Epälineaarinen narratiivi

To all in the village I seemed, no doubt,
To go this way and that way, aimlessly.
But here by the river you can see at twilight
The soft-winged bats fly zig-zag here and there –
They must fly so to catch their food.
And if you have ever lost your way at night,
 In the deep wood near Miller’s Ford,
And dodged this way and now that,
Wherever the light of the Milky Way shone through,
Trying to find the path,
You should understand I sought the way
With earnest zeal, and all my wanderings
Were wanderings in the quest.

Kävin eilen Tate Modernissa, jossa on käynnissä Philippe Parrenon teos Anywhen. Tiesin että sen osia ohjaava ohjelmisto on oppivaa sorttia, eli ihminen ei ole ennalta päättänyt, kuinka tilan täyttävä teos toimii. Huomasin pian ajattelevani Googlen generoimia videoita, jotka ovat usein muuten täysin onnistuneita, mutta joista puuttuu lopetus. Kone ei osaa luoda lopetusta, koska se ei toistaiseksi ymmärrä tarinoita. Vasta sitten luin taiteilijan lausunnon: "the exhibition is a construction of situations or sequences in a non-linear narrative". Nerokasta. Miten ihminen paremmin voisikaan luoda epälineaarisen narratiivin kuin rakentamalla teoksen, jossa "the sequences of events are triggered by software which is informed by micro-organisms".

Olen matkalla taas edennyt Spoon River Anthologyssa, jota olen pitänyt satunnaisena matkalukemisenani jo ties kuinka kauan. Lähestyn kirjan loppua. Yllä William Goode kehottaa lukijaa etsimään lineaarista narratiivia, vaikka vaikutelma on päämäärätön.

Tänään vietin nelisen tuntia British Museumissa, joka tuntuu aina yhtä ristiriitaiselta. Koska oli sunnuntai, oli paikka auringonpaisteesta huolimatta täynnä. Se ei auttanut yhtään. Kun ensin luin seiniltä kuvauksia siitä, kuinka esineet on aikanaan hankittu, ja sitten katsoin ihmisiä, jotka kunnioitusta vailla, kielloista piittaamatta lääppivät vuosituhansia säilyneitä kivisiä aarteita, ne kun on asetettu esille suojatta, luottaen yleisön sivistyneisyyteen – huomasin misantroopin itsessäni heräävän.

Salaliittoteoreetikon tarina

En koskaan enää nähnyt tuota tuntematonta, mutta hänen sanansa jäivät itämään. Aloin luonnollisten pilvien ja taivaankäärmeiden ohella tarkkailla myös koneiden jättämiä merkkejä, turbomoottireiden vanavesiä ja vaahtoraitoja, jotka aikaisemmin olin jättänyt huomiotta. Eräät niistä saattoivat kestää tuntikausia ennen hidasta hälvenemistään. Niistä tuli minulle suoranainen pakkomielle, niin että yhä useammin suuntasin kiikarini kohti sellaisia epäilyttäviä jätteitä ja unohdin luonnollisten pilvien puhtaammat maisemat. Aloin etsiä aiheesta tietoa ja löysinkin kokonaisia arkistoja, keskustelupalstoja ja kuvapankkeja kemikaalivanoista.

Luen Leena Krohnin Hotel Sapiensia. Sen toinen luku on lyhyt kertomus, jossa pilvien ja lätäköiden kuvioita tulkitsemaan jäävästä nuorukaisesta sukeutuu salaliittoteoreetikko. Lukijaa ei yllätetä, minäkertojan merkilliset teoriat esitellään jo ensimmäisellä sivulla.

Salaliittoteoreetikosta on vaikea kirjoittaa tarinan päähenkilö. Kirjoitin joitain vuosia sitten kirjoittajakoulussa novellia, jonka päähenkilö sekosi salaliittoteorioihin, mutta totesin tehtävän turhauttavaksi, sillä en osannut kirjoittaa salaliittoteoreetikkoni tarinaan sen käännekohdan jälkeen jatkoa. Lopulta vaihdoin novellin päähenkilöä. Krohninkaan kertomuksessa salaliittoteoreetikko ei lopulta ole päähenkilö. Jos oletetaan, että päähenkilö on se, jossa tapahtuu tarinan aikana selvimmin muutos, niin Krohnin salaliittoteoreetikko-minäkertoja kertoo huomaamattaan, sivulauseissa, päähenkilöstä, joka on maailma.

Salaliittoteoreetikko on hankala päähenkilö, koska on vaikea kuvitella käännettä, joka kuljettaisi tämän pois salaliittoteorioiden maailmasta. Kaikki mieleen tulevat vaihtoehdot tuntuvat psykologisesti epäuskottavilta. Siksi salaliittoteoreetikon tarinan on oltava tarina siitä, kuinka ihmisestä tulee salaliittoteoreetikko, eikä se yleensä ole kovinkaan kiinnostavaa. Krohninkin kertomuksessa väheksytty ja vetäytyvä nuori mies kaipaa tunnustusta. Kun sitä ei kuulu, hän alkaa uskoa kummallisia selittääkseen masentavan tilanteensa ja purkaakseen katkeruuttaan. Oman salaliittoteoreetikkoni tarina oli hyvin samankaltainen. Siitä on vaikea keksiä omintakeista sanottavaa.

Krohn tietysti osaa käyttää salaliittoteoreetikon tarinan banaaliuden hyödykseen. Edes kertomuksen salaliitossa ei ole mitään tutusta poikkeavaa, mutta minäkertoja tulee sivumennen paljastaneeksi, että tarinan edetessä maailma hänen ympärillään on peruuttamattomasti muuttunut.

Keskiluokkaisuudesta

As argued above, when a person sells their labour power, that labour power is a commodity which gains value in exchange. Once it becomes impossible to distinguish the self from the labour power that this self is selling, the result is that the process of commodification extends to the self as well. Promoting the self is thus inevitably intertwined with the commodification of the self as soon as value comes to play a part in the processes of promotion. Adding value to the self in the labour market therefore contains a notion of the self as a commodity. This does not mean that coaching, for instance, can be reduced to the processes of commodification, any more than it can be reduced to processes of self-promotion, but rather that these processes are tightly interwoven with each other and with processes concerning the ideals of self-development and a sense of agency, as has been argued throughout this research. 

So how is potential then individualised, or to put it differently, how does an individual produce potential or articulate the promise of certain kind of capability that has value in the labour market? How does one become, or make oneself into, a commodity? In the context of work-related coaching, it seems that one way for a person to produce potential is to tell narratives in which the self becomes an individual characterised by potential.

Juttelin jokunen viikko sitten Tommin kanssa hänen tulossa olevan kirjansa lisäksi muun muassa edellisestä eufemiatuksestani, ja hän huomautti, että otin siinä keskiluokkaisuuteni niin kevyesti annettuna, että teksti kuulosti 80-lukulaiselta sosiologialta. Laman myötä luottamus omaan turvattuun asemaan romahti, eikä keskiluokkaisuuteensa voinut enää suhtautua niin mutkattomasti. Väitän kuitenkin, että kyllä voi: omasta keskiluokkaisuudestaan voi olla suhteellisen varma, vaikka muistaisikin laman. Näin on koska keskiluokkaisuuden käsite on muuttunut.

Kuulun keskiluokkaan koska osaan myydä itseäni työvoimana. Osaan riittävän hyvin vakuuttaa työnantajan omasta potentiastani. Sitaatti yllä on Katariina Mäkisen väitöskirjasta Becoming Valuable Selves: Self-Promotion, Gender and Individuality in Late Capitalism (PDF), josta kirjoitin kerran aiemminkin. Mäkinen kirjoittaa siinä samasta aiheesta, jota Juha Jokelan näytelmä Esitystalous käsitteli – siitäkin tuli kirjoitettua. Työmarkkinoilla myydään yhä enemmän yleisluontoista, erittelemätöntä kyvykkyyttä, ja itseään myyvän työntekijän tulee olla elävä lupaus tällaisesta kyvykkyydestä. Parhaiten se onnistuu jos omaan lupausluonteeseensa uskoo itsekin. Niinpä kerromme itsemme kyvykkäinä, myytäväksi kelpoina, siis keskiluokkaisina. Minun kulloisetkin tulonlähteeni ovat kaikkea muuta kuin vakaita ja jos mitataan vain taloudellista ailahtelua, kuulun prekariaattiin, mutta oma kelpoisuuteni kauppatavarana takaa luokka-asemani.

Työväenluokkaa ei enää ole. Väite on tietysti naurettava, mutta minulla on silti peruste esittää se. Kävin eilen Amos Andersonilla, varsinaisesti koska halusin nähdä Erkki Kurenniemen häröjä videoita, joita on esillä näyttelyssä Muutosten pyörteissä, 1960–80-lukujen taidetta STSY:n kokoelmista, mutta tulin samalla käyneeksi läpi myös alakerrosten paljonmainostetun mutta köyhähkön näyttelyn Boutique: Where Art Meets Fashion. Siellä oli esillä työryhmän Heide Lunabba & Tärähtäneet ämmät teos Cultural Dresscode. Teosta varten tekijät olivat kysyneet yhteensä 395 helsinkiläiseltä Valtterin kirpputorilla, Kämp Galleriassa, Itiksessä, Pihlajamäen ostoskeskuksessa, leipäjonossa ja Lasipalatsilla mihin yhteiskuntaluokkaan he katsoivat kuuluvansa. Kysyjät eivät antaneet valmiita vaihtoehtoja. Keskiluokkaan, vastasi valtava osa. Yhteensä neljä, joista kolme Itiksessä ja yksi Pihlajamäessä, vastasi "duunari". Sanaa "työväenluokka" ei käyttänyt kukaan. Sen sijaan 32 sanoi kuuluvansa "kansaan" (Kämpissä nolla), ja "köyhäksi" identifioitui 18 (Kämpissä nolla). Kaikenlaista veikeääkin löytyi: esimerkiksi 15, jotka lukivat itsensä "kulttuurisesti hallitsevaan luokkaan". Kuluttava helsinkiläinen ei katso kuuluvansa työväenluokkaan; ainakaan itseidentifikaation välineenä työväenluokkaa ei siis enää ole.

