15.4.08

Epätavallinen rakkaustarina

Charlotte oli kiiruhtanut pois sanomatta sanaakaan. Hän juoksi kuin takaa-ajettu sisään ja kiiruhti portaita ylös omaan huoneeseensa. Siellä hän heitti vaatteet yltään yrittämättäkään sytyttää tulta ja makasi sitten liikkumatta vuoteellaan tuijottaen pimeyteen.
"Nyt se on tehty", mutisi hän. "Karl-Artur on tappanut rakkauteni."
Se ei ollut onnistunut hänelle aikaisemmin. Hän oli loukannut sitä, halveksinut sitä, panetellut sitä, mutta kaikesta huolimatta se oli elänyt. Vaikka se ei ollut voinut nauttia ainoastakaan ystävällisestä katseesta, niin se oli sittenkin pysynyt elossa.
Mutta tämän jälkeen sen oli pakko kuolla.
Charlotte mietiskeli, miksi tätä, minkä Karl-Artur nyt oli tehnyt, oli vaikeampi kestää kuin mitään muuta. Hän ei voinut päästä siitä selvyyteen, mutta hän tiesi, että niin sittenkin oli laita.

Suomalainen terveydenhuolto osoitti sunnuntaina jälleen oivallisuutensa. Tarkoitukseni oli mennä katsomaan isoäitiäni sairaalaan, mutta päädyinkin hänen kotiinsa yöksi, sillä sairaalassa oli niin huutava pula potilaspaikoista, että hänet kotiutettiin niin huterassa kunnossa, ettei häntä uskaltanut jättää yksin. Illalla valvoin monta tuntia yksikseni, ja satuin poimimaan isoäitini kirjahyllystä Selma Lagerlöfin romaanin Pappilan kasvatti. Olin lukenut Lagerlöfiltä aiemmin vain Peukaloisen retket villihanhien seurassa – lyhennettynä suomennoksena tietysti – enkä siis tiennyt mistä hyvästä hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Nyt tiedän. Hain tänään kirjastosta koko sen trilogian, jonka toinen osa Pappilan kasvatti on, ja luinkin kirjat jo.

Nyt seuraa runsaasti juonipaljastuksia, joten jättäköön lukematta se, joka moisia pelkää.

Trilogian ensimmäinen osa, Karoliinin sormus, on romaaniksi lyhyt romanttinen kummitustarina. Kaksi jälkimmäistä osaa, Pappilan kasvatti ja Anna Svärd, liittyvät siihen vain löyhästi, mutta toisiinsa kiinteästi. Niiden keskushenkilö, joskaan ei päähenkilö, on nuori ja intomielinen pietistipappi Karl-Artur Ekenstedt. Kumpikin kirja on tarina naisesta, joka rakastaa häntä, tai oikeaastaan useammastakin häntä rakastavasta naisesta. Anna Svärd joutuu miehen kanssa naimisiinkin, mistä ei seuraa mitään erityisen onnellista. Kirjan lopussa onnelle annetaan mahdollisuus, mutta Lagerlöf ei kerro ymmärtääkö Karl-Artur tarttua siihen. Minuun kuitenkin vaikutti eniten Pappilan kasvatin sankaritar Charlotte Löwensköld ja hänen ehkä tavallinen, mutta kertomuksissa epätavallinen rakkaustarinansa.

Naiset Karl-Arturin ympärillä etupäässä jumaloivat häntä. Nuori pappi onkin harvinaislaatuisen lahjakas, nerokas ja jalo, herkkätunteinen ja vaikuttava, kuin kirkastettu; hän kykenee saattamaan alulle herätysliikkeenkin. Toisaalta hän on vaikutuksille altis ja helposti tyly, herkkäuskoinen, taitava selittämään toimensa itselleen parhain päin, ja piittaamaton siitä palvonnasta jota saa osakseen. Mitään tästä hän ei ole tasaisesti, hän ailahtelee hyvistä aikeista itsekkään julmiin päähänpistoihin, joiden julmuuden hän harvoin tunnistaa. Charlotte Löwenskiöld on ollut hänen kanssaan kihloissa viisi vuotta kun kihlaus purkautuu.

