Suuri opettaja

Muistan itsekin hyvin, kuinka opiskeluni alussa kiistelin kokeneen oppineen kanssa tieteellisestä kysymyksestä, jonka luulin tuntevani hyvin. Yhtäkkiä hän opetti minulle jotain aivan uutta, mitä en vielä tiennyt. Siksi kysyin vihaisena: 'Mistä te muka tuon tiesitte?' Hän vastasi: 'Kunhan tulette yhtä vanhaksi kuin minä, silloin tekin tiedätte sen.'
Se oli oikea vastaus. Mutta ketä luonnontieteen opettajaa tai opiskelijaa tällainen vastaus tyydyttää? Useimmiten ei voi sanoa, miksi aloittelija esittämä olettamus filologiassa tai historiassa on 'mahdoton'. Vaadittu tahdikkuus voidaan hankkia asioiden uutteralla tarkastelulla, mutta sitä ei voi opettaa eikä todistaa. Silti kuvatun kaltaisessa opetustilanteessa on lähes poikkeuksetta varmaa, että kokenut opettaja on oikeassa ja aloittelija väärässä. Näihin hengentieteille ominaisiin totuuden edellytyksiin on tosin lisättävä, ettei ole ehdottoman varmaa mittapuuta, jolla aito tieteellisyys voidaan erottaa tyhjänpäiväisestä tärkeilystä. Siksi epäilemme usein jopa itseämme eli sitä, sisältävätkö sanamme todella sen totuuden, jota tarkoitamme.

Harpoin eilen tekstistä toiseen Hans-Georg Gadamerin tekstien valikoimassa Hermeneutiikka, Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Tuo yllä oleva katkelma sai aikaan hetkellisen turhaannuksen. Sitten muistin kuinka äitini kertoi kuulemansa tarinan venäläisestä miehestä, joka oli karkotettu jonnekin Aasian aroille, sikäläisen paimentolaisheimon pariin. Häntä kohdeltiin hyvin, mutta hän ei viihtynyt ja koetti paeta, jalan. Heimo oli vastuussa miehestä, joten he leikkasivat hänen jalkapohjiensa nahat irti, työnsivät lihaa vasten jouhia ja ompelivat nahat paikalleen. Pian mies sai taas kävellä vapaasti, mutta pakenemista jalan hän ei voinut harkitakaan. Hänet oli jouhitettu.
Tarina kerrottiin sen kuvaamiseksi, kuinka olemme kulttuuriimme jouhitettuja: voimme poiketa jonkin verran ruodusta, mutta tunnemme tekevämme niin. Kauas meneminen on vaikeaa; tahdonvoimalla voimme siinä onnistua, mutta samalla sattuu. Kaiken kivun välttäminen johtaa täydelliseen passiivisuuteen ja elinpiirin pienuuteen, mutta vapaa liikkuminen ei irrota meitä niistä säännöistä, joita emme seuraa, sillä tiedämme rikkovamme niitä.

Jos lähdetään siitä, että olemme perinteessä, perinteen kritiikkiä ei voi tehdä olettaen, että voisimme kritiikin ajaksi irrottautua perinteestä. Jos kukaan ei voi, täysin perinteestä irrotetusta ja riippumattomasta tiedosta puhuminen on sisällyksetöntä, ainakin jos ei oleteta kaikkitietävää jumalaa. Niinpä Gadamer toteaakin, että "myös historioitsijan ominaisuudessa harjoittamamme perinteen kritiikki auttaa meitä kytkeytymään perinteeseen, johon me aidosti kuulumme. Historiallisen tiedon määräytyminen kulloisistakin olosuhteista ei vähennä sen arvoa vaan on totuuden itsensä osatekijä."

Gadamerin esimerkin kokenut opettaja on ehtinyt kytkeytyä perinteeseen huolekkaammin, tarkastella asioita uutterammin kuin aloittelija. Hän on hankkinut vaadittavaa tahdikkuutta. Niinpä hän todennäköisesti on oikeassa. Tosiaan, todennäköisesti näin on.
Eri asia on, kannattaako opettajan aina muistaa tämä. Tai aloittelijan.

Tuohan tosiaan hieman turhautti. Ei siksi, että tulen ehkä joskus pitämään nykyistä itseäni kovin "tahdittomana" ja nykyistä ajatteluani toivottoman sekavana, sehän olisi vain hauskaa. Hyvä jos opin lisää. En oikeastaan edes siksi, että Gadamer kuvasi käsityksen, jonka varjolla aloittelija saatetaan vaientaa ilman sen kummempia perusteluita. Turhaumukseni johtui siitä, että usko siihen, että opettaja tietää paremmin, saattaa tehdä ihmisestä opetuslapsen. Ajatus on jotenkin hankala. Koetan viitata kokemaani hankaluuteen muutamalla sitaatilla:

Se, joka kuvittelee velkansa Sokrateelle kovin suureksi, voi olla kutakuinkin varma, että Sokrates mielihyvin suo hänelle velan anteeksi, sillä Sokrateelle epäilemättä tuottaisi suurta murhetta, jos hän saisi kuulla tavalla tai toisella rahoittaneensa kyseisen koronkiskurin toimintaa. Jos sen sijaan suhde opettajan ja oppilaan välillä on sellainen kuin meidän oletuksessamme, siis kokonaan toinen kuin sokraattisessa tapauksessa, silloin opetuslapsi on kaiken velkaa opettajalle (sellaiseen velkaan ei kukaan voisi joutua Sokrateelle, sillä kuten Sokrates itsekin sanoi, hän ei kyennyt synnyttämään).

Kun tulimme ensi kertaa kouluun, opettaja istutti meidät lattialle, jolle oli levitetty olkia, ja antoi jokaiselle vihkon, kynän ja laudanpätkän.
- Laudat pankaa polvillenne, jotta olisi mukavampi kirjoittaa, hän selitti.
Sitten hän näytti venäläisen miehen kuvaa, joka oli liimattu seinään.
- tämä on Lenin! sanoi Djuišen.
Se muotokuva painui iäksi mieleeni. En ole sen jälkeen sattunut näkemään sitä kuvaa, ja olen nimittänyt sitä mielessäni 'Djuišenin aikuiseksi kuvaksi'. Leninillä oli siinä yllään hieman kömpelötekoinen sotilastakki, ja hän oli vähän kumarainen ja parroittunut. Haavoittunut käsi riippui siteessä rinnalla ja tarkkaavaiset silmät katsoivat levollisina takaraivolle työnnetyn lippalakin alta. Silmien pehmeä ja lämmin ilme tuntui sanovan meille: 'Jospa tietäisitte, lapset, miten ihana tulevaisuus teitä odottaa!' Ja sinä hiljaisena hetkenä minusta tuntui siltä, että Lenin ajatteli todella minunkin tulevaisuuttani.

Ensimmäinen sitaatti oli Søren Kierkegaardin Filosofisista muruista, jälkimmäinen Tšingiz Aitmatovin novellista Balladi ensimmäisestä opettajasta.

On kaunista kokea saavansa toiselta uutta, nähdä toinen tietävänä ja osaavana. On hankala ajatus, että tuon kokemuksen kauneuden tähden voisi haluta, että tilanne olisi aina sama, että toinen, opettaja, pysyisikin suurena, johon voisi aina turvautua.