Seikkailuleikeistä

Kirjoitettu 19.7.2012 ilta-auringossa Sandön hiekkarannalla.

Lapsena seikkailuleikit olivat juonellisia. Ne rakentuivat kokonaisen tarinan varaan, sellaisen jossa oli alkupiste, käänteentekevä tapahtuma, toimintaa ja ratkaisu. Leikkien minä oli joku muu kuin minä itse ja usein aikuinen. Usein myös jossain aivan muualla, satumaailmoissa. Sanotaan aikuisten lopettaneen aikuistuessaan leikkimisen, mutta ainakaan minun kohdallani se ei pidä lainkaan paikkaansa; leikit ovat vain hieman toisenlaisia kuin ennen ja rakentuvat tarinoiden varaan hienovaraisemmin kuin ennen. Mimesistä, toisaallaoloa, leikitään-ettää ja lopulta tarinallisuutta yhtä kaikki. Esimerkiksi pukeutuminen voi olla leikki aikuisenakin, ja usein on minullekin edelleen ("terve, filmitähti," sanoi kryssijäsankaritar kun purjehdusretkellä sidoin valkean silkkihuivin päähäni ja asetin suuret aurinkolasit silmilleni), mutta puhutaan nyt seikkailuleikeistä.

Tänään kävelimme lemmikkini kanssa Sandön eteläkärkeen. Saari on outo, pitkä ja kapea hiekka- ja kiviharju. Etelässä, kohti avomerta, on suuri määrä siirtolohkareita, jotka pistävät oikukkaan rannan vedestä ja lepäävät rantakivillä ja -kallioilla. Saarella kasvaa mäntyä, katajaa, kanervaa, rantakauraa, horsmaa, suolaheinää, ruohosipulia, metsälauhaa, hiirenvirnaa, maksaruohoa, rantaniittyjen harvinaisia mehi- ja putkikasveja ja muutamin suojaisin paikoin paljon mustikkaa. Maassa matavat männyt mahdollistavat puuhun kiipeämisen sijasta puuhun kävelemisen ja siirtolohkareiden seasta löytää lokosia, joihin voi jäädä paistattamaan päivää kunnes hämähäkki on ehtinyt kutoa lähimmästä horsmasta lohkareen laelle kiinnittyvät virheettömän verkon, jonka alle ei auta kuin jäädä ansaan – huomasitteko, keksin jo tarinan, tässä nyt kirjoittaessani ilta-auringon lämmössä hiekkarannalla, ja tarina on hyvinkin sitä lajia, jonka ympärille leikit nykyään rakentuvat. Ero lapsuuden leikkeihin on siinä, ettei näissä tarinoissa ole ratkaisua, eikä siis ehjää, kokonaista juonta.

Mimesis voimistuu ja ratkaisukeskeisyys vähenee. Äskeisestä siirtolohkareiden suojaamasta rauhasta mieleeni tuli Muumimamma kirjassa, jossa muumit purjehtivat salaperäiselle saarelle – oliko se Taikurin hattu? – ja jossa Mamma jää heiluvien heinänkorsien ja meren kohinan tenhoon. Retkellämme saaren kärkeen vaahtopäinä kuohuvan avomeren äärelle leikkini olivat kuitenkin toiset, seikkailullisemmat. Niissäkään en kuitenkaan punonut toimintaa tai ratkaisuja, vaan ainoastaan vahvoja tarinallisia mielleyhtymiä. Tiedättehän, ajopuuta keräävä haaksirikkoutunut, tai kallionlohkareelle kiipeävä tutkimusmatkailija, tai rannan kasvustoa tunteva parantaja, tai kalastajatuvan nainen aikana, jolloin saarta ympäröivien karien lomitse ei navigoitu iPadin GPS:n ja merikorttiohjelman avulla.

Lemikkini innoittui nyt purjehdusmatkallamme kyselemään meiltä mitä on keskiluokkainen vapaus tänä aikana, jolloin keskiluokka voi olla kenties hedonistisempaa kuin koskaan ennen (kuten kirjoitan tässä laskevan auringon lämmössä valkoviiniä siemaillen). Vapauttahan on vähän, on urat ja asuntolainat sun muut. Päädyimmekin puhumaan vapauden performoimisesta: millaista on keskiluokkainen vapauden performanssi?

Minulle sitä on seikkailuleikki. Leikillä esitän erilaisia variaatioita vapaudesta, mutta yleisönä olen lopulta vain minä itse. Keskiluokkaisuus vain antaa minulle mahdollisuuden rakentaa leikeilleni hienoja näyttämöitä.

