Keitä suljen pois?

Paavalin nomos-vastaisuus ei toisin sanoen merkitse sitä, että nomos, joka on kirottu (Gal. 3:13), tulee vain yksinkertaisesti ylittää, minkä jälkeen me voimme jälleen elää lakia edeltävässä paratiisinkaltaisessa todellisuudessa. Nomos on Paavalille tosiasiassa jotakin jota ei voi tuhota ylittämällä, sillä jokainen transgressio merkitsee vain lain vahvistamista. Aivan kuten 'synnin voimana on nomos', sikäli kuin se saa haluamaan sitä, mikä on kiellettyä, on nomoksen voimana synti. Tästä syystä sen, joka haluaa elää oikeamielisenä Kristuksessa, täytyy ensin irrottautua tästä nomoksen ja synnin toisiaan vahvistavasta noidankehästä. Paavalin mukaan se ei tapahdu nomoksen transgressiossa vaan sen toimettomaksi tekemisessä: 'Meidät on tehty toimettomiksi [katergethemen] suhteessa nomokseen' (Room. 7:6).

Kaunaista halua tuomita ei voi ylittää tuomitsemalla sitä, vaan ainoastaan panemalla tuomitsemisen halun lepäämään.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö itseä - osakseni langenneita armolahjoja - saisi käyttää. Itseä on vain käytettävä kuin se ei omaa olisikaan. Sillä vasta kun ihminen panee omansa lepäämään, vasta kun hän omaksuu osattomuuden omana osanaan, hän kykenee toimimaan vapaasti. Tämä osattomuus ei kuitenkaan perustaa uutta identiteettiä, eikä se 'uusi luomus', josta paavali 2. Korinttilaiskirjeessään puhuu (5:17), merkitse muuta kuin vanhan osan käytön vapauttamista.

Jatkan Mika Ojakankaan kirjan Kenen tahansa politiikka parissa. Nomos voidaan kääntää laiksi tai tavaksikin.

Ojakangas kirjoittaa Paavalista ja heikoimman vahvuudesta. Jos on yhteisö, joka on avoin kaikille, kuka tahansa voi kuulua siihen: ja heikoimmilla on siinä kunniasija, sillä olennaista on juuri se, että kuka tahansa voi tuohon yhteisöön kuulua, heikoinkin. Vähäpätöisimmän osa on tärkein, sillä juuri se, että vähäpätöisimmälläkin on väliä, tekee yhteisöstä sen mitä se on. Ihmisten välinen eettinen suhde tällaisessa yhteisössä "ei paavalin mukaan suinkaan merkitse kahden asemastaan ja identiteetistään kiinni pitävän persoonallisuuden toisiaan kunnioittavaa kohtaamista, niin kuin klassinen filosofia Aristoteleestä lähtien hyveellisen toiminnan ymmärtää. Sen sijaan se merkitsee kahden tai useamman asettumista suhteeseen edellytyksettöminä."
Oleminen kuin ei olisi sitä mitä on, ei merkitse piirteistään tai ominaisuuksistaan luopumista, vaan niiden omistamisesta luopumista. Sivusin tätä aihetta jo 21.4., mutta nyt mietin sitä hieman eri näkökulmasta kuin tuolloin. Ojakangas näet kirjoittaa ulossulkemattoman poliittisen yhteisön mahdollisuudesta, ja poliittinen tuntuisi vaativan sellaisia tekoja, joita on vaikea ymmärtää ilman ajatusta tuomitsemisesta.

Jos ajatellaan, että osani, se mitä olen, on vain käytössäni, ei ansiotani tai omaani, jotain jonka perusteella voisin vaatia tiettyjä oikeuksia, toisten tai heidän tekojensakaan tuomitseminen käy vaikeaksi. Jos luovutaan oamisuuden ja oman kategorioista, millä perusteilla voidaan vaatia epäkohtien korjaamista? Jos ihmisen ominaisuudet eivät ole hänen, kuinka hänen tekojaan voidaan tuomita tässä hetkessä eikä jonain tulevana tuomiopäivänä? Voin ehkä itse ottaa kuitenkin vastuun teoistani, mutta millä perustein voisin vaatia muita tekemään samoin? Voiko olla poliittista ilman tuomitsemista ja epäkohtien korjaamisen vaatimusta? Voiko olla poliittista ilman nomosta, johon vedota?

Minähän saatan tuntea epäilemättä kaunaista tuomitsemisen halua nimen omaan kaunaista tuomitsemisen halua kohtaan, ja tämä tuomitsemisen halun kieltäminen siis säilyttää halun tuomita. Tuomitsen tuomitsijoita. Toisin sanoen suljen heidät pois.

Jos panen haluni tuomita tuomitseminen lepäämään, kadotanko mahdollisuuden kaikkeen poliittiseen? Voiko poliittinen yhteisö, joka on kaikille avoin, olla avoin myös heille, jotka tahtovat rajata ja tuomita? Miten se sitten enää on poliittinen?

Epäilemättä palaan aiheeseen taas piakkoin.

Samalla kun kirjoitan tätä, luen muuten t0:n viimeisimpiä kirjoituksia, hyvänä terapiana, vaikken kaikesta suinkaan vakuutu.