Draamailusta

"'Drama' is just 'people being upset,' when someone says they're always surrounded by drama and they just ignore it, it starts to make sense that their strategy might be backfiring," lukee xkcd:n stripin lisätekstissä (lisäteksti ilmestyy näkyviin kun vie kursorin kuvan päälle). Nauroin heleästi kun näin tämän ensi kertaa. Mahtavaa, juuri noin. Olen tehnyt tuota itse.

Joskus ihmiset tietysti pahoittavat mielensä kohtuuttomasti, ja joskus on viisasta yksinkertaisesti kävellä pois. Silti ylläkuvattu on totta. Olen viime vuosina alkanut suhtautua yhä epäileväisemmin siihen, että yleispäteviksi tarkoitetuista ohjeista tai järjestelmistä olisi juurikaan hyötyä kun ajattelen suhtautumista toisiin ihmisiin. Haluan käyttätyä ihmisiksi muita kohtaan, ja melkein kaikki sosiaalisuutta ja etiikkaa jäsentävät suuret teoriat tai systeemit – tai edes yleispäteviksi katsotut säännöt, kuten "vältä draamaa" – johtavat käytäntöön sovellettuina jossain tilanteessa siihen, että tulee käyttäydyttyä kaikkea muuta kuin ihmisiksi. Minusta on tullut entistä pragmaattisempi. Pidän muutoksia ja lisäyksiä eettisessä ajattelussani oletusarvoisesti merkkeinä siitä, että olen tullut oppineeksi jotain, joten ne ovat toivottavia. Systeemin rakentamisen ja kattavan yleiskuvan luomisen sijasta keräilen toimivaksi havaittuja peukalosääntöjä ja koetan saada niistä tolkkua.

Lupiini kirjoitti vähän aikaa sitten hienosti havainnosta, jonka olen tehnyt itsekin: "jos joudun terapoimaan toista, menetän automaattisesti haluni jakaa mitään omia huoliani tai murheitani toiselle. Roolit loksahtavat uskomattoman nopeasti terapeutti-terapoitava -positioon eikä niitä saa siitä auki oikein millään ilveellä. Ja seuraavaksi sitten minulle pahastutaankin siitä, että en jaa tarpeeksi, olen sulkeutunut ja etäinen." Näin käy tosiaan helposti, ja tämä on tehokas tapa laimentaa ystävyyssuhteita olemattomiin. Asia jäsentyy mielestäni ymmärrettävästi dynaamisten valtasuhteiden idean avulla: Tilanne, jossa yksi ihminen on voimakkaan tunnekuohun vallassa ja toinen ei, luo valtaepätasapainon. Ottaessani ystävällisen ja toista tukevan terapoijan roolin otan samalla hyvin vankan, mutta lempeän ylästatuksen suhteessa terapoitavaksi asettuvaan. Lempeä ylästatus sopii pikkulapsen vanhemmille tai opettajalle hyvin; opettajan tai vanhemman ei kuulu jakaa huoliaan oppilaalle tai lapselle. Ystävien välille se taas sopii huonosti, ja siihen päätyminen onkin ikävä ansa, sillä kuten murrosiästä havaitsemme ja olemme Nietzscheltä saaneet oppia, sen purkaminen saattaa vaatia aggressiivisia mullistuksia. Lisäksi purkutyö ei oikein onnistu ilman, että siihen ryhtyy juuri se, joka on päätynyt ottamaan alastatusta. Aikuiset ihmiset harvoin kuitenkaan viitsivät ryhtyä murrosikäisen kapinaan ystäväänsä vastaan (tai ainakaan minulle näin ei tuppaa käymään; viimeinen Lupiinilta siteeraamani virke antaa ymmärtää, että toisten ihmisten ystävyyssuhteissa se saattaa olla yleisempää). Niinpä jos ystävysten välille pääsee kehkeytymään näin epäsymmetrinen valta-asetelma, suhde todennäköisesti haipuu jossain vaiheessa etäiseksi.

Avun antaminen ja lempeään ylästatukseen liukuminen käy vaarallisen helposti kun ystävän paha mieli kohdistuu muualle kuin minuun. Jos ystäväni sen sijaan on pahoittanut mielensä jostain minun tekemästäni, ei ylläkuvattua asetelmaa juuri koskaan pääse syntymään. Jos silloin pyrin asettumaan tilanteen yläpuolelle, päädytään pahimmillaan yllänähtävän sarjakuvastripin kuvaamaan tilanteeseen. (Haluaisinkin korjata sen lisätekstiä: draama merkitsee sitä, että joku on loukkaantunut juuri sille henkilölle, joka kutsuu loukkaantumista draamaksi. Hän ei välttämättä kutsu muihin kohdistuvaa pahaa mieltä draamaksi.) Ylästatuksen ottaminen suhteessa mielensä minulle pahoittaneeseen joko mitätöi hänen tunnereaktionsa tai vaikuttaa tyrmistyttävän alentuvalta. Ei ole hyvä jos pysyn tyynenä kun ystäväni on pahoittanut minulle mielensä. On ystävyyssuhteen jatkumisen kannalta huomattavasti parempi jos avoimesti järkytyn.

Pahoitan tietysti itsekin mieleni aika ajoin. Koetan varoa heittäytymästä kenenkään tuettavaksi, mutta yritän silti myös hyväksyä apua kun olen allapäin. On tietysti helpompaa jos olen pahoittanut mieleni jostain muusta kuin ystävieni teoista tai tekemättä jättämisistä, mutta sitäkin sattuu. Äsken niin hyödyllinen valtadynamiikkakehys ei silloin tunnu enää riittävän selventämään ollenkaan kaikkea, mikä minun on otettava huomioon. Kirjoitin joskus vaalimisesta, ja paljon myöhemmin luottamuksenosoituksista. Minun täytyy vielä joku päivä palata noihin aiheisiin.

Luoteis-Lontoon rouva Bovary

Edith Thompson ja Frederick Bywaters teloitettiin päivälleen 90 vuotta sitten. Nuori Bywaters oli kymmenisen vuotta häntä vanhemman Thompsonin rakastaja, ja kaksikko tuomittiin Thompsonin miehen Percy Thompsonin murhasta. Bywatersin syyllisyys olikin kiistatonta, Edith Thompsonin tuomio sen sijaan vaikutti jo monien aikalaistenkin mielestä hyvin kyseenalaiselta. Hänet tuomittiin murhan suunnittelusta yhdessä Bywatersin kanssa, vaikka mitään kunnollisia todisteita moisesta ei ollut. Monen myöhemmän kriitikon mielestä hänet hirtettiin lähinnä siksi, että häntä pidettiin niin säädyttömänä. (Kuvassa vasemmalta oikealle Bywaters, Edith Thompson ja Percy Thompson.)