Kihlaus purkautuu koska Karl-Artur kokee Charlotten patistavan häntä piittaamaan maallisesta mammonasta (jotta he voisivat avioitua), mikä on täysin vastoin hänen haaveitaan köyhän pietistin vaatimattomasta elämästä. Tai ehkä se purkautuu koska Karl-Artur on mustasukkainen rikkaan patruuna Schagerströmin kosittua Charlottea. Tai loppujen lopuksi ehkä se purkautuu koska eräs Thea Sundler panettelee Charlottea ja Karl-Arturin mieli on altis hylkäämään morsiamen. Thea on yksi nuorta pappia jumaloivista naisista, mutta toisin kuin muut, hän osaa vedota Karl-Arturin heikkouksiin ja tarinan edetessä hänestä tuleekin miehen pahahenki.

Karl-Artur ja koko yhteisö syyttävät kihlauksen purkautumisesta Charlottea, eivätkä tytön yritykset korjata asiaa auta. Kirjan tarina on paikoin päätähuimaava, ja niinpä sulhaselleen mitä syvimmin uskollinen Charlotte on – osittain kai silkkaa sisukkuuttaan ja ylpeyttään – pian kihloissa patruuna Schagerströmin kanssa. Vaikka referoinkin kohtuuttoman pitkästi, en yritä selittää koko juonta sillä se olisi jokseenkin mahdotonta. Charlotte kuitenkin ottaa kaiken parjauksen kantaakseen ja lupautuu Schagerströmille ennen kaikkea siksi, etteivät ihmiset syyttäisi Karl-Arturia, josta on juuri tuloillaan herätysliikkeen kantava voima. Hän sietää senkin, että heidän riideltyään Karl-Artur ilmoittaa valitsevansa Jumalan johdattamana vaimokseen ensimmäisen vastaantulijan – ja kihlautuu oppimattoman mutta kauniin kaupustelijatytön Anna Svärdin kanssa. Myöhemmin Charlotten on jopa luvattava, että hän tosiaan menee naimisiin Schagerströmin kanssa, sillä se on ainoa keino säästä Karl-Artur koko sukunsa vihalta ja paljolta myöhemmältä katumukselta: mies on loukannut syvästi sairasta äitiään, joka tietysti palvoo poikaansa, eikä poika silti suostu menemään tämän luo. Yksin Thea kykenee taivuttelemaan hänet pyörtämään päätöksensä, ja palkaksi tästä toimesta Thea vaatii Charlotten tykkänään pois Karl-Arturin elämästä, naimisiin toisen kanssa.

Se mikä tässä hillittömän uhrautuvaisuuden kuvauksessa on epätavallista, on että tarina on Charlotten ja Schagerströmin rakkaustarina. Kukaan muu kuin lukija ei tietenkään tajua sitä kuin aivan kirjan lopussa, jossa nuo kaksi menevät naimisiin. Schagerström on leski, nuori vielä, mutta ollut leskenä monta vuotta. Hän ei kuvitellutkaan menevänsä uudestaan naimisiin menetettyään rakkaan vaimonsa, mutta sitten sattuma, outo päähänpisto ajoi hänet ensin kosimaan ja lopulta rakastumaankin Charlotteen. Hän tuntee Charlotten tekojen motiivit, ei kuvittele liikoja, ja suostuu lopulta naimisiin tämän kanssa vain koska tyttö sanoo niin tahtovansa.

