Nenä

Tyko Sallisen Mirri-maalausten nenä on herättänyt monta pahennusta. Katselin juuri Mirrejä HAMissa ja ajattelin asiaa laiskasti. Kiertelin museokorttini voimin valikoimassa muutamasta museosta juuri tänään minulle mieleiset näyttelyt ja päädyin lopuksi Amokselle, jossa jätin Helsinki Noirin tuonnemmas keskittyäkseni Pyhän Teresan hurmioon. Totesin, että Stiina Saariston prinsessat ovat perineet Tyko Sallisen Mirrin nenän.

Mirrin nenä on nähty merkiksi Sallisen naisvihasta. Prinsessoja taas on käytetty julkisesti vittuilun välineenä. Toivottavasti nenä periytyy seuraavillekin taideteosten naisten sukupolville.

Amoksen kahvila ei näytä museokahvilalta.

Luoteis-Lontoon rouva Bovary

Edith Thompson ja Frederick Bywaters teloitettiin päivälleen 90 vuotta sitten. Nuori Bywaters oli kymmenisen vuotta häntä vanhemman Thompsonin rakastaja, ja kaksikko tuomittiin Thompsonin miehen Percy Thompsonin murhasta. Bywatersin syyllisyys olikin kiistatonta, Edith Thompsonin tuomio sen sijaan vaikutti jo monien aikalaistenkin mielestä hyvin kyseenalaiselta. Hänet tuomittiin murhan suunnittelusta yhdessä Bywatersin kanssa, vaikka mitään kunnollisia todisteita moisesta ei ollut. Monen myöhemmän kriitikon mielestä hänet hirtettiin lähinnä siksi, että häntä pidettiin niin säädyttömänä. (Kuvassa vasemmalta oikealle Bywaters, Edith Thompson ja Percy Thompson.)

Aikalaiset ja ajan lehdistö keksivät Edith Thompsonille lukuisia dramaattisia lempinimiä, joista yhden valitsin tämä kirjoituksen otsikoksi. Pidän sitä erityisen sopivana, sillä Thompson oli romanttisen kirjallisuuden suurkuluttaja, ja kaikesta päätellen hänen kirjallinen makunsa näkyi hänen Bywatersille kirjoittamissaan kirjeissä – joista tuli syyttäjän käsissä raskauttavia todisteita. Thompson esimerkiksi väitti kirjeissä yrittäneensä myrkyttää miehensä. Patologit eivät kuitenkaan löytäneet tästä mitään merkkejä, ja jo tapahtuma-aikaan esitettiin epäilyksiä, että myrkytysjuttu oli silkkaa romanttista fantasiaa. Viehtymys draamaan kostautui dramaattisesti.

Romanttiseen viihdekirjallisuuteen eläytymisen vaarat ovat kiehtoneet muitakin kirjailijoita kuin Flaubertia, mutta Rouva Bovary lienee ylittämätön banaalin tragedian kuvauksessaan. Vaikka esimerkiksi Jane Austen käsittelee höperöön kirjallisuuteen hurahtamisen epäilyttäviä seurauksia useammassa kuin yhdessä teoksistaan, niin hänen äänensävynsä on kuitenkin lähinnä ilkikurinen. Emma Bovarylle sen sijaan ei voi vain naureskella, sillä hänen tragediaansa tulee myös samastuttua. Viime aikoina suomentamani hömppä sai minut miettimään miten tätä aihetta on käsitelty nykykirjallisuudessa. Minulle ei tule mieleen muuta kuin verkkopakinoita Cosmopolitanin lukemisen ja Sinkkuelämää -sarjan katsomisen turmiollisuudesta, mutta luultavasti en vain tiedä riittävästi. Onko jossain jo tarina, jonka päähenkilö ajautuu tuhoon tai edes kiusallisiin ongelmiin otettuaan E. L. Jamesin kirjat todesta?

Edith Thompsonin kohtalon jakanee tietysti tänäkin vuonna jokunen säädytön nainen, joskin heidät todennäköisesti tuomitaan suoraan ja avoimesti säädyttömyydestä, ilman että ketään olisi murhattu.

Objektiksi haluavan ongelmat

The visions of romance were over. Catherine was completely awakened. Henry's address, short as it had been, had more thoroughly opened her eyes to the extravagance of her late fancies than all their several disappointments had done. Most grievously was she humbled. Most bitterly did she cry. It was not only with herself that she was sunk – but with Henry. Her folly, which now seemed even criminal, was all exposed to him, and he must despise her forever. The liberty which her imagination had dared to take with the character of his father – could he ever forgive it? The absurdity of her curiosity and her fears – could they ever be forgotten? She hated herself more than she could express.

Minulta kysyttiin vastikään kiinnostava kysymys: Eläytyvätkö rakkausromaaneja lukevat naiset tosiaan pikemminkin sankarin kuin sankarittaren ajatuksiin? Totesin jokseenkin miettimättä, että totta kai. Rakkausromaanin juonessahan on kyse siitä, että sankaritar on onnistunut eli haluttava ja rakastettava objekti, ja objektin onnistuneisuutta mitataan tietysti sillä, millaisen vaikutuksen hän tekee subjektiin, siis sankariin. Joten veikkaan useimpien lukijoiden olevan kiinnostuneita nimen omaan sankarin mielenliikkeistä.

Olen hieman rajoittunut: olen lukenut hyvin vähän vuoden 1900 jälkeen kirjoitettuja rakkausromaaneiksi kutsuttavia teoksia. Tunnen kuitenkin Jane Austenia ja Brontën sisaruksia varmasti riittävästi, ja olen tutustunut kai keskimääräistä laajemmin varhaisempaankin romanttiseen kirjallisuuteen, joskin vähemmän ranskalaiseen kuin britannialaiseen. Minusta on kiinnostavaa, että nykyään rakkausromaanigenren kulmakiviksi katsotut Austen ja Charlotte Brontë aloittivat molemmat kirjailijanuransa romanttisen kirjallisuuden kritiikillä.

Alun sitaatti on Northanger Abbeysta, joka on ensimmäinen Austenin valmiiksi saama romaani. Kirja kertoo hieman pöhköstä mutta hyväntahtoisesta tytöstä, joka on niin uppoutunut romanttisiin romaaneihin, että alkaa kuvitella ympärilleen goottilaiseen romantiikkaan kuuluvia jännittäviä tapauksia. Lopulta hän mokaa tämän seurauksena niin pahasti, että joutuu huomaamaan oman hölmöytensä, ja loppu on toki onnellinen. Aiemmissa novelleissaan ja kesken jääneissä romaanikäsikirjoituksissaan Austen ei ollut yhtä lempeä kirjojensa henkilöitä kohtaan; hänen varhaiset tuotoksensa ovatkin jokseenkin puhdasta satiiria. Esimerkiksi Lesley Castlen Margaret Lesley ilmoittaa kirjeessä ystävälleen näin: "We are handsome my dear Charlotte, very handsome and the greatest of our Perfections is, that we are entirely insensible of them ourselves."

Austen aloitti siis tekemällä pilkkaa sankarittariksi haluavista nuorista naisista. Myöhemmin hän kypsyi ja rauhoittui, ja kehittikin sitten muutamia todella oivaltavia tarinoita siitä, kuinka rakkauden ja halun objektiksi haluaminen ja sankarittaren kuitenkin tyypillisesti vankka ja järkevä subjektius voitaisiin sovittaa yhteen. Esimerkiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon tahtojen kamppailu ja Emman sankaritar, joka joutuu huomaaman sankarin (suorastaan häiritsevissä määrin) itseään ylemmäksi niin älyltään kuin moraaliltaankin, ovat niin hersyviä, etten lainkaan ihmettele filmatisointien loputonta määrää.

Objektiksi haluaminen on ristiriitaista, sillä se on aina jossain määrin alistuvaa. Austen tekee varhaisessa tuotannossaan rankasti pilaa sellaisista nuorista tytöistä, joita ei todellakaan voi kutsua vastuullisiksi subjekteiksi, ja jotka esittävät aikansa muodin mukaista ihastuttavaa obejktia. Pääteoksissaan hän taas käsittelee sitä, kuinka moraaliltaan vankka, henkisesti riippumaton subjekti kohtaa halunsa tulla riippuvaiseksi, olla onnistunut objekti. ("Moraalisuus" on nykyään degeneroitunut tarkoittamaan tällaisissa yhteyksissä lähinnä seksuaalista pidättäytymistä, mutta tässä moraalilla viitataan paljon laajemmin ymmärrettyyn itse hyväksyttyjen eettisten normien suoraselkäiseen seuraamiseen.)

Charlotte Brontëkin aloitti romanttisen kirjallisuuden kritiikillä, ja hänenkin esikoisteoksensa, Professori, on täynnä viiltävän julmasti kuvattuja typeriä tyttöjä. Kirjaa ei yrityksistä huolimatta julkaistu hänen elinaikanaan, ja myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa Brontë selittää mikä siinä oli kustantajien mielestä vikana:

I said to myself that my hero should work his way through life as I had seen real living men work theirs – that he should never get a shilling he had not earned – that no sudden turns should lift him in a moment to wealth and high station; that whatever small competency he might gain, should be won by the sweat of his brow; that, before he could find so much as an arbour to sit down in, he should master at least half the ascent of "the Hill of Difficulty;" that he should not even marry a beautiful girl or a lady of rank. As Adam's son he should share Adam's doom, and drain throughout life a mixed and moderate cup of enjoyment.

In the sequel, however, I find that publishers in general scarcely approved of this system, but would have liked something more imaginative and poetical – something more consonant with a highly wrought fancy, with a taste for pathos, with sentiments more tender, elevated, unworldly. Indeed, until an author has tried to dispose of a manuscript of this kind, he can never know what stores of romance and sensibility lie hidden in breasts he would not have suspected of casketing such treasures. Men in business are usually thought to prefer the real; on trial the idea will be often found fallacious: a passionate preference for the wild, wonderful, and thrilling – the strange, startling, and harrowing – agitates divers souls that show a calm and sober surface.

