22.6.05

Pian juhannus

Varastin kaksi päivää ja päädyin Lahteen.

Olen samaa mieltä siitä, että jos kirjoittaminen on aivan kauheaa, niin kannattaisi lopettaa se ja ryhtyä vaikkapa kävelemään vetten päällä. Olen kuitenkin yhä epävarma siitä, uskallankohan koskaan koettaa suomentaa sellaista tekstiä, johon olen rakastunut. Voin kääntää arvostamaani ja sellaista, joka kiinnostaa, mutta miten ne uskaltavat, ne suomentajat, jotka ottavat tekstin, johon ovat rakastuneet, ja alkavat kääntää? Ehkä olen kymmenen vuotta vanhempana valmis siihen: Seisahdun, sillä jokin on muuttunut. Uskallan koskea, vääntää, luottaa rakastuneeseen tulkintaani? Ehkä joskus, mutta vielä en käännä kuin sellaista, joka saa lähinnä arvostelukykyni ja uteliaisuuteni herkistymään.

Nurmikolla istuessaan voi polttaa ohuen valkean rannun päälaella, jakauksen. Päivä on suonut lämpöä ja korventavan läpitunkevaa kesävaloa, ja iltapäivä paljastaa vammat. Illanviettoonkin livahdamme istumaan, mutta uupumus ajaa pian takaisin pyöränselkään. On jo viilenevää, kun ylitän rouskuvan soratien. Väsyttää.

Nevanlinna puhuu mielensä henkilöhahmoista, joista aina jonkun ääni on vahvin kommentoija ja kriitikko kun hän kirjoittaa. Tutun tuntuinen kuvaus. Ehkä siksi en uskalla (vielä?) kääntää tekstiä, johon olisin rakastunut, etten luota niiden hahmojen arvostelukykyyn, joiden äänet rakastamaani lukiessani nousevat läpitunkevimmiksi? Luotan enemmän Maijapoppasiin ja muihin teräviin ja itsenäisiin. Kuitenkin muitakin ääniä on ja kuuntelen niitä. Vaikka salaakin, piilossa koko siltä maailmalta, jonka edessä on seistävä ja esitettävä yksilöä, joka osaa ja tietää, jolla on mielipiteitä ja asenteita erilaisiin ilmiöihin. En oikeastaan ole tuota mieltä: kyse ei ole esittämisestä eikä pakosta vaan vastuullisimpien hahmojen voimasta. Tottahan ne ovat sanavalmiimpia ja tulevat siksi hallitseviksi kun on sanottava ja tehtävä.

Olin pyytää puheenvuoron kun puhuttiin kääntämisestä ja taas kun puhuttiin gastronomisesta suhteesta kieleen, mutta jätin tekemättä. Turhaa häveliäisyyttä. Jos tulisi maailmanloppu, jäisikö meistä kuitenkin jotain jos yksi kirja jäisi? Entä jos jäisi yksi blogi? Onko silloin enää mitään väliä sillä, kuinka huono se ainoa jäljelle jäänyt on? Jos tämä on viimeinen asia, minkä näet, jaksat katsoa. Blogeja tarjottiin esimerkiksi reality-tv:tä muistuttavasta kirjoittamisen lajista.

Ajatukset harhailevat paahteessa, hymyilen joka kerta kun joku kiistää tavallisimmat kuvaukset rakastamisesta ja puhuu siitä, kuinka monella tavalla sen energia-alueen voi käyttää ja täyttää, josta käytetään sanaa rakkaus. Siirryn nurmelle tammien alle. Kauempana, metsän rajassa, nurmikon tiivis vihreys kevenee pihtojen ja kuusten varjoissa. Vaikka tuskinpa siellä mitään pihtoja oikeasti on. Pyöräillessäni näen pikkutien vierellä kumpupilveileviä syreenejä. Valkoiset kukat keräävät illan hämärästä vielä valoa, ja maahan pudonneet terälehdet lisäävät heijastusta. Tarvitseeko minun tietää puiden ja kukkien nimet, ja jos, niin miksi tarvitsee? Puun alle tullessaan yllättyy. Puu ottaa suojaansa, jonka olemassaoloa ei välttämättä huomaa ennen siihen astumista. Lepään hetken omenapuun alla, oksat lähenevät maata. Omakotitalon piha paisuu puistoksi, muuttuu satukirjan kuvitukseksi ja kuninkaanlinna näkyisi jos kääntäisin päätäni. Puistossa on satanut omenankukkia, valkeat terälehdet täplittävät sammaloituneita kiviportaita. Lidia Postman piirtämät keijukaiset ilkkuvat minua korsien takaa kurkkiessaan. Väitetään että lapsi tietää ja näkee salatun kauneuden, pitäisikö minun siis olla liian vanha nähdäkseni keijuja ja pitääkseni kortteita vähän pelottavina? On kasveja, joiden kauneutta en osaa heti nähdä, vaan minun on tarkennettava katsettani huomatakseni, mutta kortteita en osaa katsoa välinpitämättömästi.

Junan ikkunasta näkyy pilviä ylhäällä, niistä on näemmä vedelty siveltimellä osia kiemurtaviksi huiskauksiksi iltataivaalle. Tulen kotiin, pianon koskettimet ovat valkeat. Nyt haluaisin soittaa, mutta siihen on liian myöhä.

Varastinko minä sunnuntain ja maanantain vai tiistain ja keskiviikkoa? Kiitos Karri ja muut. Valoisaa juhannusta.

1 Comments:

Blogger KK said...

Vau. Hämmentävä kokemus. Kerta kaikkiaan häkellyttävä. Ensimmäiset kaksi huomasin, mutten tajunnut. Kolmannen kohdalla oli pakko käydä Uusissa varmistamassa. Hieno teksti. Jos tämä on tulos, olisi näemmä sittenkin kannattanut lähteä Mukkulaan. Juhannusta!

23.6.05  

Lähetä kommentti

<< Home