Kaikki tuntevat ne tarinat

"Vielä kerran ja hyvin kaavamaisesti: on selvää, että katolilaisuuden romahdus synnytti modernin politiikan, jonka perustava ristiriita on universaalisuuden lupauksen (ihmisoikeudet) ja kansallisvaltioiden muodossa (kansalaisoikeudet) tapahtuvan kansallisten yhteisöjen uudelleenperustamisen välillä. Ranskan vallankumouksen imperialistisena vientituotteena syntyi jo Fichten ennustama kansallisten sotien - kansojen välisten sotien - aikakausi, ja ehkä vielä voimakkaammin Nietzschen manaama sota erilaisten filosofisten oppien välillä (nietzscheläisyys vastaan marxismi). Viime vuosisadalla uusi ihminen oli aina ja kaikkialla kansa, tai jopa rotu; myös 'Ikuinen Venäjä' pyyhkäisi hyvin nopeasti tieltään kaiken proletaarisen internationalismin.
Myytti - tai, Heideggerin sanastossa, das Sage - on ilmaantunut tällä tavoin uudestaan, koska sen katsotaan olevan alkuperäisesti sidoksissa kansana olemiseen - 'kansanomaiseen'. Myytti on kansan alkuperäinen runo (Urgedicht). Mikä taas merkitsee koko tälle romanttiselle politiikalle, aina Herderistä eteenpäin, että kansa syntyy, on olemassa sellaisenaan tai identifioi ja omaksuu itsensä - toisin sanoen on oma varsinainen itsensä - vain ja ainoastaan myytin pohjalta. Kun Herder, Hegel tai Heidegger toistelevat Herodotoksen sanoja 'Homeros antoi kreikkalaisille heidän jumalansa', he tarkoittavat juuri sitä. Mimeettisen logiikan tai mimetologian mukaisesti myytti on tapa identifioitua (tämä ajatus on edelleen täysin voimissaan kaikesta sille tapahtuneesta monikerroksisesta työstämisestä huolimatta aina Freudin ja Thomas Mannin viimeisiin teoksiin saakka), ja myyttiin vetoaminen on vaatimus ottaa haltuun, omaksua tai omistaa identifioitumisen välineet, joiden katsotaan ylimalkaan olevan 'tuotantovälineitä' ratkaisevampia."

Tästä voisi jatkaa moneen suuntaan, mutta rajaan aiheeni väkisin siihen, mistä puhuin eilen ja mistä lupasin tänään jatkaa. Imitatio christin mahdottomuus maailmassa, jossa jumalat ovat kuolleet, ja ensimmäisen maailmansodan katastrofin paljastama "valistuksen vararikko", jonka jälkeen myyttiin vetoaminen nähtiin "ainoana mahdollisuutena järjestää yhdessä-oleminen tai palauttaa siihen edes jonkinlainen mieli" - en nyt puhu tästä.

Vaihdoin vasta erään ihmisen kanssa muutaman sanan viihdekirjallisuuden kiinnostavuudesta. Tai oikeastaan minä sanoin olevani kiinnostunut viihdekirjallisuudesta, hän taas sanoi pitävänsä viihdekirjallisuudessa toistuvia "kaavallisia ja etukateen strukturoituja tapoja ajatella ihmissuhteita, huolestuttavana". Siteeraan saamaani kirjettä vielä vähän, härskisti luvatta, luottaen kirjeen kirjoittajan suopeuteen: "Ehkäpä viihdekirjallisuudesta olen ennemminkin saanut jotain ihanteita ja päämääriä, kuin nähnyt miten asiat toimivat." "[Joskus] koen ahdistavaksi [oloni] sen joukon rakennelmia keskellä, johon koen olevani vangittu. Eihän minun tarvitsisi kokea, mutta minä näen rajoja joka puolella, enkä ole aina tyytyväinen."

Sitaatti, jolla aloitin tämän kirjoitelmani, on Philippe Lacoue-Labarthen tekstistä "Kansallissosialismin henki ja sen kohtalo", joka löytyy samasta kirjasta kuin hänen Jean-Luc Nancyn kanssa kirjoittamansa "Natsimyytti", jota eilen siteerasin. Lacoue-Labarthe ja Nancy puhuvat modernin subjektin valmiudesta identiteetin tuottamiseen myytin avulla tai kautta. Kuten sanoin, jätän nyt puhumatta siitä, miksi tai missä määrin tämä on nimen omaan modernin subjektin valmius.

Mistä puhutaan kun puhutaan "mimeettisestä identiteetistä"?

