Kiirastorstain polku

After not quite half an hour, the camino begins a short and slightly exposed traverse to the left. Just after, past a few beige/red-coloured steps cut into the rock and a shallow, sheltering cave, a traverse leads to the right over a narrow, precipitous but soon sufficiently wide rock ledge that opens lovely downwards views to the valley. Afterwards continue ascending, mostly steeply.

Joitain päiviä sitten Suomessa kyyhötin kirjahyllyn alalaatikon äärellä penkomassa. En löytänyt patikkareittiopaskirjaa, jonka kuitenkin tiesin omistavani, ja kasvavaan ärtymykseeni sekoittui jo huoli. Olin varmaan lainannut sen jollekulle, ja nyt joutuisin ostamaan uuden. Siis saisin ostaa uuden, jos löytäisin. Aina ei ole sanottua, että paikka, jossa on hyviä polkuja, tarjoaisi myös poluille opastavia kirjoja. Opin tämän muutama vuosi sitten jätettyäni opaskirjan ostamatta etukäteen. Silloin vaelluspolut ja päiväretkiksi sopivat patikkareitit toki kulkivat kehitysmaan rinteillä, toisin kuin nyt, mutta silti huolestuin. Reittiohjeita on ikävä etsiä ja kopioida tai kirjoittaa käsin. Minulla oli se kirja jo. Löytäisinkö uuden niteen? Lopulta onneksi löysin; tämä tosiaan ei ole kehitysmaa, joten rantakujan rihkamakauppa myy opaskirjoja kolmella kielellä.

Olen kiivennyt joitain vuosia sitten yksin ylös sen polun, jota yllä kuvataan. Tällä kertaa otimme taksin ylös kilometrin korkeuteen ja lähdimme kulkemaan poikki viiniviljelmien ja perhosista värisevien niittyjen. Tiheikköiset rinteet suojasivat ylätasankoa tuulilta. Polku nousi pensaiden ja matalien puiden katveessa harjanteelle, laskeutui taas ja toi meidät kylään lähelle tasangon reunaa ja jyrkkinä putoavia rinteitä. Tällä kertaa laskeutuisimme alas.

Vaellus- ja patikointioppaat eivät ole kielellisesti lainkaan yhtä kiinnostavia kuin esimerkiksi sienikirjat. Syy on tietysti selvä. Poluille opastavaa kirjaa joudutaan uudistamaan tavan takaa, koska ihmiset rakentavat taloja ja teitä, rinteitä sortuu ja metsäpalot muuttavat maisemaa. Sienten kuvauksiin sen sijaan on kerrostunut ilmauksia ajoilta, jolloin painettua tekstiä pääsivät kirjoittamaan vain valitut. Aikaa sitten hioutuneet ja vakiintuneet, ylettömän tarkat ilmaukset toistuvat kirjasta toiseen ja muodostavat yhdistelmiä, josta tarkkaavainen tunnistaa eri vuosikymmenten kieltä. Niissä on samaa hurmaa kuin boforiasteikon kuvauksissa.

Polku vei kylästä kedon halki ja nousi sitten harjanteelle. Saavuimme paikkaan, jota opaskirja kutsuu "splendid viewpointiksi". Tuuli tuntui iholla, pensaat kahisivat ja jos pudotuksen reunalla olisi ollut tuuliviiri, se olisi kääntynyt kohti ylänköä takanamme. Kaukana laakson suulla kuviot meren pinnalla vaihtelivat, mutta aallonharjat tuskin murtuivat. Kasvojamme viilensi siis kahden boforin tuuli. Vasemmalla rinne putosi kuruun. Edessä polku jatkui pitkin kapenevaa harjannetta ja alkoi sitten laskeutua kivisinä, rinteen muotoja seuraavina portaina alas laaksoon. Lintu huusi, yksinäisten palmujen alimmat, kuivat lehdet kahahtivat, ja rinteeseen takertuneiden pensaiden kukat tuoksuivat kuumalta keväältä. Kulkijan on näissä paikoissa valittava. Voi seisahtua ja katsoa avaruutta edessään. Tai voi laskeutua, askel kerrallaan, katse hartaasti polun kuluneissa kivissä.

Katon huojuva hyrrä

Joulumyrsky Urd on saapumassa Norjan rannikolle, ja Norjan meteorologian laitos varoittaa ihmisiä äärimmäisen vaarallisesta säästä. Myrskytuulien odotetaan puhaltavan puuskissa jopa 45 metrin sekuntivauhdilla.
Meteorologian laitoksesta varoitetaan, että tuulet nostattavat korkeita aaltoja länsirannikolle. Aallokon keskikorkeudeksi odotetaan kymmenen metriä, mutta ne voivat nousta jopa 25 metriin Vestlandetissa. 

Pohjoisessa myrskyää, kertoo Yle. Färsaarilla mitattiin vastikään yli 74 m/s puuskia. Jäin tuijottelemaan tätä; Norjan rannikon lähellä tuulee näemmä juuri nyt kovemmin kuin missään muualla pallollamme. Sivustolla kannattaa myös avata valikko sanasta "Earth" ja valita Overlay: MI, eli misery index – Wind + Misery (Wind Chill & Heat Index) @ Surface. Siitä voi katsoa, missä päin maapalloa on juuri nyt ikävää. Täällä ei vielä ole, koska on aamupäivä. Myös katossa pyörivä, hiljakseen huojuva tuuletin auttaa asiaa. Iltapäivällä paras tapa välttää kurjuus on raahautua rantaan, asettua palmunlehväkatoksen alle, tilata ananasmehu ja katsella merelle. Eilen näimme hyppivien delfiinien lisäksi valaan pärskäytyksiä ja suuren pyrstön.

