vähintään yhtä vaikeaa kuin visuaalisen realismin idean tajuaminen lapselle. Picassokin tiesi kuinka vaikeaa se oli. Katsellessaan lasten piirroksista koottua näyttelyä hän totesi: "Kun olin heidän ikäisensä, piirsin kuin Rafael. Minulta on vienyt koko elämäni ajan oppia piirtämään heidän tavallaan."
Tunnisteet: havaitseminen, kuva, ymmärtäminen
21 Comments:
Sellainen on kanssa hauskaa, että tekee kolme piirrosta jostain asiasta: ensin mielikuvan, sitten menee ja tekee havainnosta ja lopuksi ilman mallia vielä muistikuvan. Piirsin viimeksi tällä metodilla kuusen, kaivinkoneen ja ohops en muistakaan minkä vielä. Mutta tämä meni nyt aivan aiheesta sivuun. Aihe ja sen käsittely olivat taas kutkuttavia.
Kuvan tuolilla on vain kaksi jalkaa. Ehkä se kuvaa keikkuvuutta tai sitä, ettei neliskulmainen takapuolenalunen ole muotona mainitsemisen arvoinen (pöydän pyöreyden vastakohtana).
Minua viehättää kovasti se, mitä olen lukenut lasten varhaispiirtämisestä: kuinka lapsi piirtää ensin linnun vetelemällä hurjasti paperia ristiinrastiin, ikään kuin lentämistä merkkaamaan. Jähmeä objektilintu tulee vasta sitten myöhemmin.
Toisten luonnoksia on hieno katsella juuri siksi, että niistä huomaa, kuinka erilaisiin seikkoihin ihmiset kiinnittävät huomiotaan. Ehkä tehtävä olisi muuttunut helpommaksi käsittää pudottamalla pois ohjeistuksen pohdinnallisuus ja määräämällä sen sijaan jonkin vaikean, monimutkaisen tilan piirtäminen kahdessakymmenessä sekunnissa tms.
Minusta tuntuu, että jos tehtävä annettaisiin itselleni noin, voisin alkaa (etenkin opiskelutilanteessa) kikkailla ja pyrkiä johonkin eikä kuva ehkä kertoisikaan kovin luontevasti & luotettavasti havaitsemisestani. Vaikka tietysti kummallinen tulos kertoisin sen sijaan sisäisistä komplekseista ja siitä, kuinka ongelmalliseksi ajattelen havaintorealismin: eihän ole vain yhtä havaintoa tietystä kohteesta, vaan mieliala, vireystila, toimimisen motivaatiot jne. vaikuttavat: havaitsenko ja tarkastelenko tuolia, koska jalat ovat väsyneet ja haluan istua vai seisonko ehkä antiikkikaupassa ja tahdon vakuuttua, että kyse on juuri talon rakennusvuoden aikakauden tuolista jne... Tavallaan tuo tilanne, että pitäisi yltää, öh, jonkinlaiseen havaitsemiseen tuosta noin vain ja intresseittä, on maailman epäluontevin. Siksi siinä onnistumista seuraa ilo.
Mutta en tiedä, voisiko sitä tapahtua kehottaen; sellaista tuntuu tapahtuvan melko harvoin ja silloinkin spontaanisti, yllättäen. (Joskin toki kokemuksen taustaa on rakennettava siten, että kiinnostus ilmiöön pysyy vireillä.)
Viime päivinä lukemassani Westön Missä kuljimme kerran -kirjassa yksi päähenkilöistä puhuu valokuvista, joissa "oleminen on paljaana" tms. Koetin kuvitella päätäni pahki, mutten oikein keksinyt, mitä ilmaus täsmällisesti tarkoittaa, koska se kohdistui kuviin, joissa ihmiset olivat luonnonvalossa ja ulkotilassa. Ehkä ajan kuvallisuus oli niin erilainen; minulle tulee mieleen paljaasta olemisesta lähinnä musta sisätausta ja silmät kiinni, ilme kasvoilta valahteena hieman lysyssä seisova ihminen.