Aikalaiset ja ajan lehdistö keksivät Edith Thompsonille lukuisia dramaattisia lempinimiä, joista yhden valitsin tämä kirjoituksen otsikoksi. Pidän sitä erityisen sopivana, sillä Thompson oli romanttisen kirjallisuuden suurkuluttaja, ja kaikesta päätellen hänen kirjallinen makunsa näkyi hänen Bywatersille kirjoittamissaan kirjeissä – joista tuli syyttäjän käsissä raskauttavia todisteita. Thompson esimerkiksi väitti kirjeissä yrittäneensä myrkyttää miehensä. Patologit eivät kuitenkaan löytäneet tästä mitään merkkejä, ja jo tapahtuma-aikaan esitettiin epäilyksiä, että myrkytysjuttu oli silkkaa romanttista fantasiaa. Viehtymys draamaan kostautui dramaattisesti.

Romanttiseen viihdekirjallisuuteen eläytymisen vaarat ovat kiehtoneet muitakin kirjailijoita kuin Flaubertia, mutta Rouva Bovary lienee ylittämätön banaalin tragedian kuvauksessaan. Vaikka esimerkiksi Jane Austen käsittelee höperöön kirjallisuuteen hurahtamisen epäilyttäviä seurauksia useammassa kuin yhdessä teoksistaan, niin hänen äänensävynsä on kuitenkin lähinnä ilkikurinen. Emma Bovarylle sen sijaan ei voi vain naureskella, sillä hänen tragediaansa tulee myös samastuttua. Viime aikoina suomentamani hömppä sai minut miettimään miten tätä aihetta on käsitelty nykykirjallisuudessa. Minulle ei tule mieleen muuta kuin verkkopakinoita Cosmopolitanin lukemisen ja Sinkkuelämää -sarjan katsomisen turmiollisuudesta, mutta luultavasti en vain tiedä riittävästi. Onko jossain jo tarina, jonka päähenkilö ajautuu tuhoon tai edes kiusallisiin ongelmiin otettuaan E. L. Jamesin kirjat todesta?

Edith Thompsonin kohtalon jakanee tietysti tänäkin vuonna jokunen säädytön nainen, joskin heidät todennäköisesti tuomitaan suoraan ja avoimesti säädyttömyydestä, ilman että ketään olisi murhattu.

Muisti ja lempeys

Giorgio de Chirico: L'énigme d'une journée, 1914.

Päädyin vastikään hassulle aikamatkalle muistoihini. Mieleeni palautui ennakkovaroituksitta hyvänkokoinen ryväs useamman vuoden takaisen itseni kokemuksia, joita en ollut tullut viime aikoina suuremmin muistelleeksi. Huomasin muistavani asiat samalla tavalla kuin ennenkin, mutta aika oli arvaamattani muuttanut sitä, miltä muistamani asiat tuntuivat ja mihin kiinnitin huomiota. Voisi sanoa, että en enää samastunut silloisen itseni tunteisiin ja kokemuksiin kovinkaan vahvasti, vaikka muistinkin ne mainiosti, ja tämän seurauksena saatoin tarkastella muistikuviani melkeinpä kuten mitä hyvänsä tarinaa. Kiinnitinkin huomiota aivan eri asioihin kuin silloin, kun muistossa päällimmäisenä olivat omat tunteeni, tarpeeni ja haluni. Se oli riemastuttavaa.

Voisi sanoa, että huomasin identifioituvani aiempaan itseeni vähemmän kuin ennen. Tiesin toki muuttuneeni viime vuosina useammallakin tavalla; ihmiset muuttuvat, ja muutamissa suhteissa olen jopa aktiivisesti pyrkinyt muuttumaan. Yhtä kaikki oli yllättävää huomata, että saatoin tarkastella aiempaa itseäni lempeästi, jopa nostalgisesti, mutta suuremmin samastumatta. Kysymykset, joiden auki jääminen vaivasi aikanaan, eivät tuntuneetkaan nyt enää henkilökohtaisesti tärkeiltä.

Matti kirjoitti tänään hienosti, ja vaikka hänen kirjoituksensa käsitteleekin epäilemättä hieman erityyppisiä muutoksia kuin mistä puhun tässä, siteeraan kappaleen:

Pidän kiinnostavana ilmiötä, jossa aika haalistaa asenteen, mutta sen ulkoinen ilmaus säilyy tavan ja toiston voimalla. Ehkä olemme joskus välittäneet syvästi tietystä asiasta. Vähitellen se menettää otteensa. Meillä on kuitenkin somaattinen muisto tuosta tunteen täyteydestä tai oikeassa olemisen tulisesta voimasta. Ilman on tyhjempää elää.

Voisi ehkä sanoa, että kun jotkut aikanaan minulle tärkeät kysymykset muuttuivat pikku hiljaa vähemmän tärkeiksi ja jopa epäolennaisiksi, asenteeni haalistui: muistikuvieni tapahtumat muuttuivat entistä etäisemmäksi kertomukseksi, aiemmin tärkeät kysymykset menettivät otteensa. Asenteeni ohjasi aiemmin vahvasti sitä, mitkä asiat näissä muistikuvissani kiinnittivät huomioni; niinpä kun asenteeni ote kirposi, huomasinkin menneissä asioissa sellaisia puolia, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota, ja pystyin tarkastelemaan niitä muultakin kannalta kuin aiemman asenteeni värittäminä. Muistamani tarina alkoi esimerkiksi viehättää minua esteettisesti selvästi aiempaa enemmän.

Vahvat kokemukset jättävät jälkiä ja "somaattinen muisto tunteen täyteydestä" voi tuntua kiinnipitämisen arvoiselta. Se että tulee jossain välissä huomaamattaan päästäneeksi irti voi kuitenkin avata aivan uudenlaisia näköaloja. Asenteen haaltumisen voi huomata ja sitä voi tervehtiä ilolla.

Aiemman asenteen lukitsemasta näkökulmasta irti päästäminen on ainakin minulle tähän mennessä aina tapahtunut jokseenkin vahingossa. Heräänpähän vain havaitsemaan, että näin on päässyt käymään, ja samalla tunnistan aiemman asenteeni paljon entistä kirkkaammin. Tähän mennessä se on aina ollut hauskaa. Näyttää siltä, että minun on helpointa irrottaa jonkin ammoisen asenteen luuduttamista kannoista juuri silloin kun en ole vähään aikaan tullut ajatelleeksikaan niitä. Toisaalta uskon, että irti päästämiseen tarvittava tila ei synny täysin itsekseen. Minun on haluttava välttää märehtimistä. Niinpä joku päivä unohdan märehtiä ja päädyn jonnekin uuteen, ja sitten kun märehdityttänyt asia palaa mieleeni, saatankin lopulta huomata vaikkapa, että olen antanut itselleni anteeksi, tai havaita, että en enää tarvitsekaan selityksiä tai kaipaa hyvitystä. Koen muuttuneeni sen verran, että aiemman itseni tekemät virheet eivät enää tunnu sellaisilta, joita minun pitäisi nykyään aktiivisesti varoa, tai aiemmin riivanneet asiat eivät enää tunnu sellaisilta, joiden ratkeaminen olisi nykyisen itsen kannalta mitenkään olennaista.