Vuokraisännäkseen ei kannata valita pilveä polttelevaa hippiä. Voi käydä niin, että hippi on antanut verkon varausjärjestelmien hoitelun kaverinsa tehtäväksi, ja kaveri hutiloi, koska on itsekin pilveä polttava hippi, ja niin hyvissä ajoin varattu asunto on tuplabuukattu. Sitä joutuu sitten etsimään muun majapaikan siksi aikaa kun hippi remontoi kiireesti toisen asunnon kylpyhuonetta. Sitten saa käyttöönsä melkein valmiin huoneiston, jonka hyttysverkko-oven pieliin on iltaisin syytä levitellä hyönteismyrkkyä, koska muuten sisään tulee yön aikana verta imevä kuoriainen, myrkyllinen toukka ja muurahaisarmada. Aina välillä hippi käy vielä poraamassa seinän takana tai korjaamassa lukkoa huonolla, kirskuvalla viilalla.

Meri

Partainen vanha joogahippi kävelee vesirajaa auringon noustessa. Tulen aamulenkilläni häntä vastaan, nyökkään ja hän nyökkää takaisin. Näen hänet usein myös iltakuudelta, auringon laskiessa, kun käyn uimassa, mutta silloin emme tervehdi toisiamme. Väkeä on silloin paljon enemmän kuin aamuisin. Hippi kantaa mukanaan lyhyttä keppiä. En tiedä, mitä hän sillä tekee, mutta arvaan, että sillä voi piirtää kuvia aaltojen silottamaan hiekkaan.

En tiedä sitäkään, käveleekö hippi keppeinensä rannalla päiväsaikaan, sillä silloin istun bungalowimme terassilla palmunlehväkaton alla tekemässä töitä. Terassi on korkealla. Ranta peittyy portaiden kivikaiteita ympäröivän kukkarunsauden taa, joten näen edessäni vain meren. Kuulen toki skootterit ja kukot ja aaltojen kohahdukset hiekkaan, mutta tiedän, että siellä minne katson, tulee maata vastaan seuraavan kerran Antarktiksella.

Eräs ystäväni kertoi kerran, ettei viihdy valtamerten rantojen pikkukylissä. Niissä tuntee olevansa maailman reunalla, ja hän halusi keskelle, sisämaan kaupunkeihin, Berliiniin ja Pariisiin. Minusta taas on iän myötä tullut reunojen ihminen. Edes tämä mantereen laita ei tahdo riittää; valtameren saari olisi vielä parempi.

Evoluutio ja hydrophis platurus

The evolutionary portrait of human nature would appear to be a rather grim one. We are this way because it has been adaptove for the species to develop in this manner, and everything about our personalities and social behavior is coded in our genes. This would seem to leave little room for positive change.

Joku aika sitten luin, tai osin pläräsin, Atkinson & Hilgardin Introduction to Psychologyn (16. painos, jolla on liuta muitakin kirjoittajia). Oli kiinnostavaa nähdä, miten psykologianopiskelijat johdatetaan alansa pariin. Kirja ei varsinaisesti vakuuttanut. Viime vuosina hälyä herättänyt replikaatiokriisi on koetellut erityisesti psykologiaa, ja jos tästä perusoppikirjasta saa edes jonkinlaisen käsityksen alan luonteesta, ihmettelen lähinnä sitä, etteivät ongelmat ole aiemmin paisuneet kriisiksi.

Kiinnitin huomiota siihen, että aina kun kirjassa alettiin puhua evoluutiopsykologiasta, sävy kävi jotenkin ärhäkäksi. Alaa ja sen väitteitä kuvattiin kärjistetysti, yllä näkyvään tapaan, mutta sitä myös puolustettiin äkein sanankääntein. Sävy on tuttu: olen joskus kirjoittanutkin tästä omituisesta hyökkäävyydestä. Vaikuttaa siltä, että evoluutiopsykologit ovat poikkeuksellisen äreää väkeä, ja että hyökkäävyys kuuluu alan normaaleihin käytöstapoihin. Aloin sitten miettiä, mistä moinen voisi johtua.

Suomessahan evoluutiopsykologien ja alasta innostuneiden äreys kohdistuu ennen kaikkea humanistisiin tieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin, ja etenkin sukupuolentutkimukseen. Se tuntuu oudolta, koska näillä aloilla ei käytetä erityisen paljon paukkuja evoluutionäkökulman kanssa kärhämöintiin. Kiinnostus kohdistuu muualle, eivätkä tutkimuskysymykset yleensä ole sellaisia, että evoluutionäkökulma toisi niihin mitään uutta tai relevanttia sanottavaa. Tältä suunnalta katsoen näyttääkin lähinnä siltä, että evoluutionäkökulma on jostain syystä nykyään tiukasti kytköksissä tiettyihin poliittisiin kantoihin, joihin puolestaan liittyy vimmaisa paheksunta esimerkiksi sukupuolentutkimusta, mutta myös ylipäätään humanistista tutkimusta ja laadullista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta kohtaan.