Nykyinen keskiluokan käsite on sellainen, ettei työväenluokka enää sovi sen vastinpariksi. Pärjääminen esitystaloudessa ja säällinen itsensä myymisen taito eivät riipu työn luonteesta, ja jos keskiluokkaan kuuluminen määrittyy niiden perusteella, työläisen virkamiehestä erottava työväenluokan käsite käy itseidentifikaation välineenä tarpeettomaksi. Niinpä työväenluokan sijaan meillä ehkä on esitystaloudesta kieltäytyvää kansaa ja esitystaidottomia köyhiä (vai menisiköhän se toisin päin?), ja lisäksi suuri joukko sellaisia, joilla on vaikeaa nykyisten luokkakäsitteiden kanssa.

Kerrottu minä

Also, I am aware that the discursive constructions I examine are in no way beneath me; on the contrary, I am as enmeshed in them as anyone else. The reason for beginning this research was exactly my intuitive recognition of the pervasiveness of the processes of self-promotion in my own life, and I wanted to examine this phenomenon precisely because it seemed to be something that affected everyone and offered very few possibilities for critical resistance.

Luen Katariina Mäkisen väitöskirjaa Becoming Valuable Selves: Self-Promotion, Gender and Individuality in Late Capitalism. Mäkinen selvittää sitä, millaista minuutta työelämävalmennuksessa nykyään rakennetaan, ja millaisten prosessien myötä minuuden markkinointi ja mahdollisivan myyvän minän idea on saavuttanut merkittävän aseman; miten me nykyään pidämme mielekkäänä rakentaa sellaista minuutta, joka myy. Aihe on kiinnostava, mutta kirja on minulla vielä kesken enkä siis tiedä kuinka hyvin Mäkinen on työssään onnistunut. Joka tapauksessa sitaatti yllä yhdessä viime aikoina kirjoittelemieni tekstien kanssa sai minut miettimään erilaisia tarinatyyppejä, joita käytämme kertoessamme itseämme.

Olen kertonut itseni itselleni tähän mennessä monta kertaa. Uusia kertomuksia lienee tulossa jatkossakin, aina sitä mukaa kun tajuan itsestäni jotain uutta. Merkittävät uudet havainnot tai näkökulmat toimivat kiintopisteinä, joiden varaan rakentuu tarinoita: kuinka minusta tuli tällainen, mistä tämä luonteenpiirre johtuu, kuinka rakensin tuon tavan ja opin siitä sitten eroon.

Uudet tarinat ovat tervetulleita, sillä jos niitä ei avautuisi, epäilisin juuttuneeni toistamaan jotain vanhaa ja turvallista ja torjuvani uusia havaintoja itsestäni. En tyhjene mihinkään yhteen tarinaan, ja pidän myös selvänä, että eri tarinoiden luomat kuvat minusta eivät sovi välttämättä saumattomasti yhteen. Olkoon niin; sitä on kiinnostavaa tarkkailla. On kiinnostavaa esimerkiksi vertailla toisiinsa sellaisia tarinoita, jotka kertovat ihanneminästäni, ja tarinoita, joita kerron haitalliseksi katsomieni luontumusteni synnystä. Vielä kiinnostavampaa on vertailla eri aikojen ihanneministäni kertovia tarinoita toisiinsa. Se auttaa hahmottamaan minkä verran tavoittelemani luonteenpiirteet ja käytösmallit ovat ajan saatossa vaihdelleet.

Kirjoitin vastikään lausunnon eräästä romaanista, jossa antiikin aikaan elävän minäkertojan suuhun oli soviteltu tämän päivän kasvutarina. Kirja oli hieno ja eläydyin, mutta luultavasti juuri siksi, että olen näitä taas viime aikoina miettinyt, tiedostin samalla kerronnan anakronistisuuden. Antiikin Kreikassa elänyt henkilö ei olisi voinut kertoa sellaista kasvutarinaa, koska kasvu aikuiseksi miellettiin toisin kuin nykyään ja ennen kaikkea itsestä kerrottiin aivan toisin kuin nykyään. Tällä ei tietenkään ole romaanissa mitään väliä, mutta yhdessä Mäkisen väitöskirjan lukemisen kanssa se sai minut tuumimaan olisiko mahdollista pyrkiä tietoisesti käyttämään toisistaan poikkeavia tarinatyyppiejä itsestään kertoessaan.

Koetan selittää: minä esimerkiksi olen vahvasti kiinni sellaisissa tarinamalleissa, joissa jonkin ikävän luontumuksen taustalta löytyy vahva lapsuudenkokemus. Toinen paljon käyttämäni tapa kertoa on sellainen, jossa henkilöhahmojen väliset suhteet jäsentyvät dynaamisina valta-asetelmina, ja asetelmien epätasapaino johtaa muutoksiin. Ja tosiaan, kerron itseäni – etenkin työssä – myös Mäkisen luonnehtimilla tavoilla; rakennan kertomusta myyvästä kyky- ja piirrepaketista. Nämä ovat kaikki vahvasti tähän päivään sidoksissa olevia kertomisen tapoja.

Mitä tapahtuisi jos koettaisin, kokeen vuoksi, omaksua käyttööni myös jonkin tälle ajalle ja paikalle vieraan itseni kertomisen tavan? Sellaisen voisi epäilemättä opetella kohtuullisen käyttökelpoiselle tasolle jostain keskiaikaisesta luostariohjesäännöstä, epikurolaisista kirjoituksista tai muusta vastaavasta. Onnistuessaan kokeilu olisi varmasti rikastuttava, mutta voisi käydä niinkin, että se saisi minut kokemaan oloni elinympäristössäni vieraammaksi kuin nyt koen.

Uhrautuvasta sankaruudesta

Kaikki katastyrofielokuvia katsoneet muistanevat sen liki pakollisen kohtauksen, jossa sankari uhraa itsensä pelastaakseen muut. Kuuntelin juuri folkloristiikan tutkijaseminaarissa Frogin esitelmää suullisesta epiikasta, ja eräs hänen huomionsa oli niin viehättävä, että täytyypä kirjoittaa se tänne muistiin: marttyyrikuolemaa ei ole aina ja kaikkialla ymmärretty sankarilliseksi.

Kun kristinusko levisi Euroopassa, levisivät myös kristilliset tarinat. Marttyyritarinoissa sankari Jeesuksen esimerkin mukaisesti kuolee uskonsa tähden ja toisten hyväksi. Tämä ei lainkaan sopinut germaaniseen sankaruuskäsitykseen, marttyyrin jääminen kiinni ja kyvyttömyys pelastautua vaikutti siinä nyhverömäiseltä heikkoudelta. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että kun Scott The Poseidon Adventuressa uhrautuu pelastaakseen muut, hänen sankarillisuutensa on jossain määrin kristillistä laatua.

Paha jumalatar ja aivot Messiaana

Keith, the Darwinist, appears in his own narrative as Nature's pupil. Yet he studies nature as he might study a woman's ways, with the desire to domesticate her. For nature is a cruel goddess who uses men to advance her own purposes, She grants the hero favors – gifts of body and mind – not to help him in his journey but for her own ends: the production of new species. [...]

The donor, this time in the form of an "enlightened" ruler, is to be humanity's savior. Elliot Smith is optimistic that such a donor has already answered the call and is working its magical transformation.

Sitaatit ovat Misia Landaun melko heppoisesta teoksesta Narratives of Human Evolution. Kirja on sujuvaa kieltä ja sen perusajatus on kiinnostava, mutta siihen se sitten valitettavasti jääkin. Proppilainen analyysi paleoantropologian tarinoista ei oikein kanna, sillä ison osan kirjasta Landau keskittyy lähinnä hakemaan paleoantropologian suurista kertomuksista lahjoittajan funktiota ja toteamaan tarinoita epätyydyttäviksi silloin kun niiden lahjoittajahahmo ei tunnu hänen mielestään yhtä tyydyttävältä kuin Darwinin luonnonvalinta. Sekä Arthur Keithin että Grafton Elliot Smithin tarinassa ihmisen evoluutio johtuu jonkinlaisista epämääräisistä sisäisistä syistä, ei ulkoisesta paineesta kuten Darwinilla, joten Landau moittii heitä siitä, että kausaalikysymykset jäävät pohjimmiltaan auki.

Huvittelin seuraamalla sitä, kuinka Landau käsittelee näitä kahta 1800- ja 1900-lukujen taitteen tiedemiestä. Minusta oli selvää, ettei hän sympannut Kaithiä lainkaan, mutta sen sijaan fanitti Elliot Smithiä melkoisesti tämän teorioiden puutteista huolimatta. Lukiessani Landaun kuvausta siitä evoluutiotarinasta, jonka Keith hänen tulkintansa mukaan kertoo, ja siitä tarinasta, jonka Elliot Smith kertoo, keksin minusta hauskalta kuulostavan selityksen sille, mistä Landaun mieltymykset johtuvat.