Professori on kyllä pääteoksia proosallisempi ja myös kömpelömpi, mutta erityisen kiinnostavaa siinä on mielestäni ehkä juuri tuon kömpelöyden vuoksi korostuva valta-asetelma päähenkilöparin suhteessa. Kun juonessa ei ole muita huiman romanttisia elementtejä, se tulee erityisen selvästi esille. Luopuessaan riippumattomasta asemastaan ja muuttuessaan subjektin halun kohteeksi kirjan sankaritar alistuu kiusallisen täydellisesti. Subjektiudesta luopuminen edellyttää hänen kokevan sankarisubjektin moraalisesti niin vankaksi, että hän uskaltaa päästää tämän itselleen auktoriteetiksi. Objektiksi taipuessaanhan sankaritar selvästi menettää jotain asemastaan itsenäisenä moraalisena toimijana. Tässä kirjassa näin käy todella: sankaritar on täysin sankarin ohjattavissa, ja siksi sankarin täytyy olla moraaliltaan luja, hallitsemaan kelpaava. (Itse asiassa lukijalle jää hieman kyseenalaiseksi onko niin; Brontë tekee sankaristaan välillä melko roisia pilaa.)

Objektiksi haluamisen ja moraalisen, vastuullisen subjektiuden välinen ristiriita riivasi Brontëa läpi hänen tuotantonsa. Shirleystä olen kirjoittanut jo aiemmin, mutta täytyyhän se pääteoskin mainita. Kotiopettajattaren romaani on aivan yksinkertaisesti tarina siitä, että kummastakaan ei voi luopua: sankaritar ei voi luopua subjektiudestaan kokonaan, sillä se merkitsisi luopumista moraalisesta toimijuudesta, vastuullisesta aikuisuudesta. Subjektiudesta ei voi luopua, vaikka palkkiona olisi täydellinen objektin asema todella huumaavan subjektin edessä. Mutta toisaalta pelkkä subjektiuskaan ei kelpaa: eettisesti moitteeton asema, jossa halu objektiksi olisi tukahdutettava viimeistä piirtoa myöten – sekin on mahdoton. Sankarittaren pitää saada olla sekä että.

Kevätjuhlapäivänä

Katsoin Lucile Hadzihalilovicin ohjaaman elokuvan Innocence. Se kertoo tyttöjen sisäoppilaitoksesta, jossa opetetaan biologiaa ja balettia. Tytöt tuodaan koulun alueelle maanalaista käytävää pitkin ruumisarkuissa kun he ovat kuuden vanhoja, eivätkä he pääse pois ennen kuin 12-vuotiaina. Koulu on korkeiden muurien ympäröimän, kauniin ja metsäisen puiston keskellä. Jokaisella vuosiluokalla on viisi tyttöä, ja kun asuintalojakin on viisi, on jokaisessa talossa yksi kultakin luokalta. Vanhimmat huolehtivat nuorimmista. Iltaisin vanhimmat tytöt myös katoavat jonnekin pariksi tunniksi, nuoremmat eivät tiedä minne. Vanhoja palvelusnaisia on muutama, opettajattaria kaksi; aineitahan on myös vain kaksi. Tytöille ei selitetä miksi heitä koulutetaan näin, eikä ulkomaailmasta puhuta.

Koulusta voi päästä pois vuotta aiemmin mikäli osoittautuu vuotuisessa balettikatselmuksessa toiseksiylimmän vuosiluokan parhaaksi. Se on ainoa kerta vuodesta kun koulun johtajatar tulee avustajansa kanssa katsomaan kuinka oppilaat menestyvät. Hän valitsee yhden tytöistä ja vie mukanaan. Alice haluaisi tulla valituksi. Haluan näyttää myös katselmuskohtauksen, mutta katsokaa se vain jos teitä ei haittaa saada selville kuinka Alicen käy:



Pidän erityisesti siitä, kuinka tyttöjä käännellään, jotta heidän kaulansa pituus ja kaari tulisi hyvin esille. Katselmus tuntui tutulta, muistin itseni kuudesluokkalaisena pyrkimässä koulunäytelmän tanssiosaan. Pidin myös siitä, että DVD:llä oli ohjaajan haastattelu, jossa hän kieltäytyi selittämästä elokuvaansa ja totesi, että pikkutytöt pitävät sitä yleensä täysin ymmärrettävänä: juuri tuollaistahan se on (me aikuiset vain emme muista). Hän painotti sitäkin, ettei tarkoituksena ole esittää ketään pahana. Todellinen herkkupalaliite oli kuitenkin pääosanesittäjä Zoé Auclairin selitys siitä, mistä elokuvassa todella on kyse. Pääosanesittäjä oli kuvausten aikaan seitsenvuotias, ja kun hänen tulkintansa äänitettiin, yhdeksän. Harvinaisen selväpiirteinen selitys. Katsoja ei tietenkään ole viaton, vaan keksii monia mahdollisia tarkoitusperiä sille, mitä tytöille tehdään ja mistä elokuvassa kerrotaan.

Olen viime päivänä käynyt keskustelua tyttöjen kasvatuksesta ja kasvatuksessa käytetyistä keinoista, ja se väritti katsomistapaani. Toisaalta siinä Frank Wedekindin novellissa, jolle elokuva perustuu, käsitellään Hadzihalilovicin mukaan 1800-luvun kasvatusutopioita, joten katsomistapani tuskin oli erityisen yllättävä. Niistä utopioista olisi kyllä hauska tietää enemmän.

En myöskään voinut olla muistamatta Armas J. Pullan jossain monista mainioista esseekokoelmistaan kertomaa juttua ranskalaisesta ruhtinattaresta, joka noin vuosisata sitten vaihtoi hotellia. Hän oli käynyt perheineen vuosia samassa ylellisessä kylpylähotellissa, mutta poistui eräänä vuonna pikaisesti ja loukkaantuneena. Hotellihuoneiden yhteyteen oli hankittu bideet. Ruhtinatar ilmoitti, että hänen tyttärensä ovat viattomia, ja hänen tarkoituksensa on pitääkin heidät viattomina, joten he poistuvat välittömästi.

Toisaalta, ruhtinatar ei varmastikaan olisi hyväksynyt biologianopetusta. Viehättävä ohi vilahtanut yksityiskohta: eri lajien evoluutiota esittelevässä opetustaulussa kuvattu ihminen taisi olla nainen.

Täydelleen antautuva

Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpaltinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.
Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriäksi kosteudeksi, sillä hän oli Diabolus sylvarum´in oma ja Saatanan saalis.

Verestin vastikään muistikuviani Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. Aalo on hyvin samastuttava – ja juuri siksi tarina herättää minussa kriittisiä aatoksia, kuten henkilökohtaisesti vetoavat tarinat aina. Aalo on alusta pitäen äärettömän lahjakas antautuja. Hän toteuttaa Priidikin kaipaaman vaimon roolin kaikin tavoin niin täydellisesti, että muut miehet seuraavat sitä kateellisina. Aalon menetys onkin metsänvahti Priidikille, selvästi hyvälle ja vahvalle, mutta yhtä kaikki inhimilliselle miehelle hirveä isku. Ja Priidik menettää Aalon koska väkevälle Daimonille voi antautua täydellisemmin kuin ihmiselle milloinkaan voisi.

Ihminen ei voi hallita toista samalla intensiteetillä ja voimalla kuin Metsän Henki, jotain jää aina puuttumaan; Aalon on ihmismiehen vaimona kannettava vastuuta valinnoistaan, hän ei voi pelkästään ja täydelleen heittäytyä toteuttamaan toisen valintoja. Sutena, Diabolus sylvarum´in omana se sen sijaan käy päinsä; Aalo voi olla kaikesta subjektiudesta vapaa, ja se on hänelle vapauden autuus.

Aalo osaa antautua täydelleen, täyttää jokaisen toiveen. Myös sutena, kuten aiemmin vaimona, hän kohoaa tällä kyvyllään toisten yläpuolelle: hän jaksaa juosta suurimman suden, Metsän Hengen rinnalla, ja "nämä kaksi olivat ylpeimmät ja komeimmat kaikista metsänsusista".

Aalo ei kuitenkaan pääse subjektiuden kiroista. Hänen aiempi ja uudempi antautumisensa iskeytyvät yhteen, ja se sattuu niin Priidikiin kuin Piretiinkin, Aalon ja Priidikin tyttäreen. Heidän kipunsa ei jätä Aaloa rauhaan, ja lopulta hänen on palattava vielä hetkeksi, yhdeksi yöksi. Hän tekee tietysti juuri sen, mitä osaa, eli hetken verran täyttää jokaisen sanattoman toiveen, mutta tässä minusta on kuitenkin tarinan ehkä ainoa vihje siitä, että Aalo kokisi tarvetta tehdä valintoja itse, siis kokisi tarvetta olla vastuuta kantava subjekti.

Kunhan tässä kurtistelen kulmiani sille samalle vapauden autuuden kaipuulle, joka Aaloakin riivasi. Priidikin osa on surullinen, ja tiedänpähän myös (onneksi?) olevani Aaloa paljon huonompi siinä täydelleen antautumisessa, mitä tuon autuuden saavutaminen vaatii. Silti olen hieman kade. Huomaan kirjoittaneeni tästä monta kertaa ennenkin, jo vuosiakin sitten.

Ja kaikesta huolimatta subjektiudesta irti päästämisen hetket ovat kallisarvoisia ja kauniita.

Kuinka martyrismi selätetään kohtalonuskolla

Il tempo a Kaltra passava lentamente. Una vita incastrata nel reticolo di silenzio senza confine della montagna. Disturbata soltanto dal brusio degli alberi mossi dal vento.
La gente si occupava delle faccende di sempre. Si occupava delle storie passate che continuamente tornavano a rivivere come fossero accadute la sera prima.

Luin jonkin aikaa sitten Anilda Ibrahimin romaanin Rosso come una sposa. Kirjailija asuu nykyään Italiassa ja kirjoittaa italiaksi, mutta on kotoisin Albaniasta. Kirja oli hämmentävä ja ilahduttava lukukokemus. Se kertoo maailmasta, jossa pappi voi päätyä laulamaan islamilaisissa hautajaisissa suuria kun imaami ei sumun vuoksi pääse paikalle pikkukylään ja tiranalaisessa kerrostalossa itkuvirttä virittelevä isoäiti saattaakin äkkiä päättää, ettei itkuun sittenkään tarvita loppusointuja. Kaikkea värittää kommunismi, joka paitsi muuttaa maata perustavasti niinä vuosikymmeninä, joista kirja kertoo, myös eristää sen muusta maailmasta.