Sitten tajusin, että evoluutiopsykologien ärhäkkyys on tuontitavaraa. Yhdysvaltalaisessa kontekstissa se on paljon ymmärrettävämpää kuin täällä. Siellä näet mikä tahansa ala, jonka nimestä löytyy sana "evoluutio", on vääjäämättä osa poliittista kärhämää, ja evoluutiopsykologia on tuossa kärhämässä poikkeuksellisen omituisessa asemassa. Toisaalta se saa varmasti niskaansa kaikenlaista kreationistista kuraa. Mutta toisaalta uskonnollisen oikeiston hyökkäys tiedettä vastaan kohdistuu myös esimerkiksi sukupuolentutkimukseen, jonka suunnalta evoluutiopsykologiaa on myös kritisoitu, ja jonka tiettyjä selitysmalleja evoluutiopsykologit eivät yleensä hyväksy. Lopulta myöskään kaikki evoluutiobiologit eivät suhtaudu evoluutiopsykologiaan mitenkään varauksettomasti – alaa moititaan hatarista menetelmistä ja liiallisesta spekulatiivisuudesta. Alan puolustajien ärhäkkyys ei enää tunnu mitenkään kummalliselta. Paitsi silloin kun defensiivinen puhetapa siirtyy sellaisenaan Suomen kaltaiseen, poliittisesti rauhallisempaan ympäristöön.

Evoluutiosta tulikin sitten mieleeni toinen juttu. Näin eilen hydrophis platuruksen (aiemmin pelamis platura), eli levykäärmeen. Aallot heittelivät sitä vasten rantahiekkaa, ja se näkyi olevan kyvytön uimaan takaisin merelle. Ruskettunut joogaturisti varoitti minua sen myrkyllisyydestä. Selvitin majapaikallemme palattuamme, mistä otuksesta oikein on kyse, ja luettuani yllä linkittämäni Wikipedia-artikkelin tajusin lukeneeni käärmeestä vastikään myös suomeksi. Levykäärme on tosiaan aika avuton aaltojen heitellessä sitä rantaan. Lisäksi vaikka se elää koko elämänsä merellä, se juo vain sadevettä, joten kuivalla kelillä se kärsii nestehukasta – jopa kuukausikaupalla. Mutta se on maailman yleisin käärme. Sellaista on evoluutio.

Laulukaskaan hitaus

Sekä säkein kirjoittavan runoilijan että proosakirjailijan onnistuminen piilee oikean sanallisen ilmaisun löytämisessä, mikä joskus saattaa toteutua yhtäkkisenä välähdyksenä, mutta joka tavallisesti edellyttää kärsivällistä mot justen, lauseen, jossa jokainen sana on korvaamaton, etsintää ja äänteiden ja käsitteiden yhdistämistä tehokkaimmalla ja merkitystäyteisimmällä tavalla. Olen vakuuttunut ettei proosan kirjoittamisen tarvitse poiketa runoudesta; kummassakin tapauksessa etsitään välttämätöntä, ainutlaatuista, monikerroksista, tiivistä, ikumuistoista ilmaisua.

Elina Suolahdella on ollut vaikeuksia tuon ensimmäisen virkkeen suomentamisessa; siihen on jäänyt keskelle sivulause, jonka loppuminen saa lukijan hetkeksi hämmennyksiin. Ymmärrän ongelman, sillä olen suomentanut parista romaanisesta kielestä ja tiedän, kuinka paljon kevyempiä tuollaiset rakenteet ovat niissä. Eikä Calvinon virkkeitä tee mieli rikkoa. (Jatkan tosiaan rantalukemiseni parissa, sitaatti on luennosta Nopeus.)

Suomensin joskus pari kirjaa, joiden tapahtumat sijoittuivat lomakylään Välimeren rannalle. Rantaa reunustava mäntymetsä on kuvattu niissä tarkasti, mutta ihmeekseni laulukaskaista ei sanota mitään. Outoa, sillä on kuin confettia sataisi, mutta paperisilpun sijalla leijuu siritystä. Ehkä kirjailija on kuuroutunut juuri tuolle äänelle.

Laulukaskaat (Cicadoidea) ovat nivelkärsäisten (Hemiptera) lahkoon kuuluva hyönteisten yläheimo, johon kuuluu vain yksi heimo. Se jakautuu noin 250 sukuun ja noin neljääntuhanteen lajiin. Muiden kaskaiden lailla laulukaskaat käyvät elämänsä aikana läpi useita osittaisia muodonvaihdoksia. Munavaihetta seuraa seitsemän toukkavaihetta, ennen kuin laulukaskas aikuistuu. Tämä kestää yleensä 5–8, mutta enimmillään jopa 17 vuotta. Aikuistuttuaan laulukaskas elää yleensä vain muutaman viikon.

Tietosanakirjatekstin referoiminen (tämän tiivistin Wikipediasta) kiehtoo minua. Asia on yleensä jo valmiiksi kirjoitettu niin säästeliääseen muotoon kuin suinkin, joten lyhyemmäksi kirjoittaja joutuu näkemään vaivaa. En lainkaan ihmettele, että muoto viehättää runoilijoita; itse asiassa olen lueskellut täällä matkallani myös Ensyklopediaa.

Calvino mainitsee luennossaan Borgesin, joka kirjoitti kuvauksia ja arvosteluja olemattomista kirjoista. Borges kirjoitti myös kiinalaisesta sanakirjasta, jonka mukaan "eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat, e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat" (suom. Matti Rossi). Teetätin joskus opiskelijoilla tehtävän, jonka tehtävänannossa siteerasin tätä luokittelua. Kävi kuten Borgesin ensimmäisten kuvitteellisten kirja-arvioiden kanssa: jotkut olettivat kiinalaisen sanakirjan aidoksi. Lyhyt, asiansa sanoja säästäen ilmoittava muoto saa näemmä luottamaan.

En kuitenkaan huiputtanut; tietoni laulukaskaista ovat tietääkseni tosia. Ne pysyvät vuosia vaiti ennen kuin täyttävät äänellään hetkeksi ilman.