Kuvassahan on ilmiselvästi mustapäinen lammas, jolla on kello kaulassa. Kun se kääntyy, se näyttää tältä.
Anna-Jo, tuo tosiaan kuulostaa hauskalta.
Veloena, tarkoitukseni olikin lähinnä saada opiskelijat tajuamaan kuinka julmetun vaikeaa havaintorealismiin "palaaminen" on, ja siten havainnollistaa kuinka paljon mm. visuaalisen realismin oppiminen on vaikuttanut heidän havaintotapoihinsa. Tehtävä oli kuitenkin vielä vaikeampi kuin osasin edes arvata. Jotkut opiskelijat tuntuivat toivovan, että selitän mitä tahdon heidän piirtävän. Heitä turhautti kun sanoin etten tiedä oikeaa vastausta koska en tunne heidän arkisia havaintojaan.
Jari, :D
Vakavammin; kuvailemasi ilmaisutapa muistuttaa keskiaikaista naivismia, jossa asioita kuvattiin vahvan symboliikan keinoin. Perspektiivi ja mittasuhteet olivat alisteisia; esimerkiksi arvovaltaiset henkilöt saatettiin esittää huomattavasti muita suurempina.
Otteita Bayeux'n gobeliinista.
Eufemia, en ole aivan vakuuttunut teoriastasi, että nimenomaan valokuvarealismin vaikeus karkoittaisi lapset piirtämisestä. Ainakin minulle pääasiallinen syy (joskus ala-asteen loppuvaiheessa) oli se, etten saanut välitettyä paperille sitä mitä näin mielessäni. Kyse ei todellakaan ollut valokuvarealismista, sillä tuolloin minulle se keskeinen piirtämisen ihanne oli huumorisarjakuvat a la Harald Hirmuinen (ja kyllä, edellenkin ihailen huumorisarjakuvapiirtäjien kykyä viestiä toimintaprosesseja piiroksin, jotka ovat epärealistisia). Luulisin, että tuonaikaisessa ystäväpiirissäni asenne oli melko yleinen, koska se ainoa tuolloisen ystäväpiirini jäsen, jonka piirustustaitoa arvostettiin, piirsi nimenomaan huumorisarjakuvatyylillä.
Ehkä kannattaisi tehdä kaksi koetta. Ensin joku, jossa kierretään ovelasti ihmisen estot, esimerkiksi Veloenan ehdottamalla aikarajalla. Sen jälkeen pyydetään piirtämään joku toinen asia tietoisen havaintorealistisesti. Lopuksi vertaillaan noita kahta tuotosta.
Itse en usko, että havaintorealismi olisi "vaikeaa" jos sanan ymmärtää perinteisellä tavalla. Meidät on koulittu niin vahvasti eroon lapsen tavasta piirtää. Kyky on silti yhä tallella.
Punaisen Nörtin kommentti toi mieleen oman lapsuuteni. Muistan käyneeni kurssin sarjakuvapiirtämisestä. Kurssi oli hieman sen jälkeen kun olin saanut englannista lahjaksi valtavan sarjakuvakirjan. Muistan yhdistelleeni sankarini tuon kirjan sankareista vaikka kukaan ei tainnut tietää siitä. Muistan myös, että jotkut muut saivat sarjakuvistaan paljon enemmän kehuja kuin minä. Tuohon kurssiin taisi loppua oma piirtämiseni.
Eli toisin sanoen ehkä kyse ei olekaan niin paljon visuaalisesta realismista kuin siitä, ettei kykene omasta tai muiden mielestä riittävän hyvin toteuttamaan sitä piirtämisen ideaalia jota haluaa toteuttaa. Ehkä Punainen Nörtti ajoi takaa tätä samaa asiaa.
Kyse on osin siitää, ettei kykene toteuttamaan sitä ideaalia, jota haluaa toteuttaa.