Keithin tarina on Landaun mukaan tarina feminiinisestä Luontojumalattaresta (Keith tosiaan personifioi hahmon ihan itse), jonka mielestä on hauskaa tehdä kokeita. Ihminen on yksi hänen kokeistaan, avuton, tahdoton nukke. Ihminen yrittää sivilisaation avulla rimpuilla irti luonnon otteesta, mutta irtirimpuilusta seuraa lajin degeneroitumista – eikä se kuitenkaan edes onnistu. Tarina tuntuu vahvasti pakanalliselta, siis pakanalliselta kristillisen tulkintakehikon läpi nähtynä tietysti: ihminen on vailla mahdollisuutta vapaaseen tahtoon, oikukkaan ja sadistisen jumalattaren armoilla; fatalismi jyllää.

Elliot Smithin tarinassa – Landaun tulkitsemana taas – lahjoittajahahmo ovat aivot. Ne kasvavat, ja vaikka Elliot Smithin tarjoama selitys sille, miksi ne oikeastaan kasvavat, ei tyydytäkään Landauta, kasvun seuraukset ovat hänen mieleensä. Kasvun päämäärä näet on tulevaisuudessa siintävä täydellistynyt ihminen, ja päämäärän saavuttamiseksi aivot ovat jo kerran tulleet kokonaiseksi ihmislihaksi: tarinan käännekohdassa näet kohtaamme harvinaisen nerokkaan egyptiläisen yksilön, yksilön jossa aivojen siihenastinen kasvu pääsee todella esille, ja joka siksi panee inhimillisen sivilisaation alulle. Elliot Smithiä on kutsuttu hyperdiffusionistiksi, koska hän tuntuu ajatelleen, että kaikki korkeakulttuuri oli lainaa tästä ainoasta alkuperäisestä. Aivojen kasvu nimen omaan tekee ihmisestä moraalisesti autonomisen, vapaan olennon, ja vaikka vastavoimat, sodat sun muu sokean luonnon pahuus uhkasivat, Elliot Smith odotti luottavaisena Messiaansa toista tulemista, inhimillisyyden voittoa sodan uhatessa. (Tällä kertaa pelastaja olisi tietysti Brittiläinen imperiumi.)

Landau ei itse esittänyt tällaista kristillisten kuvien avulla tehtyä tulkintaa Keithin ja Elliot Smithin tarinoista. Itse asiassa en ole aivan vakuuttunut siitä, löytyisikö näistä tarinoista itsestään niin voimakas vastakkainasettelu pimeydessä vaeltavan pakanan ja vapautta tavoittelevan kristityn välillä kuin mitä tässä maalailen; pikemminkin epäilen kuvaavani vain Landaun kuvauksia, siis Landaun kertomia tarinoita Keithin ja Elliot Smithin tarinoista. Joka tapauksessa minusta oli hupaisaa, että Landau on niin vankasti kristityn sankarinsa puolella.

Mökillä III: Kummituksista

Spirits and ghosts are also the objects of paranormal investigation and a topic of thrilling memoirs (see Taylor 2001, Ramsland 2002). Authors of such esoteric literature tend to ignore the generic context of spirits in folklore and instead locate them in a specific textual space, somewhat analogous to scientific discourse that tries to verify their existence. References to reliable witnesses and other verifiable specifics of the stories are added to convince skeptical readers that spirits are real. Experiments, photography, and other tools of scientific data-collecting are combined with the numbers and other fact-producing devices of positivistic methodology in order to convince those who still doubt and to provide a forum of belief and disbelief about the supernatural. Esoteric literature engages in a discussion of the pros and cons of the reality of the supernatural world, similar to the discussion Linda Dégh has noted in oral legends (1996). Esoteric literature is thus a blend of folkloric and scholarly genres created to please readers eager to believe in the supernatural in a rational and scientifically dominated world.

Kirjoitin vastikään eräästä genrestä, johon suhtaudun kai turhanpäiväisen vaikeasti. (Tätä kirjoitusta on vaikea ymmärtää jos ei lue ensin tuota aikaisempaani.) Sitten luin Virossa pidettyä seminaaria varten Ülo Valkin artikkelin "Ghostly Possession and Real Estate: The Dead in Contemporary Estonian Folklore" ja tajusin, että folkloristeilla on tietysti mitä mainioimpia työkaluja tuon genren tutkailuun. Valkin ote tarjoaa minulle melko oikean annoksen etäisyyttä, sellaisen, jonka avulla voin tarkastella sekä genren ominaispiirteitä ja funktioita että yksittäistapausten ansioita. Ainakin nyt tuota genreä tuntuu olevan helpompi lähestyä folkloristin näkökulmasta kuin kirjallisuustieteilijän, saatika sitten vain tavallisen lukijan.

Kuten Valk sanoo, esoteerinen kirjallisuus sekoittaa hyvin usein (vaikkakaan ei aina) yhteen kahta genreä: perinteistä uskomuskerrontaa ja oppinutta kerrontaa. Kummitusten olemassaoloa (tai salaliittoteoriaa tms.) todistellaan tieteellisiltä tai ainakin oppineilta vaikuttavilla selonteoilla, joissa on kuitenkin yllättäviä, kansanuskomusten selitystarinoista lainattuja piirteitä. Toisin sanoen genre yhdistää kahta keskenään yhteensopimatonta argumentaation tapaa. Yhteensopimatonta, koska monet kansanomaisessa kerronnassa hyväksytyt päättelyketjut on suljettu oppineesta kerronnasta pois pätemättöminä. Esoteerisessa kirjallisuudessa tämä huolellinen lajittelu hävitetään, kahteen erilaiseen episteemiseen käytäntöön kuuluvat argumentaation tavat sulautetaan yhteen ja lopputulosta väitetään uskomisen väärtiksi, mikä ainakin minusta tuntuu spontaanisti karmivalta.

Kuvittelin, että pitkään jatkunut kammonsekainen kiinnostukseni tätä genreä kohtaan ‒ nimetään se nyt sitten Valkia seuraten vaikka esoteeriseksi kirjallisuudeksi ‒ olisi samantyyppinen oikku kuin kiinnostukseni goottilaiseen romantiikkaan. Sitä se ei kuitenkaan tunnukaan olevan. Täältähän minä löydän runsain mitoin jotain jossain määrin sen esimerkin kaltaista, mitä aiemmin turhaan hain: tutkimusta, jossa yhdistetään yhteensopimattomia episteemisiä käytäntöjä. Pohdittavaksi jää se, ettei yhdistelyssä useinkaan käytetä ihmistieteissä yleisiä selittämisen ja kertomisen tapoja, vaan kummitusjuttuihin ympätään nimen omaan luonnontieteistä lainattua.

Selitystarinatyypeistä taas

For another telling example of the Torgovnick technique of "imagine and find it true," let's consider her analysis of a photograph she encountered in the American Museum of Natural History. In Gone Primitive, Torgovnick captions the picture, "A visual pun ‒ on the young girl, the form of breasts." She then provides a reading of the photograph: the girl is "smiling broadly at the camera in the classic welcoming 'aloha' way." This "pubescent" girl "holds in each hand the tips of palm fronds ‒ this is perhaps a photograph meant to evoke a fertility or initiatory ritual." Torgovnick then explains that "individual fronds, stripped from the trees, form the girl's elaborate necklace/breastpiece/blouse. From the tips of each frond in the breastpiece dangles one of the photographer's light [sic] bulbs."

Olen kahlaillut laiskasti kummallisessa kirjallisuudessa koettaessani etsiä esimerkkiä tietynlaisesta tutkimuksesta. Hylkäsin hyvin nopeasti Marianna Torgovnickin teoksen Gone Primitive; Savage Intellects, Modern Lives, sillä nähdäkseni siinä ei tehdä eikä esitellä juuri mitään sellaista, mitä minun tekisi mieli kutsua tutkimukseksi. Suosituksesta luin Denis Duttonin murhaavan arvostelun kirjasta. Se on julkaistu Philosopy and Literature -lehdessä vuonna 1991; halukkaat voivat lukea suunnilleen saman kritiikin tuolta. Sivun puolenvälin tienoilta löytyy mustavalkoinen kuva, jota Torgovnick innostuu tulkitsemaan liki lapsipornografiseksi. Kuten Dutton toteaa, ja kuten kuvan värillisestä versiosta on helppo nähdä, Torgovnickin tulkinta on pahasti harhainen. Itse asiassa kuvassa on melanesialainen tyttö (Polynesia ja "aloha" ovat siis aika kaukana), ja hänellä on kaulassaan kirkasvärisissä nauhoissa roikkuvia käytettyjä salamalamppuja. Niitä hän on saanut kuvaajalta, kasvitieteilijältä, jota lapset auttoivat keräämään paikallisia kasvilajeja ja olivat iloisia saadessaan korvaukseksi hienoja kaulakoruja. Ei siis palmunlehviä kaulassa, eikä muuten käsissäkään, kuten Dutton huomauttaa.

Olen jo hyvän aikaa jupissut täällä vähän väliä selitystarinatyypeistä. Puhun niistä koettaessani ymmärtää sitä psykologista ilmiötä, mistä tässäkin näyttäisi olevan kyse. Minusta vaikuttaa siltä, että Torgovnick on niin ihastunut tiettyyn selitystarinatyyppiin, että kun hän keksii tyypinmukaisen selityshypoteesin, hän ei kaipaa lisätodisteita: selityshypoteesin on oltava tosi, koska se on muodoltaan oikeanlainen. Tyydyttävän selityksen kriteerit eivät siis liity mitenkään olennaisesti empiriaan, vaan ainoastaan muotokriteereillä on väliä. Jos hypoteesi edustaa valittua selitystarinatyyppiä, se on tosi.