Mimesis voidaan suomentaa jäljittelyksi. Lacoue-Labarthella, Susanna Lindbergiä siteeraten, "mimesis ei ole kohde eikä käsite: se on eräänlainen logiikka - mutta toisin kuin ymmärryksen logiikka, se ei kuvaa totuuden säilyttäviä tai sen näkyvillä pitäviä operaatioita, vaan päinvastoin juuri totuutta uhkaavaa katoamista ja silti liikettä, jonka mikä tahansa totuuden logiikka joutuu edellyttämään." [...] "Mimesis on kyky tuottaa totta ja harhaa, pelkkä kyky ilman periaatetta, joka ratkaisisi, onko tuotettu asia totuudenmukainen vai pelkkä harha. Se on kyky toistaa (idea asiassa tai asia kuvassa), se on kyky tuoda esiin (idea tai harha), mutta se on pelkkä kyky vailla kriteeriä, jonka perusteella erottaa totuus ja harha toisistaan."

Platon tahtoi kieltää ihannevaltiossaan sellaiset myytit, joissa jumalista kerrotaan rienaavia valheita. Tämä kielto perustuu ajatukseen, että myytti olisi "fiktio sanan vahvassa merkityksessä, muokkaamisen, tai Platonin sanoin 'muotoamisen' aktiivisessa merkityksessä: se on siis tekeytymistä, jonka rooli on esittää, jopa pakottaa hyväksymään, malleja tai esikuvia" (L-L & N).
Ihmisten siis ajatellaan toistavan myyttien tapahtumia, tuottavan niitä omassa elämässään sen vuoksi, että ovat oppineet ne, mikä samalla vahvistaa myyttiä: myytti vertautuu todellisuuteen, jossa myyttiä toistetaan, ja tämä toisto saa myytin näyttämään välttämättä tapahtuvan kuvaukselta. Ihminen luo identiteettiään tukeutumalla myyttisiin hahmoihin. Halu tulla joksikin vaatii esikuvan, sen "jonkin". Myytti tarjoaa vahvan identifioitumisen välineen.

Nancy ja Lacoue-Labarthe eivät puhu niinkään yksittäisistä myyteistä, vaan hahmottelevat mimeettisen identiteetin muodostumista yleensä ja mimetismiä. He puhuvat modernin subjektin valmiudesta mimeettiseen identifioitumiseen.

Viihteen kaavamaiset tarinat ovat kaavamaisia koska kaavamaisuutta halutaan. Ymmärrän tietysti ahdistuksen, joka joskus syntyy, kun huomaa olevansa keskellä rakennelmia, jotka rakentuvat vailla mitään periaatetta, joka oikeuttaisi rakennelmat. Rakennelmat eivät kuitenkaan ole mitään meistä riippumatonta, me tuotamme niitä. Minusta on mielekästä ajatella viihteen toistuvia tarinoita ja näiden tarinoiden hahmoja esimerkkeinä taipumuksestamme mimeettiseen identifioitumiseen. Sen sijaan, että kysyisin miksi täytyisi haluta muovata elämänsä tällaisten kaavojen mukaan, mietin valmiutta ylipäätään käsittää itsensä esikuvallisten hahmojen kautta.

"Natsismin analyysiä ei pidä koskaan tehdä pelkkänä syytekirjelmänä, vaan pikemminkin osana historian, josta olemme lähtöisin, yleistä dekonstruktiota."
Viihdekirjallisuudenkaan analyysia ei kannattane jättää pelkäksi syytekirjelmäksi.
Minustakin on syytä kritisoida monia niistä tarinoista, joita tarjotaan ja joita tarjoamme itsellemme identifioitumisen välineiksi. Noiden tarinoiden keskellä tai vallassa rimpuilemisesta seuraavaa ahdistusta vastaan sopivaksi lääkkeeksi voisin ajatella sen prosessin tai taipumuksen tai valmiuden miettimistä, joka antaa tarinoille niiden vallan.

Tulen varmasti taas kirjoittamaan tästä lisää. Eilen hoidin epämääräistä kevätkaihoa ja pienoista yksinäisyydentunnetta lasillisella amarettolikööriä, muutamalla suklaakonvehdilla sekä Tove Janssonin kirjalla Näkymätön lapsi. No niin:

"- Totta kai! sanoi mönkijä säteillen. Olen muuttanut pois kotoa ja alkanut elää oikein tosissani! Se on hurjan jännittävää! Käsitäthän, silloin kun minulla ei vielä ollut nimeä, juoksentelin vain ympäri ja nuuhkailin noin vain ylimalkaan, ja tapahtumat lentää räpyttelivät ympärilläni. Ne olivat milloin vaarallisia, milloin vaarattomia, mutta ikinä ei ollut mitään oikeata, ymmärrätkö?
Nuuskamuikkunen yritti sanoa jotain, mutta mönkijä jatkoi heti:
- Nyt minä olen minä, ja kaikki mitä tapahtuu merkitsee jotain. Sillä mitään ei tapahdu noin vain ylimalkaan, kaikki tapahtuu minulle, Ti-ti-uulle. Ja Ti-ti-uu näkee asiat noin tai näin - ymmärräthän mitä tarkoitan?"