Pidin erityisesti kirjan ensimmäisestä osasta, jossa eletään albanialaista versiota Don Camillon kylästä. Maailma on muuttumaton ja sulkeutunut, ihmiset tietävät paikkansa. Tarina seuraa toistaan, järkyttäviäkin asioita tapahtuu, mutta muuttumattomuus säilyy silti. Moderni ei ole vielä ulottunut ihmisiin saakka, vaikka sen vaikutukset alkavatkin pikku hiljaa näkyä heidän ympärillään (toisessa osassa onkin sitten jo toisin). En tosiaan voinut olla ajattelematta Guareschia, en vaikka keskushenkilö oli nainen, Saba.

Saban tarina vetosi minuun. Se oli aivan muuta kuin mitä naispuolisen nykykirjailijan voisi olettaa luovan niistä lähtökohdista, joista tarina versoo. Saba näet naitetaan 15-vuotiaana arkana tyttönä verivelan vuoksi paljon häntä vanhemmalle juopolle miehelle, ja he elävät pienessä kylässä, jossa perinteet hallitsevat arkea ja naisen kunnia on alati varjeltava aarre. Toisin kuin voisi luulla, tästä ei seuraakaan mitään sietämättömän kamalaa. Aluksi lapsivaimolla on vaikeaa, mutta lapsiluvun kasvaessa, iän karttuessa ja kommunismin tuomien muutosten myötä Sabasta tulee lopulta suvun matriarkka. Hän ei ole kohtalolleen lainkaan katkera.

Saban ratkaisut ovat kaunis esimerkki siitä, kuinka voi päättää olla tulematta onnettomaksi. Päätös on kuitenkin aivan erilainen kuin kerran aiemmin mainitsemani Charlotte Löwenskiöldin päätös. Siinä missä Charlotte on tahtova subjekti, joka tulee onnelliseksi omapäisyyttään, kaikkia kohtalokuvitelmia uhmaten, Saba on sitkeästi mukautuva, tyynesti kohtalonsa vastaan ottava ja silti vastuunsa kantava olento. En voi kuvitella moisen tyyneyden olevan mahdollista muuten kuin todella vankan, kyseenalaistamattoman kohtalonuskon ansiosta. Charlotte ja Saba siis päätyvät samaan martyrismistä kieltäytymiseen päinvastaisia teitä pitkin.

Tuo kuvako? Ostin kevään kunniaksi korkokengät.

Tarinoiden ymmärrettävyydestä

The European researcher faced with these narratives for the first time is, in my experience, easily perplexed: the jumble of seemingly unconnected and conflicting incidents does not appear to have a clear plot or to make up a meaningful series of events. Why is it that narratives whose every word is understood individually do not form a meaningful whole?

Luen edelleen Anna-Leena Siikalaa, tällä kertaa artikkelia "Understanding the narratives of the 'other'". Sen aloitus on minusta jännittävä kiistäessään kertomusten yleisinhimillisen ymmärrettävyyden. Kieltämättä kun Siikala kertoo tšuktšien ja korjakkien korppimyyteistä, tunnistan kyllä, että kyseessä on tarina, mutta yhtä kaikki koen olevani ulalla: "the creator hero Raven and his daughter travel in the body of a whale; the Raven which is swallowed by a wolf begins to hunt in its belly and and does not leave until softened by the prayers of the beast; a cannibal devours everything around him, and at last also himself; the Raven goes into a house which appears to be the body of his wife." Ja niin edelleen kuin missäkin hipin happotripissä.

Ajattelin nyt kuitenkin käyttää tätä Siikalan tekstiä vain aasinsiltana erääseen toiseen aiheeseen, jota olen viime aikoina eräiden keskustelujen ansiosta miettinyt: tarinoiden henkilökohtaiseen ymmärrettävyyteen. Olen kirjoittanut aiemmin erityyppisten selitystarinoiden herättämästä myötämielestä tai vastahankaisuudesta. Nyt puhun muusta. Jotkut perusasetelmiltaan ja roolihahmoiltaan tietyntyyppiset tarinat osuvat minuun paremmin kuin toiset. Tällaisia vetoavia tarinoita ja niiden variaatioita on tietysti lukuisia, ja saatan samastua hyvinkin toisistaan poikkeaviin, jopa keskenään ristiriitaisiin henkilötyyppeihin. Kuitenkin joillain tarinoilla on aivan erityinen merkitys. Ne ovat erityisen ymmärrettäviä.

Tunnistin vastikään Dickensiltä hyvin puhtaaksiviljellyssä muodossa yhden tarinatyypin, jonka huomaan herättävän minussa ristiriitaisia tunteita: se sekä vetoaa että hieman ärsytttää (todennäköisimmin tietysti juuri se vetoaminen ärsyttää). Käytännössä saman tarinan päähenkilöitä ovat David Copperfieldin Agnes Wickfield ja Bleak Housen Esther Summerson. He ovat kiistatta viktoriaanisen ihanteen mukaisen naisellisen vaatimattomuuden ja kainouden henkilöitymiä; hyvin järkeviä ja huumaavan epäitsekkäitä. Esther on sentään hieman inhimillisempi kuin Agnes, jonka tehtävänä David Copperfieldissä on olla puhdasverinen enkeli. Henkilöhahmo sinällään ei kuitenkaan riitä: tarvitaan tarina. Ihanteellinen hyvyys ajaa sekä Agneksen että Estherin surkeaan asemaan; hyvyyden on oltava itsensä vuoksi, ei palkinnon. Lopuksi joku muu tietysti pelastaa ja kaikki päättyy hyvin, mikä on sekä Agnekselle että Estherille valtava yllätys.

Tästä tulee jotenkin mieleen aikanaan sydäntäni hitaasti särkiessäni kirjoittamani huomautus itsen koulimisen tärkeydestä (kyllä, on se hieno biisi). Minusta on jännittävää tunnistaa vetoavia tarinoita enkä halua kieltää niitä millään tavalla. Haluaisin kuitenkin hahmottaa vetoavien tarinoiden vaikutuksia elämässäni ja suhtautumisessani toisiin – se tuntuu eettisesti tarpeelliselta, hyvältä. Tjaa, minkäköhänlaiseen surkeaan jamaan ajattelin ajaa itseäni juuri tällä ihanteellisen hyvyyden tavoittelulla?

Epätavallinen rakkaustarina

Charlotte oli kiiruhtanut pois sanomatta sanaakaan. Hän juoksi kuin takaa-ajettu sisään ja kiiruhti portaita ylös omaan huoneeseensa. Siellä hän heitti vaatteet yltään yrittämättäkään sytyttää tulta ja makasi sitten liikkumatta vuoteellaan tuijottaen pimeyteen.
"Nyt se on tehty", mutisi hän. "Karl-Artur on tappanut rakkauteni."
Se ei ollut onnistunut hänelle aikaisemmin. Hän oli loukannut sitä, halveksinut sitä, panetellut sitä, mutta kaikesta huolimatta se oli elänyt. Vaikka se ei ollut voinut nauttia ainoastakaan ystävällisestä katseesta, niin se oli sittenkin pysynyt elossa.
Mutta tämän jälkeen sen oli pakko kuolla.
Charlotte mietiskeli, miksi tätä, minkä Karl-Artur nyt oli tehnyt, oli vaikeampi kestää kuin mitään muuta. Hän ei voinut päästä siitä selvyyteen, mutta hän tiesi, että niin sittenkin oli laita.

Suomalainen terveydenhuolto osoitti sunnuntaina jälleen oivallisuutensa. Tarkoitukseni oli mennä katsomaan isoäitiäni sairaalaan, mutta päädyinkin hänen kotiinsa yöksi, sillä sairaalassa oli niin huutava pula potilaspaikoista, että hänet kotiutettiin niin huterassa kunnossa, ettei häntä uskaltanut jättää yksin. Illalla valvoin monta tuntia yksikseni, ja satuin poimimaan isoäitini kirjahyllystä Selma Lagerlöfin romaanin Pappilan kasvatti. Olin lukenut Lagerlöfiltä aiemmin vain Peukaloisen retket villihanhien seurassa – lyhennettynä suomennoksena tietysti – enkä siis tiennyt mistä hyvästä hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Nyt tiedän. Hain tänään kirjastosta koko sen trilogian, jonka toinen osa Pappilan kasvatti on, ja luinkin kirjat jo.

Nyt seuraa runsaasti juonipaljastuksia, joten jättäköön lukematta se, joka moisia pelkää.

Trilogian ensimmäinen osa, Karoliinin sormus, on romaaniksi lyhyt romanttinen kummitustarina. Kaksi jälkimmäistä osaa, Pappilan kasvatti ja Anna Svärd, liittyvät siihen vain löyhästi, mutta toisiinsa kiinteästi. Niiden keskushenkilö, joskaan ei päähenkilö, on nuori ja intomielinen pietistipappi Karl-Artur Ekenstedt. Kumpikin kirja on tarina naisesta, joka rakastaa häntä, tai oikeaastaan useammastakin häntä rakastavasta naisesta. Anna Svärd joutuu miehen kanssa naimisiinkin, mistä ei seuraa mitään erityisen onnellista. Kirjan lopussa onnelle annetaan mahdollisuus, mutta Lagerlöf ei kerro ymmärtääkö Karl-Artur tarttua siihen. Minuun kuitenkin vaikutti eniten Pappilan kasvatin sankaritar Charlotte Löwensköld ja hänen ehkä tavallinen, mutta kertomuksissa epätavallinen rakkaustarinansa.

Naiset Karl-Arturin ympärillä etupäässä jumaloivat häntä. Nuori pappi onkin harvinaislaatuisen lahjakas, nerokas ja jalo, herkkätunteinen ja vaikuttava, kuin kirkastettu; hän kykenee saattamaan alulle herätysliikkeenkin. Toisaalta hän on vaikutuksille altis ja helposti tyly, herkkäuskoinen, taitava selittämään toimensa itselleen parhain päin, ja piittaamaton siitä palvonnasta jota saa osakseen. Mitään tästä hän ei ole tasaisesti, hän ailahtelee hyvistä aikeista itsekkään julmiin päähänpistoihin, joiden julmuuden hän harvoin tunnistaa. Charlotte Löwenskiöld on ollut hänen kanssaan kihloissa viisi vuotta kun kihlaus purkautuu.