Kolonialismin ja patriarkaatin vimmaisat kriitikot eivät suinkaan ole ainoita, jotka tekevät näin. Evoluutiopsykologia on tällä hetkellä toinen alue, jolta löytyy todella huimaavia esimerkkejä selityshypoteesien hyväksymisestä ymmärtääkseni vain sillä perusteella, että ne istuvat valittuun selitystarinatyyppiin. R. C. Richardson mainitsi viime talvena Suomessa käydessään tästä useita hyviä esimerkkejä. Erityisesti mieleeni jäi se, kuinka ihmisillä yleistä käärmepelkoa on koetettu selittää. Siteeraan Wikipediaa:

If humans are mostly adapted to Pleistocene environments, then some psychological mechanisms should occasionally exhibit “mismatches” to the modern environment, similar to the attachment patterns of ducks. One example is the fact that although about 10,000 people are killed with guns in the US annually, whereas spiders and snakes kill only a handful, people nonetheless learn to fear spiders and snakes about as easily as they do a pointed gun, and more easily than an unpointed gun, rabbits or flowers. A potential explanation is that spiders and snakes were a threat to human ancestors throughout the Pleistocene, whereas guns (and rabbits and flowers) were not. There is thus a mismatch between our evolved fear-learning psychology and the modern environment.

Aika huono potentiaalinen selitys, sanoi Richardson, sillä kyseisenä aikana niillä alueilla, joilla ihmisiä eli, ei nykytietojemme mukaan ollut muita käärmeitä kuin valtavia kuristajakäärmeitä. Selitettävänä ei kuitenkaan ole monimetristen hirviöiden pelkääminen (se ei ehkä vaadi kummempia selityksiä), vaan pienten, kiemurtelevien otusten pelkääminen. Toisin sanoen selityshypoteesi ei pärjää ilman oletettuja pieniä myrkkykäärmeitä. Niitä ei ollut. Selityshypoteesi on siis hylättävä. Luulisi, ettei tällaisen asian huomaamiseen tarvittaisi kriitikkoa, vaan tutkijat tekisivät havainnon itse. Toisaalta, voisihan sitä myös kuvitella Torgovnickin kyenneen ihan itse huomaamaan, että hänen palmunlehvänsä olivat itse asiassa nauhoja.

On kuin tietty selitystarinatyyppi olisi ymmärretty teoriaksi, jonka avulla voi dedusoida selityksiä tunnetuille ilmiöille. Tarvitaan vain selitettävä ilmiö (tulkittava valokuva tai käärmepelko) ja selitystarinatyyppi (alistavan katseen paljastava tarina tai evoluutioselitystarina), ei muuta. Tehtäväksi ymmärretään näiden kahden sovittaminen mukavasti yhteen, ja tulosta pidetään oikeana selityksenä. Eräät eivät muista, ettei historiantutkimus ole poliittista kirjallisuuskritiikkiä, ja toiset taas unohtavat, että evoluutiobiologia on historiatiede.

Yöpöytäni kirjakasan pinnalla on viime aikoina ollut Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen Evoluutio ja ihmisluonto; se on mukavaa iltaselailtavaa. Voisin lopettaa siteeraamalla siitä jotain, joka kumma kyllä ei ole itsestäänselvää:

Valitettavasti ollaan usein tilanteessa, että saatavilla oleva todistusaineisto ei riitä valitsemaan kilpailevien evoluutioskenaarioiden väliltä. On siis pakko hyväksyä tilanne, jossa tutkijoilla on useita vaihtoehtoisia evolutiivisia tarinoita tietyn käyttäytymisen tai psykologisen mekanismin synnystä. Tällaisessa tilanteessa jokaisella voi toki olla oma suosikkihypoteesinsa, mutta on tärkeää muistaa, että hypoteeseja ei hyväksytä henkilökohtaisten mieltymysten vaan todistusaineiston perusteella. Jos todistusaineisto ei riitä, älyllinen rehellisyys vaatii, että täytyy tyytyä kartoittamaan kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen joukko ja olla sen jälkeen tyytyväisiä jokaisesta todistusaineiston palasesta, jonka avulla tätä joukkoa voidaan karsia.

Täydelleen antautuva

Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpaltinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.
Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriäksi kosteudeksi, sillä hän oli Diabolus sylvarum´in oma ja Saatanan saalis.

Verestin vastikään muistikuviani Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. Aalo on hyvin samastuttava – ja juuri siksi tarina herättää minussa kriittisiä aatoksia, kuten henkilökohtaisesti vetoavat tarinat aina. Aalo on alusta pitäen äärettömän lahjakas antautuja. Hän toteuttaa Priidikin kaipaaman vaimon roolin kaikin tavoin niin täydellisesti, että muut miehet seuraavat sitä kateellisina. Aalon menetys onkin metsänvahti Priidikille, selvästi hyvälle ja vahvalle, mutta yhtä kaikki inhimilliselle miehelle hirveä isku. Ja Priidik menettää Aalon koska väkevälle Daimonille voi antautua täydellisemmin kuin ihmiselle milloinkaan voisi.

Ihminen ei voi hallita toista samalla intensiteetillä ja voimalla kuin Metsän Henki, jotain jää aina puuttumaan; Aalon on ihmismiehen vaimona kannettava vastuuta valinnoistaan, hän ei voi pelkästään ja täydelleen heittäytyä toteuttamaan toisen valintoja. Sutena, Diabolus sylvarum´in omana se sen sijaan käy päinsä; Aalo voi olla kaikesta subjektiudesta vapaa, ja se on hänelle vapauden autuus.

Aalo osaa antautua täydelleen, täyttää jokaisen toiveen. Myös sutena, kuten aiemmin vaimona, hän kohoaa tällä kyvyllään toisten yläpuolelle: hän jaksaa juosta suurimman suden, Metsän Hengen rinnalla, ja "nämä kaksi olivat ylpeimmät ja komeimmat kaikista metsänsusista".

Aalo ei kuitenkaan pääse subjektiuden kiroista. Hänen aiempi ja uudempi antautumisensa iskeytyvät yhteen, ja se sattuu niin Priidikiin kuin Piretiinkin, Aalon ja Priidikin tyttäreen. Heidän kipunsa ei jätä Aaloa rauhaan, ja lopulta hänen on palattava vielä hetkeksi, yhdeksi yöksi. Hän tekee tietysti juuri sen, mitä osaa, eli hetken verran täyttää jokaisen sanattoman toiveen, mutta tässä minusta on kuitenkin tarinan ehkä ainoa vihje siitä, että Aalo kokisi tarvetta tehdä valintoja itse, siis kokisi tarvetta olla vastuuta kantava subjekti.

Kunhan tässä kurtistelen kulmiani sille samalle vapauden autuuden kaipuulle, joka Aaloakin riivasi. Priidikin osa on surullinen, ja tiedänpähän myös (onneksi?) olevani Aaloa paljon huonompi siinä täydelleen antautumisessa, mitä tuon autuuden saavutaminen vaatii. Silti olen hieman kade. Huomaan kirjoittaneeni tästä monta kertaa ennenkin, jo vuosiakin sitten.

Ja kaikesta huolimatta subjektiudesta irti päästämisen hetket ovat kallisarvoisia ja kauniita.

Moderni selitystarinatyyppi

Recently, it should be noted, there has been renewed observation that the nature and direction of scientific growth cannot be adequately understood without dealing specifically with the contents of science – its concepts, data, theories, paradigms, and methods. The idea that the developement of science can be analyzed at all effectively, apart from the concrete research of scientists, is said to have proven false. The study of science, after all, begins with its product, scientific knowledge, rather than simply with those individuals who occupy the social position of "scientist".

"Recently", josta tekstissä puhutaan, on vuoden 1973 recentlyä. Lueskelen Norman W. Storerin kuivakkaa esipuhetta Robert K. Mertonin tekstien kokoelmaan The Sociology of Science. Aloin taas kerran ajatella selitystarinatyyppejä.

Storer toteaa, että täysin tieteenulkoiset selitykset sille, miksi ja miten tiede edistyy, on hylätty virheellisinä (ei nyt mennä siihen, onko ne oikeasti hylätty). Hänen mukaansa tieteen edistystä ei voi ymmärtää pelkästään yhteiskunnallisten, poliittisten, kulttuuristen jne. tekijöiden perusteella, vaan on tutkittava tieteen tuottamia sisältöväitteitä. Tutkijoiden itsensä merkityksellisiksi kokemilla sisältöväitteillä on siis väliä, ne eivät ole irrelevantteja, toisin kuin jotkut aiemmat tieteensosiologit Storerin mukaan ovat väittäneet.

Storer kritisoi yhtä sovellusta hyvin modernista selitystarinatyypistä: Oletetaan pintailmiö, esimerkiksi tutkijoiden merkityksellisiksi kokema "sisältö", vaikkapa tieteellinen teoria. Pintailmiö tulkitaan irrelevantiksi, sillä sen syy on aina "syvemmällä" tasolla. Syvempi taso on tutkimuksen kohteelle tuntematon, mutta tutkija kykenee paljastamaan sen. Syvemmällä tasolla on selkeitä säännönmukaisuuksia toisin kuin pintatasolla. Tutkijan tehtävä on paljastaa ne. (Tuija Pulkkinen on kuvannut tätä selitystarinatyyppiä hienosti – tosin puhumatta tarinatyypeistä.) Sosiologille se syvempi taso, jolta selitystä etsitään, tapaa olla jotain yhteiskunnan lainalaisuuksiin ja muuhun sellaiseen liittyvää.

