Evoluutio ja hydrophis platurus

The evolutionary portrait of human nature would appear to be a rather grim one. We are this way because it has been adaptove for the species to develop in this manner, and everything about our personalities and social behavior is coded in our genes. This would seem to leave little room for positive change.

Joku aika sitten luin, tai osin pläräsin, Atkinson & Hilgardin Introduction to Psychologyn (16. painos, jolla on liuta muitakin kirjoittajia). Oli kiinnostavaa nähdä, miten psykologianopiskelijat johdatetaan alansa pariin. Kirja ei varsinaisesti vakuuttanut. Viime vuosina hälyä herättänyt replikaatiokriisi on koetellut erityisesti psykologiaa, ja jos tästä perusoppikirjasta saa edes jonkinlaisen käsityksen alan luonteesta, ihmettelen lähinnä sitä, etteivät ongelmat ole aiemmin paisuneet kriisiksi.

Kiinnitin huomiota siihen, että aina kun kirjassa alettiin puhua evoluutiopsykologiasta, sävy kävi jotenkin ärhäkäksi. Alaa ja sen väitteitä kuvattiin kärjistetysti, yllä näkyvään tapaan, mutta sitä myös puolustettiin äkein sanankääntein. Sävy on tuttu: olen joskus kirjoittanutkin tästä omituisesta hyökkäävyydestä. Vaikuttaa siltä, että evoluutiopsykologit ovat poikkeuksellisen äreää väkeä, ja että hyökkäävyys kuuluu alan normaaleihin käytöstapoihin. Aloin sitten miettiä, mistä moinen voisi johtua.

Suomessahan evoluutiopsykologien ja alasta innostuneiden äreys kohdistuu ennen kaikkea humanistisiin tieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin, ja etenkin sukupuolentutkimukseen. Se tuntuu oudolta, koska näillä aloilla ei käytetä erityisen paljon paukkuja evoluutionäkökulman kanssa kärhämöintiin. Kiinnostus kohdistuu muualle, eivätkä tutkimuskysymykset yleensä ole sellaisia, että evoluutionäkökulma toisi niihin mitään uutta tai relevanttia sanottavaa. Tältä suunnalta katsoen näyttääkin lähinnä siltä, että evoluutionäkökulma on jostain syystä nykyään tiukasti kytköksissä tiettyihin poliittisiin kantoihin, joihin puolestaan liittyy vimmaisa paheksunta esimerkiksi sukupuolentutkimusta, mutta myös ylipäätään humanistista tutkimusta ja laadullista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta kohtaan.

Sitten tajusin, että evoluutiopsykologien ärhäkkyys on tuontitavaraa. Yhdysvaltalaisessa kontekstissa se on paljon ymmärrettävämpää kuin täällä. Siellä näet mikä tahansa ala, jonka nimestä löytyy sana "evoluutio", on vääjäämättä osa poliittista kärhämää, ja evoluutiopsykologia on tuossa kärhämässä poikkeuksellisen omituisessa asemassa. Toisaalta se saa varmasti niskaansa kaikenlaista kreationistista kuraa. Mutta toisaalta uskonnollisen oikeiston hyökkäys tiedettä vastaan kohdistuu myös esimerkiksi sukupuolentutkimukseen, jonka suunnalta evoluutiopsykologiaa on myös kritisoitu, ja jonka tiettyjä selitysmalleja evoluutiopsykologit eivät yleensä hyväksy. Lopulta myöskään kaikki evoluutiobiologit eivät suhtaudu evoluutiopsykologiaan mitenkään varauksettomasti – alaa moititaan hatarista menetelmistä ja liiallisesta spekulatiivisuudesta. Alan puolustajien ärhäkkyys ei enää tunnu mitenkään kummalliselta. Paitsi silloin kun defensiivinen puhetapa siirtyy sellaisenaan Suomen kaltaiseen, poliittisesti rauhallisempaan ympäristöön.

Evoluutiosta tulikin sitten mieleeni toinen juttu. Näin eilen hydrophis platuruksen (aiemmin pelamis platura), eli levykäärmeen. Aallot heittelivät sitä vasten rantahiekkaa, ja se näkyi olevan kyvytön uimaan takaisin merelle. Ruskettunut joogaturisti varoitti minua sen myrkyllisyydestä. Selvitin majapaikallemme palattuamme, mistä otuksesta oikein on kyse, ja luettuani yllä linkittämäni Wikipedia-artikkelin tajusin lukeneeni käärmeestä vastikään myös suomeksi. Levykäärme on tosiaan aika avuton aaltojen heitellessä sitä rantaan. Lisäksi vaikka se elää koko elämänsä merellä, se juo vain sadevettä, joten kuivalla kelillä se kärsii nestehukasta – jopa kuukausikaupalla. Mutta se on maailman yleisin käärme. Sellaista on evoluutio.