Loma loppui

kenties tajuta äkkiä, ilmestyksen lailla,
jonkin kaislan satunnainen kaarre,
aivan irtain, ehdottoman puhdas.
Mistä, kuinka? Huikaisten se saapuu,
tummuus, valo, liike avoimessa,
taipuu syvään, tähän, tänne asti,
melkein tänne -
sitten: murjottava lapsi,
kyyristyä, sulkeutunut, tyly: ei, ei tänne.
antaa olla, pois ... Tai: entä sitten?

Ei se oikeastaan loma ollut, työntekoa paljolti, mutta en istunut sen aikana päätteen ääressä odotellen katselemassa tyhjää tilaa ympärilläni kuten nyt taas teen. Hain Aila Meriluodon kootut runot juuri tähän seurakseni ja selasin esille erään, nimeltään Kaisla.

Mieleni on kerta toisensa jälkeen seestynyt parhaiten Meriluodon kertomalla tavalla :

kuiva kaisla avartuvan rannan,
irtonaisen rannan, eri rannan,
jaksoi elämäni painon kantaa
niinkuin helpeen, siemenhöytyvän,
kun sen äkkiä tuon varaan ripustin
hämmästyen, vapautuen, hymyillen,
ja käännyin selin.

Jostain syystä tuo on aina huomattava uudestaan ja vaikka sen kuinka hyvin tietäisi se yllättää joka kerta.