29.7.05

Kaksi kaunista yhessä

Astuin, astuin aian viertä,
kuunnellen kujan pereä;
näin sulassa suuren sorsan,
joen suussa jouhisorsan.
Läksin luokse suuren sorsan,
menin luoksi marjalinnun;
läksin haapanan haluhun,
jouhilinnun joutelohon.
Suot oli kaikki soslehessa,
iljenessä ilman rannat.
Sotkin suota soslehista,
jäätä järvenrannallista,
iljenellä itkusilmin,
riettasilmin riittehessä,
jäläsilmin jäätä myöten.
Tulin luoksi jouhilinnun,
pääsin luoksi marjalinnun,
jouhisorsan joutelohon,
haapanan halaeluhun.
Kaks' oli kaunista yhessä,
kalevaista kasvokkaha,
soriaista suuksekkaha,
kahen päivän pääksekkähä,
otavaiset otsakkaha.
Kuu se kullalle kumotti,
hopialle päivä hohti;
puut kaikki punalle paistoi,
salot siintivät sinelle;
metsä meelle haiskahteli,
ahovieret viertehelle,
meiän kahen kauneutta,
kahen sorsan suoseutta,
aholinnun armautta,
makeutta marjalinnun.

Otin Kantelettaren ilokseni työvuoron hiljaisuuteen. Jouhisorsa, haapana. Ei vielä ole syksy, vaan punervat lintujen päät, riite ja iljenne puhuvat siitä mitä on muutaman kuukauden päästä. Mutta metsä ja ahovieret tuoksuvat, suon soslehet ja järvenrannan jäät unohtuivat, lämpenikö yllättäen? Eikö sorsa muka ole marjalintu tai aholintu? Olkoon, voi ollakin.

Ehkä riite onkin keväistä, tapaan lintuni järven sulassa enkä malta olla rikkomatta jalkojani, riettasilminkö muka vai kuljinko itkusilmin? Miten minä muka osaisin sen enää muistaa ja onko sillä väliä miten ja mikä milloinkin? Olkoon metsät punaisia, salot sinisiä ja auringonvalo hopeista; ehkä olivatkin. Siitä voisi maalata, mutta tuoksut jäisivät kuvasta, harmi. Voisi maalata iholle, mutta silloin kuvaa ei voisi ottaa ilokseen siihen aikaan jolloin riite taas kulkee yössä.

25.7.05

Joittenkin pitkätukkaisten ns. pasifistien hommia

Mikä Tarkoitus?
Hämäräperäisiä adressimiehiä liikkeellä.
Puolustusnihilistisiä puuhia.
Sen mukaan kuin Ajan Sana on saanut kuulla, on viime aikoina ainakin eräillä seuduilla Karjalassa kierrellyt hämäräperäisiä miehiä, jotka keräävät nimiä jonkinlaiseen adressiin, jossa puhutaan aseistariisumisesta, toiminnasta militarismin vastustamiseksi, asevelvollisuudesta kieltäytymisestä jne. tällaisten asiamiesten mainitaan tekevän matkojaan oikein moottoripyörällä. Epäillään tarkoituksena olevan vaikuttaa mm. puolustusmäärärahojen vähentämisen hyväksi eduskunnassa.
Tiedustelimme kuulemamme johdosta etsivän keskuspoliisin päälliköltä, joht. Riekiltä, onko heillä ja minkälaisia tietoja näistä adressihankkeista. Johtaja Riekki ilmoitti adressikeräyksestä oltavan tietoisia, vaikkakaan lähempiä tietoja kirjelmän sisällöstä heillä ei ole. Käsityksenään hän ilmoitti, että se olisi ”joittenkin pitkätukkaisten” ns. pasifistien hommia, joihin ei ole katsottu olevan syytä vakavammin suhtautua.

Olen kirjoittanut muuta viime päivinä ja lukenut sitä varten, mutta kun siitä Lapuanliikkeen äänenkannattajasta Ajan Sanasta tuli mainittua, täytynee kopioida ylläoleva artikkeli tännekin. Se on julkaistu vuoden 1931 elokuussa, noin puoli vuotta ennen Mäntsälän kapinaa. Muutamia kymmeniä vuosia aiemmin kansallismielinen lehdistö Suomessa vielä kannusti kieltäytymään aseista. Suomalaiset nuorukaiset jättäytyivät isänmaallisessa hengessä joukoin pois kutsunnoista Venäjän armeijaan.