Minusta oli hauskaa huomata, etten enää tuntenut tarvetta identifioitua vahvasti aiempaan itseeni. En tietenkään tarkoita sitä, että vaikkapa kiistäisin vastuuni aiemmista teoistani; minähän ne tein, se on selvä. Sen sijaan tarkoitan, etten tunne tarvetta oikeuttaa – sen enempää kuin kyseenalaistaakaan – aiempia halujani, toiveitani ja tunteitani ja niiden värittämää näkökulmaa. En tunne tarvetta pitää kiinni siitä, että aiemman itseni näkökulma oli tai on kaikista mahdollisista olennaisin – ja samalla, nähdäkseni saman keveyden kääntöpuolena, muistelen aiempaa itseäni lempeästi.

Stressistä

Maigret resta immobile pendant deux bonnes minutes, les poings serrés, et enfin, lentement, un peu de couleur remonta à son visage.
Soudain, il tourna le dos a son visiteur et, bien quer le store fût baissé, il resta encore un certain temps campé devant la fenêtre.
Quand il fit face, il avait presque repris son expression habituelle, mais on aurait juré qu'il avait vieilli, qu'ilétait soudain très las.

Runsas viikko sitten Helsingissä ukosti tavallista näyttävämmin. Olin juuri sinä painostavan kuumana sunnuntai-iltapäivänä Lammassaaressa lueskelemassa Simenonin Maigret-dekkareita puiden katveessa. Kun mereltä alkoi kantautua yhä selvemmin erottuvia jyrähdyksiä, päätin lähteä mantereen puolella odottavalle pyörälleni ja sillä kotiin. Olin siis yksin keskellä Vanhankaupunginlahden ruovikon pitkospuita kun myrskypilvet nousivat saaren takaa. Jäin hetkeksi paikalleni tuijottamaan; ennalta arvaamattani seisoin erikoisefektein kyllästetyssä fantasiaelokuvassa ja tiesin, että maailmanlopuntsunamilta näyttävän pilvimuurin kohoamista seuraisi läähättävä, sydämentykytystä kaikuva pakokohtaus. Koskaan aiemmin en ollut juossut säätä karkuun. Maissa, kun olin jo pyörän selässä ja sateen uittama, salama löi niin, että takanani kaikki oli valkoista enkä kuullut kuin oudon, korkean räsähdyksen.

Dekkareiden lukeminen rauhassa on viime aikoina ollut tarpeen, sillä olen ollut hetkittäin stressaantunut. Myrskyn herättämä vankan ruumiillinen kauhu teki itse asiassa katarttisen hyvää. En ole vielä täysin tottunut siihen, kuinka selkeästi nykyään tajuan kielteiset tunnetilani ja pystyn erottelemaan niitä; jostain syystä olen kuitenkin viimeisten parin vuoden aikana oppinut tunnistamaan varsin nopeasti sellaisia reaktioita, joiden älyäminen ja sitä myötä kokeminen olisi aiemmin vienyt hyvän aikaa, jopa vuosia. Karsastan puhetta tunteittensa kanssa kosketuksiin pääsemisestä, mutta tajuan, että muutoksesta voisi lähteä puhumaan senkinkaltaisten fraasien avulla. Minusta on kuitenkin selvää, että itsehavainnointikyvyn kehittyessä myös kokemusmaailma on muuttunut; se ei ole stabiili, erillinen asia, jonka kanssa olisin nyt jotenkin enemmän kosketuksissa kuin ennen.

Stressi, pelon lailla, on vahvasti fyysinen kokemus. Kuulin vastikään hammaslääkäriltäni, että puudutusaine sisältää adrenaliinia, ja saa siksi sydämen hakkaamaan. Hammaslääkärin tuolissa osaan kuitenkin rauhoittaa itseni nopeasti – itse asiassa entistäkin nopeammin nyt kun tiedän, mistä voimakas reaktio ja käsien tarrautuminen käsinojiin johtuu. Satunnainen korkean paikan kammonikin on hallittavissa samaan tapaan kuin puudutusaineen ikeneen upotessaan levittämä, jäsenet jännittävä stressi. Reagoin kyllä, mutta pystyn tarkkailemaan reaktiotani ja pidättäydyn seuraamasta sitä tai ajautumasta tekemään mitään sen tähden.

Muunlainen stressi on vaikeampaa. Osaan nykyään tunnistaa sen, sillä tiedän, millaisia tarinantynkiä kehrään mielessäni kun alan stressaantua. Tai ehkä niitä tulisi kutsua fantasioiksi. Stressi kiristää minut valmiustilaan, odottamaan hyökkäystä, joten mieleen juolahtaa mitä mielikuvituksellisimpia tilanteita, joissa pääsen purkamaan valmiuden, vastaamaan hyökkäykseen. Juolahdusten perusmuoto on se, että kuvittelen jonkun minulle tuntemattoman ihmisen yllättäen estävän minua tekemästä mitä tahdon, tai ryhtyvän syyttämään minua jostain täysin perusteetta. Siis haittaavan, olevan aktiivisesti tiellä ja väärässä mitä ilmeisimmällä tavalla, niin että pääsisin mahdollisimman nopeasti ja viileän raivokkaasti – toki verbaalisesti, mutta silti – vastaamaan hyökkäykseen. Kuvitelmat harvoin kestävät montaa sekuntia ja välillä huvitun niistä, mutta yhtä kaikki niitä tulee kun olen stressaantunut ja pidän niitä varoitusmerkkeinä. Olen iloinen siitä, että niissä hyvin harvoin esiintyy minulle tuttuja ihmisiä.

En pidä stressistä. Siinä mielessä se on minulle paljon helpompi tunne kuin esimerkiksi alakulo tai apea kärsiminen, joista kykenen hyvinkin saamaan kiksejä, ja joita saatan siksi jäädä märehtimään. Pystyn kuvittelemaan kuinka stressaantuneeseen hyökkäysvalmiuteen liittyvä nautinnon tunne voisi koukuttaa, mutta kaikeksi onneksi se ei ole minun koukkuni. En pidä kilpailuista enkä monistakaan peleistä, enkä mistään sellaisesta liikunnan muodosta, jossa suoritusta verrataan mihinkään muuhun kuin enintään omaan aiempaan suoritukseen. Stressin tuomassa hyökkäysvalmiudessa on jotain samaa kuin siinä, millaiseksi muutun kun äidyn kilpailemaan, enkä viihdy siinä tilassa. Niinpä, stressialtis kun olen, olenkin kehittänyt monenlaisia tekniikoita mieleni tyynnyttämiseksi. Koska tätä nykyä tunnistan stressioireet tosiaan paljon nopeammin kuin ennen ja koska ne iskevät paitsi nopeammin, myös intensiivisemmin kuin ennen, tyynnytystekniikoiden kehittely on kiivasta.

Olen tosiaan iloinen siitä, että stressifantasioideni ihmiset ovat liki järjestään tuntemattomia mielikuvitusääliöitä. Olisi ahdistavaa, jos alkaisin stressaantuneena herkästi kuvitella tuttujeni tai läheisteni asettuvan esteeksi tielleni, esittävän syytöksiä tai vaatimuksia. Jo näinkin saan olla tarkkana, etten pura stressiäni toisiin. Jos stressi jatkuu, mahtaa olla vaikea olla ärtymättä niihin, jotka tuntuvat esittävän vaatimuksia tai häiritsevän tahallaan, vaikka kuinka tietäisi, ettei tuo tunne kerro välttämättä mistään muusta kuin itsestään.