Kihlaus purkautuu koska Karl-Artur kokee Charlotten patistavan häntä piittaamaan maallisesta mammonasta (jotta he voisivat avioitua), mikä on täysin vastoin hänen haaveitaan köyhän pietistin vaatimattomasta elämästä. Tai ehkä se purkautuu koska Karl-Artur on mustasukkainen rikkaan patruuna Schagerströmin kosittua Charlottea. Tai loppujen lopuksi ehkä se purkautuu koska eräs Thea Sundler panettelee Charlottea ja Karl-Arturin mieli on altis hylkäämään morsiamen. Thea on yksi nuorta pappia jumaloivista naisista, mutta toisin kuin muut, hän osaa vedota Karl-Arturin heikkouksiin ja tarinan edetessä hänestä tuleekin miehen pahahenki.

Karl-Artur ja koko yhteisö syyttävät kihlauksen purkautumisesta Charlottea, eivätkä tytön yritykset korjata asiaa auta. Kirjan tarina on paikoin päätähuimaava, ja niinpä sulhaselleen mitä syvimmin uskollinen Charlotte on – osittain kai silkkaa sisukkuuttaan ja ylpeyttään – pian kihloissa patruuna Schagerströmin kanssa. Vaikka referoinkin kohtuuttoman pitkästi, en yritä selittää koko juonta sillä se olisi jokseenkin mahdotonta. Charlotte kuitenkin ottaa kaiken parjauksen kantaakseen ja lupautuu Schagerströmille ennen kaikkea siksi, etteivät ihmiset syyttäisi Karl-Arturia, josta on juuri tuloillaan herätysliikkeen kantava voima. Hän sietää senkin, että heidän riideltyään Karl-Artur ilmoittaa valitsevansa Jumalan johdattamana vaimokseen ensimmäisen vastaantulijan – ja kihlautuu oppimattoman mutta kauniin kaupustelijatytön Anna Svärdin kanssa. Myöhemmin Charlotten on jopa luvattava, että hän tosiaan menee naimisiin Schagerströmin kanssa, sillä se on ainoa keino säästä Karl-Artur koko sukunsa vihalta ja paljolta myöhemmältä katumukselta: mies on loukannut syvästi sairasta äitiään, joka tietysti palvoo poikaansa, eikä poika silti suostu menemään tämän luo. Yksin Thea kykenee taivuttelemaan hänet pyörtämään päätöksensä, ja palkaksi tästä toimesta Thea vaatii Charlotten tykkänään pois Karl-Arturin elämästä, naimisiin toisen kanssa.

Se mikä tässä hillittömän uhrautuvaisuuden kuvauksessa on epätavallista, on että tarina on Charlotten ja Schagerströmin rakkaustarina. Kukaan muu kuin lukija ei tietenkään tajua sitä kuin aivan kirjan lopussa, jossa nuo kaksi menevät naimisiin. Schagerström on leski, nuori vielä, mutta ollut leskenä monta vuotta. Hän ei kuvitellutkaan menevänsä uudestaan naimisiin menetettyään rakkaan vaimonsa, mutta sitten sattuma, outo päähänpisto ajoi hänet ensin kosimaan ja lopulta rakastumaankin Charlotteen. Hän tuntee Charlotten tekojen motiivit, ei kuvittele liikoja, ja suostuu lopulta naimisiin tämän kanssa vain koska tyttö sanoo niin tahtovansa.

Charlotte taas on menettänyt rakkaan Karl-Arturinsa ja lopulta, häidensä aattona, rakkautensakin tätä kohtaan. Alun sitaatin jälkeen Charlotte makaa vuoteellaan ja miettii sitä, kuinka laupias Karl-Artur on saanut selville entisen morsiamensa syyttömyyden, ja selittänyt sen sitten saarnassaan yksityiskohtaisesti kaikelle kansalle. Ja samalla kun tyttö huomaa rakkautensa kuolleen, hän tajuaa Schagerströmin ihmiseksi, joka ei "koskaan tappaisi sen ihmisen rakkautta, joka rakasti häntä". Tyttö miettii vielä loukkasiko Karl-Artur hänen ylpeyttään niin kuolettavasti aivan tahallaan, vai oliko sekin Thean tekosia – mutta sittenkin:

Jokseenkin yhdentekevää oli, kuka tähän oli syypää. Tänä hetkenä Charlotte tunsi yhtä suurta vastenmielisyyttä heitä kumpaakin kohtaan.
Hän makasi vielä jonkin aikaa voimattoman vihan vallassa. Kyynel vieri silloin tällöin hänen silmästään kostuttaen päänalusta.
Mutta Charlotten suonissa virtasi vanha ruotsalainen aatelisveri ja hänen sielussaan asusti aito ruotsalainen tahto, jalo, ylpeä tahto, joka ei välitä tappioista, vaan joustavana hyökkää uuteen taisteluun.
Äkkiä hän kohosi istualleen vuoteessaan ja iski nyrkillään lujasti toista kättänsä vasten.
"Luulkootpas vain", sanoi hän. "Sitä iloa en suo heille, että tulisin onnettomaksi avioliitossani."
Ja tehtyään tämän hyvän päätöksen hän laskeutui taas pitkäkseen ja vaipui uneen.

Ei Charlotte tietenkään ala tulisesti palvoa Schagerströmiä tai pitää sankarinaan samalla tavalla kuin hän on pitänyt Karl-Arturiaan. Mutta hän pitää päätöksensä ja tulee tämän kanssa erinomaisen onnelliseksi (mikä on Schagerströmille mieluisa yllätys). Lagerlöf on Jane Austeniakin hurjempi, sillä hän ei Pappilan kasvatin lopussa edes varmasti lupaa, että Charlotte vielä rakastuisikin mieheensä. Austenhan panee Marianne Dashwoodin samaan tapaan naimaan miehen, jota kohtaan hän tuntee vain ystävyyttä ja kiitollisuutta, mutta kertoo sentään sovinnaisesti, että nuori nainen lopulta rakastuu mieheensä kiihkeästi. Charlotten syvenevistä tunteista hyvää miestään kohtaan kerrotaan varmasti vasta Anna Svärdissä, eikä kyse silloinkaan ole mistään heittäytyvästä palvonnasta.

Jaksoin kirjoittaa tästä niin pitkästi siksi, että minusta martyrismistä ja fatalismista irrottautuminen on jaloa ja äärimmäisen romanttista.

Matkanjälkeistä

When we started for our drive the sun was shining brightly on Munich, and the air was full of the joyousness of early summer. Just as we were about to depart, Herr Delbruck (the maître d'hôtel of the Quatre Saisons, where I was staying) came down bareheaded to the carriage and, after wishing me a pleasant drive, said to the coachman, still holding his hand on the handle of the carriage door, "Remember you are back by nightfall. The sky looks bright but there is a shiver in the north wind that says there may be a sudden storm. But I am sure you will not be late." Here he smiled and added,"for you know what night it is."

Löysin pari päivää sitten dublinilaisesta kirjakaupasta viehkon teoksen, kokoelman Bram Stokerin novelleja. Se alkaa noin kymmensivuisella katkelmalla, jonka Stoker poisti Drakulasta ennen sen julkaisemista koska teosta piti lyhentää. Katkelmalle on annettu nimi "Dracula's guest" ja se on luettavissa esimerkiksi tuolla. Ymmärtääkseni katkelmaa ei ole suomennettu, joten sain päähäni valita sen toteuttaakseni kauan hautomani ajatuksen suomentaa jotain pieninä pätkinä blogissani. Aloitetaan yllä siteeraamastani alusta:

Suunnatessamme ajelullemme aurinko paistoi kirkkaasti Münchenin yllä ja ilma tulvehti varhaisen kesän riemukkuutta. Juuri kun olimme lähdössä liikkeelle, Herr Delbruck (maître d'hôtel Quatre Saisonsissa, jonne olin majoittunut) tuli avopäin alas vaunuille, ja toivotetuaan minulle hyvää ajomatkaa hän jätti vielä kätensä vaunujen oven kahvalle ja sanoi ajurille: "Muista palata pimeän tuloon mennessä. Taivas näyttää kirkkaalta, mutta pohjoistuulessa tuntuu väristys, joka kertoo myrskyn ehkä yllättävän. Mutta olen varma ettet viivy myöhään." Tässä hän hymyili ja lisäsi: "sillä tiedät mikä yö nyt on."

No, tuossa lienee vielä korjattavaa. Saatan jatkaa myöhemmin. Jäin kirjaan tartuttuani tuumimaan makuani, sitkeää viehtymystäni goottilaiseen kauhuun, juontaan alati toistavaan romanttiseen kirjallisuuteen kunhan se on vähintään noin sata ja mielellään kaksi- tai kolmesataa vuotta vanhaa, vampyyreihin, kuulaisiin neitoihin ja ah niin ärkyttäviin traagisiin kohtaloihin (joskin kaikki yleensä päättyy onnellisesti). Luin matkalla myös Anne Brontën The Tenant of Wildfell Hallia, ja ehkä suuri siksi, että Anne on aiheestakin se yleensä vaieten ohitettu Brontë, hänen kirjansa edustaa tätä jopa paheekseni nimettävissä olevaa genreä mitä oivimmin. Vain vampyyrit puuttuvat; Stoker-hankinnan kanssa kirjaostokseni ovat jokseenkin täydellinen kokonaisuus.

Epäkorrekti kirjoitus

'What, madam – what could be your reasons for refusing Sir Philip?'

'At last, there is another sensible question: I shall be glad to reply to it. Sir Philip is too young for me: I regard him as a boy: all his relations – his mother especially – would be annoyed if he married me: such a step would embroil him with them: I am not his equal in the world's estimation.'

'Is that all?'

'Our dispositions are not compatible.'

'Why, a more amiable gentleman never breathed.'

'He is very amiable – very excellent – truly estimable, but not my master; not in one point. I could not trust myself with his happiness: I would not undertake the keeping of it for thousands: I will accept no hand which cannot hold me in check.'

'I thought you liked to do as you please: you are vastly inconsistent.'

'When I promise to obey, it shall be under the conviction that I can keep that promise: I could not obey a youth like Sir Philip. Besides, he would never command me: he would expect me always to rule – to guide, and I have no taste whatever for the office.'