Tunnisteet: ,

16.7.05

Itsenäinen virkanainen

Virkanaiselle on usein ominaista eräänlainen hieno ja pidättyväinen suhtautuminen elämään. Hän on tottunut tulemaan toimeen omin voimin, eikä hän pidä oikeutenaan vaatia mitään muilta ihmisiltä. Hän ei pidä itseään esillä, ei helposti saa uusia tuttavia. Mutta tämä hieno suhtautuminen voi johtaa siihen, että hänen ystäväpiirinsä jää liian ahtaaksi, etä hän ei joudu tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka todella ymmärtäisivät häntä ja antaisivat hänelle arvoa.

Luin eilen vuoden 1945 Hopeapeilejä. Luin myös Uuden Suomettaren numeroita aivan 1900-luvun alusta sekä Lapuanliikkeen äänitorvea Ajan Sanaa vuodelta 1931. Ainakin jälkimmäisestä täytynee kirjoittaa oma eufemiatuksensa, mutta ensin Kersti Bergrothin kirjoitus "Virkanainen".

Vanhapiika muuttui jonain päivänä itsenäiseksi virkanaiseksi. Hän ei ollut enää ylimääräinen, vaan hyödyllinen yhteiskunnan jäsen, ja sellaisena häntä tuli kohdella. Jokaisen naisen kirjassa, joka sekin on julkaistu vuonna 1945, nimimerkki Leelia toteaa muutoksen edut:

Se aika on ollutta ja mennyttä, jolloin esimerkiksi muuan seurapiiriemäntä taputti Selma Lagerlöfiä olkapäälle, kun hän alkoi lähetä kahvipöytää, ja sanoi: "Rakas Selma, odotahan vähän, täällä on rouviakin, jotka eivät vielä ole ottaneet kahvia." Nykyään tuollainen suhtautuminen naimattomiin naisiin herättää yksinomaan hilpeyttä. Vanhapiika-nimitys kuuluu muinaisuuteen, ja nykyään käytettynä se on melkein aina vain todistus käyttäjänsä, rasittuneen, sorretun ja pienissä oloissa näivettyneen pikku rouvan alemmuuskompleksista.

Pikku rouvan alemmuuskompleksi johtuisi siitä, ettei hänen saavutuksensa, kituuttava avioliitto, ole lähelläkään ihanteellista päämäärää, joten sitä voi koettaa kirkastaa rinnastuksella täydelliseen epäonnistumiseen. Päämäärähän on täydellinen puoliso, liitto, perhe, koti, vartalo, kampaus ja asu. Itsenäisen virkanaisen astuminen vanhanpiian sijalle on ollut yritys määritellä uudestaan onnistuminen, tai edes sen ulkoiset merkit.

Yritys on vaikuttanut naurettavalta. Leelia ei puhu aivan totta sanoessaan vanhapiika-nimityksen kuuluvan menneisyyteen. Vuonna 1947 Väinö Linna kirjoittaa näin:

Hän oli sairaalloisen herostunut ja sanoi vihaavansa miehiä. Tämä oli kuitenkin vain teeskentelyä, jonka tarkoituksena oli peittää hänessä palava raivokas rakkaudenkaipuu. Hän käytti itsestään nimitystä itsenäinen nainen; tämän hän oli saanut "Eevasta" tai "Hopeapeilistä", jotka tunnetusti ovat "itsenäisiksi virkanaisiksi" itseään nimittävien vanhojenpiikojen mielilukemista.

Onnistumisen uudelleenmäärittely oli väkinäistä. Mietin löyhästikin norminmukaisen (avio)liiton ja perheen merkitystä statussymbolina tai onnistumisen merkkinä, niin monet tuntemani ihmiset juhlivat häitään tänä kesänä. Kuuntelin vastikään hupailevaa keskustelua poikaystävistä tai mahdollisista poikaystävistä saaliina, napattuina, kelpaavina vai eikö sittenkään kelpaavina, olentoina, joiden kanssa voi mahdollisesti toteuttaa selviön; pysyin vaiti.

13.7.05

Salaseura

Golden Dawn perustui järjestelmään, johon sisältyi 10 maagisen tietämyksen tasoa. Niistä ensimmäinen oli Neophyte, josta lopuksi edettiin Ipsissimus-tasolle. Järjestelmä perustui kabbalan 10:een sfääriin eli hepreaksi sefiraan, toisiinsa lomittuviin "jumaluuden vuodatuksiin". Jäsenet pyrkivät "jatkamaan Suurta Työtä eli saavuttamaan luonnon ja [oman] olentonsa hallinnan" ja etenivät tasolta toiselle opiskelemalla ja suorittamalla vapaamuurareilta omaksuttuja rituaaleja erityisesti tätä takoitusta varten rakennetuissa temppeleissä, jotka oli nimetty Egyptin jumalien mukaan.