Osin kyse on eräästä toisesta ilmiöstä. Elimäen tarkoitus-teoksessa on määritelty "kattelus" tarkoittamaan lapsen piirrosta, josta katsojan pitäisi päätellä, mitä se esittää. Itse en ole koskaan oppinut piirtämään muuta kuin katteluksia.
Sarjakuville on ominaista se, että jonolla still-kuvia viestitään tapahtumasarjaa, ja lukija joutuu interpoloimaan ihan hirvittävästi kuvien välisiä tapahtumia. Asiansa osaavat sarjakuvapiirtäjät pystyvät viestimään hyvinkin paljon toimintaa ja tapahtumaprosesseja yhdellä pysähtyneellä ja pelkistetyllä kuvalla; taito jota minä en hallitse. Näin en pysty käyttämään kuvia viestimiseen.
Tässähän tulee sellaista asiaa, joka on otettava huomioon jos päädyn pitämään tuon pikku kurssin jossain vaiheessa uudestaan. Aina kannattaa blogata!
Jari, kyllä, kyse voi olla muun muassa emotionaalisesta perspektiivistä ja tietynlaisesta naivismista. Ei siinä kuitenkaan kaikki. Ne opiskelijat, jotka vaikuttivat itse suhteellisen tyytyväisiltä aikaansaannoksiinsa eilen, piirsivät kaikki jotain muita aistikokemuksia kuin näköhavaintoja. Toisin sanoen he tekivät jotain samankaltaista kuin Veloenan kuvaama lapsi, joka piirtää linnun lennon (tai kukan tuoksun tai laukun painon) eikä itse lintua.
Punainen nörtti, huomiosi on hyvinkin aiheellinen. Lasten piirroksiinhan liittyy yleensä tarina, eivätkä piirrokset ole kovin ymmärrettäviä jos ei myös kuuntele lapsen selostusta siitä. Kasvaessaan lapsi pyrkii yleensä tuottamaan entistä itsenäisemmin ymmärrettävän kuvan - olennaista ei ole enää piirtämis- ja kertomisprosessi vaan valmis lopputulos. Se tuntuu lapsesta haastavalta. (Kiitos myös minulle uudesta ja tarpeellisesta sanasta "kattelus".)
Mikko, on vaikea saada ihmiset miettimään sitä kuinka meidät "on koulittu niin vahvasti eroon lapsen tavasta piirtää". Siis mikäli kyseessä ovat ihmiset, jotka eivät ole jo miettineet asiaa itsekseen.
Harmi kuulla kuinka piirtämisesi lakkasi. Kyselin muuten opiskelijoilta sitäkin kuinka he onnistuivat olemaan lopettamatta piirtämistä - valtaosahan lopettaa koko touhun tuntiessaan kykynsä riittämättömiksi. Vastaukset olivat jänniä: osa oli jatkanut sitkeästi matkimalla vanhempien sisarusten töitä yms. Yksi taas sanoi, että olikin lannistunut ja lopettanut, ja alottanut uudestaan oikeastaan vasta aikuisella iällä - ja opiskeli nyt graafista alaa.
Omasta kokemuksestani voisin väittää että mitä tarkemmin opettelee realistisen piirustustekniikan, sitä helpompaa on myös pelkistetty esitystapa.
Esineet hahmottaa tietynlaisina abstraktioina, kuten tavanomaisina geometrisina muotoina. Tuossa laittamassasi kuvassakin on oikeastaan vain ympyröitä ja suorakaiteita sommiteltuna.
Jos symbolien sommittelu on kohdallaan, ei ole tarpeen piirtää detaljeja juuri lainkaan.
Abstraktiotasojen hallinta on aloittevilla piirtäjillä yleensä hakusessa. Ylimalkaiseen teokseen tarkennetaan jotakin yksityiskohtaa liioitellulla tarkkuudella, jolloin kokonaisuus ei enää toimi.
