Itsen kouliminen

Täytyy tehdä yhteiselämä muiden ihmisten kanssa mahdollisimman kitkattomaksi. Se on kullekin itselleen parhaaksi ja miellyttävintä muille. Oikut ja päähänpistot eivät saa johtaa yksilön elämäntapoja; ellei omatunto ja luontainen hienotunteisuus riitä niitä ohjaamaan, tarvitaan muita tekijöitä. [...]
Tahdikkuuden tulee ilmetä sekä eleissä että käytöksessä eikä yksinomaan puheessa ja keskusteluissa. Jo kadulla kulkiessa saattaa tehdä havaintoja huonosti kasvatetuista ihmisistä sen perusteella, miten he kävelevät, millaiset heidän liikkeensä ja katseensa ovat. Tahdittomuus voi olla synnynnäinen puute, mutta tahdikkuus on samalla myös ominaisuus, jota saattaa kehittää. Ihminen ei saa olla henkisesti ylpeä ja paatunut. Huomattavissa asemissa ja korkeissa viroissa olevien henkilöiden on ennen kaikkea oltava varovaisia ja tahdikkaita kaikissa puheissaan ja teoissaan. Tässä suhteessa suoritettava itsekasvatus on erittäin tärkeätä. Täytyy huomioida itseään, valvoa esiintymistään, hillitä itsensä kaikissa tilanteissa.

Olen lukenut vain työtekstejä, joten ei tule eufemiatettua. Päädyin kuitenkin juuri ajattelemaan jotain, josta tahdon kirjoittaa, ja kaivoin hyllystäni Jokaisen naisen kirjan vuodelta 1945, jonka Illuusiakin vastikään mainitsi. Sitaatit ovat vapaaherratar Elsa Von Bornin kirjoittamasta luvusta Tahdikkuus ja hyvä käytös.

Oikeastaan tahtoisin siteerata myös Anna Kortelaisen Levotonta naista, mutta kirja taitaa olla äidilläni (jolta sain sen joskus joululahjaksi) lainassa. Kortelainen puhuu 1800-luvun käytöstapavaatimuksista, joiden perustava sääntö etenkin naisten osalta oli omien ajatusten ja tunteiden hallinta ja hillintä sellaisiksi, että ne saattoi itse ajan moraalisääntöihin ja naiskuvaan tukeutuen hyväksyä. Rippiä ei siis tarvittu, odotettiin oletusten sisäistämistä ja itsen koulimista niiden mukaiseksi. Foucaultiakin voisi tähän lainata, mutta jospa jätän, osannette yhdistellä itse.

Koetan konkretisoida tapoja, joilla itseään voi koulia ajattelemaan ja tuntemaan oikein. Soitin äsken pianoa. Rispaantunut Real Bookini (sellainen laiton, aikanaan Pop-Jazz -opiston kirjaston tiskin alta ostettu) on täynnä onnettomia ruikutuksia. Kirjassa on sanatkin, joten soittaessani ja välillä laulaessanikin päädyn ajattelemaan tällaista, tällaista tai tällaista. Liika eläytyminen ei tee minulle hyvää, mutta käy kovin helposti. Jos tahdon koulia itseäni eroon alakulosta ja yksinäisyyteen käpertymisestä, minun ei tulisi antaa noiden laulujen saada otetta itsestäni. Ne kyseenalaistavat tapoja joilla tahdon ajatella.

Itsen kouliminen ei kai ole nykyisten laajalti päteviksi ymmärrettyjen käyttäytymistapojen mukaan kovin tarpeellista tai edes mahdollista. Kohtaan usein fatalistisen ajatuksen luonteen synnynnäisestä tietynlaisuudesta. Itsen kouliminen kävisi ihmisen luontoa vastaan, olisi inhaa omien tunteiden ja luontaisten, spontaanien ajattelutapojen alistamista ulkopuolelta asetetun järjen kahleen alle. Tunnereaktiot, vaikkapa alakulo, ymmärretään herkästi jotenkin aidommin omiksi kuin itsen koulinnasta seuraava hallittuus. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, etten ymmärrä miksi näin olisi. Totta kai monet tunnereaktiotkin ovat opittuja, se on helppo älytä kun tietää, kuinka aivan erilaiset asiat saavat eri kulttuureihin kasvaneet ihmiset vaikkapa loukkaantumaan ja kuinka eri tavoin loukkaantuminen käsitetään ja käsitellään.

En ollut menossa aivan tähän suuntaan, eksyin sivupolulle. Mietin miksi itsen koulimisen ajatus on saanut sen negatiivisen kaiun, joka sillä nykyään tuntuu olevan. Ehkä on niin, että koulinta sinänsä ja se muotti, jonka täyttämiseksi sitä on käytetty, menevät sekaisin. Eihän itseään tarvitse koulia nojautuen vaikkapa Elsa Von Bornin ihmiskuvaan. Etenkin naisten vastustaessa sitä pakkopaita-naiskuvaa, johon sopivaisuus on heitä kahlehtinut, on saatettu kieltäytyä koko itsen koulinnan ajatuksesta. On harmi jos näin on, sillä välineenhän voi ottaa omaan käyttöönsä.

Itseään voi halutessaan koulia nimen omaan eroon erilaisista opituista käsityksistä ihmisen luonnosta, ihmissuhteiden säännöistä, siitä kuinka tietyissä tilanteissa tulee käyttäytyä ja niin edelleen. Koetan tehdä niin, vaikka se välillä onkin väsyttävää. Olkoon, mikäs väsymyksessä. Ehkä minun ei tarvitse pelätä sitä alakuloista kauneutta, joka Billien lauluissa kuuluu, vaikken haluakaan ajatella näin.