'You no taste for swaggering, and subduing, and ordering, and ruling?'

'Not my husband: only my uncle.'

'Where is the difference?'

'There is a slight difference: that is certain. And I know full well, any man who wishes to live in decent comfort with me as a husband must be able to control me.'

'I wish you had a real tyrant.'

'A tyrant would not hold me for a day – not for an hour. I would rebel – break from him – defy him.'

'Are you not enough to bewilder one's brain with your self- contradiction?'

'It is evident I bewilder your brain.'

'You talk of Sir Philip being young: he is two-and-twenty.'

'My husband must be thirty, with the sense of forty.'

'You had better pick out some old man – some white-headed or bald-headed swain.'

'No, thank you.'

'You could lead some doting fool: you might pin him to your apron.'

'I might do that with a boy: but it is not my vocation. Did I not say I prefer a master? One in whose presence I shall feel obliged and disposed to be good. One whose control my impatient temper must acknowledge. A man whose approbation can reward – whose displeasure punish me. A man I shall feel it impossible not to love, and very possible to fear.'

Sitaatti on kovin pitkä, mutten malttanut jättää mitään pois. Luin vastikään lopulta loppuun Charlotte Brontën Shirleyn, joka parani kovasti loppua kohti. Yllä olevassa katkelmassa varakas, nuori ja kaunis Shirley kiistelee setänsä kanssa annettuaan rukkaset aateliselle kosijalle. Keskustelu on kirjoitettu 1800-luvulla, jolloin nainen avioon astuessaan todella lupautui miehensä johdettavaksi. Niinpä Shirley voi mutkitta vaatia, että hänen tuleva miehensä kykenee johtamaan häntä: koska hän ei ole tasa-arvoisessa asemassa miehen kanssa, hänellä on oikeus tulla johdetuksi.

Shirley tuntee itsensä häkellyttävän hyvin, sillä hän on hädin tuskin yli kahdenkymmenen. Brontëhan oli kirjan kirjoittaessaan kolmissakymmenissä ja ehtinyt jo kokea opettavaisia sydänsuruja – Shirley lienee päässyt hyötymään Charlotten kokemuksista. Toisaalta voi olla, että Shirleyn aikalaisen oli helpompi puhua noin kuin sellaisen nykyään elävän naisen, jonka toiveet muistuttavat Shirleyn toiveita. Toive on nykyään paljon epäkorrektimpi kuin tuolloin. Ja toisaalta parisuhteessa ei nykyään oikein voi edellyttää oikeutta tulla johdetuksi – tasa-arvosta seuraa velvollisuuksiakin.

Puhun tietoisesti oikeudesta tulla johdetuksi. Tunnen ihmisiä jotka eivät kaipaa sitä, että heitä johdettaisiin. Uumoilen kuitenkin tuntevani paljon enemmän sellaisia ihmisiä, jotka ainakin jossain määrin sitä kaipaavat. Tunnistan tuon toiveen itsessänikin. Epämääräiset toiveensa onkin paras tunnistaa, muuten niistä voi seurata hirmuisuuksia.

Kuvasin kerran, vuosia sitten, vasta eroon päättynyttä parisuhdetta eräälle hyvälle ystävälleni. Kuvaukseni vastasi Shirleyn toteamusta he would expect me always to rule - to guide, and I have no taste whatever for the office. Valitus oli tietysti yksipuolinen ja epäreilu, mutta ystäväni vastasi siihen niin vahvasti mieleeni jääneellä kommentilla, että keskustelu kannattaa kuvata: heteroseksuaalisilta miehiltä odotetaan tuota jatkuvasti. Huomautus järkytti minua, sillä tajusin välittömästi kuinka totta se oli. Samalla tajusin, ettei mieheltä voi edellyttää yhtään sen suurempaa intoa ryhtyä dominoivaksi isähahmoksi kuin naiselta ryhtyä dominoivaksi äitihahmoksi. Totesin, että vaikka varoisin vastedes visusti joutumasta johtamaan ketään jatkuvasti, niin varoisin myöskin asettumasta kenenkään johdettavaksi, niin mukavalta kuin sellainen sopivasti annosteltuna tuntuukin.

Shirley muuten menee tietysti lopuksi naimisiin, niinhän tuonlaatuiset kirjat loppuvat. Hänen puolisonsa on tyyni ja vähäeleinen mies vailla yhteiskunnallista asemaa tai omaisuutta; Shirleyn entinen opettaja.

Keijunuket

Purenkohan edelleen alahuultani tuolla tapaa keskittyessäni johonkin? Tommi on viime aikoina kirjoittanut useita hyviä tekstejä. Uusin sai minut muistamaan, että pidin lapsena keijunukeista. Esine, jonka päällä nukke kuvassa seisoo, on joustavasta harsosta ja rautalangasta tehty perhonen, luultavasti hyvinkin reilun kaupan tuote. Nuken päässä olevan seppeleen lienen väännellyt tekokukista itse, mekon alkuperästä en osaa sanoa mitään.

Keijunuket olivat paljon barbeja parempia, sillä ne näyttivät lapsilta, mutta eivät pulleilta vauvoilta, ne olivat sopivan pieniä ja ne kävelivät normaalisti eivätkä varpaillaan niin kuin barbit. Nuket olivat periaatteessa tyttöjä, ja samaan lelusarjaan kuuluvat poikanuket olivat tyttöjä pienempiä ja palleroisempia, mikä oli tyhmää. Onneksi koska nuket tosiaan olivat lapsia, yhdestä lyhyttukkaisesta tuli vaatteet vaihtamalla kätevästi poika.

Kävin ensimmäistä kertaa yksin Helsingin keskustassa manguttuani uutta keijunukkea jonkin aikaa. Äitini antoi minulle nukkeen tarvittavat rahat, varmisti että tiesin mistä nuken saa ja lähetti minut ostamaan sen itse. Muistan olleeni yllättynyt äitini ratkaisusta ja iloisen jännittynyt päätyessäni seikkailemaan kaupungille yksin.

Yleensä vanhempani hyväksyivät lelut jotka halusin, ja niitä hankittiin kohtuudella makuni mukaan. Muistan vain yhden poikkeuksen: olisin halunnut violetin ja kruusatun barbin mekon, jonka näin myytävänä torilla. Äitini taisi pitää sitä kammottavan rumana eikä suostunut ostamaan sitä. Muistan mekon edelleen, ja luulen sen jääneen mieleeni juuri siksi, että ostamisesta ei kieltäydytty mistään hyvästä syystä vaan koska minun katsottiin valinneen väärin.

Olinkohan väärässä?

Tyttö oli Vera, itäkarjalainen opettaja. Valtauksen jälkeen hän oli ottanut kaksi toveriaan asumaan luokseen. Heti alusta asti tunsi Hietanen jonkilaista kainoa nöyryyttä Veran seurassa, eikä hän yksin kehdannut käydäkään, vaan otti aina Vanhalan ja Rokan moraaliseksi tuekseen. Eipä silti. Vera oli tyttö, jonka edessä melkein jokainen mies olisi tuntenut itsensä hieman epävarmaksi. Ensinkin hän oli harvinaisen kaunis nainen, ja lisäksi hän käyttäytyi rauhallisesti ja ylpeästi. Puhdaspiirteiset kasvot olivat ilmeikkäät, mutta samalla lujat ja ylimykselliset. Valloittajiin hän suhtautui hyväntahtoisesti, mutta ylhäältäpäin, kenties siitä syystä että hän oli vakaumuksellinen kommunisti, mutta varmasti ennen kaikkea siksi, että hän tajusi henkisen ylemmyytensä noiden kolmen toveruksen suhteen. Silti hän usein jutteli iloisesti heidän kanssaan ja tanssi mielellään.

Tajusin vasta toissailtana, että kyllähän Linnalta löytyy yksi naishahmo, joka ainakin vaikuttaa itsensä tiedostavalta, vapautta halajavalta ja viisautta tavoittelevalta ihmiseltä. Vera vain käväisee Tuntemattoman sotilaan tarinassa, mutta koko käväisynsä ajan hän vaikuttaa vaikuttavalta. Vaikka hän Hietasen silmissä on komunisminsa osalta "propagandan uhri", Linnan kertojanääni valitseekin sanan "vakaumuksellinen" – mikä ei kuulosta lainkaan uhriudelta. Vera tuntuu harkinneen ja päättäneen itse.

Paitsi vahva luonne, Vera on myös fyysisesti sekä kaunis että voimakas ja kykenevä:

Vera tanssi. Hän ei esiintynyt, vaan kaikesta näki, että hän tanssi vain itselleen. Koko hänen ruumiinsa eli musiikin pienimpiä vivahteita myöten ja nautti siitä jonkinlaisen hurmion vallassa. Kun tanssi loppui, hymyili hän hillitysti, aivan kuin sen aiheuttamasta sisäisestä tyydytyksestä.

Veran hahmo on ehkä liiankin säkenöivä. Silti: Vera vaikuttaa Linnan kirjoittamalta naishahmolta, joka tiedostaa itsensä ja kykenee johdonmukaiseen ja itsenäiseen ajatteluun, ja hyvin luultavasti myös kantamaan vastuun itsestään. Epäilen edelleen, että Linna on kirjoittanut riipivimmät esimerkkinsä vääränlaisista yrityksistä rakentaa omakuvaa juuri naishahmoilleen, mutta silti, keksinpähän yhden poikkeavan hahmon.

Väinö Linnan naishahmoista

Tyhmä nainen ei ole hauska, mutta viisas on hirvittävä ilmiö. Jos hän olisi syvällisesti viisas, voisi häntä sietää, muta kun näin ei ole koskaan laita, on hän vastenmielinen. Naisilla on ajatuksia, mutta niissä ei ole johdonmukaisuutta, ja sellaiseen härkäpäisyyteen ei mikään väite pysty. Ei ole ainoatakaan naisfilosofia, mutta tämä ei suinkaan johdu naisen sorretusta asemasta, vaan siitä, ettei naisellinen järki täytä filosofian ensimmäistä vaatimusta: johdonmukaisuutta. Naisen tulee olla vain älykäs, mutta ei muuta.