Esimerkkinä voisin mainita joskus lapsena piirretyt autot. Sen jälkeen kun oli jo täysin ilmeistä, että kuvassa on (epämuotoinen) auto siihen piti lisäillä vielä kaikenlaista pikkunippeliä; merkki, pölykapselit, antenni, lippu, jne.
Jos ymmärsin oikein, Jari, tuo kommenttisi tarkoittaa sitä, että vaikkapa pelkistetyn sarjakuvamaisen tyylin hallinta onnistuu helpommin niiltä, jotka hallitsevat myös realistisen piirustustekniikan. Kuulostaa ilman muuta uskottavalta. Mutta luulen, että juuri heidän on kaikkein hankalin piirtää samankaltaisella välittömällä eetoksella kuin viisivuotias.
Eufemia, mikä sinun mielestäsi on se ratkaiseva ero pelkistävän sarjakuvapiirtäjän ja havaintorealistisen viisivuotiaan välillä? Itse näen erona ainakin sen, että ensimmäinen joutuu piirtämään kohteidensa piirteitä, jotka ovat jaettavissa muiden ihmisten kanssa, kun taas jälkimmäinen voi piirtää täysin yksityisen maailmansa mukaan. Onko vielä muuta?
Kun mietin omia lapsena piirtämiäni esineitä, muistan niissä olleen aina vahvan käsitteellisen komponentin. Nelijalkaiset nisäkkäät olivat kaikki samantapaisia otuksia, joita sitten erotti jokin yksittäinen piirre. Esimerkiksi hevosen symboli oli harja. (Muistelen olleeni joskus viisivuotiaana hyvinkin loukkaantunut, kun joku luuli piirtämääni hevosta koiraksi, vaikka olin piirtänyt sille selkeän harjan.) Kissalla taas oli pitkä häntä ja viikset, lehmällä sarvet ja norsulla kärsä. Eli puhdasta, käsitteellistämätöntä havaintoa en muista piirtäneeni. Rooman legioonalaiset olivat siitä hassuja piirrettäviä, että sai piirtää miehiä, joilla oli hame. Tosin aseistus teki heidän sukupuolensa melko selväksi.
Eufemia,
Sitä tarkoitin. Punainen nörtti jo kysyikin jatkokysymykseni; mikä on ero pelkistävän sarjakuvapiirtäjän ja havaintorealistisen viisivuotiaan välillä? Tarkoitatko vaikeudella eroa metodissa vai lopputuloksessa?
punainen nörtti:
Esimerkiksi Disneyn sarjakuvahahmot ovat eläimiä, jotka eroavat toisistaan lähinnä ruumiiseen liimattujen symboleiden avulla. Koittakaa vaikka; samalle hahmolle voi melko huoletta vaihtaa siankärsän tai nokan. Joskus leikittelin tällä.
Erittäin mielenkiintoinen aihe! Olen itse aina hämmästellyt sitä, että lasten riipustelemisesta parahultaiseen piirtämiseen käyvä kynän käsittely pääjalkaisista kaavamaisuuteen on niin universaalia. Olenkin kehitellyt enkulturaation käsitteeseen nojailevaa rekapitulaatioanalogiaa aiheesta. Juuri noista linnun siiveniskuista symbolisiin kaavoihin kautta hieroglyfeihin sitten tavukirjoitukseen ja viimein äännemerkkeihin ... niin, sehän on sivistyksen tarina!
tsukustukunugaa, mistähän johtuu, että tällaisissa diskursseissa yleensä pyritään analyysiin, kun taas niistä tehdyissä parodioissa pyritään lähes ubiikisti synteesiin?
Niin? Miksi kaikki lapset piirtävät seiniin?
Aika hassua sekin, että Paratiisissa ei ollut lasta.