Paino

Tämä todellisuuden jauhaminen hiukkaspölyksi koskettaa myös näkyviä seikkoja, ja juuri niissä Lucretiuksen runollinen ansio on suurimmillaan: pölyhiukkaset, jotka pyörivät auringonsäteessä pimeässä huoneessa (II, 114–124); pikkuruiset simpukat, jotka ovat kaikki samanlaisia ja kaikki erilaisia ja jotka aalto työntää pehmeästi huokoiselle hiekalle (binula harena) (II, 374–376), hämähäkinseitit jotka kävelyllä ollessamme kietoutuvat huomaamatta ympärillemme (III, 381–390).

Aamulla kiipesin ylös rinnetta, jota onnekseni oli edeltäni kiivennyt joku toinen, sillä hämähäkinverkkoja oli enää polun sivuilla ja korkealla sen yllä. Tahmeat langat kiiltelivät auringossa kun oikeasta kulmasta katsoi – ja jokaisen verkon keskellä odotti raskas, liikkumaton peto.

Eilen ohitin kylän kujalla vanhan naisen, joka möi pienestä laatikosta puutarhansa kasviksia, omasta sadostaan puristettua oliiviöljyä ja itse säilömiään kapriksia moneen kertaan pestyissä purkeissa. Lisäksi laatikossa oli pieni lasinen pullo. Sen etiketti oli kuin vanhasta turisteille painetusta postikortista eikä metallikorkkia reunustava, avattaessa repeävä liuska ollut enää ehjä. Pullo oli täynnä pikkuruisia simpukankuoria ja korallinsirpaleita. Oli iltapäivän kuumin hetki, ja ostin pullon naiselta, joka istui varjoisalla muurinpätkällä hiljaa, painavana helteen painon alla.

Tänään otin rantalukemisekseni Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Sitaatti yllä on kirjan ensimmäisestä luennosta; se on nimeltään Keveys. Rannalla ihmisistä tulee iloisia kelluja, he hihkuvat ja keinahtelevat laineilla yhtä keveästi kuin uimapatjat, joita raunion varjossa makaava mies vuokraa halukkaille. Mutta kellujen keveys on mahdollista vain, koska kuumuus on muuttanut luut raskaiksi, poistanut muiston vilusta; koska askel muuttuu säälimättömän auringon alla säästeliääksi, lihakset pehmenevät ja mieli raukeutuu.

Valkoiset aallot ja mustat vuoret

Sataman aallonmurtajan suojasta lähti juuri kirkkain värein maalattu puuvene. Hetken aikaa perämoottorin pärinä erottui meren äänten lomasta. Kahdella miehellä oli yllään oranssit sadevaatteet, yhdellä keltaiset. Vesi velloo matalalla ja pienet kahlaajat astelevat röpelöisellä laavakivellä, jonka kolojen leväisiä lammikoita aallot ruokkivat. Kahlaajien ja aallonmurtajan välissä vesi lainehtii turkoosina, koska kuohut sekoittavat siniseen valkeita ilmakuplia. Etäämpänä tuuli heittää murtuvien maininkien kärjiltä ilmaan valkeita vihmoja.

Saavuimme saarelle viikko sitten. Majapaikkamme on kaupunkipahasessa, tai ehkä pikemminkin kylässä, jossa ei sunnuntai-iltaisin tapahdu mitään. Ensimmäisenä iltana söimme huoltoasemalta löytyneitä, kamalan pahoja säilykkeitä ja ihmettelimme minne oikein olemme päätyneet. Jatko on kuitenkin rauhoittanut. Kaupunki elää auringonnoususta auringonlaskuun ja nukahtaa pian pimeän tultua. Kauppahallista saa kypsää, tuoretta papaijaa, ja aina välillä vuohenlihaa. Kaupasta saa riisiä vähemmänkin kuin säkillisen kerrallaan. Pienen ajomatkan päässä niemen kärkeä koristaa liki autio lomakylä, jonka rantakahvilassa nyt katselemme rantahiekalle vedettyjä kalastajaveneitä ja merta. Se jatkuu rikkumattomana Amerikkaan asti. Kylät pakkaantuvat laaksoihin, joiden yllä kohoavat jyrkät tai pystysuorat rinteet. Valkoihoisilla, silloin kun heitä näkee, on yleensä jalassa vaelluskengät.

Emme asettuneet hotelliin, vaan pieneen kalustettuun asuntoon. Kokkaamme sähköliedellä, joka näyttää kippuralle käännetyltä sähkökiukaan vastukselta. Päivän ruoka riippuu pitkälti siitä, mitä kaupassa sattuu sinä päivänä olemaan, sillä asunnon varustukseen ei kuulu jääkaappia. Yhtä sun toista muutakin uupui, myös välttämättömiä asioita kuten leikkuuveitsi, paistolasta ja henkarit, joten pääkadun roinakaupat tulivat tutuiksi. Luin joskus C. K. Prahaladin ja Stuart L. Hartin kirjan The Fortune at the Bottom of the Pyramid, joten en yllättynyt siitä, että kaikki tavaroita myyvät kaupat ovat aasialaisten pitämiä. Pitäjät lienevät kiinalaisia. Ainakin veitsi, siivilä, paistolasta ja henkarit ovat nyt kaikki Made in China. Ruokakauppiaat sen sijaan ovat paikallisia. Kaupoissakaan ei ole jääkaappeja.

Asuinpaikastamme joitain kilometrejä etelään ja puolisentoista kilometriä ylöspäin on sammuneen tulivuoren kraaterissa kylä. Sieltä alas johtaa polku. Suunnittelemme tapaninpäivävaellusta.

