21.5.09

Tuulenriepottelemia sumunriekaleita


Musiikki on outo ja ihmeellinen asia. Se saa lörpöttelevimmänkin pään lopulta hiljenemään. Ei kaduttavaa menneisyyttä, ei huolestuttavaa tulevaisuutta, ei enää sanojen ja ajatusten vimmaista tikkaamista. Vain kaunista leijuvaa turhuutta. Äänestä on tehty melodialla, rytmillä, harmonialla ja vastapainolla mieluisa ja ymmärrettävä, ja siitä tulee meidän ajatteluamme. Kielen ärinä ja semiotiikan orjantyö jäävät taakse. Musiikki on linnun vastaus sanojen meteliin ja raskauteen. Se saattaa mielen hurmioituneeseen sanattomuuden tilaan.

Sitaatti on Yann Martelin novellista John Morton: Sotamies Donald J. Rankinin jousikonsertto yhdelle epäsointuiselle viululle; se löytyy kirjasta Totuus Helsingin Roccamatioista, jonka luin vastikään. Hieno kirja. Kuvan taas otin muutama tunti sitten Roihuvuoressa. Hieman kuuden jälkeen näet keksinkin lähteä iltakävelylleni sinnepäin, eikä Lammassaareen kuten olin aikonut.

Viime ajat olen joko tehnyt töitä tai liikkunut ulkona. Ostin syksyllä varastetun pyöräni tilalle hupaisan kiiltävänpinkin vehkeen – käytetyn tietysti, tällä seudulla muussa ei olisi mitään järkeä – ja olen ajellut sillä. Kausikortti kaupungin maauimaloihin on myös jo lompakossa. Voi kevättä.

Menin Herttoniemeen metrolla. Kirsikkapuisto oli helppo löytää, mutta vielä nuoret puut eivät näyttäneet kovin kummoisilta. Vesitorni sen sijaan alkoi jo upota sumuun. Harvinainen sää, sumua ja tuulta; kukat liehuivat kun kuvasin niitä. Vesitornin juurella kallio oli sinisenään pieniä orvokkeja. Japanilainen puutarha oli kovin pieni, ja päätinkin suunnata seuraavaksi Kivinokkaan. Abraham Wetternin tie ja Linnanrakentajantie ovat kaamean rumia, joten palasin teollisuusalueen halki; Puusepänkatu tuoksui sahatavaralta. Pidän teollisuusalueista.

Kun saavuin Saunalahden rantaan, sumu oli sakeutunut. Oli hetken tyyntä, rannan ruovikossa näkyvyys oli välillä vähissä. Itäväylä kohisi taustalla, mutta sumu muutti äänimaiseman kumman kaiuttomaksi ja lintujen äänet kuuluivat vahvoina. Polun vieren hämärässä kasvoi sankka kortteikko, ja rentukat hehkuivat mutaisessa rannassa. Metsässä polut kiertelivät kaatuneita, lahoavia puunrunkoja.

Rantakalliolta ei näkynyt kuin kaislikkoa, kaikki muu katosi sumuun. Mustikat kukkivat.

Kuulin ensimmäisen satakielen kun pääsin lintutornille. Suuntasin sen ääntä kohti, mutta se lopetti pian. Jäin sitten katselemaan valtavaa kaatunutta puuta, jonka ilmassa törröttävä juurakko ulottui korkealle pääni yläpuolelle; siitä roikkui vielä multakimpaleita ja kiviä, ja ohuemmat juuret näyttivät liaaneilta. Joku oli tehnyt metsään pajunoksista muutaman lintuveistoksen. Silleen jätetty metsä lakkasi, saavuin mökkialueelle. Ovatpa ne koijat vaihtelevassa kunnossa.

Tuuli yltyi jatkuvasti, ja kun olin kävellyt liki aution mökkiasutuksen läpi uimarannalle, se viskoi sumua sakeina riekaleina, ilma oli vettä täynnä vaikkei satanut. Koetin kuvata riepotusta, mutta video olisi epäilemättä toiminut paremmin. Syreeninnuput olivat aukeamassa, mutta tuuli niin, ettei niistäkään saanut kuvaa. Kun lopulta tulin Kivinokan käärmemäiseen kärkeen, pisaroita alkoi vihmoa päälleni. Sumu lensi kuin sitä olisi ajettu, mutta hetkeksikään se ei hälvennyt, eikä nokan, rantakivien ja niihin iskevien laineiden lisäksi näkynyt mitään muuta. Metro ja liikenne kuuluivat, mutta näöltään paikka olisi voinut tuolla hetkellä olla jostain pohjoisen Britannian rannikolta. Seisoin hetken ja mietin, että kun nykyään taas kerran monesta syystä on niin, että olen tällaisilla retkilläni aina yksin, niin voisin ehkä taas muuttaa jonnekin kauemmas joksikin aikaa. Teki mieleni jollekin Atlantin karulle rannalle.