Olen seurannut vierestä, kuinka epäilemättä hyvin paljon omaa stressiäni muistuttava ahdistus purkautuu kroonisesti läheisiin ihmisiin. Toisaalta olen kerran ollut myös se, jonka tekemiset, sanat ja sanattomatkin toiveet (ehkä erityisesti juuri ne) välittyivät eräälle toiselle vaatimuksina. Asiasta oli sentään mahdollista puhua ja kirvoittipa se melko koomistakin sanailua viidakkosisseistä, jotka käyvät toista maailmansotaa itsekseen. Ymmärrän kyllä, että sota voi olla vaikea lopettaa, sillä minullakin on joitain sosiaalisia tilanteita, jotka laukaisevat sellaisen stressireaktion, että sydän hakkaa ja tekisi mieli huutaa. Sitä on vaikea olla kohdistamatta niihin ihmisiin, joiden seurassa näin toistuvasti käy. Silloin kun olen muutenkin uupunut onkin parasta, että vältän tilanteita, joissa tiedän stressaantuneen ahdistuksen helposti hyökyvän ylitseni hetkenä minä hyvänsä.

Yksinolo ei aina ole vaihtoehdoista suotavin kun ajatukset surraavat ja lihakset ovat jännittyneet valmiiksi loikkaan ensi ärsykkeestä. Onnekseni on olemassa seuraa, jossa saan olla stressaantuneenakin ilman, että siitä hermostutaan, tai että edes kuvittelisin siitä hermostuttavan. Eilen illalla rantasauna ja rauhallinen seura tekivät hyvää. Stressin hellittäminen muistuttaa kipulääkkeen vaikutusta silloin kun on juuri vastikään maannut sykkyrällä kivusta turtana. Vasta kun lihakset rentoutuvat, on mahdollista tajuta, kuinka jännityneet ne olivatkaan.

Epätavallinen rakkaustarina

Charlotte oli kiiruhtanut pois sanomatta sanaakaan. Hän juoksi kuin takaa-ajettu sisään ja kiiruhti portaita ylös omaan huoneeseensa. Siellä hän heitti vaatteet yltään yrittämättäkään sytyttää tulta ja makasi sitten liikkumatta vuoteellaan tuijottaen pimeyteen.
"Nyt se on tehty", mutisi hän. "Karl-Artur on tappanut rakkauteni."
Se ei ollut onnistunut hänelle aikaisemmin. Hän oli loukannut sitä, halveksinut sitä, panetellut sitä, mutta kaikesta huolimatta se oli elänyt. Vaikka se ei ollut voinut nauttia ainoastakaan ystävällisestä katseesta, niin se oli sittenkin pysynyt elossa.
Mutta tämän jälkeen sen oli pakko kuolla.
Charlotte mietiskeli, miksi tätä, minkä Karl-Artur nyt oli tehnyt, oli vaikeampi kestää kuin mitään muuta. Hän ei voinut päästä siitä selvyyteen, mutta hän tiesi, että niin sittenkin oli laita.

Suomalainen terveydenhuolto osoitti sunnuntaina jälleen oivallisuutensa. Tarkoitukseni oli mennä katsomaan isoäitiäni sairaalaan, mutta päädyinkin hänen kotiinsa yöksi, sillä sairaalassa oli niin huutava pula potilaspaikoista, että hänet kotiutettiin niin huterassa kunnossa, ettei häntä uskaltanut jättää yksin. Illalla valvoin monta tuntia yksikseni, ja satuin poimimaan isoäitini kirjahyllystä Selma Lagerlöfin romaanin Pappilan kasvatti. Olin lukenut Lagerlöfiltä aiemmin vain Peukaloisen retket villihanhien seurassa – lyhennettynä suomennoksena tietysti – enkä siis tiennyt mistä hyvästä hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Nyt tiedän. Hain tänään kirjastosta koko sen trilogian, jonka toinen osa Pappilan kasvatti on, ja luinkin kirjat jo.

Nyt seuraa runsaasti juonipaljastuksia, joten jättäköön lukematta se, joka moisia pelkää.

Trilogian ensimmäinen osa, Karoliinin sormus, on romaaniksi lyhyt romanttinen kummitustarina. Kaksi jälkimmäistä osaa, Pappilan kasvatti ja Anna Svärd, liittyvät siihen vain löyhästi, mutta toisiinsa kiinteästi. Niiden keskushenkilö, joskaan ei päähenkilö, on nuori ja intomielinen pietistipappi Karl-Artur Ekenstedt. Kumpikin kirja on tarina naisesta, joka rakastaa häntä, tai oikeaastaan useammastakin häntä rakastavasta naisesta. Anna Svärd joutuu miehen kanssa naimisiinkin, mistä ei seuraa mitään erityisen onnellista. Kirjan lopussa onnelle annetaan mahdollisuus, mutta Lagerlöf ei kerro ymmärtääkö Karl-Artur tarttua siihen. Minuun kuitenkin vaikutti eniten Pappilan kasvatin sankaritar Charlotte Löwensköld ja hänen ehkä tavallinen, mutta kertomuksissa epätavallinen rakkaustarinansa.

Naiset Karl-Arturin ympärillä etupäässä jumaloivat häntä. Nuori pappi onkin harvinaislaatuisen lahjakas, nerokas ja jalo, herkkätunteinen ja vaikuttava, kuin kirkastettu; hän kykenee saattamaan alulle herätysliikkeenkin. Toisaalta hän on vaikutuksille altis ja helposti tyly, herkkäuskoinen, taitava selittämään toimensa itselleen parhain päin, ja piittaamaton siitä palvonnasta jota saa osakseen. Mitään tästä hän ei ole tasaisesti, hän ailahtelee hyvistä aikeista itsekkään julmiin päähänpistoihin, joiden julmuuden hän harvoin tunnistaa. Charlotte Löwenskiöld on ollut hänen kanssaan kihloissa viisi vuotta kun kihlaus purkautuu.

Kihlaus purkautuu koska Karl-Artur kokee Charlotten patistavan häntä piittaamaan maallisesta mammonasta (jotta he voisivat avioitua), mikä on täysin vastoin hänen haaveitaan köyhän pietistin vaatimattomasta elämästä. Tai ehkä se purkautuu koska Karl-Artur on mustasukkainen rikkaan patruuna Schagerströmin kosittua Charlottea. Tai loppujen lopuksi ehkä se purkautuu koska eräs Thea Sundler panettelee Charlottea ja Karl-Arturin mieli on altis hylkäämään morsiamen. Thea on yksi nuorta pappia jumaloivista naisista, mutta toisin kuin muut, hän osaa vedota Karl-Arturin heikkouksiin ja tarinan edetessä hänestä tuleekin miehen pahahenki.