Harun laguuni

Pappan var ända framme vid gloet innan han fick syn på det. En lugn mörk vattenyta långt därnere, nästan oval. Som ett väldigt öga. Pappan blev alldeles förtjust. En riktig sjö, ett svart glo, nånting av det mest hemlighetsfulla som finns! Då och då rullade havet in en liten våg över näset. Den slank in över tröskeln och krusade vattenspegeln ett kort ögonblick, så var gloet stilla igen och stirrade svart och blankt mot himlen.

Muumipapan majakkasaarelta löytämä lampi näyttää Harun laguunia dramaattisemmalta. Papan lampea ympäröivät kalliot kohoavat korkealle ja vesi seisoo tummana, täällä taas jääkauden hioma ja halkoma kivi nousee merestä enimmilläänkin vain muutaman metrin, ja tuulenpuuskat yltävät väräyttelemään laguunin pintaa. Sitten vihertävä vesi kuitenkin taas tyyntyy – kunnes tukkakoskelon jättämä vana rikkoo peilin ja leviää kiilana kohti rantoja.

Papan lampi on kuitenkin autio. Täällä linnut kilpailevat elintilasta laguunin vehreällä rannalla, jolle mökkikin on rakennettu. Sukeltajat pulahtelevat upoksiin rehevään veteen, joutsenet työntävät vain päänsä uppeluksiin rantamatalassa, ruohomättäiden vierellä. Toisella puolen laguunia on pelkkä kapea kivivyö, jonka takana laineet jatkuvat horisonttiin. Siellä aistii aavistuksen papan lammen hiljaisuudesta. Kun haluan olla hetken ulkona ilman, että tiirat tarraavat huutaen hiuksiini kiinni, kävelen noille kallioille, sillä niillä ei kasva pienintäkään vihreää tupasta pesäpaikaksi, joten ei ole myöskään yhtään munaa tai untuvikkoa puolustettavaksi, ja saan olla rauhassa. Tällä puolella on toisin.

Jääkausi on jakanut saaren kolmeen osaan. Idästä länteen kulkee halkeama, joka alkaa luikertelevana, leväisenä vuonona – sen levyisenä, että siitä juuri saattaisi mahtua uimaan ulos merelle – jatkuu säröinä kivessä, leviää laguuniksi ja haarautuu sitten kahtia. Toinen haara avautuu niljaisen kannaksen jälkeen lahdeksi, jonne sopivalla tuulella voi rantautua veneellä, toinen taas kurottuu vehreänä rotkona saaren poikki. Sen vehmaus tyynen veden vierellä on merilintujen poikasille haluttava paikka kasvaa.

Lokit ovat vallanneet pesilleen rotkon alkupään lähellä laguunia; tiirat pesivät ylempänä kallioilla ja pienemmät linnut niiden lomassa. Arka haahkanaaras hautoo muniaan mökin nurkalla lähellä laguunin rantaa, muttei kuitenkaan rotkon suojissa. Hanhet kiistelevät keskenään siitä, kuinka pitkälle pitkin rotkoa ja sitä reunustavia kallioita kukin saa kulkea. Jotkut ovat jättäytyneet saaren laen heinikoihin. Niiden kaakatus peittää ajoin muiden lintujen kirkaisut alleen. Rotkon reunalla ruusupensaassa kuusi poikasta hautonut pari siirtyi poikasten kuoriuduttua alas laguunille, ja harmaat pallerot kelluivat keveinä sen tyynellä pinnalla. Rauha ei kuitenkaan kestänyt, sillä siinä missä hanhi voittaa lokin, voittaa joutsen hanhen. Joutsenparillakin oli kuusi untuvikkoa mukanaan, ja hanhet saivat väistyä. Joutsenenpoikaset nukkuvat joka yö emonsa siiven alla laguunin rannan ruohikossa, mökin ikkunan alla. Viimeksi kun näin häädetyt hanhet, oli poikasia jäljellä enää kolme.

Robin Hoodin klassikkosuoja ja vihaiset hanhet

Kun tekijänoikeus on päättynyt ja teoksen käyttö on lähtökohtaisesti vapaata, voi erityisesti syntyä tilanteita, joissa tulee kuitenkin olla klassikkosuojan tapainen takaportti kaikkein räikeimpien, teoksia koskevien menettelyjen estämiseksi. Säännös turvaa sivistyksellisiä intressejä erityisesti myös tilanteessa, jossa tosin suoja-aikaa on vielä jäljellä, mutta tekijän perilliset eivät riittävällä tavalla valvo moraalisia oikeuksia, kuten respektioikeuden loukkauksia.
Käytännössä säännöksen soveltamiskynnys on muodostunut varsin korkeaksi ja säännöstä sovelletaan vain ilmeisen räikeissä tapauksissa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on käyttänyt oikeuttaan vain kerran. Vuonna 1962 antamassaan päätöksessä opetus- ja kulttuuriministeriö päätyi siihen, että mm. tunnetut lastenkirjat Liisa Ihmemaassa, Pikku naisia, Robinson Crusoe ja Robin Hood olivat käännöksinä kielenkäytöltään hutiloituja ja taitamattomia, niistä puuttui pitkiä jaksoja ja tapahtumia oli muutettu. Opetus- ja kulttuuriministeriö kielsi teosten maahantuonnin ja saattamisen yleisön saataviin. Kiellon saanut yhtiö saattoi asian korkeimman oikeuden ratkaistavaksi, joka piti päätöksen ennallaan (KKO 1967 II 10) muiden teosten paitsi Robin Hoodin osalta. Robin Hoodin osalta syy siihen, että päätös kumottiin, oli ainoastaan se, että ei pystytty osoittamaan, että kyseisen teoksen tekijä olisi ollut kuollut.