Luin Michael Bradleyn hassun pikku kirjasen Salaseurojen käsikirja. Salaseurat ovat ulossulkemisen mestareita. Salaisuuksista kerrotaan siksi paljon, että niiden tiedetään olevan salaisuuksia ja ne kiihottavat uteliaisuutta, sitten vihjaillaan todellisista salaisuuksista, jotka ovat ulkopuolisten saavuttamattomissa. Monissa tapauksissa salaisuudet eivät ole edes ymmärrettävissä kuin pitkällisen perehdyttämisen kautta. Initioitava liitetään osaksi kokonaisuutta, joka on olemassa salaisuuden varassa.

Olen vuosia satunnaisesti haaveillut omasta salaseurasta. En tietenkään kerro olenko perustanutkin sellaisen. Toisaalta, jos nyt perustaisin salaseuran, pyrkisin jotenkin rikkomaan salaseuran perustavaa ulossulkemisen periaatetta. Salaisuuden voisi vaikkapa kertoa kaikille joiden kanssa päätyy puhumaan, mutta hiljaa ja salailevan oloisesti, ja korostaen salaisuuden salaisuutta sekä vaitiolon velvoitetta. Tuttavapiirini olisi pian täynnä ihmisiä, jotka salailevat toisiltaan salaseurani salaisuuksia. Kauankohan kestäisi ennen kuin juoni paljastuisi? Älkää nyt kertoko tästä ajatuksesta kellekään.

Helle ihastuttaa. Huomasin eilen, että jos tahtoo tuntemattomien poiken/miesten tulevan juttelemaan, kannattaa mennä julkiselle paikalle virkkaamaan.

11.7.05

Akateemisen Karjala-Seuran maine

Käsitys siitä, että kansakunnalla voi olla sille erityisesti kuuluvia tehtäviä, rakentuu sille teorialle, että kansakunta on organismi, yksilö, subjekti. Nationalismin kansaa ja kansallisuutta korostava ajattelu johti luonnostaan näkemään kansakunnan muuna kuin vain yksilöiden summana – jonakin, joka oli samaa menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa: kansakunta eli omaa elämäänsä, sillä oli luonteensa ja päämääränsä, jota yksilöiden tuli toteuttaa. Tämän ns. organismiteorian soveltaminen käytäntöön edellyttää kuitenkin välttämättä tulkintaa: jonkun on selitettävä, mikä kulloinkin on kansakunnan "todellisen" päämäärän mukaista.

Olen lukenut ja kuullut viime päivinä paljon seuroista ja salaseuroista. Nyt luen Matti Klingen Ylioppilaskunnan historiaa, lukua "Akateemisen Karjala-Seuran taustaa". Minusta on terveellistä lukea historiankirjoitusta, jonka ikä pakottaa miettimään onko se vanhentunutta, miten tulkinnat ovat muuttuneet esimerkiksi sitten vuoden 1968, jolloin tämä kirja on julkaistu. Tuoretta tutkimusta lukiessani en aina tule niin pakottavasti sijoittaneeksi kirjoittajaa aikaansa. Metodien ajattelu kärjistyy kun lukee sellaista, minkä epäileminen on itsestäänselvempää. Pitäisi osata ottaa sama asenne kaikkeen historiantutkimuksen lukemiseen.

Klinge kirjoittaa ajatuksista, jotka vaikuttivat Akateemisen Karjala-Seuran perustamiseen ja toimintaan. Vienan ja Aunuksen retkien epäonnistuminen toimi kimmokkeena, vaikka ajan nationalistisessa aatemaailmassa seuran perustaminen ei olisi välttämättä erityisempiä syitä kaivannutkaan.

Heimoaatetta ei voi erottaa laajemmasta kansallisuusmielisyydestä, sillä niiden perustava rakenne on sama. Aatteiden yhtenevyydestä kertoo paljon sekin, että niitä ovat ajaneet samat ihmiset samaan aikaan. Karjalatoiminta oli 1930-luvulla isänmaallista toimintaa. Nationalistisessa ajattelussa, kohdistui se sitten heimoon, kansaan tai molempiin, oletetaan yhteisösubjekti, jolla on vähintäänkin piirteitä, mutta mahdollisesti jopa oma tahto. Piirteiden avulla rajataan muita ulos, tahto määrittää ajatellun hahmon yksilönkaltaiseksi.