Kulosaaren kartanon lähellä kuulin taas satakielen, ja toisenkin. Siellä on pieni teatterilava, jolla kolme ihmistä harjoitteli ties mitä esitystä neljännen ohjatessa. Ohitin heidät nopeasti seuratessani satakielen naputusta. Siinä oli suojaisaa, tuuli ei niin kylmännyt. Kartanon edessä kohtasin tiiviin lämpäreen punaisia ja keltaisia tulppaaneita, ja ilta kun oli, osoittivat ne kaikki supussa nuolenkärkinä kohti taivasta. Se näytti hyvin kummalliselta.

Olin jo kävellyt muutaman tunnin, joten suuntasin Kulosaaren metroasemalle. Sörnäisten asemalla oli ihmisiä kuten aina, liukuportaiden päässä Vaasanaukiolla keski-ikäinen humalainen pariskunta riiteli.

Tunnisteet: ,

29.2.08

Symbolifunktion hegemonisesta asemasta

Video tulee katsoa kokonaan. Se ei ole taidepläjäys eikä sosiaalipornoa.

Lisäys myöhemmin: Juutuin katsomaan nimimerkki silentmiaown videoita. Kannattaa katsoa myös ainakin nämä. Bloginsakin vaikuttaa oivalta.

Tunnisteet: , , , ,

20.11.07

Vaikea tehtävä


Koetin tänään houkutella aikuisia kiinnittämään huomiota siihen, miten ja mitä he normaalisti havaitsevat, ja piirtämään siitä sitten kuvan. Se osoittautui hyvin vaikeaksi. Eikä sen kuitenkaan pitäisi olla vaikeaa, sillä he ovat kaikki osanneet lapsina tehdä niin.

Yllä oleva tuntemattoman lapsen tekemä piirros on Antero Salmisen artikkelien kokoelmasta Pääjalkainen; Kuva ja havainto. Piirros esittää pyöreää pöytää. Se on erittäin havainnollinen ja kertoo tarkasti mitä piirtäjä on pitänyt olennaisena. Pöytä on pyöreä ja siinä on neljä jalkaa, pöydällä on maljakko, jossa on kukka, ja pöydän vieressä tuoli. Kuva on siis hyvin realistinen; se vain ei edusta visuaalista realismia vaan havaintorealismia. Lapsi on piirtänyt selkeän ja informatiivisen kuvan siitä, mitä hän on havainnut ja pitänyt olennaisena.

Tietyssä iässä lapset yleensä luopuvat havaintorealismista. Heissä herää halu piirtää "oikean näköistä", siis halu saada piirustus näyttämään valokuvalta. Koska se on hankalaa, iso osa lapsista pettyy omiin kykyihinsä ja lakkaa tykkänään piirtämästä; monet lopuksi ikäänsä. Muutamat jatkavat sinnikkäästi ja oppivat pikku hiljaa kuinka esineitä pitää katsoa ja omaa havaintoaan jäsentää, jotta paperille saa luotua vaikutelman kolmiulotteisestä esineestä tilassa.

Koetin saada ryhmän graafisen alan opiskelijoita kertomaan kuvalla arkihavainnostaan. Koetin siis saada heidät tekemään saman liikkeen kuin visuaalisen realismin älyävä lapsi, mutta toiseen suuntaan: halusin heidän piirtävän havaintorealistisen kuvan. Tehtävänanto kuului tähän tapaan:

Valitkaa esine, josta ette ole koskaan piirtäneet kuvaa. Miettikää valitsemanne esineen tai roolia ja merkitystä liikkuvassa, elävässä, moniaistisessa kokemuksessanne. Älkää ajatelko sitä kuvana vaan kokonaisvaltaisena havaintona. Sitten – ja tämä voi olla hankalaa – kuvatkaa kokemustanne esineestä teille tutulla ilmaisutavalla, piirtämällä. Unohtakaa kaikenlainen sommittelu sun muu niin hyvin kuin osaatte. Kuvan ei tarvitse näyttää lapsen piirrokselta, sillä te ette ole lapsia. Te luultavasti havaitsette ja pidätte olennaisina eri asioita kuin lapset. Koettakaa kuitenkin tehdä nyt aikuisina kuten lapset yleensä tekevät piirtäessään: koettakaa kertoa arkisista havainnoistanne piirtämällä; siitä miten te havaitsette esineen, ei (karrikoidenkaan) siitä, miltä siitä otettu kuva näyttäisi.

Kylläpä se oli vaikeaa. Vähintään yhtä vaikeaa kuin visuaalisen realismin idean tajuaminen lapselle. Picassokin tiesi kuinka vaikeaa se oli. Katsellessaan lasten piirroksista koottua näyttelyä hän totesi: "Kun olin heidän ikäisensä, piirsin kuin Rafael. Minulta on vienyt koko elämäni ajan oppia piirtämään heidän tavallaan."

Tunnisteet: , ,