Luen Väinö Linnan esikoisteosta Päämäärä. Lieköhän tuo kertojanäänellä julistettu kohta yksi niistä syistä miksi hän ei elinaikanaan antanut ottaa kirjasta uusia painoksia? Myöhemmin hän ei sentään tainnut äityä aivan tuollaiseen... Selvennykseksi näin alkuun: Linna on mielestäni erittäin hyvä kirjailija. Hänen kirjojensa naishahmot eivät ole uskottavia eikä ainoakaan heistä ole vapautta halajava ja viisautta tavoitteleva ihminen. Se ei kuitenkaan tee Linnasta millään muotoa huonoa kirjailijaa, ainoastaan mieskeskeisen kirjailijan.

Ja kuitenkin olen kiinnostunut Linnan naishahmoista. Esimerkiksi Päämäärän hulluksi tuleva Tuovi on todella fasinoiva tapaus. Olen kirjoittanut hänestä ennenkin. Nyt mietin Tuovia ja muutamia muita Linnan naishahmoja tuon yllä olevan sitaatin valossa. Samalla mietin Linnan ihmiskuvaa yleisemminkin.

Niin Linnan kaunokirjallisesta tuotannosta kuin hänen esseistäänkin kuuluu toive vapaasta ihmisestä, joka kykenee ohjaamaan elämäänsä ja ottaa siitä vastuun. Tällainen ihminen ei tyydy vain turvallisesti olemaan "kunnon kansalainen", eikä hän ole sellainen miksi Linna eräässä Esseitä -kokoelman tekstissä kuvaa Lammiota ja Rokkaa, eli "tietämätön omasta olemassaolostaan". Ihanneihminen tajuaa itsensä, hänessä on hengen paloa, joka synnyttää halun ohjata elämää eikä ajautua, ja lisäksi hänellä on kyky jäsentää itsensä omassa ympäristössään, nähdä mikä on mahdollista ja mikä ei, ja pyrkiä päämääräänsä johdonmukaisesti. En muista, että Linna olisi kirjoittanut ainoatakaan naishahmoa, joka tulisi kovin lähelle tätä ihannetta. Pohjantähden Elina ehkä lähimmäs, mutta hänkin jää kauas.

Sen sijaan Linna on kirjoittanut monia karikatyyrimäisiä naishahmoja, jotka kertovat siitä, kuinka ihannetta ei saavuteta. Ensinnäkin laumoittain olemassaolostaan vain hämärästi tietoisia nöyriä fatalisteja tai näppäriä sopeutujia. Ja toiseksi, mikä on kiinnostavaa, muutaman todella kipeän itsensä jotenkin tajuavan ja sen seurauksena mielipuoleksi ajautuvan naishahmon. Ellen Salpakari tulee tietysti ensimmäisenä mieleen, mutta oikeastaan pidän Tuovia aivan yhtä kiinnostavana tapauksena.

Tuovi on yksinäinen, ruma ja köyhä tehtaantyöläinen, joka ajattelee maanisesti itseään. Hän ei pidä todellisuudesta, joten hän kuvittelee sen toisenlaiseksi. Kuvitelmissaan hän on itsenäinen ja onnellinen virkanainen. Hän säästää pienestä palkastaan rahaa ja ostaa hienon huonekalun, lepotuolin, todistaakseen, että maailma on hänen omakuvansa vaatimusten mukainen. Kuvitelma ja todellisuus eivät kuitenkaan voi olla lopulta kolaroimatta, ja törmäyksessä Tuovi menettää järkensä.

Tuovi siis kykenee hahmottamaan itsensä, hän ajattelee itseään herpaantumatta. Hän ei sopeudu eikä vaivu eläimen apaattisuuteen. Hän ei kuitenkaan kykene johdonmukaisesti tarkastelemaan itseään ja ympäristöään, käsittämään todellisia mahdollisuuksiaan tai luomaan suunnitelmaa, jonka avulla olojen parantuminen olisi mahdollista, saatika seuraamaan sellaista. Ei tietenkään, sillä Linnan kaikkitietävä kertojanäänihän julistaa johdonmukaisuuden mahdottomaksi jo Tuovin sukupuolen vuoksi.

Olen alkanut epäillä, että Linna on kirjoittanut riipivimmät esimerkkinsä vääränlaisista yrityksistä rakentaa omakuvaa juuri naishahmoilleen. Tuovi ei kykene johdonmukaisuuteen, joten muu kuin itsetiedoton sopeutuvaisuus on hänelle onnettomuus. Hän ei kykene kantamaan vastuuta itsestään ja haaveistaan, vaan hän rakentaa omakuvan, joka vaatisi maailman muuttuvan toisenlaiseksi kuin se on – muuttuvan Tuovin tekemättä mitään, sillä hän on kyvytön luomaan suunnitelmaa maailman muuttamiseksi ja seuraamaan sitä. Maailma ei muutu. Hulluksihan se saattaa.

Itsekeskeinen kummastelu

Käänsin ensin aika myöhäiseen saakka, sitten luin vielä hieman hutaisten Matti Sarmelan artikkelin "Mitä on kulttuuri-imperialismi" (joka vaikutti aika pöhköltä) ja aloitin Volter Kilven Kansallista itsetutkistelua. Kirjoittanen niistä myöhemmin, ainakin Kilvestä, mutta nyt kirjoitan ilmiöstä, johon törmäsin taas kerran lähdettyäni raitista ilmaa kaivaten yökävelylle.

Kävelin pitkin Vaasankatua kun viereeni ilmaantui miekkonen, joka kysyi varovasti saako kanssani jutella. Niin käy aika helposti jos liikun yksikseni; usein kyselijät ovat ulkomaalaisia, ja niin tämäkin. Hänen nimensä oli Jacob. Mikäs juttelussa, joten kiersimme korttelin ja juttelimme hetken verran. (Oli muuten jännää seurata kuinka tarkasti hän seurasi vastaantulevia humalaisia suomalaisia miehiä, arvatenkin arvioiden heittäytyvätkö he agressiivisiksi koska selvästi ei-suomalainen juttelee suomalaiselta kuulostavan tytön kanssa suomeksi.) Tapahtumassa ei ollut muuta erikoista kuin se, että Jacob oli tavattoman varovainen ja kohtelias ja selitti moneen kertaan, ettei missään tapauksessa tahdo tunkeilla. Ja se, mikä minua alkoi taas kerran kummastuttaa, on että tässä ei ole minulle mitään erikoista.

Kuulemastani ja lukemastani päätellen monet, jopa useimmat yksin ja jopa seurassa liikkuvat naiset kohtaavat vähän väliä kaikenlaista häiritsevää käytöstä: tuntemattomat miehet käyvät vaativiksi, epäkohteliaiksi, käsiksi tms. Tämä on taas kerran eräs minulla jokseenkin vieraista maailmoista. Voin laskea lievästikin epäkohteliaat ja lainkaan sopimattoman sinnikkäät lähestymisyritykset yhden käden sormilla. Haistatteluja tai haukkumasanoja en kuule käytännössä koskaan. Sen sijaan kun eksynyt iso mies tulee kysymään minulta tietä öisellä kadulla, hän aloittaa sanomalla pelokkaan oloisesti "Älä nyt vaan säikähdä". Sama kohteliaisuus ja hentoinen varovaisuus jatkuu jossain määrin jopa vaikka ihmiset tutustuisivat minuun.

Muuten tästä olisi järjetöntä kirjoittaa blogissa, jonka lukijoista vain pieni osa on tavannut minut, mutta kun sama näkyy täälläkin. Blogiini ei ilmaannu käytännössä koskaan asiattomia kommentteja, enkä koskaan saa solvaavia tai muuten asiattomia sähköposteja. En tietenkään kaipaa niitä, kuten en kaipaa ikävää käytöstä kadulla kulkiessanikaan, saatika tutuiltani, mutta tämä tuntuu hämmentävältä kun kuulee ja lukee muiden ikävistä kokemuksista.

Eräs ystäväni kertoi kuinka hänen tyttöystävänsä oli hieman turhautunut olemaan sellainen henkilö, että "miehet siistivät heti puheitaan kun hän tulee paikalle". Samastuin välittömästi. Se tuntuu joskus todella omituiselta, eikä minulla ole aavistustakaan mistä se johtuu.

Tilitän tyttöydestä

Seminaarihuoneessa on kuuma, ja me kaikki hymistelemme niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, että me olemme suuria tutkimuksentekijöitä, me tyttöhumanistit. Pilkuttamisesta voi narista, mutta asiasisältöön ei ole soveliasta puuttua. Se on varattu miehille, jotka loistavat ryhmässämme kuin sivistyksen soihdut. Kun valmistumme, ei liene epäselvää, keille laitoksen tutkijapaikat on lopulta varattu.

Koetan lukea aivan muuta, mutta olen tänään tehoton eikä Mozartkaan tunnu auttavan. Eksyin lukemaan Sudet tulevat -blogista Sirenin kirjoitusta We'll see how brave you are. Tuttua. Täysin sietämättömän, raivostuttavan, riipivän tuttua. Ei kuitenkaan siksi, että juurikaan itse toimisin noin, päinvastoin. Olen toki välillä passiivinen, mutta silloin silkkaa laiskuuttani. Useimmiten olen se rasittava, joka saattaa saada puhujan hermostumaan kärkkäillä kysymyksillään. En välttämättä suurissa luentosaleissa, sillä niissä kommentoinnissa on turhan usein kyse vain mieltymyksestä omaan ääneen; pienemmässä, keskustelulle otollisessa seminaariryhmässä sen sijaan lähes järjestään. Olen saanut useamman kuin yhden kanssani samaan seminaariin osallistuneen ihmisen hermostumaan täysin. Opponointi on iloni. Joudun pikemminkin hillitsemään kuin patistamaan itseäni.

Tämä puoli minusta ei kai tule useimmissa arjen tilanteissa erityisemmin esille. Kuitenkin muistan kuinka jo noin 7-vuotiaana nousin asuinalueellani järjestetyssä keskustelutilaisuudessa seisomaan ja kerroin kaupungin katu- ja puisto-osaston edustajalle näkemykseni suunnitelmasta avohakata metsä kotimme takana ja istuttaa kaadettujen tilalle uusia puita. (Huomautin, että leikin metsässä paljon, enkä leikkisi taimikossa ollenkaan yhtä mielelläni. Lisäksi kerroin arvelevani, että kun uudet puut noin 20 vuoden päästä olisivat täysimittaisia, haluni leikkiä metsässä olisi huomattavasti vähäisempi. (Metsää ei hakattu.))