Monia tällainen tieteen selittäminen ei miellytä. Kun tieteen edistystä selitetään yhteiskunnan lainalaisuuksilla, tutkijan roolilla kulttuurissamme tai muulla vqastaavalla, tieteen tulosten universaalius kyseenalaistuu, mikä näyttää erinäisten ihmisten mielestä olevan sietämätöntä. Ymmärrän närän. Minustakin on kyseenalaista ohittaa laajalti merkityksellisiksi koetut sisältöväitteet irrelevantteina.

Sama selitystarinatyyppi löytyy tietysti monaalta muualtakin. Esimerkiksi psykologiset teoriat seuraavat sitä yleensä varsin mallikkaasti. On pintailmiöitä, esimerkiksi yksilön käytöstä ja hänen omia käsityksiään motiiveistaan ja toimiensa merkityksistä. Analysoija kuitenkin toteaa nämä pintatason ilmiöt irrelevanteiksi asian ymmärtämisen kannalta. Selitystä haetaan syvemmältä, tiukemmin lakeja seuraavalta tasolta: siitä ihmisen käyttäytymistä selittävästä teoriasta, jota tulkitsija kannattaa, katsoi se sitten juontuvansa Freudista tai Darwinista.

Tämäkin saattaa herättää närää: yksilön olennaisiksi kokemat merkityssisällöt sivuutetaan taas merkityksettöminä. Ne latistetaan samantekeväksi väreilyksi sääntöjä seuraavan olennon pinnalla, tai redusoidaan siihen funktioon, joka niillä teorian mukaan on. Ymmärrän närän. Minustakin on kyseenalaista ohittaa yksilön merkityksellisiksi kokemat sisältöväitteet irrelevantteina. Ymmärtääkseni ymmärryksemme koostuu pitkälti yksilöiden merkityksellisiksi kokemista sisältöväitteistä; ne eivät siis ole irrelevantteja.

Lukiessani Storerin tekstiä mieleeni tuli, etteivät yllä hahmotellut närkästyvien ihmisten ryhmät välttämättä kata toisiaan kovinkaan hyvin. Pikemminkin minusta tuntuu siltä, että ne, jotka ovat kärkkäitä närkästymään tämän selitystarinatyypin käyttämisestä tieteen edistyksen selittämiseen, ovat usein hanakoita käyttämään sitä yksilöiden käytöksen selittämiseen. Epäilen myös, että sama pätee ainakin jossain määrin toiseenkin suuntaan. Se on hassua.

Kuinka martyrismi selätetään kohtalonuskolla

Il tempo a Kaltra passava lentamente. Una vita incastrata nel reticolo di silenzio senza confine della montagna. Disturbata soltanto dal brusio degli alberi mossi dal vento.
La gente si occupava delle faccende di sempre. Si occupava delle storie passate che continuamente tornavano a rivivere come fossero accadute la sera prima.

Luin jonkin aikaa sitten Anilda Ibrahimin romaanin Rosso come una sposa. Kirjailija asuu nykyään Italiassa ja kirjoittaa italiaksi, mutta on kotoisin Albaniasta. Kirja oli hämmentävä ja ilahduttava lukukokemus. Se kertoo maailmasta, jossa pappi voi päätyä laulamaan islamilaisissa hautajaisissa suuria kun imaami ei sumun vuoksi pääse paikalle pikkukylään ja tiranalaisessa kerrostalossa itkuvirttä virittelevä isoäiti saattaakin äkkiä päättää, ettei itkuun sittenkään tarvita loppusointuja. Kaikkea värittää kommunismi, joka paitsi muuttaa maata perustavasti niinä vuosikymmeninä, joista kirja kertoo, myös eristää sen muusta maailmasta.

Pidin erityisesti kirjan ensimmäisestä osasta, jossa eletään albanialaista versiota Don Camillon kylästä. Maailma on muuttumaton ja sulkeutunut, ihmiset tietävät paikkansa. Tarina seuraa toistaan, järkyttäviäkin asioita tapahtuu, mutta muuttumattomuus säilyy silti. Moderni ei ole vielä ulottunut ihmisiin saakka, vaikka sen vaikutukset alkavatkin pikku hiljaa näkyä heidän ympärillään (toisessa osassa onkin sitten jo toisin). En tosiaan voinut olla ajattelematta Guareschia, en vaikka keskushenkilö oli nainen, Saba.

Saban tarina vetosi minuun. Se oli aivan muuta kuin mitä naispuolisen nykykirjailijan voisi olettaa luovan niistä lähtökohdista, joista tarina versoo. Saba näet naitetaan 15-vuotiaana arkana tyttönä verivelan vuoksi paljon häntä vanhemmalle juopolle miehelle, ja he elävät pienessä kylässä, jossa perinteet hallitsevat arkea ja naisen kunnia on alati varjeltava aarre. Toisin kuin voisi luulla, tästä ei seuraakaan mitään sietämättömän kamalaa. Aluksi lapsivaimolla on vaikeaa, mutta lapsiluvun kasvaessa, iän karttuessa ja kommunismin tuomien muutosten myötä Sabasta tulee lopulta suvun matriarkka. Hän ei ole kohtalolleen lainkaan katkera.

Saban ratkaisut ovat kaunis esimerkki siitä, kuinka voi päättää olla tulematta onnettomaksi. Päätös on kuitenkin aivan erilainen kuin kerran aiemmin mainitsemani Charlotte Löwenskiöldin päätös. Siinä missä Charlotte on tahtova subjekti, joka tulee onnelliseksi omapäisyyttään, kaikkia kohtalokuvitelmia uhmaten, Saba on sitkeästi mukautuva, tyynesti kohtalonsa vastaan ottava ja silti vastuunsa kantava olento. En voi kuvitella moisen tyyneyden olevan mahdollista muuten kuin todella vankan, kyseenalaistamattoman kohtalonuskon ansiosta. Charlotte ja Saba siis päätyvät samaan martyrismistä kieltäytymiseen päinvastaisia teitä pitkin.

Tuo kuvako? Ostin kevään kunniaksi korkokengät.

Tarinoiden ymmärrettävyydestä

The European researcher faced with these narratives for the first time is, in my experience, easily perplexed: the jumble of seemingly unconnected and conflicting incidents does not appear to have a clear plot or to make up a meaningful series of events. Why is it that narratives whose every word is understood individually do not form a meaningful whole?

Luen edelleen Anna-Leena Siikalaa, tällä kertaa artikkelia "Understanding the narratives of the 'other'". Sen aloitus on minusta jännittävä kiistäessään kertomusten yleisinhimillisen ymmärrettävyyden. Kieltämättä kun Siikala kertoo tšuktšien ja korjakkien korppimyyteistä, tunnistan kyllä, että kyseessä on tarina, mutta yhtä kaikki koen olevani ulalla: "the creator hero Raven and his daughter travel in the body of a whale; the Raven which is swallowed by a wolf begins to hunt in its belly and and does not leave until softened by the prayers of the beast; a cannibal devours everything around him, and at last also himself; the Raven goes into a house which appears to be the body of his wife." Ja niin edelleen kuin missäkin hipin happotripissä.

Ajattelin nyt kuitenkin käyttää tätä Siikalan tekstiä vain aasinsiltana erääseen toiseen aiheeseen, jota olen viime aikoina eräiden keskustelujen ansiosta miettinyt: tarinoiden henkilökohtaiseen ymmärrettävyyteen. Olen kirjoittanut aiemmin erityyppisten selitystarinoiden herättämästä myötämielestä tai vastahankaisuudesta. Nyt puhun muusta. Jotkut perusasetelmiltaan ja roolihahmoiltaan tietyntyyppiset tarinat osuvat minuun paremmin kuin toiset. Tällaisia vetoavia tarinoita ja niiden variaatioita on tietysti lukuisia, ja saatan samastua hyvinkin toisistaan poikkeaviin, jopa keskenään ristiriitaisiin henkilötyyppeihin. Kuitenkin joillain tarinoilla on aivan erityinen merkitys. Ne ovat erityisen ymmärrettäviä.

Tunnistin vastikään Dickensiltä hyvin puhtaaksiviljellyssä muodossa yhden tarinatyypin, jonka huomaan herättävän minussa ristiriitaisia tunteita: se sekä vetoaa että hieman ärsytttää (todennäköisimmin tietysti juuri se vetoaminen ärsyttää). Käytännössä saman tarinan päähenkilöitä ovat David Copperfieldin Agnes Wickfield ja Bleak Housen Esther Summerson. He ovat kiistatta viktoriaanisen ihanteen mukaisen naisellisen vaatimattomuuden ja kainouden henkilöitymiä; hyvin järkeviä ja huumaavan epäitsekkäitä. Esther on sentään hieman inhimillisempi kuin Agnes, jonka tehtävänä David Copperfieldissä on olla puhdasverinen enkeli. Henkilöhahmo sinällään ei kuitenkaan riitä: tarvitaan tarina. Ihanteellinen hyvyys ajaa sekä Agneksen että Estherin surkeaan asemaan; hyvyyden on oltava itsensä vuoksi, ei palkinnon. Lopuksi joku muu tietysti pelastaa ja kaikki päättyy hyvin, mikä on sekä Agnekselle että Estherille valtava yllätys.