Charlotte taas on menettänyt rakkaan Karl-Arturinsa ja lopulta, häidensä aattona, rakkautensakin tätä kohtaan. Alun sitaatin jälkeen Charlotte makaa vuoteellaan ja miettii sitä, kuinka laupias Karl-Artur on saanut selville entisen morsiamensa syyttömyyden, ja selittänyt sen sitten saarnassaan yksityiskohtaisesti kaikelle kansalle. Ja samalla kun tyttö huomaa rakkautensa kuolleen, hän tajuaa Schagerströmin ihmiseksi, joka ei "koskaan tappaisi sen ihmisen rakkautta, joka rakasti häntä". Tyttö miettii vielä loukkasiko Karl-Artur hänen ylpeyttään niin kuolettavasti aivan tahallaan, vai oliko sekin Thean tekosia – mutta sittenkin:

Jokseenkin yhdentekevää oli, kuka tähän oli syypää. Tänä hetkenä Charlotte tunsi yhtä suurta vastenmielisyyttä heitä kumpaakin kohtaan.
Hän makasi vielä jonkin aikaa voimattoman vihan vallassa. Kyynel vieri silloin tällöin hänen silmästään kostuttaen päänalusta.
Mutta Charlotten suonissa virtasi vanha ruotsalainen aatelisveri ja hänen sielussaan asusti aito ruotsalainen tahto, jalo, ylpeä tahto, joka ei välitä tappioista, vaan joustavana hyökkää uuteen taisteluun.
Äkkiä hän kohosi istualleen vuoteessaan ja iski nyrkillään lujasti toista kättänsä vasten.
"Luulkootpas vain", sanoi hän. "Sitä iloa en suo heille, että tulisin onnettomaksi avioliitossani."
Ja tehtyään tämän hyvän päätöksen hän laskeutui taas pitkäkseen ja vaipui uneen.

Ei Charlotte tietenkään ala tulisesti palvoa Schagerströmiä tai pitää sankarinaan samalla tavalla kuin hän on pitänyt Karl-Arturiaan. Mutta hän pitää päätöksensä ja tulee tämän kanssa erinomaisen onnelliseksi (mikä on Schagerströmille mieluisa yllätys). Lagerlöf on Jane Austeniakin hurjempi, sillä hän ei Pappilan kasvatin lopussa edes varmasti lupaa, että Charlotte vielä rakastuisikin mieheensä. Austenhan panee Marianne Dashwoodin samaan tapaan naimaan miehen, jota kohtaan hän tuntee vain ystävyyttä ja kiitollisuutta, mutta kertoo sentään sovinnaisesti, että nuori nainen lopulta rakastuu mieheensä kiihkeästi. Charlotten syvenevistä tunteista hyvää miestään kohtaan kerrotaan varmasti vasta Anna Svärdissä, eikä kyse silloinkaan ole mistään heittäytyvästä palvonnasta.

Jaksoin kirjoittaa tästä niin pitkästi siksi, että minusta martyrismistä ja fatalismista irrottautuminen on jaloa ja äärimmäisen romanttista.

Tunnisteet: , , , , ,

8 Comments:

Blogger brunologi said...

Lagerlöfin setti ja tämä treatment käsittelevät nähdäkseni MAT- ja YTM-problematiikkaa naisen näkökulmasta - vaikka onkin veikattavissa, että kun karsit seurannastasi tyhmentäviä ja kysymyksenasetteluiltaan ongelmallisia saippuablogeja, ensimmäisten joukossa lähti Ihmissudet ja tasa-arvo. :)

minusta martyrismistä ja fatalismista irrottautuminen on jaloa ja äärimmäisen romanttista.

Kirjan lukeminen varmaan auttaisi tulkintasi tulkintaa, mutta irrottautuuko mielestäsi Charlotte fatalismista ja martyrismistä tyytyessään tähän avioratkaisuun?

22.4.08  
Blogger Eufemia said...

Ihan hyvin veikattu...