Kyse ei ole siitä, etteikö minua hieman pelottaisi väittää julkisesti ja yksin vastaan, puuttua epäjohdonmukaisuuksiin, napista ja huomautella. Pelko vain ei ole minusta olennainen asia, siihen ei ole syytä kiinnittää huomiota. Enimmilläänkin se vain lisää puheenvuoroon hieman adrenaliinia. En siis oikein osaa samastua niiden kokemuksiin, jotka pitävät julkisesti puhumista jotenkin kauhistuttavana. Tämä eläytymiskyvyn puute yhdistettynä valistushenkisiin emansipaatiotoiveisiini saa minut välillä turhautumaan. En tiedä mitä voisin tehdä kun näen naisten istuvan vaiti vaikka heillä olisi sanottavaa.

En ole mielelläni kiintiönainen. Minua ottaa päähän tulla pyydetyksi jonnekin esiintymään tai kirjoittamaan sukupuoleni takia. Silti käytännössä olen tavan takaa kiintiönainen. Olen kuullut yllättävien ja yllättävän monien ihmisten tilityksiä siitä, kuinka vaikeaa naisia on saada osallistumaan tilaisuuksiin, joissa pitäisi puhua ja keskustella jonkinlaisena asiantuntijana. Jos kieltäydyn kun minua pyydetään johonkin, vahvistan tuota valituksen aihetta. Jos myönnyn, myönnynkö kiintiönaiseksi, siis olenko mukana vain tai edes merkittävästi sukupuoleni vuoksi? Jos ne seminaarien hiljaiset tytöt opettelisivat avaamaan suunsa, minun ei tarvitsisi miettiä tätä, sillä en enää saisi mitään etuja sen vuoksi, että olen nuorehko nainen ja silti halukas puhumaan.

Ceronetti, noidat ja kapusiinimunkit

Qualsiasi donna che rifiuti credenza nella magia è da fuggire assolutamente. uesta sinistra incredulità la si avverte in lei ancora prima che apra bocca o scriva qualcosa. È un fragile esprit fort che le solitudini flagellano inplacabilmente. è condannata a vivere come la strega, per avere rinnegato la stregoneria.

Jokaista naista, joka kieltäytyy uskomasta magiaan, tulee ehdottomasti karttaa. Tämä synkkä epäuskoisuus näkyy hänestä jo ennen kuin hän avaa suunsa tai kirjoittaa mitään. Kyseessä on hauras esprit fort, jota yksinäisyys piiskaa leppymättä. Koska hän on hylännyt noituuden, on hänet tuomittu elämään noidan lailla.

Ostin katukojusta käytettynä Guido Ceronettin mietekokoelman Pensieri del Tè. Luin ylläolevaa Villa Borghesea ympäröivässä puistossa, olutlasin äärellä, kesäisessä säässä. Nauroin ääneen samastumiselleni. Koska kovin harva tätä blogia lukevista osaa italiaa, suomensin.

Yksin matkustava nainen on Euroopan eteläisissä osissa edelleen anomalia. Yksin illalla ravintolassa ruokaa tilaava nainen vaikuttaa hieman omituiselta. Erään toisenkin täkäläisen erikoisuuden olin unohtanut: miesten käytöksen. Suomessahan koetetaan mahdollisesti vilkuilla (yleensä ei edes koeteta) niin, ettei vilkuiltava missään tapauksessa huomaisi katseita. Täällä katseet on tarkoitettu mahdollisimman näkyviksi. Kommenttejakin kuulee, mutta samalla on olennaista, että käytös pysyy asiallisena. Juttelemaan tulevat käyttäytyvät ystävällisesti eivätkä jää inttämään. Katseet ovat osa peliä, eivät uhkaavia.

Jatkan Ceronettin parissa.

La verginità virile come salute e non come anomalia e malattia è un idea sepolta (come tutte le idee sepolte, una idea piena di grandezza) tra maledizioni, risate e sofismi universitari.

Miehinen neitsyys terveytenä, ei anomaliana ja sairautena, on kirousten, naurun ja oppineiden sofismien saattelemana haudattu ajatus (kuten kaikki haudatut ajatukset, on se täynnä suuruutta).

Kävin tänään Santa Maria della Concezionen kapusiinimunkkien koristeellisella hautuumaalla. Se on kirkon kryptassa. Aika moni heistä lienee elänyt maailmassa, jossa Ceronettin kuvaama ajatus oli kaikkea muuta kuin haudattu.

Haave

Jospa nuorisomuotiin tulisi turnyyri. Kuvitelkaa pissis pusikossa nostamassa pyrstöään. Tämä tuli mieleen paluumatkalla viktoriaanisten naisten piknikiltä, jossa neidit olivat erittäin viehättäviä.

Muutan alkavalla viikolla takaisin vanhaan asuntooni, sillä vuokranantaja ei ollut saanut aikaiseksi sen vertaa, että olisi hankkinut uuden vuokralaisen viime lokakuun jälkeen. Sopii minulle. Saa myös ajattelemaan varakkuuden merkitystä.

Katson

And thou art now a spirit pouring
Thy presence into all,
The essence of the tempest's roaring
And of the tempest's fall.

Sain työn valmiiksi ja saan nyt ajatella muuta. Luen Emily Brontën runoja, ostin vasta kokoelman Poems of Solitude. Käytän oudosti vapautunutta aikaani näkemällä ja katsomalla ihmisiä ja asioita, joista pidän. Kiersin tänään tapaamassa ihmisiä ja sitten vihdoin ARS 06:n. Kohtasin enemmän mieleistäni kuin osasin arvatakaan. Eilen sain tain mukaani elokuviin; arvasin aivan oikein, että hän ymmärtäisi arvostaa supersankarielokuvia: Superman returns. Alan olla tyytyväinen ja tiiviistä työrupeamasta toipunut.

ARS:ssa silmäni kiinnittyivät paitsi Angelo Filomenon silkkisiin, Swarowski-kristalleilla koristeltuihin koruompeluksiin, myös muutamiin mieshahmoihin. Mark Raidperen video 10 miestä kosketti - kuinka ihmeellistä istua yksin pienessä huoneessa katsomassa kuinka minulle tuntematon mies rentoutuu kameran edessä kuin peilin, alkaa poseerata, hymyilee minulle mutta ohitseni, koettaa löytää asennon, jossa näyttäisi kauniilta; tai kuuluu kai sanoa komealta. En tiennyt keitä ja missä miehet olivat, näin vain tuon halun.

AES+F -ryhmä kuitenkin otti suuriin maalauksiinsa kuvauksellisuuden ja käytti nuoren pojan joskus pelottavan, järkyttävän kauneuden: yksityiskohta teoksesta Viimeinen kapina:


Oli maalauksissa tyttöjäkin, mutten saanut silmiäni irti noista nuorukaisista. Etenkään en yhdestä maassa maanneesta vaaleahiuksisesta, ehkä 16-kesäisestä pojasta, fotorealismia tavoitellen mutta renessanssin asetelmin. Huulet kevyesti raollaan, vartalo vielä lähellä lapsen virheettömyyttä, mutta vailla lapsen pyöreyttä, vailla palleroisuuden häivääkään. Enkeli. Tunnen murhetta kuullessani soimausta siitä, että ihmiset (miehet) katsovat pitkään nuoria tyttöjä, sillä jos siinä katsomiskokemuksessa on mitään vähääkään samaa kuin mitä koen nähdessäni joskus noita olentoja elävinä, niin en soisi katseita pois. Miksei niin häkellyttävän kaunista saisi katsoa? Tietääkö tuonikäinen kaunis poika miltä hän näyttää? Voiko tietää?

Myöhemmin tietää toki. Kuljin huomaten, toisin kuin aikoihin, ja pysähdyin katsomaan monenlaista – tämä Édouard Levén kuva (Haava, alla yksityiskohta) pysäytti aika pitkäksi aikaa. Voi, tokihan tuo olento tietää kauneutensa.



Kotimatkalla mietin katselemaani ja sitä, kuinka ja mihin katseeni oli tarttunut. Vihastuvatko miehet ryhmänä katseestani? Vihastuvatko jotkut? Minähän katson sukupuolitettua, estetisoitua, vaikka henkistettyä niin ruumiillisuuteen kiteytettyä miehistä kauneutta, miestä objektina.

Minusta on hämmentävää kuinka harvassa kuitenkin nuo täydelleen katseen kohteiksi asetetut mieshahmot ovat, ja ennen kaikkea kuinka harvassa ovat niiden – heidän – kauneutta ylistävät sanat. Kuinka loputtomasti on kirjoitettu naishahmon piirteiden kauneudesta, miksi niin vähän noista enkelinkaltaisen huimaavista olennoista, miksi niin vähän miehisen kauneuden lajeista?

Tämä ihmetys ilmaantui pintaan tieysti edellisen illan elokuvan vuoksi. Sen Atlas-, arkkienkeli Mikael- ja Messisakuviin kai sitten tarvittiin ohjaajaksi homo. Onhan siinä jotain naurettavaa, että miesvartalon kuvallisen ylistyslaulun esittämiseen vaaditaan kohteen katsojaksi ja kuvaajaksi mies.

Rakastettavuudesta

En voi millään ymmärtää biologista naista, joka yrittää olla maskuliininen. Miksi ihminen, jolle on jaettu voittajakortit, ei pelaa niillä vaan haluaa vaihtaa koko käden? Haluaako hän vaihtaa leiriä silkasta solidaarisuudesta tappiolle jääneitä miehiä kohtaan? Enkä nyt tarkoita hauiksiaan pullistelevaa möreä-äänistä Olgaa. Se tekisi asiat liian yksinkertaisiksi. Viittaan vienoon naiseen ja värisevään ääneen, joka — kuulenko oikein? — puhuu politiikasta, johtajista ja vastaavasta vulgaarista roskasta, johon ei alennu edes älykkömies. Puhun hyvinkin eteerisistä naisista, joille suorittaminen, kontrolli ja hallinta ovat tärkeämpiä kuin miehille konsanaan.

Aikamme sovinistimies on emansipaation sankari, joka karauttaa valkoisella ratsullaan avaamaan poliittisen vaikuttamisen keinot ja halun portit naiselle, tuolle avuttomalle olennolle.