Tästä tulee jotenkin mieleen aikanaan sydäntäni hitaasti särkiessäni kirjoittamani huomautus itsen koulimisen tärkeydestä (kyllä, on se hieno biisi). Minusta on jännittävää tunnistaa vetoavia tarinoita enkä halua kieltää niitä millään tavalla. Haluaisin kuitenkin hahmottaa vetoavien tarinoiden vaikutuksia elämässäni ja suhtautumisessani toisiin – se tuntuu eettisesti tarpeelliselta, hyvältä. Tjaa, minkäköhänlaiseen surkeaan jamaan ajattelin ajaa itseäni juuri tällä ihanteellisen hyvyyden tavoittelulla?

Kyselytutkimusten käyttämisestä

Tuoreimmat kumppaneiden lukumäärän muutokset saivat aikaan sen, että miesten ja naisten raportoimat seksuaalikumppaneiden lukumäärät olivat vuonna 2007 lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen. Alle 25-vuotiaiden ikäryhmässä naisten keskiluku oli vuonna 2007 jopa suurempi kuin miehillä. Kehitys viittaa siihen, että jo lähivuosikymmeninä miehet ja naiset tulevat melko ilmeisesti ilmoittamaan yhtä monta seksuaalikumppania elämänsä aikana.

Osmo Kontula on harmi kyllä jättänyt uusimmasta kirjastaan Halu & intohimo lähes kaikki kyselytutkimusten tuloksista laaditut tarkat tilastot pois. Koska olen laiska enkä jaksa lähteä metsästämään niitä muualta, joudun tyytymään hänen selityksiinsä noista tilastoista. Se on paikoin ärsyttävää, sillä Kontula ei aina kirjoittaessaan malta muistaa, että kyselytutkimukset kertovat ennen muuta siitä, mitä ihmiset vastaavat kyselytutkimuksiin. Tuossakin katkelmassa hän puhuu suloisesti sekaisin "kumppaneiden lukumäärän muutoksista" ja "raportoiduista seksuaalikumppaneiden lukumääristä" aivan kuin kyseessä olisi jotenkin sama asia.

Siteeratussa kohdassa käsitellään, kuten monet tietävät, yhtä niistä monista esimerkeistä, jotka kirkkaasti paljastavat kyselytutkimusten ongelmat. Jos kysyttään isolta joukolta ihmisiä kuinka monta seksuaalikumppania heillä on ollut elämänsä aikana, saadaan tietoa siitä, mitä ihmiset kyselytutkimuksissa vastaavat tähän kysymykseen. Tähän asti on aina ollut niin, että miehet raportoivat – kaikkialla maailmassa – selvästi enemmän seksuaalikumppaneita kuin naiset. Miestenkeskiset suhteet eivät selitä eroa, se kun on yleensä niin suuri. Aina yhtä sekavasti kirjoittava Kontula kertoo vuonna 1993 kirjassa Suomalainen seksi, että "vuonna 1971 tehdyn tutkimuksen mukaan miehillä oli ollut keskimäärin 11 kumppania elämänsä aikana, naisilla 3, vuoden 1992 tutkimuksen mukaan vastaavasti 14 ja 6". Tarkemmin sanottuna vuonna 1971 ihmiset vastasivat kyselytutkimuksiin niin, että miehet raportoivat keskimäärin 11 kumppania ja naiset 3, ja vuonna 1992 vastaavasti 14 ja 6. Ero on liian suuri selittyäkseen muulla kuin sillä, että vastaukset eivät ole totta.

Suomalainen seksi -kirjan mukavasta kaaviokuvasta (jollaisia uusimmassa kirjassa tosiaan ei ole kuin muutama) näkee, että vielä vuonna 1992 18–24-vuotiaat naiset raportoivat tuntuvasti vähemmän seksuaalikumppaneita kuin samanikäiset miehet. Tilanne on siis muuttunut. Alle 25-vuotiaat suomalaiset eivät enää toistakaan tuota vanhaa sääntöä. Tämä on minusta kiinnostavaa. (Enkä ole yllättynyt siitä, että tuossa ikäryhmässä naiset raportoivat useampia seksuaalikumppaneita kuin miehet; naisethan raportoivat myös aloittavansa yhdynnät nuorempina kuin miehet, ja tyttöjen ensimmäiset poikaystävät ovat tyypillisesti heitä vanhempia.)

Tämä on kiinnostavaa koska tieteessä suositut tarinat kiinnostavat minua. Muutoksen vankkuus täytyy tietysti tarkistaa tekemällä lisää kyselytutkimuksia ja selvittämällä vastaako nuoriso esimerkiksi muissa pohjoismaissa nykyään samaan tapaan kuin Suomessa. Mutta mikäli Kontulan saama tulos ei ole jonkinlainen anomalia, se on hankala useiden erilaisten tutkimuksessa kerrottujen tarinoiden kannalta.

Ensimmäinen näistä tarinoista on sellainen, johon harva nykyään muutenkaan uskoo. Robert C. Richardson (tieteenfilosofi, ei se fyysikko) mainitsi tänään seminaarialustuksessaan David Bussin, joka uskoi haastattelututkimusten tuloksiin ja väitti, että tavanomaisilla miehillä olisi oikeasti enemmän seksuaalikumppaneita kuin tavanomaisilla naisilla. Ero selittyisi pienellä prostituoitujen joukolla, joka ei oletuksen mukaan näkyisi tilastoissa. Buss halusi todistaa, että miehet ovat luonnostaan kaikkialla promiskuiteettisempia (onko tuo sana?) kuin naiset. No, jos Kontulan tulos pitää paikkansa, niin joko suomalaiset nuoret rikkovat rankasti biologiaa vastaan, tai ovat alkaneet valehdella kyselytutkimuksissa (Bussin mukaanhan he puhuivat aiemmin totta), tai Buss oli väärässä.

Tätä tarinaa ei tosiaan kovin moni usko. Sen sijaan olen törmännyt verkossa harhaillessani toisenlaisiin yrityksiin naturalisoida ero miesten ja naisten raportoimissa kumppanimäärissä. En nyt linkitä, koska en millään jaksa etsiä ja koska tämä on blogikirjoitus eikä mikään artikkeli, joten minun ei tarvitse. Tämäntyyppisissä selityksissä lähdetään siitä, että ero ei tosiaan ole seksuaalikumppanien määrässä vaan raportoinnissa. Miehillä ja naisilla on yhtä paljon seksuaalikumppaneita, mutta syystä tai toisesta miehet yliraportoivat ja naiset aliraportoivat. Naturalisoinniksi tämä menee kun näissä selitysyrityksissä oletetaan, että yli- ja aliraportointi johtuu jostain biologispohjaisesta erosta miesten ja naisten välillä: miehet arvioivat karkeasti ja yläkanttiin, naiset laskevat tarkemmin ja unohtavat enemmän tai vähemmän tietoisesti osan, ja tämä käsittelytapaero voidaan joku päivä selittää miesten ja naisten aivojen välisillä eroilla. Tämäkin tarina on ongelmissa mikäli Kontulan saamat tulokset eivät osoittaudu anomaliaksi vaan toistuvat muissakin kyselytutkimuksissa: jos erot raportoinnissa katoavat, ne eivät voineet alkujaankaan johtua mistään perustavasta sukupuolten välisestä kognitiivisesta erosta.

Kolmas Kontulan tulosten kanssa ongelmiin joutuva tarina kertoo nuorten tyttöjen ja naisten jatkuvasti kokemista voimakkaista madonnapaineista. En puhu laulajasta vaan huora/madonna -dikotomian jälkimmäisesti puoliskosta. Tämän tarinan mukaan tyttöjen on toisaalta harrastettava seksiä, koska pojat haluavat ja/tai he itse haluavat, mutta heidän on myös salattava osa seksuaalikumppaneistaan, koska muuten he leimautuvat huoriksi. Jos Kontulan saamat tulokset toistuvat, tätäkin tarinaa on tarkistettava. Sitä ei silloin välttämättä tarvitse tuomita vääräksi, vaan ainakin Suomessa historiaksi: tytöt eivät enää tunne sen suurempaa painetta salata seksuaalikumppanimääriään kuin pojatkaan. Madonnapaineet ovat hellittäneet?

Oikeasti Kontulan saama tulos tuskin kiinnostaa niitä tutkijoita, jotka suosivat jotain yllä kuvaamani kaltaista tarinaa. Tarina voidaan aina pelastaa, sen kannalta hankala tulos voidaan aina selittää pois. Kiinnostavaa onkin tarkkailla ketkä tutkijat ottavat vastaan heidän suosikkitarinoitaan vastaan rikkovia tutkimustuloksia.

Millainen tuntuu hyvältä selitykseltä

Lounastin eilen Antin ja Tommin kanssa. Se oli hauskaa. Mainitsen asiasta lähinnä koska kumpikin on aloittanut blogin. Toisaalta eräs Tommin kanssa taannoin käymäni keskustelu liittyy siihen, mitä koetan nyt kirjoittaa. Ajatukseni on epämääräinen, mutta se kiinnostaa minua, joten kirjoitan sen tänne epämääräisenäkin.