Istun Harun saarella Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän mökissä ja mieheni lukee minulle ääneen pätkiä Taina Pihlajarinteen teoksesta Johdatus immateriaalioikeuteen. Juristit joutuvat päättämään mitä ihmeellisimmistä asioista. Sitaatissa mainitusta korkeimman oikeuden ratkaisua on näemmä tutkittukin. Onhan se ainakin kääntäjän näkökulmasta kiinnostava. Jäin kuitenkin miettimään käännöksen ja mukaelman välisen eron sijaan kansanperinteen klassikkosuojaa. Kalevala on tietysti turvattu, koska sillä on tunnettu kirjoittaja, Lönnrot, mutta kuten Robin Hoodin kohtalosta näemme, kaikkien kirjallisenkaan muotoon saatettujen kansanperinnekokoelmien laita ei ole samoin. Robin Hoodin alkuteksti oli julkaistu tiettävästi salanimellä, ja lisäksi teoksesta oli olemassa useita tunnustettuja versioita eri ajoilta. Olisi hauska tietää minä vuonna tässä tapauksessa muokkauksen kohteeksi joutunut alkuteksti oli julkaistu; siitä voisi päätellä kuinka vanhaksi Korkein oikeus oletti salanimen taakse piiloutuneen tekijän mahdollisesti eläneen.

Mökin joka seinällä on ikkuna ja jokaisesta ikkunasta näkee lintuja. Tulen lukemaan ja kirjoittamaan tällä viikolla paljon, sillä ulos uskaltautuminen tuntuu hurjapäiseltä. Eilen tiira kynsi hiuksiani, kaksi lokkia kakkasi päähäni ja hurjistunut hanhi hyökkäsi kahdesti kimppuuni. Sen pesä on ruusupensaassa huussin vieressä. Mieheni keksi, että huussille pääsee jos ottaa katuharjan mukaan aseeksi eikä kulje polkua pitkin vaan kiertää ovelle takakautta. Näin kun tekee, hanhi tyytyy murahtelemaan puskassaan. Muut hanhet on helppo kiertää. Takissani on irtohuppu, jota pidän nyt päässäni aina kun menen ulos, sillä se on helpompi pestä kuin hiukset. Me ja linnut alamme siis sopeutua toisiimme. Vielä on ratkaisematta veden nouto sadevesisaavilta, sen lähellä kun taitaa olla haahkan pesä, emmekä haluaisi häiritä arkaa lintua. Koetamme käydä saavilla mahdollisimman harvoin. Ikkunasta huomasimme, että tänään saarelle saapui joutsenpari ja kuusi untuvapallomaista poikasta. Olen kerran lapsena juossut vihaista joutsenta karkuun ja odotan ensikohtaamista nyt hieman huolissani.

Varmaan

Tutkijoiden työskentely tällä tieteenalalla on varmaan aivan ratkaisevasti muuttunut viime vuosisadan luovasta puurtamisesta. Työsarka näyttää pirstoutuneen kapeisiin alueisiin, kuten muissakin tieteissä. Erilaiset työmenetelmät ovat toisaalta huimasti kehittyneet ja olemassa olevien tietojen saaminen helpottunut ja monipuolistunut, mutta toisaalta joudutaan varmaan samalla yhä enemmän käsittelemään vain jo aikaisemmin koottua aineistoa jollakin entisestä poikkeavalla tavalla. Tuo pirstoutuminen johtaa siihen, että kokonaisuuden hämärtyvät – tuloksena on joukko tarkoin tutkittuja ja käsiteltyjä osasia, joita on vaikea saada niveltymään toisiinsa. Vaikeaa siitäkin syystä, ettei kokonaisuuksien luominen tunnu enää kuuluvan kenellekään. Viime vuosisadan puolella eläneiden suurten tutkijoiden töissä tuntuu olleen kosolti löytöretkeilijän iloa: kaukainen menneisyys kajasti heille vielä tuntemattoman valkoisena. Sen tutkimisessa oli – kokonaiskuvan hahmottamiseksi – varmaan aivan välttämätöntä kerätyn aineiston lisäksi käyttää paljolti omaa luovaa ajattelua siltojen rakentamiseksi aukkopaikkojen ylitse.

Lienee oikeutettua olettaa, että Tapio Kaitaharju pitää sanasta "varmaan".

Olen viime päivinä maannut hiekkarannalla saksalaisten nudistien ympäröimänä lukemassa Sigurd Wettenhovi-Aspaa, Elias Lönnqvistiä, Helmi Poukkaa, Tuulikki Korpista, Pekka Siitointa sekä Ior Bockin muistiinkirjattuja kertomuksia. Nyt en ole rannalla lukemassa enkä vuorilla vaeltamassa koska pitäisi pakata, mutta juutuin lukemaan Kaitaharjun kirjaa Me suomalaiset. Lukemissani teoksissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä. Annan toisen näytteen. Myös Helmi Poukka pyrkii ilmaisemaan väitteittensä hypoteettisen luonteen:

Herodotos ei myöskään tiedä, mistä kimmeriläiset olivat saapuneet Mustan meren pohjoispuolelle, eikä ole siis mitään estettä olettamukselle, että kimmeriläiset olisivat skyyttejä aikaisemmin läheteneet myös Egyptistä. Jo heistä käytetty nimitys 'kimmeriläiset' (kreikaksi kimmérioi) johtuu mahdollisesti Kemi sanasta. Tämä on Egyptin vanha nimi. 

