Kaksi kaunista yhessä

Astuin, astuin aian viertä,
kuunnellen kujan pereä;
näin sulassa suuren sorsan,
joen suussa jouhisorsan.
Läksin luokse suuren sorsan,
menin luoksi marjalinnun;
läksin haapanan haluhun,
jouhilinnun joutelohon.
Suot oli kaikki soslehessa,
iljenessä ilman rannat.
Sotkin suota soslehista,
jäätä järvenrannallista,
iljenellä itkusilmin,
riettasilmin riittehessä,
jäläsilmin jäätä myöten.
Tulin luoksi jouhilinnun,
pääsin luoksi marjalinnun,
jouhisorsan joutelohon,
haapanan halaeluhun.
Kaks' oli kaunista yhessä,
kalevaista kasvokkaha,
soriaista suuksekkaha,
kahen päivän pääksekkähä,
otavaiset otsakkaha.
Kuu se kullalle kumotti,
hopialle päivä hohti;
puut kaikki punalle paistoi,
salot siintivät sinelle;
metsä meelle haiskahteli,
ahovieret viertehelle,
meiän kahen kauneutta,
kahen sorsan suoseutta,
aholinnun armautta,
makeutta marjalinnun.

Otin Kantelettaren ilokseni työvuoron hiljaisuuteen. Jouhisorsa, haapana. Ei vielä ole syksy, vaan punervat lintujen päät, riite ja iljenne puhuvat siitä mitä on muutaman kuukauden päästä. Mutta metsä ja ahovieret tuoksuvat, suon soslehet ja järvenrannan jäät unohtuivat, lämpenikö yllättäen? Eikö sorsa muka ole marjalintu tai aholintu? Olkoon, voi ollakin.

Ehkä riite onkin keväistä, tapaan lintuni järven sulassa enkä malta olla rikkomatta jalkojani, riettasilminkö muka vai kuljinko itkusilmin? Miten minä muka osaisin sen enää muistaa ja onko sillä väliä miten ja mikä milloinkin? Olkoon metsät punaisia, salot sinisiä ja auringonvalo hopeista; ehkä olivatkin. Siitä voisi maalata, mutta tuoksut jäisivät kuvasta, harmi. Voisi maalata iholle, mutta silloin kuvaa ei voisi ottaa ilokseen siihen aikaan jolloin riite taas kulkee yössä.