Ensinnäkin, keskustelimme Tommin kanssa taannoin siitä kuinka kumpikin meistä oli pettynyt Tuomiojan uskontokriittisiin lausuntoihin; ei siksi, että uskontokritiikki olisi paha asia, vaan siksi, että hän sortui niin luokattomaan, uskovaisille lällättävään uskontokritiikin lajiin. Tommi ihmettelee kirjassaan miksei hänelle kelvannut Marxin paljon hienosyisempi ja rakentavampi uskontokritiikki. Pohdin tätä ja päädyin kirjoittamaan näin:

Mieleeni tuli kuitenkin väistämättä erottelu, jota olen koettanut hahmottaa, mutta en vielä osaa (mm.). Siitä tulee mieleen monta banaaliakin erottelua, mutta mikään ei aivan istu. Luultavasti joku on jo kiteyttänyt sen loistavasti enkä vain tiedä sitä, tai säkällä olen ehkä lukenutkin, en vain älyä. Tämä liittyy siihen, miten kuvaat marxilaisen uskontokritiikin eroavan uusateismista. Uusateismiin liittyy paljon ankeaa arvottamista ja lällätystä, mutta kun se jätetään huomiotta, jäljellä on edelleen tuo ero. (Esimerkiksi: ero säilyy vaikka arvotettaisiin simpanssit paljon ihmisiä korkeammalle.) Uusateistit haluavat selittää ihmisen käytöstä, ja niin halutaan marxilaisessakin uskontokritiikissä; siinä kuitenkin selitys pysyy suunnilleen inhimillisesti merkityksellisen ja sosiaalisen tai yhteiskunnallisen tasolla, kun taas uusateistit haluavat luonnonprosessimaisen selityksen. Kyseessä tuntuu olevan hyvin perustavanlaatuinen luonne-ero tai ero episteemisessä asenteessa, siinä mikä tuntuu oikeanlaiselta selitykseltä. Ehkä Tuomiojalla on tuossa heikko kohta, kun hän kerran nielee sen lällätyksenkin.

No, eilen lounaan jälkeen menin seminaariin kuuntelemaan Petri Ylikoskea, joka puhui selittämisestä ja ymmärtämisestä. Häntä on aina hauska kuunnella. Mieleen jäi muun muassa hyvin esitetty huomautus, että tunne ymmärtämisestä ei ole erityisen hyvä merkki siitä, että olisi oikeasti ymmärtänyt jotain. Parempi tunnusmerkki on esimerkiksi se, että osaa soveltaa tietoaan ja vaikkapa ennustaa tai muokata ymmärtämäänsä ilmiöön liittyviä asioita. Keskityn nyt kuitenkin ymmärryksen tunteeseen. Ylikoski spekuloi sen toimivan ihmisillä yleensä eräänlaisena merkkinä siitä, että nyt olen selvittänyt tätä asiaa riittävästi ja voin siirtyä eteenpäin. Eri ihmisillä eri määrä tietoa riittää, kalibrointiaan voi epäilemättä harjoituksella jonkin verran muuttaa, ja – mikä juuri nyt erityisesti kiinnostaa minua – tuollainen tunne herää eri ihmisillä erilaisilla tavoilla. Eri ihmisille riittävät ja kelpaavat erilaiset selitykset.

Istuin tänään aamulla kuuntelemassa Pertti Anttosta, joka luennoi perustutkinto-opiskelijoille folkloristiikan tutkimushistoriasta (minusta on jostain syystä hauskaa käydä noilla luennoilla). Anttonen mainitsi Kaarle Krohnin vastustaneen polygenesis -teoriaa: ajatusta, että esimerkiksi jokin tarina olisi voinut syntyä monessa eri paikassa toisistaan riippumatta. Hänen mukaansa jokaisella tarinalla oli yksi ainoa alkumuoto, ja perinteentutkijoiden tehtävänä oli selvittää se. Huomasin, että tämä istui minusta huonosti yhteen Krohnin positivistisen asenteen kanssa. Tämä palautti mieleeni Tommin kanssa käymäni keskustelun.

Krohnin kanta tuntui minusta kummalliselta, koska olen tottunut yhdistämään eräitä muita hänen asenteitaan siihen, että on mieltynyt epähistorialliseen, ominaisuus ja sen evoluutiotarina -tyyppiseen selittämiseen. Toisin sanoen minusta olisi ollut ihan luontevaa jos Krohnin kaltainen tyyppi olisi uskonut, että ihmiset ovat luonnostaan sellaisia, että he kehittävät tietyntyyppisiä tarinoita (jolloin sama tarina helposti syntyisi monessa paikassa). Sen sijaan Krohn uskoikin, että eri puolilla maailmaa kerrotaan samaa tarinaa koska yhdessä paikassa keksitty tarina on levinnyt laajalle. Selitystapa on vankan historiallinen.

Pääsen ehkä asiaan, tai hypoteesinkaltaiseen. Hahmottamani kaksi selittämisen tapaa tai episteemistä asennetta perustuvat ehkä sille, millaisen tarinan kokee tyydyttäväksi selitykseksi; millainen riittää tuottamaan tunteen, että on ymmärtänyt. Luonnostelenpa kaksi selityskertomuksen tyyppiä (muunkinlaisia tietysti on). Käytän esimerkkinä sen selittämistä, miksi jokin satu löytyy monelta puolelta maapalloa.

Ensimmäinen selityskertomus on sellainen, jossa selitettävän syyksi oletetaan ihmislajin ominaisuus, samantyyppinen taipumus kuin vaikkapa lasin särkyvyys. Esimerkkitapauksessamme tällainen taipumus olisi taipumus kehittää tietynlainen satu, tai ainakin mieltyä juuri tuohon satuun. Sen sijaan, että alettaisiin selvittää kuinka satu syntyi, aletaan selvittää kuinka tuo taipumus syntyi. Selitykseksi keksitään jonkinlainen evoluutiotarina (kunpa joku tutkisi nykyään suosittujen evoluutiotarinoiden juonirakenteita), kertomus siitä, kuinka on ollut lajin säilymisen kannalta eduksi mieltyä tähän satuun. Kun on keksitty hyvä evoluutiotarina, tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Toinen selityskertomus taas on historiallinen. Huomio kiinnitetään siihen monelta puolelta maailmaa löytyvään satuun. Aletaan kerätä erilaisia versioita siitä ja selvittää missä ja miten sitä kerrotaan ja on kerrottu. Onnistutaan ehkä esittämään hypoteeseja sen leviämisestä ja matkan varrella tapahtuneista muutoksista. Päädytään esimerkiksi (tämä menee kuvitteluksi, koska esimerkkitapaukseni ei ole todellinen) toteamaan, että satu on todennäköisesti keksitty ainakin kahdessa eri paikassa, Ouagadougoussa ja Raahessa, ja monilla seuduilla esiintyvät versiot ovat jotain kautta saaneet vaikutteita kummastakin lähteestä. Tässä vaiheessa tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Luultavasti kummankin selittäjän mielestä toisen selitys tarttuu epäolennaisiin asioihin. Ensimmäisen mielestä toinen ei edes mieti sitä, mikä on todella kiinnostavaa, eli ihmisen mielen toimintaa. Toisen mielestä ensimmäinen taas alkaa fabuloida evoluutiotarinoita kun pitäisi ottaa selvää siihen tutkittavaan satuun liittyvistä historiallisista tosiseikoista.

Olen hyvin selvästi ja lujasti kiintynyt jälkimmäisentyyppisiin selitystarinoihin. Haluan selvittää sellaista tarinaa, jota voin oikeasti selvittää (tietyn asian historia), en kehittää hypoteettisia evoluutiotarinoita. Minullahan ei ole sellaista koulutusta, jonka avulla voisin edes alkaa selvittää noiden hypoteettisten evoluutiotarinoiden todenperäisyyttä. Sen sijaan minulla on koulutus, jonka avulla voin kohtalaisen hyvin selvittää historiallisia tapahtumaketjuja. Toisaalta minulla hyvinkin mahdollisesti on tällainen koulutus sen vuoksi, millaisiin selitystapoihin olen mieltynyt.

Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa. Huomaan kuitenkin, että minua miellyttävät selittämisen tavat ohjaavat sitä, minkälaisia kysymyksiä esitän ja minkälaista selitystä lähden hakemaan. Esimerkiksi nyt kiinnostuin siitä, miten tällä hetkellä suosittujen evoluutiotarinoiden juonet ja yhteydet muihin ajattelutapoihin ovat kehittyneet Darwinin ajoista nykypäivään. Olen melko vakuuttunut siitä, että ne ovat muuttuneet; ainakin Krohnin tapaisen henkilön nyreä suhtautuminen polygenesis -teoriaan tuntuisi kertovan jonkinlaisesta muutoksesta. Olisi hauska ymmärtää tuota muutosta (mikä ei kyllä nykyisten kiireiden keskellä riitä siihen, että alkaisin ottaa asiasta selvää). Tässäkään ei sinänsä ole vikaa vaan pelkästään vaara: saatan hyväksyä selitykseksi sentyyppisen tarinan, josta itse pidän, ja tyytyä siihen, koska minusta tuntuu, että olen ymmärtänyt. Pitäisi kehittää lisää strategioita tämän ajattelun ansan väistämiseksi, ymmärryksen tunteeseen luottamisen väistämiseksi.

Tämä ehkä jotenkin liittyi yllä mainittuun "eroon episteemisessä asenteessa".