Olimme pari viikkoa sitten lemmikkini kanssa roadtripilla Baltiassa. Sain täydellisen seikkailuleikin Jurmalan hiekkarannalla eräänä hiostavan painostavana hellepäivänä lähdettyäni yksin kävelemään valkeaa hiekkaa kohti lännestä lähestyviä ukkospilviä. Olin koko alkuviikon odottanut ukkosta, ja nyt sain. Jo ennen sen tuloa asetin tuolin rannan telttakahvilan suojaan, otin lasini ja istuuduin katsomaan kuinka ensimmäiset pisarat iskivät raskaina hiekkaan, salamat alkoivat leimahdella Riianlahden yllä ja rantalomailijat keräsivät kiireesti tavaroitaan suojautuakseen sateelta. Pian teltta oli täynnä väkeä ja sade piiskasi sen seiniä. Istuimeltani oli täydelliset seikkailunäkymät, mutta lopulta sade ja tuuli yltyivät niin, että minun oli jätettävä se. Jaksoin ihmispaljoutta aikani, mutta sitten tungos alkoi häiritä leikkiäni ja päätin lähteä. Sade oli lämmintä ja kastuin perin pohjin kahlatessani jälkakäytävien lammikoiden halki takaisin hotellille. Leikkini minä vaihtui itseäni paljon vanhemmasta, kaiken kokeneesta maanmatkaajasta pikkutytöksi.

Keskiluokkainen hedonismi ja seikkailuleikki yhdistyivät parhaimmillaan kun ajoimme hurjassa helteessä ilmastoidulla autolla pitkin rannan pikkuteitä, joita TomTom ei tuntenut, mutta joiden olemassaolon minä kartanlukijana arvasin.

Myös purjehtiminen tarjoaa tilaa seikkailuleikkeihin. Navigointi on kihelmöivää tutkimusmatkailijoihin ja menneisiin merenkävijöihin samastumista, vaikka kartta onkin jo piirretty, merkimerkit asetettu paikoilleen ja kryssittäessä ojensin merikortin suosiolla kapteenillemme. Aaltojen liikkeisiin mukautuminen on kaupunkilaiselle minulle leikki.

Yritän tällä tarjota mahdollisen näkökulman, vaihtoehtoisen selitystarinan sille tavalle, jolla me keskiluokka lomailemme. Me teemme asioita, jotka näyttävät joltain, jotka ilmentävät sitä hedonismia, johon meillä on mahdollisuus, ja joista voi jälkikäteen kertoa hyvän tarinan. Loma ei silti välttämättä ole esitys muille, vaan ennen kaikkea itselle, eikä liioin epätoivoinen vakuutus mistään tai yritys uskotella itselleen, että on todellisuudessa ihanneminänsä tai joku niistä – vaan intensiivinen seikkailuleikkien kimara.

Kevätjuhlapäivänä

Katsoin Lucile Hadzihalilovicin ohjaaman elokuvan Innocence. Se kertoo tyttöjen sisäoppilaitoksesta, jossa opetetaan biologiaa ja balettia. Tytöt tuodaan koulun alueelle maanalaista käytävää pitkin ruumisarkuissa kun he ovat kuuden vanhoja, eivätkä he pääse pois ennen kuin 12-vuotiaina. Koulu on korkeiden muurien ympäröimän, kauniin ja metsäisen puiston keskellä. Jokaisella vuosiluokalla on viisi tyttöä, ja kun asuintalojakin on viisi, on jokaisessa talossa yksi kultakin luokalta. Vanhimmat huolehtivat nuorimmista. Iltaisin vanhimmat tytöt myös katoavat jonnekin pariksi tunniksi, nuoremmat eivät tiedä minne. Vanhoja palvelusnaisia on muutama, opettajattaria kaksi; aineitahan on myös vain kaksi. Tytöille ei selitetä miksi heitä koulutetaan näin, eikä ulkomaailmasta puhuta.