Sitaatit ovat Jakke Holvaksen kolumnista "Lesbon tunnustuksia", joka löytyy Nuoresta voimasta 6/04. Holvaksen teksti jäi mieleen, kaivoin sen nyt esiin Tuija Pulkkisen Postmodernin politiikan filosofian seuraksi. Holvas pukee harvinaisen rehellisesti sanoiksi sen, että nainen on lähtökohtaisesti vapauden veljeyden ja tasa-arvoisuuden, siis julkisen alueen ulkopuolella, intiimin sisäänpäinkääntyneessä ja narsismiin taipuvassa maailmassa: "kun feminiinisyydestä on kyse, itseriittoisuus on timanttia".

Kirjoitin tästä taannoin. Holvas tuntuu liittävän rakastettavuuden tiettyyn narsismin ja itsetiedottomuuden yhdistelmään: itse on jotain katseltavaa, ihasteltavaa, sinällään kaunista, joka ei kaipaa muuta oikeutusta — ei toimijuutta ja uutta luovaa. Ei luonto ole avuton, luonto on itseriittoinen ja kaunis: "Feminiininen ei ole erilainen, vaan vieras, radikaalisti toinen." Holvas löytää luonnon ja kulttuurin välisen kuilun feminiinisyyden ja maskuliinisuuden väliltä, ja luonto, feminiininen, on tietysti rakastettava.

Naisen näkeminen avuttomana olentona (tämä on aina myös sitä, että nainen asettuu avuttomaksi olennoksi) on yksi versio tästä ajatuksesta: kulttuuri on naiselle vieras, sen alueella hän tarvitsee apua. Seksuaalisuus on jotain naisessa/luonnossa piilevää, joka miehen/kulttuurin tulee täydellistää. Holvas luopuu miehisestä tehtävästä ja jää kaipaamaan yhteyttä kadotettuun luontoon: "Mikä tekee meistä miehistä niin surullisia olentoja, ikuisesti melankolisia? Tiedostamattomalla tasolla — tällainen on todellinen tiedostamaton — me aavistamme, että seksuaalisuus on pohjimmiltaan lesbistä."

Minustakin näköalaton jankutus 'nainen on uhri, miehellä on valta' on turhanpäiväistä martyyrietiikkaa. Mielummin lähden liikkeelle Pulkkisen tiiviistä Foucault-luennasta: "Postmodernista otteesta seuraa tietoinen suhde valtaan, joka monille näyttää olevan vain jotakin pahaa ja rumaa ja anonyymien 'niiden' käsissä. Postmodernissa siihen huomioon, että valtaa on kaikkialla,ei liity kyynisyyttä. Päinvastoin, tämä oivallus avaa enemmän tilaa poliittiselle toiminnalle ja muutoksille."

Ei siis sitä, että hellyyttä voi herättää vain avuttomuudellaan, olemalla kasvamatta itsestään vastuun ottavaksi aikuiseksi. Ei vaikka olisi kuinka paljon ritareita, jotka karauttaisivat valkoisella ratsullaan avaamaan poliittisen vaikuttamisen keinot ja halun portit naiselle, tuolle avuttomalle olennolle. Siitä, ettei osaa eritellä ja ratkaista ongelmiaan itse, tosiaan palkitaan hellyydellä ja huolenpidolla, ritarillisella, isällisellä tai äidillisellä.

Mutta ei myöskään sitä, että surten kaivattaisiin menetettyä rakastettavaa itsetiedottomuutta, tai pyrittäisiin säilyttämään tai tuottamaan sitä. Ollessaan kiinnotavaa naistutkimus kiertää sitä kuinka naiseus ja intiimiys julkisuuden vastakohtana liitetään yhteen. Holvas ihmettelee miksi nainen, joka voisi olla riittävä ja täydellinen, objekti niin itselleen kuin muillekin, tahtoo astua banaalille julkisuuden alueelle, ryhtyä subjektiksi, tiedostavaksi toimijaksi, joka on aina kesken ja riittämätön, ei rakastettava sellaisenaan. Ihmetys on veikeä: eihän valinta edellä tapahtumaa. Vain toimija voi valita, luonto ei valitse, se vain on. Kun raja kulttuuriin on ylitetty, se on väistämättä ja peruuttamattomasti ylitetty, ja vaihtoehdoiksi jää riippuvuus, hyväksynnän hellyyden ja hoivan hakeminen olemalla avuton, tai itsenäisyyteen pyrkiminen.

Luonnon ja kulttuurin välisen eron haikailua ja nostalgista kaipuuta viattomaan luonnontilaan ei ole enää vähään aikaan otettu kovin vakavasti. Silti tästä haikailusta elää vahvoja jaotteluita arjessamme. Holvaksen teksti jäi mietityttämään minua siksi, että tunnistan ajatuksen rakastettavuuden ja sisäänpäinkääntyneen feminiinisyyden liittymisestä toisiinsa. Tunnistus on joskus tuntunut ahdistavalta, sillä tunnistan myös sen ikuisen melankolian, josta Holvas puhuu: luonnon äärettömästä intiimiydestä erkaantunut toimija ei voi olla haluttava tai rakastettava. Rakastettavuuden katoamisen tilalle nainen ei saa edes mahdollisuutta ryhtyä ritariksi, paitsi ehkä lesbona; kulttuurimme mielikuvituksen hahmovarastoon jää jäljelle aseksuaalisia, liki neutreja louhimaisia matriarkkahahmoja.

Tunnistamani melankolinen varmuus on kuitenkin ristiriidassa omien kokemusteni kanssa, sen miten näen toiset. Rakastettavuuden ja sisäänpäinkääntyneen itsetiedottoman feminiinisyyden välillä ei ole välttämätöntä kytköstä. Toimija, vieläpä toimija joka on ottanut vastuun itsestään ja tahtoo kantaa sen parhaansa mukaan, voi olla rakastettava, haluttava, toivottu; eikä vain auttajana, ritarina, isänä, äitinä. Kun Holvas sanoo, että "Mies ei koskaan ole ollut haluttava" en voi kuin väittää vastaan. Ehdottomasti on, eikä vain naiseen kohdistuneen halun peilinä tai hetkenä jolloin miehessä paljastuu feminiininen. Ehkä tämä ajatus auttaa kun koetan jäsentää uudestaan ajatuksiani rakastettavuudesta.

Virkkaan

Silvia, rimembri ancora
Quel tempo della tua vita mortale,
Quando beltà splendea
Negli occhi tuoi ridenti e fuggitivi,
E tu, lieta e pensosa, il limitare
Di gioventù salivi?

Sonavan le quiete
Stanze, e le vie dintorno,
Al tuo perpetuo canto,
Allor che all'opere femminili intenta
Sedevi, assai contenta
Di quel vago avvenir che in mente avevi.
Era il maggio odoroso: e tu solevi
Così menare il giorno.

Ostin vasta Ervastilta Leopardia, huolekkaasti kommentein varustetun kokoelman Canti. Tähän valitsemani katkelma on runosta 'A Silvia'. Silvia istuu toukokuisen tuoksuvassa ilmassa, syventyneenä käsityöhönsä. Tyynen tyytyväisenä hän odottaa mitä tulevaisuus on hänelle tuodakseen. Runoilija katsoo häntä tulevasta ajasta, jolloin Silvian lyhyt elämä on jo loppunut, muistelee tuota toukokuista päivää ja sitä, kuinka Silvian nuoret nauravat ja kuitenkin karttelevat silmät ihastuttivat häntä.

Käsityöhön syventyminen on mukaansatempaavaa. Virkkaaminen on addiktoivaa, sitä ei pidä aloittaa, sillä siihen jää koukkuun, kuten eräs Suomen parhaista taiteilijoista, Anu Tuominen, on sanonut. Nyt tuli mieleen myös Laterna Magicassa syksyllä näkemäni Virpi Vesanen-Laukkasen näyttely Leikin varjolla. Hän oli liimannut ja ommellut karkkipapereista häikäisevän, kimmeltävän prinsessamekon. Se olisi ollut hieman liian suuri minulle, ja helman laskokset peittivät muutaman neliömetrin lattiaa.

Taide joka käsittelee ja muistelee sitä, mistä Leopardi käyttää sanoja "opere femminili". Silmukka silmukalta, pisto pistolta ihmeellisellä intensiteetillä etenevä, mateleva työ. Taidonnäyte, ajan syöjä, ajatuksen nielevä, toistava, kaunis mutta vain salaa ehkä luova, jossain kuvion yksityiskohdassa. Ja Silvia istuu syventyneenä naisellisen siveään intohimoon, jossa ajan kuluminen näkyy vain pienten silmukoiden jonon kasvuna. Taide, joka puhuu tästä, muistelee jotain joka ei ole enää ulottuvilla.

Kun käsityöstä poistetaan sen oikeuttava käytännöllisyys, astutaan pois alueelta, jossa intohimo voi olla vain mieto ja oleminen on tyyntä odottelua. Runoilijan hurmaava lasta tai eläintä tyynessä miettimättömyydessään ja ajattelun yksinkertaisuudessaan muistuttava neito ei voi tietoisesti muuttaa arkeaan taiteeksi. Runoilija näkee kauneuden ja kirjoittaa runon Silviasta, joku myöhempi taiteilija näkee kauneuden ja virkkaa runoja käsitöiden ikuisesta toistosta. Silvian viehättävyys ja kauneus on itsetiedottomuudessa. Hän istuu melko tyytyväisenä siihen epämääräiseen tulevaisuuteen, joka hänen mielessään väikkyy. Odotusaika täyttyy pienistä silmukoista. Hän on kaunis.

Metsänvihreä villalanka solmiutuu sormissani silmukoiksi; silti en ole Silvia. En voi olla, objektin viaton ja amoraalinen kauneus on väistämättä poissa. Eräs ystäväni ihmetteli vuosia sitten miksi naiset tahtovat tulla subjekteiksi, kun mahdollisuus objektinaoloon on olemassa. Arvelen hänen nykyään ymmärtävän miksi — toisaalta minä ymmärrän hänen ihmetyksensä nykyään paremmin kuin tuolloin. Ehkä olen emansipoitunut siihen pisteeseen saakka, jossa voin kaiholla ajatella menetettyä mahdollisuutta: minä en koskaan voi olla tuolla tavalla kaunis.