Mielenkiintoinen keskustelu. Muutama väsynyt hajahuomio lopputyön rustaamisen lomassa: Petteri Tikkanen sanoo oppilailleen kuulemma, että ei hän ollut luokkansa paras piirtäjä. Hän oli se joka jatkoi. Muistan ihmetelleeni noin kymmenvuotiaana, miksi en pystynyt piirtämään mielikuvaani Pepi-koirasta. Näin sen tarkasti sieluni silmillä, mutta en niin tarkasti että olisin osannut jäljentää sen. Yksityiskohdat pakenivat eikä kuvasta tullut ikinä näköistä. Mallista piirtäminen oli mielestäni fuskaamista ja vain itse kuviteltu arvostettavaa. Näin lapsena. Olin sitten vissiin enemmänkin kummastunut kuin decouragée (mitä tämä on suomeksi?) tuosta huomiostani, koska kuitenkin jatkoin piirtämistä. Jälkikäteen ajatellen ainoa päämääräni oli oppia piirtämään niin, että osaisin piirtää mitä vain haluaisin, ts. olisin tyytyväinen aikaansaannokseeni. No, tavoite saavutettu. Mitäs sitten tehtäisiin? Ideat ovatkin tärkeämpiä. Mutta on kyllä riemastuttavaa "osata piirtää" (oman mittapuuni mukaan siis). Vieläkin.
Jos muuten haluaa oppia piirtämään "valokuvamaisen oikein" havainnosta, suosittelen lämpimästi Betty Edwardsin opuksia. Sitten kun tekniikka on itse haluamassaan määrin hallussa, voi alkaa miettiä, mitä sillä tekisi...
Niin ja minusta kiehtovinta on kyllä juurikin sellainen kertova tapaa piirtää, arvoperspektiivejä, symboliikkaa ja tarkoituksenmukaisuutta. Realismi, perspektiivit ja muu ovat hiljattaista länsimaista hapatusta. Niinkuin Nimeni on Punaisessa sanotaan, Jumalalle ei ole perspektiiviä olemassa, hän näkee asiat sellaisena kuin ne ovat. Eivät siis eri kokoisia välimatkan takia tms. Sillä Jumala on suuri. Tjsp. Pidän kertovista kuvista, kuvista joita luetaan. Papyruksista, kartoista, alttaritauluista, codexeista.
Mikäkö on mielestäni "ratkaiseva ero pelkistävän sarjakuvapiirtäjän ja havaintorealistisen viisivuotiaan välillä"? Varmaan selvimmin se, minkä Punainen nörtti jo totesitkin. Mutta myös se, että viisivuotiaan piktografit eivät perustu niinkään pelkistykselle siitä, miltä joku näyttää kuin pelkistykselle olennaisimmiksi koetuista asioista, siis merkityksille. Toisaalta sarjakuvapiirtäjä saattaa tavoitella lapsen piirtämien piktografien tyyliä... Hmm. Olennaista taitaa olla kuvan käyttötarkoitus: lapsi ei yleensä piirrä tuottaakseen valmiin teoksen vaan kertoakseen jotain juttua, joten kuvaa ei voi mielekkäästi irrottaa syntyprosessistaan ja siihen liittyvästä tarinoinnista.
Jari, tarkoitan vaikeudella sitä, että kun kerran on alkanut suhtautua kuvan tekemiseen hyvin tietoisesti ja kuvaan erillisenä lopputuloksena, asenteesta on vaikea päästä irti.
Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea mainitsemani Salmisen kirja.
Minä en aivan osta ajatusta siitä, että sarjakuvassa keskeistä olisi se, miltä jokin näyttää, vaan ennemmin se, kuinka tarinaa eteenpäinvieviä seikkoja saadaan esitettyä lukijalle.
Tässä
Astrix-pätkässä kuvataan muunmuassa valloittamista, luovuttamista ylpeyden säilyttäen, ja kahdessa viimeisessä kuvassa jopa Rooman vallan rajallisuutta Galliassa. Nämä ovat mielestäni merkityssisältöjä ennemmin kuin asioita, jotka näyttävät joltain.
Niin toki. Luulin, että puhuimme vain piirrostyyleistä, emme tarinankerronnasta.
Lähetä kommentti
<< Home