Koulusta voi päästä pois vuotta aiemmin mikäli osoittautuu vuotuisessa balettikatselmuksessa toiseksiylimmän vuosiluokan parhaaksi. Se on ainoa kerta vuodesta kun koulun johtajatar tulee avustajansa kanssa katsomaan kuinka oppilaat menestyvät. Hän valitsee yhden tytöistä ja vie mukanaan. Alice haluaisi tulla valituksi. Haluan näyttää myös katselmuskohtauksen, mutta katsokaa se vain jos teitä ei haittaa saada selville kuinka Alicen käy:



Pidän erityisesti siitä, kuinka tyttöjä käännellään, jotta heidän kaulansa pituus ja kaari tulisi hyvin esille. Katselmus tuntui tutulta, muistin itseni kuudesluokkalaisena pyrkimässä koulunäytelmän tanssiosaan. Pidin myös siitä, että DVD:llä oli ohjaajan haastattelu, jossa hän kieltäytyi selittämästä elokuvaansa ja totesi, että pikkutytöt pitävät sitä yleensä täysin ymmärrettävänä: juuri tuollaistahan se on (me aikuiset vain emme muista). Hän painotti sitäkin, ettei tarkoituksena ole esittää ketään pahana. Todellinen herkkupalaliite oli kuitenkin pääosanesittäjä Zoé Auclairin selitys siitä, mistä elokuvassa todella on kyse. Pääosanesittäjä oli kuvausten aikaan seitsenvuotias, ja kun hänen tulkintansa äänitettiin, yhdeksän. Harvinaisen selväpiirteinen selitys. Katsoja ei tietenkään ole viaton, vaan keksii monia mahdollisia tarkoitusperiä sille, mitä tytöille tehdään ja mistä elokuvassa kerrotaan.

Olen viime päivänä käynyt keskustelua tyttöjen kasvatuksesta ja kasvatuksessa käytetyistä keinoista, ja se väritti katsomistapaani. Toisaalta siinä Frank Wedekindin novellissa, jolle elokuva perustuu, käsitellään Hadzihalilovicin mukaan 1800-luvun kasvatusutopioita, joten katsomistapani tuskin oli erityisen yllättävä. Niistä utopioista olisi kyllä hauska tietää enemmän.

En myöskään voinut olla muistamatta Armas J. Pullan jossain monista mainioista esseekokoelmistaan kertomaa juttua ranskalaisesta ruhtinattaresta, joka noin vuosisata sitten vaihtoi hotellia. Hän oli käynyt perheineen vuosia samassa ylellisessä kylpylähotellissa, mutta poistui eräänä vuonna pikaisesti ja loukkaantuneena. Hotellihuoneiden yhteyteen oli hankittu bideet. Ruhtinatar ilmoitti, että hänen tyttärensä ovat viattomia, ja hänen tarkoituksensa on pitääkin heidät viattomina, joten he poistuvat välittömästi.

Toisaalta, ruhtinatar ei varmastikaan olisi hyväksynyt biologianopetusta. Viehättävä ohi vilahtanut yksityiskohta: eri lajien evoluutiota esittelevässä opetustaulussa kuvattu ihminen taisi olla nainen.

Eettinen aukeama

I got treated fully and consistently like a real person throughout the entire conference I just went to last week [note: "conference" is not the same as "MIT", this was not at MIT], to a degree that I am still stunned about. But it was all done in a very natural way. There was just this background knowledge that people are people.

And one thing I learned from that is that not everything that I’ve attributed, and seen others attribute, to autism, necessarily is. Because in being treated like a person, actively rather than passively, by the majority of a large group of people around me, I discovered aspects of myself that I didn’t know existed, and whose non-existence I’d previously ascribed to being autistic.

Bloggasin taannoin nimimerkki silentmiaown youtube-videoista. Sittemmin olen silloin tällöin lukenut hänen blogiaan. Nimimerkin takana (no, takana ja takana, aivan avoimesti) on henkilö nimeltään Amanda Baggs. Hänen tekstinsä ja videonsa ovat merkinneet minulle eettistä aukeamaa, joka on verrattavissa siihen, jolle astuin lukiessani ensimmäisiä kertoja ATM-blogeja (jargonia tuntemattomille: niiden poikien, joihin ei yleensä päädy saamaan kontaktia koska he ovat niin hiljaisia tai sosiaalisesti muuten hieman vieraan tuntuisia ja vaivautuvat niin helposti, ja jotka ovat usein äärettömän yksinäisiä). Joku, jonka kokemusmaailmasta minulla ei ole ollut edes teoriaa, koska stereotyyppisesti hän ei puhu, avaakin minulle rikkaan kokemusmaailman, johon tajuan itsekin mahdollisesti vaikuttavani tiedostamatta asiaa lainkaan. (Olisin halunnut linkittää tässä Matin taannoiseen selkeään esitykseen sanan aletheia merkityksestä, mutta tuo virtuaalivandaali on tietysti poistanut sen. Ymmärtäkää siis sana "aukeama" ilman selityksiä. Ajatelkaa metsäaukeamalle astumista.)