Sen jälkeen hän tietysti rakentaa huiman pseudokielitieteellisen tarinan, joka osin rakentuu esitettyjen väitteiden varaan, ja katsoo osoittaneensa vallitsevat kielitieteelliset tulkinnat virheellisiksi. Jännittävää, että 1900-luvun alkupuolella kirjoittaneet Wettenhovi-Aspa ja Lönnqvist väittivät varauksetta olevansa oikeassa (ja yhtä varauksetta, että muut ovat väärässä ja pahoja), mutta heidän myöhemmät seuraajansa (tai ainakin osa heistä) asettelevat sanojaan varovaisemmin (ainakin välillä). Piti kuitenkin puhumani näiden teosten yhteneväisyyksistä. Lähdin lukemaan niitä tietäen, että kaikissa väitetään jotain hulvatonta Suomesta, mutta en arvannut törmääväni kahteen kummalliseen ilmiöön.

Ensinnäkin, löysin koulukunnan, jossa ei ole tapana viitata muiden samaan koulukuntaan kuuluvien teorioitsijain teoksiin. Ainakin Wettenhovi-Aspa, Lönnqvist ja Poukka väittävät suomalaisten polveutuvan egyptiläisistä, mistä kiistatta todistaa se, että Egyptin muinainen nimi oli heidän mukaansa Kemi. Kukaan heistä ei kerro edes sitä, mistä tieto on peräisin. Kaksi ensimmäistä viittaa lisäksi taajaan saksalaiseen nationalisti-arkeologiin Gustav Kossinnaan (joka muuten on yhä edelleen hämmentävien Suomi-intoilijoiden suosiossa – Kaitaharjukin näemmä viittaa Kossinnaan). En ole kuitenkaan toistaiseksi huomannut kenenkään kolmesta Kemi-intoilijasta mainitsevan toisiaan.

Toiseksi, ja tämä on paljon ensimmäistä havaintoani epämääräisempi kutka, minua riivaa näiden teosten kieli. Pekka Siitoin selittää, kuinka rituaalissa, jolla kuollut herätetään henkiin, tarvitaan litra vastalaskettua neitsyen verta, Lönnqvist kertoo egyptiläisten ja mayojen alkukodista Atlantiksesta ja Poukka painottaa suomen foneemin h vanhaa ikää. Yhtä kaikki heidän kirjallisissa tyyleissään on minusta vähän väliä jotain samaa. Kyse saattaa olla sanajärjestyksestä. Luen kuinka "eri kielten sanojen merkintää olen yksinkertaistanut", kuinka "niiden tarkoituksesta tiedemiehet kiistelevät vielä tänä päivänä" ja kuinka "esitän teille joitakin salaisia kaavoja, jotka ovat erittäin tehokkaita mikäli ne suoritetaan niiden edellytysten pohjalta, joita olen aiemmin esittänyt". Lisäksi teosten luonteesta tietysti seuraa, että niissä tehdään häkellyttäviä ajatusloikkia. Esimerkiksi Lönnqvist toteaa itsekin teoksensa Suomenkieli kaikkien kulttuurikielten avaimena, II osa sivulla 122, että "alempana esitän ilman perustelua tri Gleyen tulkinnan kiekonkirjoituksesta", ja niin hän tosiaan tekee, mikä vie pari sivua. Ainakaan minä en ilman perustelua ymmärrä mitä kyseiset sivut kirjassa tekevät. Tämä herättää hienoista kammoa, mikä tietysti värittää lukukokemusta. Tai kenties tyylin takana väikkyy kirjoittajien metafyysinen angsti? Mielessä on kuitenkin käynyt, josko harrastelijoiden laatimat ja kustannustoimittajien torjumat tietokirjakäsikirjoitukset muistuttavat yleisemminkin tyylillisesti toisiaan. Kaunokirjallisuuden kohdallahan näin on, kuten omakustanteista huomaa. Omakustanteitahan nämäkin tapaavat olla. Täytynee jututtaa kustannustoimittajia.

Seikkailuleikeistä

Kirjoitettu 19.7.2012 ilta-auringossa Sandön hiekkarannalla.

Lapsena seikkailuleikit olivat juonellisia. Ne rakentuivat kokonaisen tarinan varaan, sellaisen jossa oli alkupiste, käänteentekevä tapahtuma, toimintaa ja ratkaisu. Leikkien minä oli joku muu kuin minä itse ja usein aikuinen. Usein myös jossain aivan muualla, satumaailmoissa. Sanotaan aikuisten lopettaneen aikuistuessaan leikkimisen, mutta ainakaan minun kohdallani se ei pidä lainkaan paikkaansa; leikit ovat vain hieman toisenlaisia kuin ennen ja rakentuvat tarinoiden varaan hienovaraisemmin kuin ennen. Mimesistä, toisaallaoloa, leikitään-ettää ja lopulta tarinallisuutta yhtä kaikki. Esimerkiksi pukeutuminen voi olla leikki aikuisenakin, ja usein on minullekin edelleen ("terve, filmitähti," sanoi kryssijäsankaritar kun purjehdusretkellä sidoin valkean silkkihuivin päähäni ja asetin suuret aurinkolasit silmilleni), mutta puhutaan nyt seikkailuleikeistä.