Karl-Artur ja koko yhteisö syyttävät kihlauksen purkautumisesta Charlottea, eivätkä tytön yritykset korjata asiaa auta. Kirjan tarina on paikoin päätähuimaava, ja niinpä sulhaselleen mitä syvimmin uskollinen Charlotte on – osittain kai silkkaa sisukkuuttaan ja ylpeyttään – pian kihloissa patruuna Schagerströmin kanssa. Vaikka referoinkin kohtuuttoman pitkästi, en yritä selittää koko juonta sillä se olisi jokseenkin mahdotonta. Charlotte kuitenkin ottaa kaiken parjauksen kantaakseen ja lupautuu Schagerströmille ennen kaikkea siksi, etteivät ihmiset syyttäisi Karl-Arturia, josta on juuri tuloillaan herätysliikkeen kantava voima. Hän sietää senkin, että heidän riideltyään Karl-Artur ilmoittaa valitsevansa Jumalan johdattamana vaimokseen ensimmäisen vastaantulijan – ja kihlautuu oppimattoman mutta kauniin kaupustelijatytön Anna Svärdin kanssa. Myöhemmin Charlotten on jopa luvattava, että hän tosiaan menee naimisiin Schagerströmin kanssa, sillä se on ainoa keino säästä Karl-Artur koko sukunsa vihalta ja paljolta myöhemmältä katumukselta: mies on loukannut syvästi sairasta äitiään, joka tietysti palvoo poikaansa, eikä poika silti suostu menemään tämän luo. Yksin Thea kykenee taivuttelemaan hänet pyörtämään päätöksensä, ja palkaksi tästä toimesta Thea vaatii Charlotten tykkänään pois Karl-Arturin elämästä, naimisiin toisen kanssa.

Se mikä tässä hillittömän uhrautuvaisuuden kuvauksessa on epätavallista, on että tarina on Charlotten ja Schagerströmin rakkaustarina. Kukaan muu kuin lukija ei tietenkään tajua sitä kuin aivan kirjan lopussa, jossa nuo kaksi menevät naimisiin. Schagerström on leski, nuori vielä, mutta ollut leskenä monta vuotta. Hän ei kuvitellutkaan menevänsä uudestaan naimisiin menetettyään rakkaan vaimonsa, mutta sitten sattuma, outo päähänpisto ajoi hänet ensin kosimaan ja lopulta rakastumaankin Charlotteen. Hän tuntee Charlotten tekojen motiivit, ei kuvittele liikoja, ja suostuu lopulta naimisiin tämän kanssa vain koska tyttö sanoo niin tahtovansa.

Charlotte taas on menettänyt rakkaan Karl-Arturinsa ja lopulta, häidensä aattona, rakkautensakin tätä kohtaan. Alun sitaatin jälkeen Charlotte makaa vuoteellaan ja miettii sitä, kuinka laupias Karl-Artur on saanut selville entisen morsiamensa syyttömyyden, ja selittänyt sen sitten saarnassaan yksityiskohtaisesti kaikelle kansalle. Ja samalla kun tyttö huomaa rakkautensa kuolleen, hän tajuaa Schagerströmin ihmiseksi, joka ei "koskaan tappaisi sen ihmisen rakkautta, joka rakasti häntä". Tyttö miettii vielä loukkasiko Karl-Artur hänen ylpeyttään niin kuolettavasti aivan tahallaan, vai oliko sekin Thean tekosia – mutta sittenkin:

Jokseenkin yhdentekevää oli, kuka tähän oli syypää. Tänä hetkenä Charlotte tunsi yhtä suurta vastenmielisyyttä heitä kumpaakin kohtaan.
Hän makasi vielä jonkin aikaa voimattoman vihan vallassa. Kyynel vieri silloin tällöin hänen silmästään kostuttaen päänalusta.
Mutta Charlotten suonissa virtasi vanha ruotsalainen aatelisveri ja hänen sielussaan asusti aito ruotsalainen tahto, jalo, ylpeä tahto, joka ei välitä tappioista, vaan joustavana hyökkää uuteen taisteluun.
Äkkiä hän kohosi istualleen vuoteessaan ja iski nyrkillään lujasti toista kättänsä vasten.
"Luulkootpas vain", sanoi hän. "Sitä iloa en suo heille, että tulisin onnettomaksi avioliitossani."
Ja tehtyään tämän hyvän päätöksen hän laskeutui taas pitkäkseen ja vaipui uneen.

Ei Charlotte tietenkään ala tulisesti palvoa Schagerströmiä tai pitää sankarinaan samalla tavalla kuin hän on pitänyt Karl-Arturiaan. Mutta hän pitää päätöksensä ja tulee tämän kanssa erinomaisen onnelliseksi (mikä on Schagerströmille mieluisa yllätys). Lagerlöf on Jane Austeniakin hurjempi, sillä hän ei Pappilan kasvatin lopussa edes varmasti lupaa, että Charlotte vielä rakastuisikin mieheensä. Austenhan panee Marianne Dashwoodin samaan tapaan naimaan miehen, jota kohtaan hän tuntee vain ystävyyttä ja kiitollisuutta, mutta kertoo sentään sovinnaisesti, että nuori nainen lopulta rakastuu mieheensä kiihkeästi. Charlotten syvenevistä tunteista hyvää miestään kohtaan kerrotaan varmasti vasta Anna Svärdissä, eikä kyse silloinkaan ole mistään heittäytyvästä palvonnasta.

Jaksoin kirjoittaa tästä niin pitkästi siksi, että minusta martyrismistä ja fatalismista irrottautuminen on jaloa ja äärimmäisen romanttista.

Tunnustelen syömättömyyttä

Kun lääkäri tuli, jaksoin juuri ja juuri selostaa hänelle tilaani. Kuunneltuaan sydäntäni hän sanoi ettei kohtaus johtunut ollenkaan siitä, vaan kysymyksessä oli jotakin muuta. Sain ruiskeen joka palauttikin tilani ennalleen, mutta kokemus painui mieleeni pysyvästi. Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui noiden kohtausten syykin, nimittäin verensokerin nopea aleneminen. Minulla oli ollut taipumusta siihen aikaisemminkin, ja kokemani jatkuva jännitystila oli pahentanut asian ja pannut sisäerityksen entistä enemmän sekaisin.

Luen Väinö Linnan esseitä. Onpa kiinnostavaa törmätä hänen kuvaukseensa sairastumisesta, työkyvyn menettämisestä 44 vuoden iässä. Ja etenkin kuvaukseen siitä, kuinka fyysinen tila ja siihen liittyvät ajatukset alkavat ohjata koko elämää, hallita reaktioita kaikkeen. Hankalaa, sillä vaikutussuhteet ovat monimutkaisia ja ne on helppo ymmärtää väärin, erityisen helppo jos päästää itsensä hauraan fatalistiseen tilaan. Veritulpan pelkääminen sai Linnan masentumaan, masennus pani oirehtimaan muuten fyysisesti, mikä lisäsi sairauden tuntua ja pelkoa.

