Tuskasta

First, the functionalist, on the one hand, takes mental states to be real internal states of an organism with causal powers; for an organism to be in pain is for it to be in an internal state (e.g., a neurobiological state for humans) that is typically caused by tissue damage and that in turn typically causes winces, groans, and escape behavior. The behaviorist, on the other hand, eschews talk of internal states in connection with mental states, identifying them with actual or possible behavior. Thus, to be in pain, for the behaviorist, is to wince and groan or be disposed to wince and groan but not, as the functionalist would have it, to be in some internal state that causes winces and groans.

Muistan ähkyneeni ja voihkineeni ennenkin näin ja tunteneeni samankaltaista halua paeta. Sitaatti on Jaegwon Kimin teoksesta Philosophy of Mind, jonka olen saattanut kahlata läpi johonkin tenttiin joskus aiemminkin. Samoja asioita olen ainakin kahlannut, ja koska esimerkeissä puhutaan aina kivusta, en nyt kykene edes niiden avulla arvailemaan olenko lukenut tämän kirjan vai jonkun toisen samanmoisen. Tuskastun ja turhaudun. Koetan ymmärtää missä yhteydessä nämä kysymykset ovat olennaisia tai voivat tuntua innostavilta. En tavoita.

En ole enää yhtä raivopäinen kuin muutamia vuosia sitten, jolloin siteerasin seminaarissa Hugo Ballin runon Karawane väittääkseni esimerkin avulla jotain umpikajahtanutta kielikäsitystä vastaan. Seminaarin vetäjä olisi tahtonut keskeyttää minut, mutten keskeyttänyt vaan luin runon kokonaan. Väitän edelleen, että runo on ymmärrettävä ja hyvin nimetty, ja samalla mahdoton käsitellä monille yrityksille määritellä kieli.

Vaikka olen sittemmin rauhoittunut, turhaudun kun en ymmärrä millä tapaa mielenfilosofia (kuten sitä Helsingin yliopiston filosofian laitoksella tai vaikkapa tässä Kimin kirjassa opetetaan) on kiinnostavaa ja mikä motivoi jankkaamaan siitä, millä vaikkapa puhe kivusta pitäisi korvata jottei tarvitsisi puhua kivusta. Mitä saavutetaan sillä, että kun jonkin asian täydellinen määrittely tuntu mahdottomalta, koetetaan keksiä kiertoteitä, joilla asiasta päästään puhumasta? Vai olenko ymmärtänyt kokonaan väärin mitä tässä ajetaan takaa?

Kirjoitin tämän muustakin syystä kuin purkaakseni tuskastustani ja myhäilläkseni sille. Toivon, että lukijoiden joukossa on joku, joka on edennyt analyyttisessä mielenfilosofiassa pakollisia alkeita pidemmälle, ja joka osaa kertoa minulle mikä häntä aiheessa viehätti. Mikä saa sen tuntumaan tärkeältä? Onko kyseessä makukysymys, se että joku pitää tällaista kauniina? Onko vaikkapa yllä kuvatun kaltainen funktionalismi vaikuttanut muuhunkin kuin jankkauksen jatkumiseen? Tällähän voi olla paljonkin väliä vaikkapa joidenkin tieteenfilosofisten kysymysten ja siten metodiratkaisujen kannalta. Tämä saattaisi saada aiheen näyttämään silmissäni kiinnostavammalta. (Tunnen paljon paremmin humanistisiin tieteisiin kuin luonnontieteisiin liittyvää metodimietintää, ja esimerkiksi väitteen ajattelun paikallisuudesta yhteys sekä kääntämisen ongelmiin että nationalismin historiaan lisää minusta aiheen kiinnostavuutta huomattavasti, erittelyllä on ajattelun ilon lisäksi poliittista väliä.)

Auttakaa minua jos voitte. Kertokaa mikä saa suhtautumaan intohimoisesti analyyttisen mielenfilosofian kysymyksiin. Jos en osaa edes kuvitella mikä muu kuin viimeisen tentin läpäisy tähän voi motivoida, lukeinen on tervanjuontia.