Kyllä, Charlotte irrottautuu fatalismista ja martyrismista. Katsos kyn hän ei suinkaan tyydy. Ja juuri siksi Lagerlöf ei käsittele MAT -problematiikkaa, sillä siinä ihmissuhteiden tyydyttävyys käsittääkseni lasketaan suoraan toisen ihmisen saamista "pisteistä", ts. siitä, kuinka tyydyttävä objekti tämä on. Tässä on koko MAT -diskurssin dramaattisin puute ja erhe: siinä puhutaan vain yksilöistä, ei suhteista sanaakaan. (Olen koettanut joskus jopa tulkata asiaa MAT -diskurssiin, mutta kun ainoastaan MariaKristiina ymmärsi mitään siitä, mitä sanoin, totesin homman turhaksi. Hän tietää selittämättäkin.)

Charlotte ei tyydy avioratkaisuun vaan luopuu aiemmasta toiveestaan ja alkaa toivoa jotain uutta. Hän luopuu siitä projektista, johon hän oli sitoutunut Karl-Arturin kanssa ja hyväksi, ja aloittaa kokonaan uuden projektin Schagerströmin kanssa ja hyväksi. Hän ryhtyy rakentamaan hyvää ihmissuhdetta, ja koska hän ryhtyy siihen vlpittömän ja hyvän ihmisen kanssa, suhteesta tulee hieno.

MAT-diskurssi muistuttaa omituisella tavalla prinsessasatuja. Keskitytään siihen lyhyeen teerenpeliin, joka johtaa pariutumiseen, ja satu loppuu parin muodostumiseen (prinsessahäihin tai seksiin).

24.4.08  
Anonymous Punainen Nörtti said...

Minusta vaikuttaa siltä, että puhut ristiin. Mikäli näin ei ole, selittäisitkö?

Ja juuri siksi Lagerlöf ei käsittele MAT -problematiikkaa, sillä siinä ihmissuhteiden tyydyttävyys käsittääkseni lasketaan suoraan toisen ihmisen saamista "pisteistä", ts. siitä, kuinka tyydyttävä objekti tämä on.


Ensin kritisoit sitä, että MAT-diskurssissa suhteen hyvyys ja toisen ihmisen hyvyys samaistetaan. (Käsittääkseni hyvyyden ja tyydyttävyyden ero on tässä yhteydessä epäolennainen. Samoin epäolennaista MAT:n periaatteiden kannalta on, onko se mitä Lagerlöff tarkoittaa hyvällä ihmisellä (välttämättä) sama asia kuin stereotyyppinen YTM. Epäolennaista on myös kysymys siitä, missä määrin toisen ihmisen hyvyyttä voidaan mitata pisteillä.)


Hän ryhtyy rakentamaan hyvää ihmissuhdetta, ja koska hän ryhtyy siihen vlpittömän ja hyvän ihmisen kanssa, suhteesta tulee hieno.


Seuraavaksi väität hehkuttamasi Lagerlöfin tekevän kritisoimasi samaistuksen: Ihmissuhteen hyvyys johtuu toisen ihmisen hyvyydestä. (Vai onko olennainen ero se, että MAT-diskurssissa toisen ihmisen hyvyys ja ihmissuhteen hyvyys samaistetaan, kun taas Lagerlöffiläisessä versiossa niiden välille oletetaan pelkästään kausaalinen yhteys. Vai onko ainoa ero MAT- ja Lagerlöff -mallien välillä se, että jälkimmäisessä suhteen rakentaminen vaatii kahden ihmisen panoksen, kun taas MAT-mallissa suhde (jonka hyvyys siis on samaistettu kumppanin hyvyyteen) voi olla hyvä suhteen toiselle osapuolelle (jolla on hyvä kumppani) olematta sitä toiselle (jolla on huono kumppani).)

Itse olen lopettanut MAT-diskurssin seuraamisen aikoja sitten, lähinnä siksi, että kyseinen diskurssi vaikuttaa tyhmentävän sen kriitikkoja:-)

24.4.08  
Blogger Eufemia said...

Ymmärsit kyllä, hahmottelit suluissa jokseenkin sitä mitä tarkoitin. Ero on siinä, että suhde ymmärretään kahden ihmisen kohtaamisen ja yhteistyön alati eläväksi tulokseksi.