Fyysisillä teoilla ja tekemättä jättämisillä on helppo vaikuttaa mielialaansa. Luin vasta Veloenan kirjoituksen Hiirieläimistä ja makeasta, ja mieleeni muistui Sirenin taannoinen kirjoitus makeansyömisestä. Niinpä en malta olla lipsumatta Linnan kokemuksista sivupoluille ja kirjoittamatta siitä, miten syömisella, syömättä jättämisellä ja niihin liittyvillä mielikuvilla ja tunnetiloilla voi tahtoen tai tahtomattaan viedä itseään retkille ties minne.

Kummallista että minulla on tästä niinkin paljon kirjoitettavaa kuin on, sillä suhteeni ruokaan on varsin mutkaton. Totta kai olen leikitellyt syömishäiriöllä kuten suurin osa tytöistä teini-iässä, mutta se jäi leikiksi. Olin vaihto-oppilaana Italiassa, pelotti ja olin yksinäinen, lihoin silkkaa säikähdystäni normaalipainoiseksi, koetin makean syömistä suruuni ja yritin laihduttaa epätervein keinoin. Älysin kuitenkin onneksi touhun mielettömyyden pian ja lopetin. Sittemmin ruoka on ollut miellyttävä asia, nautin pitkistä kynttilöin valaistuista illallisista ystävieni kanssa. Ja kuitenkin on olemassa henkinen, ruokaan välillisesti liittyvä tila, jonka koen niin ekstaattiseksi, että unohdun joskus tunnustelemaan sitä: syömättömyys.

On aikoja, jolloin ruoka ei maistu. Yleensä stressisiä aikoja, tai apeita, tai sekä että. Ja toisaalta aikoja, jolloin en malta syödä; usein työntäyteisiä, energisiäkin. Silloin syön käytännöllisesti laskelmoiden, sen verran ja sellaista ruokaa, että jaksan tehdä töitä eivätkä nopeat hiilihydraatit pääse tukkeuttamaan päätäni. Kala ja salaatti ovat hyviä työkausiruokia; ne eivät vie ajatuksia pois olennaisesta. Karamellipussi kestää viikon.

Kun vähäruokaista kautta on kestänyt jonkin aikaa, alan usein nauttia siitä. Nyt kun olen viime aikoina kuunnellut liki kaiken valveillaoloaikani musiikkia, nautinto korostuu. Arvo Pärt kuulostaa aivan erilaiselta tyhjällä vatsalla kuin kuuman ruokalautasellisen äärellä. Tyhjällä vatsalla huimaava hartaus tuo mieleen henkistyneen, eteerisen nunnan autiossa kirkkosalissa vaipumassa ekstaasiin – ruokalautanen muuttaa hartauden kuolevaisemmaksi ja vahvemmaksi. Paastottuani en malttaisi syödä koska ekstaattinen nunna avarassa kirkkosalissa on niin tavoiteltava kokemus. Ruoka muistuttaa katoavaisuudesta ja ruumiin hauraudesta ja ajasta ja siitä, että ylimaallinen laulu lähtee äärellisistä ihmisistä. Syötyäni sama musiikki tuo mieleeni munkin säilömässä satoa keskellä tuoksuvia yrttikimppuja, kunnioittaen joka eleellään elämän haurasta lämpöä.

Uskallan nauttia paastoamisen suomasta tilasta vain siksi, että osaan syödä. Nyt olen taas maan päällä lämpimässä, mieleni on vakaa ja levollinen. Tyyneys tuntuu erityisen rakkaalta ja hyvältä kun tiedän millaisiin henkisiin huimaavuuksiin pääsen lyömällä ruumiini laimin. Hyvin pettäviin huimaavuuksiin, sillä häikäisevän kirkkauden ja fyysisen keveyden tunnun lisäksi saa heikkouden, niin fyysisen kuin psyykkisenkin. On olemassa muutamia joskus satuttaneita kokemuksia, jotka ovat jääneet ymmärtämättä ja joiden kipu saattaa palata kun päästän itseni heikkoon tilaan. On jo aikaa sitten haitallisiksi katsomiani ajatusluuppeja, joihin saatan vaipua. Asioita, joilla itseni satuttaminen on turhaa. Uskallan joskus nauttia syömättömyyden ekstaattisuudesta vain koska tunnistan nuo ajatukset ja osaan niiden tullessa panna kattilan tulelle. Kun olen ravittu, olen taas oma itseni.

Itsensä ottamisesta vakavasti: kunnia ja yksityisyys

Jos enkeleitä on,
niiden on pakko – toivon niin –
vakuuttua siitä
pelon reunalla keikkuvasta hilpeydestä,
joka ei edes huuda apua, apua
koska kaikki tapahtuu hilaisuudessa.

Rohkenen olettaa,
että ne taputtavat siipiään
ja niiden silmistä valuu
vähintään naurun aikaansaamia kyyneleitä.

Siitä on liian kauan kun viimeksi kirjoitin keveydestä. Nyt selasin esille Szymborskan runon Slapstick, sillä tahdon kirjoittaa yksityisyydestä ja kunniasta. Tai oikeastaan tahdon kirjoittaa itsensä ottamisesta vakavasti, mutta asia on sama.

Aloitin taannoin keskustelun erään ystäväni kanssa kysymällä onko hänellä tosiaan sellainen kunnia, jota joku satunnainen toinen ihminen voi loukata. Olin näet aiemmin kuullut kuinka hän sanoi jonkun toisen ihmisen oletusten "loukanneen hänen kunniaansa". Hän vastasi, että totta tosiaan, hänellä on sellainen kunnia. Se oli minusta tavattoman mielenkiintoista; pidin kovasti myös siitä, että asiasta oli mahdollista keskustella loukkaamatta hänen kunniaansa tai yksityisyyttään. (Puhuimme yksityisyydestäkin, hänellä oli sellainenkin. Olin fasinoitu.)

Tämä on tavattoman helppo lukea väärin. Tiedän, että valitsemani otsikkokin on tavattoman helppo lukea väärin. Sanottava asia on tavattoman yksinkertainen, mutta sekoitettavissa toiseen, joka todellisuudessa on äärimmäisen etäällä siitä mistä koetan puhua. Koetan silti.

Minusta on syytä ottaa itsensä vakavasti. Jotta niin voisi tehdä, on mietittävä mitä on vakavasti ottaminen, mitä tarkoittaa itse ja miten vakavasti ottaminen suhtautuu itseen. Jos näitä asioita ei mieti, on minusta kyseenalaista ottaako itsensä vakavasti. Miettimättä jättäminen näet antaa hyvin todennäköisesti liikaa tilaa erilaisille meille kaupattaville uskomuksille siitä, mitä ne voisivat tarkoittaa. Sanon saman asian toisin: minusta itsensä on syytä ottaa sen verran vakavasti, että miettii mitä haluaa haluta. Itsen tapauksessa ymmärrän vakavasti ottamisen pitkälti vastuun ottamisena. On syytä ottaa niin vakaa vastuu teoistaan kuin mahdollista; siksi haluan ottaa vastuun myös haluistani. Minua ei kiinnosta suhtautua haluihini fatalistisesti.