Kaikessa Karjalatoiminnassa on nykyään hieman epäilyttävä kaiku. Jos Suomessa olisi nationalistisia terroristeja, he varmaan ajaisivat Venäjänpuoleisen Karjalan alueiden siirtämistä Suomelle. Akateemisen Karjala-Seuran fasistinen maine ja yhteydet Lapuan liikkeeseen muistetaan vielä. Jos tahtoo ajatella sellaisia ilmiöitä kuin paikallisuuden kokemus, heimotunne ja kotiseuturakkaus, karjalaisuus ei ole maltillisin mahdollinen esimerkki mietittäväksi. Se tuntuu hauskan haastavalta.

On yllättävän vaikea puhua paikallisesta ajattelusta ja paikallisista kokemuksista ilman että tulee luoneeksi jonkinlaisen yhteisösubjekin ajatuksen. Esimerkiksi ”karjalaisuus” on jotain, joka saa sisältönsä kuvauksista. Kuvaukset kuvaavat kohdetta, joka on mikä? Tai kuka? Karjalaisuutta on kuvattu eri aikoina eri tavoin, nykyinen kuvamme (jos mistään yhtenäisestä kuvasta voi puhua) on vahvasti muun muassa Topeliuksen Maamme-kirjan vaikutuksen värittämää, aikanaan "yleinen" kuva on ollut paljon vähemmän iloluontoinen. Topeliuksen kuvauksia luettiin kouluissa ympäri Suomen, ja kuvausten toteuttaminen ainakin teki ne tosiksi: kirja tarjosi tietoa identiteeteistä, joihin saattoi samastua. Kun aletaan kysyä kenen esimerkiksi karjalainen identiteetti on, jonkinlainen heimohengetär tai yhteisösubjekti alkaa pian kummitella.

En tiedä voiko paikallisesta ajattelusta ja kokemuksesta puhua ilman ajatusta jonkinlaisesta yhteisösubjektista. Koetan ajatella paikallisuutta, juuri jotain tietyä ja eriteltyä paikallisuutta, karjalaisuutta, ilman että sitä määritellään ja essentialisoidaan sillä tavalla kuin yhteisösubjektia on tapana. Määrittely rajaa muut, ”meihin” kuulumattomat ulos ja asettaa kysymyksen määriteltävän (yhteisösubjektin) todellisuudesta. Minusta olisi mielenkiintoista kokeilla paikallisen kokemuksen ajattelemista yrittäen samalla kyseenalaistaa yhteisösubjektin ajatuksen.

Tunnisteet:

8.7.05

Jos sinulla on blogi, osallistu

Take the MIT Weblog Survey

6.7.05

Huvittelen

Raivostuneena hyökkäsi Herakles nyt tosissaan kentaurien kimppuun ja ajoi tiehensä koko lauman, joka pakeni etsimään suojaa kuolemattoman kentaurin Kheironin luota, joka kerran oli ollut Herakleen ja monien muiden sankarien opettaja ja joka nyt yritti puhua mielettömälle Herakleelle järkeä. Se ei onnistunut; vihapäissään Herakles haavoitti myös Kheironia polveen ja Kheiron sai sellaiset tuskat, että hän luopui kuolemattomuudestaan ja heitti henkensä. Sen nähdessään Herkles tuli aivan villiksi ja tappoi mielettömänä kaikki toisetkin kentaurit.

Alf Henriksonin Antiikin tarinoita on hyvä olemassa. Löydän aina jotain uutta älytöntä. Horoskooppimerkkini samastetaan Deukalioniin, joka oli antiikin Nooa ja sai miehiä syntymään viskomalla kiviä taivaalle. Hänen vaimonsa Pyrrhan heittämistä kivistä tuli naisia. Spartan lait säätänyt Lykurgos varmisti lakiensa noudattamisen tehokkaasti: hän vannotti kaupungin asukkailla juhlallisen valan, että he noudattavat hänen sanelemiaan lakeja kunnes hän palaa matkalta. Sitten hän matkusti Kreetaan ja teki itsemurhan jätettyään ohjeet, että hänet tulee polttaa ja tuhkat sirotella mereen. Semiramis oli Ninoksen hovimiehen vaimo. Huomattuaan herransa ihailevan Semiramista, hovimies auliisti tappoi itsensä jottei olisi tiellä. Kaikkea tällaista tiiviisti ja kummastelematta kerrottuna.