Lagerlöfin kuvauksessa se, millaisia ihmiset ovat, vaikuttaa paljon siihen, millainen suhde heidän välilleen syntyy; hehän sen rakentavat. MAT-diskurssissa ei oikeastaan käytetä suhteen käsitettä lainkaan.

kyseinen diskurssi vaikuttaa tyhmentävän sen kriitikkoja :D Tuttu tunne, monellakin tapaa.

24.4.08  
Anonymous Punainen Nörtti said...

kyseinen diskurssi vaikuttaa tyhmentävän sen kriitikkoja :D Tuttu tunne, monellakin tapaa.

Olen aina ollut ihmeissäni sen suhteen, että MAT-käsitteistön vastustajat eivät tunnu tekevän eroa siihen, onko MAT tarkoitettu deskrpitiiviseksi teoriaksi (ts. teoriaksi siitä, kuinka parisuhteita muodostetaan) vai normatiiviseksi teoriaksi (ts. teoriaksi siitä, kuinka parisuhteita pitäisi muodostaa, tai käsitteistöksi, jota kannattaa käyttää hyvää parsuhdetta muodostettaessa.) Suhtaudun hyvin skeptisesti MAT:iin noin ylipäätänsä, mutta mikäli sillä on jotain arvoa, se lienee emansipatorista: Sen lienee tarkoitus kuvailla parisuhdemarkkinoiden piileviä mekanismeja, ja nostaessaan ne pöydälle tehdä mahdolliseksi välttää MATin mukaista parisuhteenmuodostusta.

En muista nähneeni yhtään MAT-kriitikkoa, joka olisi käsitellyt omaa MAT-tulkintaani; kaikki kritiikki tuntuu aina kohdistuvan MAT:iin normatiivisena teoriana.

Pahoittelen runsasta sivistyssanojen käyttöä MAT:in kaltaisen puppateorian yhteydessä, mutten osaa ilmaista itseäni paremmin. Toivottavasti olen edes tahattomasti koominen.

24.4.08  
Blogger Eufemia said...

Epäilen, ettei yksikään MAT-diskurssia eteenpäinkehitellyt ole tietoisesti pyrkinyt kuvaamasi kaltaiseen emansipaatioon, mutta tuo on kyllä yksi mahdollinen käyttötapa kyseisessä diskurssissa tuotetuille stereotyyppisten käyttäytymismallien kuvauksille. Ehkä vielä mielummin kuin välttämisestä, puhuisin tunnistamisesta. On kiinnostavaa huomata toimivansa välillä myös hyvin tyypillisillä tavoilla.

:p

24.4.08  
Blogger brunologi said...

PN:
Olen aina ollut ihmeissäni sen suhteen, että MAT-käsitteistön vastustajat eivät tunnu tekevän eroa siihen, onko MAT tarkoitettu deskrpitiiviseksi teoriaksi (ts. teoriaksi siitä, kuinka parisuhteita muodostetaan) vai normatiiviseksi teoriaksi.

Minulla on käsitys, että vastustus ei niinkään kohdistu MAT-advokaattien (kuviteltuun) normituspyrkimykseen, vaan deskriptiivisyyden ehdottomuuteen. Siihen, että suhteenmuodostus olisi vääjäämättä niin "markkinaehtoista".

PN:
[MATin] lienee tarkoitus kuvailla parisuhdemarkkinoiden piileviä mekanismeja, ja nostaessaan ne pöydälle tehdä mahdolliseksi välttää MATin mukaista parisuhteenmuodostusta.