Baggs kirjoittaa yllä siteeraamassani vuoden takaisessa postauksessaan siitä, kuinka kohtelu muovaa sitä, miten ihminen jäsentää itsensä. Kirjoitus on järkyttävä, ja suosittelen, että luette sen kokonaan. Kommenttikeskustelukin on kiinnostava.

Lisäys Mikon huomautuksen jälkeen: jatkoa lukiessa tulee muistaa, että esittelen hypoteesia. En väitä, että se olisi varmasti tosi. Haluan vain tuoda sen esille, koska oli se tosi tai ei, sen herättämät eettiset kysymykset ovat mielestäni tärkeitä.

Lyhyesti: Autismi määritellään tyypillisesti sosiaalisen kyvyttömyyden kautta. Kuvauksissa autismista oletetaan tyypillisesti, että autistinen lapsi ei esimerkiksi kiinny vanhempiinsa tavallisen lapsen tavoin. Baggs kuitenkin väittää, että kiintyypäs, mutta ei vain ilmaise kiintymystään tavalla, jonka neurotyypilliset vanhemmat ymmärtäisivät. Teoria autistisesta lapsesta epäsosiaalisena olentona saa jopa lapsen vanhemmat kohtelemaan lasta ikään kuin tämä olisi tuon kuvauksen mukainen. Muu sosiaalinen ympäristö (Baggs puhuu erityisesti muista lapsista) kohtelee autistista lasta tietysti vielä paljon rankemmin. Tämän seurauksena lapsi kehittää suojamekanismiksi itselleen kuvauksen mukaisen epäsosiaalisen tunne-elämän. Tietyt ihmisenäolemisen piirteet sulkeutuvat autistiselta lapselta – ei siksi, että hän ei kykenisi niihin, vaan siksi, että maailma kohtelee häntä olentona, joka ei kykene niihin. Baggs epäilee, että monet autismin oireisiin luettavat piirteet eivät itse asiassa ole lainkaan autismin oireita, vaan seurausta siitä, ettei autistista ihmistä kohdella todellisena henkilönä. Toisenlainen kohtelu (I got treated fully and consistently like a real person) sai Baggsin tunnistamaan itsessään sellaisia sosiaalisia kykyjä ja kokemuksia, joiden olemassaolosta hän ei aiemmin tiennyt.

Ian Hacking kirjoittaa teoksessaan The Social Construction of What? asiasta, josta hän käyttää termiä interactive kind. Hän viittaa sillä luokitustapoihin, joilla luokiteltavat voivat tulla tietoisiksi siitä, että heitä luokitellaan kyseisellä tavalla, ja joihin tuo luokitustapa siis voi vaikuttaa. Vaikutus voi olla esimerkiksi sellainen, että luokiteltavat alkavat kapinoida luokitusjärjestelmää ja siihen sisältyviä kuvauksia vastaan, ja muuttavat käytöstään niin paljon, että luokituksen sisältöä joudutaan muuttamaan. Klassinen esimerkki on tietysti kuvaus naisesta objektiiviseen ajatteluun kykenemättömänä olentona, naisliikkeen nousu vastustamaan tätä kuvausta, ja tuosta noususta seuranneet muutokset tavoissa joilla naiset ovat, käyttäytyvät ja kokevat itsensä.

Luokitusta ja siihen sisältyvää kuvausta ei kuitenkaan ole aina helppo vastustaa. Miten esimerkiksi autistinen lapsi kykenisi osoittamaan, että toisin kuin kaikki lääkärit sanovat, hän ei ole synnynnäisesti kyvytön kiintymyssuhteisiin? Ei juuri mitenkään. Hacking sattumoisin puhuu kirjassaan autistisista lapsista:

Autistic children by definition have severe problems of communication. So how can the classification interact with the children? Part of the answer is that they are in their own ways aware, conscious, reflective, and, in the experience of those who work with autistic children, very good at manipulating other people, despite their problems of lack of affect and rapport. But the example brings out that by interaction I do not mean only the self-conscious reaction of a single individual to how she is classified. Imean the consequences of being so classified for the whole class of individuals and other people with whom they are intimately connected.