En erityisemmin halua sellaista itseä, jota täytyisi suojella muilta ulkoisilta uhilta kuin fyysiseltä väkivallalta, vangitsemiselta, janolta, nälältä ja muulta sellaiselta. En oikein piittaa sellaisesta itsestä itselläni, jonka kunniaa voisi loukata, tai jolla olisi yksityisyys. Suhteessa toisiin nämä eivät tunnu hedelmällisiltä itsen piirteiltä. Mielummin otan mahdollisimman paljon sellaista keveyttä, joka muuttaa kunnian loukkaamisen ajatuksena käsittämättömäksi. (Muiden ei tietenkään tarvitse haluta näin.)

En muista onko kunniaani joskus loukattu, luultavasti ei, eli luultavasti en ole koskaan kokenut niin. Voi olla etten vain muista. Toki minusta on kerrottu valheita tai väärinymmärryksiä ja toki minua on tietoisesti pyritty solvaamaan, mutta en hahmota sellaista itseä tai etenkään itsessäni sellaista kunniaa, johon tuollaiset osuisivat. Olen joskus pahastunut läheisilleni, mutta siitäkään kokemuksesta en löydä loukattua kunniaa. Etäisemmille en oikein osaa edes pahastua itseni puolesta, vaikka tympääntyä saatankin. Aina on löytynyt tilaa mennä etäämmäs tympivästä.

Yksityisyys on hankalampi asia kuin kunnia, joskin sen hankaluudet ovat melko puhtaasti käytännöllisiä. Yksityisyyden piiriin laskettavat asiat harvoin koskevat vain itseä vaan yleensä muitakin ihmisiä. Minua on vaikea vahingoittaa tiedoilla minusta, mutta muita koskevan tiedon jakaminen ei ole minun asiani. Lisäksi kokemus on opettanut, että ihmiset saattavat pyrkiä tekemään pahaa heille annetuilla tiedoilla. Minusta tuntuu tympeältä jakaa tietoa sellaiselle, jonka uumoilen ottavan tiedon ennen pitkää aseeksi. Tympeyden kokemus on välillä ristiriidassa sen kanssa, että haluaisin olla niin läpinäkyvä kuin osaan. Yleensä halu avoimuuteen voittaa. Koskaan en muista sanoneeni, etten voisi kertoa jotain koska se on "liian yksityistä".

Matemaattisten metaforien romantiikkaa

The whorls and involutions of these self-similar shapes that repeat motifs through any scale of magnification produce the most seductive visuals. It is the glistening details of the forms that remain – whether one is looking at the convolutions of clouds or the bifurcations of tree trunks, branches and twigs. These fractal graphics could describe the patterning of maps or genealogies, but they would be maps without centers and genealogies without generations. It is the repetition, the not-quite replication, to which the viewer is compelled to attend.

However, "numerical metaphors" might be a more accurate description than mathematics here. Certainly no mathematical knowledge lay behind my attraction to fractals.

Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, etten osaa kirjoittaa. Lukenut olen aika tavalla, tuskin kirjoitan siitä kaikesta tänne. En kuitenkaan malta olla jatkamatta aiheesta, joka herätti vastikään tunteita. Luen Marilyn Strathernin teosta Partial Connections; hän puhuu siinä muun muassa fraktaaleista. Tai siis kyllä, hän puhuu fraktaaleista, mutta ei, hän ei puhu fraktaaleista missään tiukan matemaattisessa mielessä. Sen sijaan hän ottaa houkuttelevan visuaalisen mielikuvan ilmiöstä, jossa sama perusrakenne toistuu eri mittakaavoissa, ja käyttää tätä mielikuvaa omiin tarkoituksiinsa.

Muistan kun värikkäät, kiemuraiset fraktaalikuviot ilmaantuivat julkisuuteen jossain tietokoneiden kehitysvaiheessa kai 80-luvun lopulla. Verne-teatterin kupolivalkokankaalle heijastui valtava monimutkainen kuva, kamera alkoi kuin lähestyä sitä, eikä kuvio silti missään vaiheessa muuttunut vähemmän monimutkaiseksi. Oli mittakaava mikä hyvänsä, paljastui sama yksityiskohtien runsaus. Kuva on houkutteleva. Strathern käyttää sitä muun muassa jäsentäessään ns. mikro- ja makrotasoisia antropologisia tutkimuksia: kuinka lähelle tutkimuskohdettasi menetkin, saat aina kirjoittaa kokonaisen kirjan, sillä yksityiskohtien määrä ei koskaan vähene. John Law puolestaan – ymmärtääkseni Strathernia seuraten – käyttää kuvaa fraktaalista selittäessään kuinka mikro- ja makrotasoiksi, vaikkapa yksilön käytännöiksi ja yhteiskunnan rakenteiksi kuvattu voidaan nähdä aina paikallisena, yksitasoisena ilmiönä, jossa monessa koossa toistuu sama tai lähes sama kuvio.

"Seductive visuals" tosiaan. Näissä mainitsemissani käytöissä pidän "numeerisia metaforia" erittäin onnistuneina, sillä ne auttoivat ainakin minua hahmottamaan paremmin tapaa, jolla mainitut kirjoittajat koettavat lähestyä tutkimusaiheitaan. Vaan kuinkakohan paljon metaforan valintaan on vaikuttanut 80-luvun lopun fraktaalikuvien silloinen ällistyttävyys, matemaattisen ja teknisen osaamisen hienous? En ole malttanut lopettaa Vernen lukemista vaikka sain L'Ile mystérieusen jo luettua; siirryin kunnolla sankarini kapteeni Nemon seuraan: Vingt mille lieues sous les mers:

La portion du globe terrestre occupée par les eaux est évaluée à trois millions huit cent trente-deux milles cinq cent cinquante-huit myriamètres carrés, soit plus de trente-huit millions d’hectares. Cette masse liquide comprend deux milliards deux cent cinquante millions de milles cubes, et formerait une sphère d’un diamètre de soixante lieues dont le poids serait de trois quintillions de tonneaux. Et, pour comprendre ce nombre, il faut se dire que le quintillion est au milliard ce que le milliard est à l’unité, c’est-à-dire qu’il y a autant de milliards dans un quintillion que d’unités dans un milliard.

Tämä seikkailukertomus on yhtä täynnä lukuja ja luetteloita kuin L'Ile mystérieuse on täynnä insinöörintyötä, mikä tietysti on minusta ihastuttavaa. Verne selvästi nauttii kasatessaan lukjan eteen ihmeellisiä faktoja ja suuria lukuja. Hurmassa on jotain samaa kuin lapsena kovasti kuluttamassani, Valittujen palojen julkaisemassa kirjassa Luonnon ihmeiden maailma. Siinä kerrotaan oikukkaista maastonmuodoista, tippukiviluolista ja kalliopylväistä; erityisen hyvin muistan kuvan "kivettyneestä vesiputouksesta"; se oli tavattoman runollinen. Myöhemmin olen kokenut jotain samanoloista avaruusgeometristen kappaleiden äärellä. Oi tietojen, lukujen ja kuvioiden romantiikkaa.