Ehdottamasi emansipaatiotavoite on minusta vähän yllättävä ajatus. Pikemmin ajattelen, että MATia käytetään selityksenä sille, miksi tietyt piirteet parinmuodostuksessa ("kuka saa ja kenelle annetaan") vaikuttavat luonnonlaeilta - eikä niiden vaikutusta itseensä voi välttää MAT-tietoinen edes omalta kohdaltaan, vaikka pitäisi niitä epätoivottavina. Kyse on siis juuri tiedostamisesta eikä välttämisestä.

Mielestäni tässä on silti ero normittamiseen, joka viittaa johonkin tavoittelemisen arvoiseen. MAT kuvaa minusta maailmassa olevaa virhettä, väistämätöntä virhettä.

Ärtymystä ja ylemmyyttä MAT-kieltäjiä kohtaan voi syntyä, kun näidenkin katsotaan toimivan täysin teorian mukaisesti huomaamattaan.

Henkilökohtainen fatalismi, joka perustuu yksilön aiempiin kokemuksiin ja nykyisiin ominaisuuksiin - sellaisena kuin hän ne itse kokee - on lähinnä se piirre, jota mielestäni on syytä kritisoida MAT-diskurssissa.

Yksilö voi kehittyä ja muuttaa itseään. Positiivisesti sanottuna. Masentavammin ilmaistuna hän voi parantaa omaa markkina-arvoaan. :)

MAT on suuri yleistys, ja sillä tasolla se on minusta perusteltavissa. Sen käsitteitä ei ehkä pitäisi ollenkaan käyttää yksilöiden suhteidenmuodostuksen arvioinnissa. Olen kyllä itsekin tehnyt sitä.

Tietysti kirjallisuuden ja muun fiktion ideat ihmisistä ovat rakennelmia, tavallaan yleistyksiä, joita voi repostella yksilötasollakin.

Eufemia:
Charlotte ei tyydy avioratkaisuun vaan luopuu aiemmasta toiveestaan ja alkaa toivoa jotain uutta. Hän luopuu siitä projektista, johon hän oli sitoutunut Karl-Arturin kanssa ja hyväksi, ja aloittaa kokonaan uuden projektin Schagerströmin kanssa ja hyväksi. Hän ryhtyy rakentamaan hyvää ihmissuhdetta, ja koska hän ryhtyy siihen vlpittömän ja hyvän ihmisen kanssa, suhteesta tulee hieno.

Ajattelinkin epämääräisesti, että tyytyminen olisi hiertävä sanavalinta... On tietysti ihanaa, jos tuollaisilla Charlotten "onnellisuuspäätöksillä" tullaan onnellisiksi.

Saatan lukea Lagerlöfin kirjan ja palata asiaan, jos keksin jotain sanottavaa. Nyt minua kuitenkin kiinnostaisi kuulla näkemyksesi siitä, selviäisikö Charlotte kunnialla kahdesta ensimmäisestä kysymyksestä, jotka tässä esitetään nuorikolle (loppuun astikin sopii katsoa):

sadantuhannen taalan kysymys.

Tai olisiko Charlotten vastaus mielestäsi kenties merkityksetön hänen nykyisen avioliittonsa hienouden ja onnistuneisuuden kannalta?

25.4.08  
Blogger Eufemia said...

Heh. Ei tietenkään ole samantekevää onko valmis jättämään puolisonsa toisen vuoksi vai ei. Itse asiassa Anna Svärdissä Charlotte joutuu tekemään tuon valinnan. Hän valitsee sen suhteen, josta hän on yhdessä miehensä kanssa rakentanut kauniin; ei sitä, josta ei millään ilveellä tullut muuta kuin ongelmia. Vaikka myöntääkin nuoruudenrakkauden kauneuden.

Aika monissa tilanteissa nimen omaan onnellisuuspäätöksillä tullaan onnelliseksi. Onnellisuutta vain pitää oikeasti ja jääräpäisesti haluta. Kaikki eivät suinkaan halua, kärsiminen on hyvää viihdettä. Olen itse sen verran kärsimysnarkkari, että kehtaan sanoa näin.

25.4.08  

Lähetä kommentti

<< Home