Tänään kävelimme lemmikkini kanssa Sandön eteläkärkeen. Saari on outo, pitkä ja kapea hiekka- ja kiviharju. Etelässä, kohti avomerta, on suuri määrä siirtolohkareita, jotka pistävät oikukkaan rannan vedestä ja lepäävät rantakivillä ja -kallioilla. Saarella kasvaa mäntyä, katajaa, kanervaa, rantakauraa, horsmaa, suolaheinää, ruohosipulia, metsälauhaa, hiirenvirnaa, maksaruohoa, rantaniittyjen harvinaisia mehi- ja putkikasveja ja muutamin suojaisin paikoin paljon mustikkaa. Maassa matavat männyt mahdollistavat puuhun kiipeämisen sijasta puuhun kävelemisen ja siirtolohkareiden seasta löytää lokosia, joihin voi jäädä paistattamaan päivää kunnes hämähäkki on ehtinyt kutoa lähimmästä horsmasta lohkareen laelle kiinnittyvät virheettömän verkon, jonka alle ei auta kuin jäädä ansaan – huomasitteko, keksin jo tarinan, tässä nyt kirjoittaessani ilta-auringon lämmössä hiekkarannalla, ja tarina on hyvinkin sitä lajia, jonka ympärille leikit nykyään rakentuvat. Ero lapsuuden leikkeihin on siinä, ettei näissä tarinoissa ole ratkaisua, eikä siis ehjää, kokonaista juonta.

Mimesis voimistuu ja ratkaisukeskeisyys vähenee. Äskeisestä siirtolohkareiden suojaamasta rauhasta mieleeni tuli Muumimamma kirjassa, jossa muumit purjehtivat salaperäiselle saarelle – oliko se Taikurin hattu? – ja jossa Mamma jää heiluvien heinänkorsien ja meren kohinan tenhoon. Retkellämme saaren kärkeen vaahtopäinä kuohuvan avomeren äärelle leikkini olivat kuitenkin toiset, seikkailullisemmat. Niissäkään en kuitenkaan punonut toimintaa tai ratkaisuja, vaan ainoastaan vahvoja tarinallisia mielleyhtymiä. Tiedättehän, ajopuuta keräävä haaksirikkoutunut, tai kallionlohkareelle kiipeävä tutkimusmatkailija, tai rannan kasvustoa tunteva parantaja, tai kalastajatuvan nainen aikana, jolloin saarta ympäröivien karien lomitse ei navigoitu iPadin GPS:n ja merikorttiohjelman avulla.

Lemikkini innoittui nyt purjehdusmatkallamme kyselemään meiltä mitä on keskiluokkainen vapaus tänä aikana, jolloin keskiluokka voi olla kenties hedonistisempaa kuin koskaan ennen (kuten kirjoitan tässä laskevan auringon lämmössä valkoviiniä siemaillen). Vapauttahan on vähän, on urat ja asuntolainat sun muut. Päädyimmekin puhumaan vapauden performoimisesta: millaista on keskiluokkainen vapauden performanssi?

Minulle sitä on seikkailuleikki. Leikillä esitän erilaisia variaatioita vapaudesta, mutta yleisönä olen lopulta vain minä itse. Keskiluokkaisuus vain antaa minulle mahdollisuuden rakentaa leikeilleni hienoja näyttämöitä.

Olimme pari viikkoa sitten lemmikkini kanssa roadtripilla Baltiassa. Sain täydellisen seikkailuleikin Jurmalan hiekkarannalla eräänä hiostavan painostavana hellepäivänä lähdettyäni yksin kävelemään valkeaa hiekkaa kohti lännestä lähestyviä ukkospilviä. Olin koko alkuviikon odottanut ukkosta, ja nyt sain. Jo ennen sen tuloa asetin tuolin rannan telttakahvilan suojaan, otin lasini ja istuuduin katsomaan kuinka ensimmäiset pisarat iskivät raskaina hiekkaan, salamat alkoivat leimahdella Riianlahden yllä ja rantalomailijat keräsivät kiireesti tavaroitaan suojautuakseen sateelta. Pian teltta oli täynnä väkeä ja sade piiskasi sen seiniä. Istuimeltani oli täydelliset seikkailunäkymät, mutta lopulta sade ja tuuli yltyivät niin, että minun oli jätettävä se. Jaksoin ihmispaljoutta aikani, mutta sitten tungos alkoi häiritä leikkiäni ja päätin lähteä. Sade oli lämmintä ja kastuin perin pohjin kahlatessani jälkakäytävien lammikoiden halki takaisin hotellille. Leikkini minä vaihtui itseäni paljon vanhemmasta, kaiken kokeneesta maanmatkaajasta pikkutytöksi.

Keskiluokkainen hedonismi ja seikkailuleikki yhdistyivät parhaimmillaan kun ajoimme hurjassa helteessä ilmastoidulla autolla pitkin rannan pikkuteitä, joita TomTom ei tuntenut, mutta joiden olemassaolon minä kartanlukijana arvasin.

Myös purjehtiminen tarjoaa tilaa seikkailuleikkeihin. Navigointi on kihelmöivää tutkimusmatkailijoihin ja menneisiin merenkävijöihin samastumista, vaikka kartta onkin jo piirretty, merkimerkit asetettu paikoilleen ja kryssittäessä ojensin merikortin suosiolla kapteenillemme. Aaltojen liikkeisiin mukautuminen on kaupunkilaiselle minulle leikki.

Yritän tällä tarjota mahdollisen näkökulman, vaihtoehtoisen selitystarinan sille tavalle, jolla me keskiluokka lomailemme. Me teemme asioita, jotka näyttävät joltain, jotka ilmentävät sitä hedonismia, johon meillä on mahdollisuus, ja joista voi jälkikäteen kertoa hyvän tarinan. Loma ei silti välttämättä ole esitys muille, vaan ennen kaikkea itselle, eikä liioin epätoivoinen vakuutus mistään tai yritys uskotella itselleen, että on todellisuudessa ihanneminänsä tai joku niistä – vaan intensiivinen seikkailuleikkien kimara.