Verrattu rakas

You are too beautiful, my dear, to be true
And I am a fool for beauty
Fooled by a feeling that because I have found you
I could have bound you too
You are too beautiful for one man alone
For one lucky fool to be with
When there are other men
With eyes of their own to see with

Love does not stand sharing
Not if one cares
Have you been comparing
My every kiss with theirs
If, on the other hand, I’m faithful to you
It’s not through a sense of duty
You are too beautiful
And I am a fool for beauty

You are too beautiful
And I am a fool for beauty

On mukava soittaa jazz-standardeja pianolla. Vanhassa Real Bookissani on sanatkin, mutta kaikkien laulujen laulaminen ei tunnu hyvältä. Esimerkiksi Rogersin & Hartin kappaleen You Are Too Beautiful sanat tympäisevät ja jotenkin kiusaannuttavat. Päädyin keskustelemaan tuosta kiusaannuksesta Tulta syöksevän linnun blogissa hänen kirjoitettuaan rakkauden mitallisuudesta. Muokkaan sinne kirjoittamaani tänne.

Olen ajatellut aika paljon vertaamista, korvaamista ja oletusta, että koska yksi kokemus on erilainen kuin joku toinen kokemus, olisi se epätäydellinen ja riittämätön. Mitä ihminen pelkää pelätessään, että suudelmia on verrattu suudelmiin jonkun toisen kanssa? Että suudelmat olisivat erilaisia vai samanlaisia? Millä asteikolla mitattuna? Vertaamiseenhan tarvitaan mitta-asteikko. Suudelmia voi tietysti verrata monellakin mitta-asteikolla, ja vertailusta voi joskus jopa koitua hupia. Laulussa ei kuitenkaan lauleta mistä hyvänsä arbitraarisesti tai huvin vuoksi valitusta mitta-asteikosta, vaan sellaisesta, jolla määritellään riittämättömyys.

Miksi kukaan kiusaa itseään luomalla tällaisen mitta-asteikon?

Tulta syöksevä lintu huomautti, että rakkauden vertailuasteikkoa käytetään myös omien, asteikolta ehkä syrjään sattuvien kokemusten tuhoamiseen. Kerran koettu tai kuviteltu elämys, jonkin tilanteen tulema, asetetaan tavoitteeksi, "esteeksi niin paljolle mahdollisesti yhtä merkittävälle ja olennaisesti 'puhtaalle'". Määrätystä poikkeavalle kokemukselle ei anneta mahdollisuutta tulla omanlaisekseen.

Jotta kokemusten erilaisuus voisi merkitä jonkin puuttumista, tarvitaan taas olennainen mitta-asteikko; luultavasti se sama, josta Rogersin & Hartin kappaleessa lauletaan.

Luulisi, että jos kutsuu mahdollisimman monenlaisia kokemuksia rakkaudeksi, tulee huomanneeksi, ettei ehkä ole mielekästä ymmärtää erilaisuutta rakkaudessa riittämättömyydeksi. Näin ei kuitenkaan ole. Englanniksi one can love almost anything, ja siis varmasti monin tavoin, mutta siitä ei näy seuraavan mitään yleistä oivallusta.

Ärtymys ja paljastaminen

Tähän asti kriittinen paljastaminen vaikutti itsestäänselvyydeltä. Kysymys oli vain siitä, että niin intohimoisesti kuin mahdollista oli valittava ärtymyksen kohde ja vastustettava vääriä syytöksiä. Paljastaminen: se oli meidän modernien salainen tehtävä. Väärän tietoisuuden takana piilevien todellisten laskelmointien paljastaminen, tai väärien arvioiden takana piilevien todellisten intressien paljastaminen. Kenen suu ei vielä vähän vaahtoaisi tämän erityislaatuisen raivotaudin jäljiltä?

Poimin Latourin kirjasta toisenkin sitaatin, sillä sitä lukiessani huomasin tunnistavani ilmiön, josta olin puhunut aiemmin toisaalla. Asia sekä mietityttää että ihastuttaa minua, joten toistan aiemmin kirjoittamani täällä:

Blogit ovat ilmainen ja lähes esteetön julkaisuväylä. Blogia voi kirjoittaa anonyyminä. Blogien helppous tekee niistä ihanan julkaisukanavan muun muassa sellaisille ihmisille, jotka jonain toisena aikana olisivat lähetelleet tuhottomasti mielipidekirjoituksia lehtiin. Blogit ovat jopa niin helppoja, että sellaisetkin, joiden mielessä vain käväisee mielipidekirjoituksen oloinen ajatus, kirjoittavat sen blogiinsa. Laiskakin julistaja tulee julistaneeksi. Julkaisemista ei kontrolloida, joten mikään ei estä kirjoittajaa valitsemasta - tietoisesti tai asiaa harkitsematta - mitä kummallisimpia lähestymistapoja. Siellä täällä blogeissa kohtaa vilpitöntä, täysin kohtuuttoman ja harkitsemattoman oloista, jopa monomaanista mielipidekirjoittamista. Sellaista, jota ei otettaisi mihinkään kontrolloituun julkaisuun kuin enintään huumorimielessä. On olemassa monenlaisia huumoriblogeja, mutta täysin ironiattomat vuodatukset peittoavat ne loistollaan kevyesti. Enkä tällä tarkoita sitä, että ironiaton julistus olisi tahattoman koomista, vaikka se varmasti on usein sitäkin. Ironiaton julistaminen on minusta aidosti todella hienoa. On tyrmäävää katsoa kuinka joku kirjoittaa selvästikin absoluuttisen totuutensa ja loukkaantuu sitten ehkä verisesti kommenteissa käytävässä väittelyssä.

Tietynlainen ironia on jo pidemmän aikaa kyllästyttänyt minua, samoin mielipiteiden ja uskomusten miedontaminen monitulkintaisuuteen tai harkittuun ajatuksen loputtomaan monitasoisuuteen. Olen tietysti täysin sen kirjoitustavan myrkyttämä, joka minua kyllästyttää. En kykene sellaiseen paloon, joka ihastuttaa minua monissa blogeissa. Ainoa mihin itse olen tähän mennessä kyennyt verkkokirjoituksissa ja -keskusteluissa, on metodiseksi sinisilmäisyydeksi nimeämäni asenne.

Latour tunnistaa ärtymyksen ja halun paljastaa vääryydet, laskelmoinnit ja tekojen todelliset intressit. Hän kuitenkin tunnistaa myös tunteen, etteivät ärtyneet paljastusprojektit ole enää samalla tapaa uskottavia kuin ne ovat ehkä joskus olleet. Pidän aiemmin kirjoittamassani itsestäänselvänä, että tällaista paljastamista "ei otettaisi mihinkään kontrolloituun julkaisuun kuin enintään huumorimielessä" ja totean olevani "tietysti täysin sen kirjoitustavan myrkyttämä, joka minua kyllästyttää". Latour lienee siis oikeassa väittäessään, ettei paljastaminen ole enää entisessä terässään.

Onkohan tämä oire modernin murenemisesta kuten Latour väittää? Siitä, että olemme huomanneet, ettemme ole koskaan oikeastaan olleetkaan moderneja? Ja ennen kaikkea: ovatko ne blogit, joita yllä ihastelen, jossain latourilaisessa mielessä erinomaisen moderneja?