Kiinnostava katkelma. Baggsin tekstin valossa näyttää selvältä, että Hackingin mainitsema "lack of affect and rapport" on osa sellaista kuvausta, josta koituu autistisille ihmisille paljon tuskaa, ja joka todennäköisesti tuottaa sitä, mitä tuolla ilmauksella kuvataan. Tässä voisi perustellusti käyttää kulunutta ilmausta "sosiaalinen konstruktio". Kun autistista lasta kohdellaan olentona, joka ei kiinny, hänestä tulee lopulta olento, joka ei koe voivansa kiintyä. Kuvaukset saattavat olla niin voimakkaita, että ne ohjaavat ihmisten havaintoja, kuten Baggs huomauttaa:

An interesting aspect of this in action was the “Autism Every Day” video in fact. I showed the video to the people at the MIT Media Lab recently, but instead of watching it straight through, we stopped it and focused on the social behavior of the children in the video, and the parents in the video. The interesting part to me was that the social behavior of the children was not only often invisible to their parents, but often invisible to the people who worked at the Media Lab as well. I had to point out to them things like one child speaking to her mother and inquiring about her mother’s emotional state, another child’s affection, another child looking up at his mother’s face to gauge her feelings. We concluded that somehow through the camera person focusing on the mothers, combined with the mothers focusing on the camera people, the viewer’s focus was not on the social overtures of the children, who were then possible to describe as not engaging in social overtures even when they were very clearly affectionate, social, and concerned with their parents’ feelings.

Miksikö suhtaudun niin kriittisesti kaikenlaisiin kokonaisselityksiin ihmisyydestä? Koska tällaiset harvinaiset mutta aina järkyttävät eettiset aukeamat ovat osoittaneet minulle kuinka sokeiksi kaikenlaiset essentialisoinnit voivat tehdä, ja kuinka karmivaa haittaa siitä voi olla niille ihmisille, joita selitetään. Kokonaisselitys ihmisyydestä saattaisi ohjata minua kokemaan itseni ja muut tietyn kapean mallin mukaisesti, ja sulkemaan mahdollisuuksien joukosta vaikka mitä sellaista, josta en edes tietäisi mitään. Ja mikä tahansa kokonaisselitys voi olla aivan yhtä harhainen kuin yleisesti hyväksytty kokonaisselitys autistisesta ihmisestä näyttää olevan. Epäilemättä teen tällaisia mahdollisuuksien joukosta pois rajaamisia jatkuvasti, mutta ainakin koetan vimmaisasti välttää niitä.

Keijunuket

Purenkohan edelleen alahuultani tuolla tapaa keskittyessäni johonkin? Tommi on viime aikoina kirjoittanut useita hyviä tekstejä. Uusin sai minut muistamaan, että pidin lapsena keijunukeista. Esine, jonka päällä nukke kuvassa seisoo, on joustavasta harsosta ja rautalangasta tehty perhonen, luultavasti hyvinkin reilun kaupan tuote. Nuken päässä olevan seppeleen lienen väännellyt tekokukista itse, mekon alkuperästä en osaa sanoa mitään.

Keijunuket olivat paljon barbeja parempia, sillä ne näyttivät lapsilta, mutta eivät pulleilta vauvoilta, ne olivat sopivan pieniä ja ne kävelivät normaalisti eivätkä varpaillaan niin kuin barbit. Nuket olivat periaatteessa tyttöjä, ja samaan lelusarjaan kuuluvat poikanuket olivat tyttöjä pienempiä ja palleroisempia, mikä oli tyhmää. Onneksi koska nuket tosiaan olivat lapsia, yhdestä lyhyttukkaisesta tuli vaatteet vaihtamalla kätevästi poika.

Kävin ensimmäistä kertaa yksin Helsingin keskustassa manguttuani uutta keijunukkea jonkin aikaa. Äitini antoi minulle nukkeen tarvittavat rahat, varmisti että tiesin mistä nuken saa ja lähetti minut ostamaan sen itse. Muistan olleeni yllättynyt äitini ratkaisusta ja iloisen jännittynyt päätyessäni seikkailemaan kaupungille yksin.

Yleensä vanhempani hyväksyivät lelut jotka halusin, ja niitä hankittiin kohtuudella makuni mukaan. Muistan vain yhden poikkeuksen: olisin halunnut violetin ja kruusatun barbin mekon, jonka näin myytävänä torilla. Äitini taisi pitää sitä kammottavan rumana eikä suostunut ostamaan sitä. Muistan mekon edelleen, ja luulen sen jääneen mieleeni juuri siksi, että ostamisesta ei kieltäydytty mistään hyvästä syystä vaan koska minun katsottiin valinneen väärin.