16.6.05

Turhautunut parahdus

Valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta. Alaikäisyys on kyvyttömyyttä käyttää omaa järkeään ilman toisen johdatusta. Itseaiheutettua tämä alaikäisyys on silloin, jos sen syynä ei ole järjen puute, vaan päättämisen ja rohkeuden puute käyttää järkeään ilman toisen johdatusta. Sapere aude! Valistuksen tunnuslause on siis: Käytä rohkeasti omaa järkeäsi!

Ei, en lue paraikaa Kantia, poimin tuon sitaatin tekstistä "Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?" tähän muuten vain. Luen Levinasia, "Toisen jälki":

Haluamisessa Minä suuntautuu kohti Toista tavalla, joka kyseenalaistaa Minän suvereenin itse-identifikaation. Tarve on tuon identifikaation nostalgista ikävöintiä, ja tietoisuus tarpeesta on tuon identifikaation ennakoimista. Liike kohti toista, sen sijaan että se täydentäisi ja tyydyttäisi minut, vie minut tilanteeseen, joka yhtäältä ei koske minua ja jonka tulisi jättää minut välinpitämättömäksi: "mitä minä tästä kaleerista oikein etsin?" Mistä on peräisin kokemani järkytys, kun välinpitämättömänä kuljen Toisen katseen alla?

Kokeilin aikanaan käytännössä vaikka millaisia ir- ja arationalismin muotoja, mutta päädyin valistuksen kannalle. Tuntui siltä. Lisäksi tuntui ja tuntuu yhä väärältä erottaa tunne ja järki kahdeksi erilliseksi alueeksi. "Tuntuu siltä" on ainoa peruste jonka voin tässä antaa, sillä en tiedä mitään perustaa, jonka varaan rakentaa. Perustattomuus ei tunnu ongelmalta.

Kuitenkaan "tuntuu siltä" ei ole hyppäys villinä laukkaavan ja kyseenalaistamattoman tunteen varaan. Minustahan ei tunnu siltä, että tunne ja järki olisivat erilliset asiat. Tuntuu lujasti siltä, että kumpaakin on syytä lujasti kyseenalaistaa, erityisesti yhdessä, mutta miksei erikseenkin, jos siis osaa tehdä tuon erottelun. Minusta erottelu tuntuu epämääräiseltä ja turhalta.

Tuntuu siltä, etten tahdo itseaiheutettua alaikäisyyttä. Harva kai myöntää tahtovansa, mutta kun tunne ja järki käsitetään kahdeksi aivan erilliseksi kategoriaksi, suhteissa toisiin ihmisiin jäädään nähdäkseni usein haluttomiksi itsenäisyyteen. Tämä ei ole kylmyyden, itsekkyyden tai erakoitumisen puolustuspuhe. Erillisyyttä ei tarvitse raivolla puolustaa ja sen voi antaa liueta kadoksiinkin kun siltä tuntuu. Vaan tuntuu pahalta kun erillisyyden ja siis itsenäisyyden mahdollisuus hukataan, toisen ei anneta olla toinen.

Toisen kohtaaminen on järkyttävää. Miksi järkytyksen mahdollisuus pitää hukata tekemällä toisesta identifikaatioväline, jota ilman ei uskalleta olla?

Tunnisteet:

5 Comments:

Anonymous Nimetön said...

Suhde toiseen ravistelee, mutta myös vahvistaa identiteettiä. Se saa itsestä esille puolia, joita ei aiemmin tiennyt tai muistanut olevan olemassakaan. Tuoreen näkökulman löytäminen on (ehkä) mahdollista suhteessa toiseen. Tosin usein tuntuu siltä, että kohtaan toisessa vain itseni. Masentavaa, eikä kovin hedelmällistä.

18.6.05  
Blogger Veloena said...

Tuo nimetön kommentti on sairaan hyvä. Kyllä, eri ihmisten rinnastaminen saa niistä molemmista esiin puolia, jotka eivät muuten pääsisi esiin.

Se, että toinen on työkalu, ei tarkoita, että hän on vain työkalu.

Kysymys, miksi pitää identifioitua johonkin toiseen, eikä uskalla päästää irti, kuulostaa korvissani kysymykseltä, miksi pitää identifioitua kieleen ja käyttää sitä, eikä uskalla päästää irti. Kyllä jotkut ihmiset, tekniikat ja eleet ovat osa itseä yhtä tiiviisti kuin äidinkielikin.

Puhelakossa on vaikeaa olla puoltakaan tuntia, kirjoituslakosta nyt puhumattakaan.

26.6.05  
Blogger Eufemia said...

Veloena, puhumme ehkä erilaisista irtipäästämisen lajeista. En minä kuvittele voivani tehdä itsestäni maailmattoman autonomista olentoa enkä edes tahdo koettaa. En siis päästä irti lähelläni olevista ihmisistä, sillä he ovat aina lähelläni, vaikkeivat asiaa ehkä ajattelisi tai tietäisikään. Minä vain en tahdo, että tuo kiinnipitäminen käy läheisteni elämää rajoittavaksi. Niin saatan ehkä kohdata jonkun toisenkin kuin itseni. Välillä tosiaan tuntuu siltä, anonyymi, että se on harvinaista.

27.6.05  
Blogger Veloena said...

Niin ajattelinkin, koska sellainen projekti olisi tietysti mahdoton.

Mutta on hirvittävän vaikeaa olla vaikuttamatta toisiin. Olen käyttänyt elämästä vuosia sanoen ihmisille, ettei heidän kannata tulla liian lähelle eikä ainakaan kiintyä, koska en halua tehdä heitä onnettomiksi. Vaikka koettaa olla näkymätön ja sopuisa ja sanoa aina: "Ajattele mitä tahdot, älä mitä minä haluaisin", ihmiset silti ajattelevat sitä ja tulevat lähelle.

Se on oikeastaan se kaikkein järkyttävin seikka: tajuta, että ne ovat huolestuneita, ja itkevät ja nauravat saatuaan tartunnan siitä, mikä oman kehon sisällä riehuu. Eivätkä ne kuuntele, kun niille sanoo, että ottakaa etäisyyttä, kun olen tällainen susi.

Tai ainakin, se minua jaksaa järkyttää kerta toisensa jälkeen.

Eufemia, tämä on hyvä keskustelu. Toivottavasti se ei ahdista sinua. Tai turhauta.

27.6.05  
Blogger Eufemia said...

En turhaudu turhan helposti, tai en ainakaan pitkäksi aikaa. Tuonkaan turhautuneen parahduksen aikaan saanut asia ei enää kalva, vaikka hieman murehduttaakin.

Kyllä se riittää, että sanon etten tahdo toisten ohjaavan itseään minulla, muutahan en voi tehdä. Sanomisen jälkeen valinta on muiden, minun tehtäväni on vain pysyä sanassani parhaani mukaan. Voin joskus päättää tehdä sellaista, jota en muuten välttämättä tekisi, mutta jonka tiedän tai toivon ilahduttavan jotakuta toista. Kunhan muistan, että olen itse valinnut, eikä toinen ole valinnastani vastuussa. Hän ei ole velvoitettu ilahtumaan. Samoin toinen voi kokea jonkun minun tragediani. En voi käskeä hänen olla kokematta sitä; sen sijaan voisin opetella luottamaan siihen, että hän on ottanut kokemuksesta osan harteilleen tietoisesti, haluamatta muuta.

Totta, hyvä keskustelu.

27.6.05  

Lähetä kommentti

<< Home