Itsenäinen virkanainen

Virkanaiselle on usein ominaista eräänlainen hieno ja pidättyväinen suhtautuminen elämään. Hän on tottunut tulemaan toimeen omin voimin, eikä hän pidä oikeutenaan vaatia mitään muilta ihmisiltä. Hän ei pidä itseään esillä, ei helposti saa uusia tuttavia. Mutta tämä hieno suhtautuminen voi johtaa siihen, että hänen ystäväpiirinsä jää liian ahtaaksi, etä hän ei joudu tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka todella ymmärtäisivät häntä ja antaisivat hänelle arvoa.

Luin eilen vuoden 1945 Hopeapeilejä. Luin myös Uuden Suomettaren numeroita aivan 1900-luvun alusta sekä Lapuanliikkeen äänitorvea Ajan Sanaa vuodelta 1931. Ainakin jälkimmäisestä täytynee kirjoittaa oma eufemiatuksensa, mutta ensin Kersti Bergrothin kirjoitus "Virkanainen".

Vanhapiika muuttui jonain päivänä itsenäiseksi virkanaiseksi. Hän ei ollut enää ylimääräinen, vaan hyödyllinen yhteiskunnan jäsen, ja sellaisena häntä tuli kohdella. Jokaisen naisen kirjassa, joka sekin on julkaistu vuonna 1945, nimimerkki Leelia toteaa muutoksen edut:

Se aika on ollutta ja mennyttä, jolloin esimerkiksi muuan seurapiiriemäntä taputti Selma Lagerlöfiä olkapäälle, kun hän alkoi lähetä kahvipöytää, ja sanoi: "Rakas Selma, odotahan vähän, täällä on rouviakin, jotka eivät vielä ole ottaneet kahvia." Nykyään tuollainen suhtautuminen naimattomiin naisiin herättää yksinomaan hilpeyttä. Vanhapiika-nimitys kuuluu muinaisuuteen, ja nykyään käytettynä se on melkein aina vain todistus käyttäjänsä, rasittuneen, sorretun ja pienissä oloissa näivettyneen pikku rouvan alemmuuskompleksista.

Pikku rouvan alemmuuskompleksi johtuisi siitä, ettei hänen saavutuksensa, kituuttava avioliitto, ole lähelläkään ihanteellista päämäärää, joten sitä voi koettaa kirkastaa rinnastuksella täydelliseen epäonnistumiseen. Päämäärähän on täydellinen puoliso, liitto, perhe, koti, vartalo, kampaus ja asu. Itsenäisen virkanaisen astuminen vanhanpiian sijalle on ollut yritys määritellä uudestaan onnistuminen, tai edes sen ulkoiset merkit.

Yritys on vaikuttanut naurettavalta. Leelia ei puhu aivan totta sanoessaan vanhapiika-nimityksen kuuluvan menneisyyteen. Vuonna 1947 Väinö Linna kirjoittaa näin:

Hän oli sairaalloisen herostunut ja sanoi vihaavansa miehiä. Tämä oli kuitenkin vain teeskentelyä, jonka tarkoituksena oli peittää hänessä palava raivokas rakkaudenkaipuu. Hän käytti itsestään nimitystä itsenäinen nainen; tämän hän oli saanut "Eevasta" tai "Hopeapeilistä", jotka tunnetusti ovat "itsenäisiksi virkanaisiksi" itseään nimittävien vanhojenpiikojen mielilukemista.

Onnistumisen uudelleenmäärittely oli väkinäistä. Mietin löyhästikin norminmukaisen (avio)liiton ja perheen merkitystä statussymbolina tai onnistumisen merkkinä, niin monet tuntemani ihmiset juhlivat häitään tänä kesänä. Kuuntelin vastikään hupailevaa keskustelua poikaystävistä tai mahdollisista poikaystävistä saaliina, napattuina, kelpaavina vai eikö sittenkään kelpaavina, olentoina, joiden kanssa voi mahdollisesti toteuttaa selviön; pysyin vaiti.