Epätavallinen rakkaustarina

Charlotte oli kiiruhtanut pois sanomatta sanaakaan. Hän juoksi kuin takaa-ajettu sisään ja kiiruhti portaita ylös omaan huoneeseensa. Siellä hän heitti vaatteet yltään yrittämättäkään sytyttää tulta ja makasi sitten liikkumatta vuoteellaan tuijottaen pimeyteen.
"Nyt se on tehty", mutisi hän. "Karl-Artur on tappanut rakkauteni."
Se ei ollut onnistunut hänelle aikaisemmin. Hän oli loukannut sitä, halveksinut sitä, panetellut sitä, mutta kaikesta huolimatta se oli elänyt. Vaikka se ei ollut voinut nauttia ainoastakaan ystävällisestä katseesta, niin se oli sittenkin pysynyt elossa.
Mutta tämän jälkeen sen oli pakko kuolla.
Charlotte mietiskeli, miksi tätä, minkä Karl-Artur nyt oli tehnyt, oli vaikeampi kestää kuin mitään muuta. Hän ei voinut päästä siitä selvyyteen, mutta hän tiesi, että niin sittenkin oli laita.

Suomalainen terveydenhuolto osoitti sunnuntaina jälleen oivallisuutensa. Tarkoitukseni oli mennä katsomaan isoäitiäni sairaalaan, mutta päädyinkin hänen kotiinsa yöksi, sillä sairaalassa oli niin huutava pula potilaspaikoista, että hänet kotiutettiin niin huterassa kunnossa, ettei häntä uskaltanut jättää yksin. Illalla valvoin monta tuntia yksikseni, ja satuin poimimaan isoäitini kirjahyllystä Selma Lagerlöfin romaanin Pappilan kasvatti. Olin lukenut Lagerlöfiltä aiemmin vain Peukaloisen retket villihanhien seurassa – lyhennettynä suomennoksena tietysti – enkä siis tiennyt mistä hyvästä hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Nyt tiedän. Hain tänään kirjastosta koko sen trilogian, jonka toinen osa Pappilan kasvatti on, ja luinkin kirjat jo.

Nyt seuraa runsaasti juonipaljastuksia, joten jättäköön lukematta se, joka moisia pelkää.

Trilogian ensimmäinen osa, Karoliinin sormus, on romaaniksi lyhyt romanttinen kummitustarina. Kaksi jälkimmäistä osaa, Pappilan kasvatti ja Anna Svärd, liittyvät siihen vain löyhästi, mutta toisiinsa kiinteästi. Niiden keskushenkilö, joskaan ei päähenkilö, on nuori ja intomielinen pietistipappi Karl-Artur Ekenstedt. Kumpikin kirja on tarina naisesta, joka rakastaa häntä, tai oikeaastaan useammastakin häntä rakastavasta naisesta. Anna Svärd joutuu miehen kanssa naimisiinkin, mistä ei seuraa mitään erityisen onnellista. Kirjan lopussa onnelle annetaan mahdollisuus, mutta Lagerlöf ei kerro ymmärtääkö Karl-Artur tarttua siihen. Minuun kuitenkin vaikutti eniten Pappilan kasvatin sankaritar Charlotte Löwensköld ja hänen ehkä tavallinen, mutta kertomuksissa epätavallinen rakkaustarinansa.

Naiset Karl-Arturin ympärillä etupäässä jumaloivat häntä. Nuori pappi onkin harvinaislaatuisen lahjakas, nerokas ja jalo, herkkätunteinen ja vaikuttava, kuin kirkastettu; hän kykenee saattamaan alulle herätysliikkeenkin. Toisaalta hän on vaikutuksille altis ja helposti tyly, herkkäuskoinen, taitava selittämään toimensa itselleen parhain päin, ja piittaamaton siitä palvonnasta jota saa osakseen. Mitään tästä hän ei ole tasaisesti, hän ailahtelee hyvistä aikeista itsekkään julmiin päähänpistoihin, joiden julmuuden hän harvoin tunnistaa. Charlotte Löwenskiöld on ollut hänen kanssaan kihloissa viisi vuotta kun kihlaus purkautuu.

Kihlaus purkautuu koska Karl-Artur kokee Charlotten patistavan häntä piittaamaan maallisesta mammonasta (jotta he voisivat avioitua), mikä on täysin vastoin hänen haaveitaan köyhän pietistin vaatimattomasta elämästä. Tai ehkä se purkautuu koska Karl-Artur on mustasukkainen rikkaan patruuna Schagerströmin kosittua Charlottea. Tai loppujen lopuksi ehkä se purkautuu koska eräs Thea Sundler panettelee Charlottea ja Karl-Arturin mieli on altis hylkäämään morsiamen. Thea on yksi nuorta pappia jumaloivista naisista, mutta toisin kuin muut, hän osaa vedota Karl-Arturin heikkouksiin ja tarinan edetessä hänestä tuleekin miehen pahahenki.

Karl-Artur ja koko yhteisö syyttävät kihlauksen purkautumisesta Charlottea, eivätkä tytön yritykset korjata asiaa auta. Kirjan tarina on paikoin päätähuimaava, ja niinpä sulhaselleen mitä syvimmin uskollinen Charlotte on – osittain kai silkkaa sisukkuuttaan ja ylpeyttään – pian kihloissa patruuna Schagerströmin kanssa. Vaikka referoinkin kohtuuttoman pitkästi, en yritä selittää koko juonta sillä se olisi jokseenkin mahdotonta. Charlotte kuitenkin ottaa kaiken parjauksen kantaakseen ja lupautuu Schagerströmille ennen kaikkea siksi, etteivät ihmiset syyttäisi Karl-Arturia, josta on juuri tuloillaan herätysliikkeen kantava voima. Hän sietää senkin, että heidän riideltyään Karl-Artur ilmoittaa valitsevansa Jumalan johdattamana vaimokseen ensimmäisen vastaantulijan – ja kihlautuu oppimattoman mutta kauniin kaupustelijatytön Anna Svärdin kanssa. Myöhemmin Charlotten on jopa luvattava, että hän tosiaan menee naimisiin Schagerströmin kanssa, sillä se on ainoa keino säästä Karl-Artur koko sukunsa vihalta ja paljolta myöhemmältä katumukselta: mies on loukannut syvästi sairasta äitiään, joka tietysti palvoo poikaansa, eikä poika silti suostu menemään tämän luo. Yksin Thea kykenee taivuttelemaan hänet pyörtämään päätöksensä, ja palkaksi tästä toimesta Thea vaatii Charlotten tykkänään pois Karl-Arturin elämästä, naimisiin toisen kanssa.

Se mikä tässä hillittömän uhrautuvaisuuden kuvauksessa on epätavallista, on että tarina on Charlotten ja Schagerströmin rakkaustarina. Kukaan muu kuin lukija ei tietenkään tajua sitä kuin aivan kirjan lopussa, jossa nuo kaksi menevät naimisiin. Schagerström on leski, nuori vielä, mutta ollut leskenä monta vuotta. Hän ei kuvitellutkaan menevänsä uudestaan naimisiin menetettyään rakkaan vaimonsa, mutta sitten sattuma, outo päähänpisto ajoi hänet ensin kosimaan ja lopulta rakastumaankin Charlotteen. Hän tuntee Charlotten tekojen motiivit, ei kuvittele liikoja, ja suostuu lopulta naimisiin tämän kanssa vain koska tyttö sanoo niin tahtovansa.

Charlotte taas on menettänyt rakkaan Karl-Arturinsa ja lopulta, häidensä aattona, rakkautensakin tätä kohtaan. Alun sitaatin jälkeen Charlotte makaa vuoteellaan ja miettii sitä, kuinka laupias Karl-Artur on saanut selville entisen morsiamensa syyttömyyden, ja selittänyt sen sitten saarnassaan yksityiskohtaisesti kaikelle kansalle. Ja samalla kun tyttö huomaa rakkautensa kuolleen, hän tajuaa Schagerströmin ihmiseksi, joka ei "koskaan tappaisi sen ihmisen rakkautta, joka rakasti häntä". Tyttö miettii vielä loukkasiko Karl-Artur hänen ylpeyttään niin kuolettavasti aivan tahallaan, vai oliko sekin Thean tekosia – mutta sittenkin:

Jokseenkin yhdentekevää oli, kuka tähän oli syypää. Tänä hetkenä Charlotte tunsi yhtä suurta vastenmielisyyttä heitä kumpaakin kohtaan.
Hän makasi vielä jonkin aikaa voimattoman vihan vallassa. Kyynel vieri silloin tällöin hänen silmästään kostuttaen päänalusta.
Mutta Charlotten suonissa virtasi vanha ruotsalainen aatelisveri ja hänen sielussaan asusti aito ruotsalainen tahto, jalo, ylpeä tahto, joka ei välitä tappioista, vaan joustavana hyökkää uuteen taisteluun.
Äkkiä hän kohosi istualleen vuoteessaan ja iski nyrkillään lujasti toista kättänsä vasten.
"Luulkootpas vain", sanoi hän. "Sitä iloa en suo heille, että tulisin onnettomaksi avioliitossani."
Ja tehtyään tämän hyvän päätöksen hän laskeutui taas pitkäkseen ja vaipui uneen.

Ei Charlotte tietenkään ala tulisesti palvoa Schagerströmiä tai pitää sankarinaan samalla tavalla kuin hän on pitänyt Karl-Arturiaan. Mutta hän pitää päätöksensä ja tulee tämän kanssa erinomaisen onnelliseksi (mikä on Schagerströmille mieluisa yllätys). Lagerlöf on Jane Austeniakin hurjempi, sillä hän ei Pappilan kasvatin lopussa edes varmasti lupaa, että Charlotte vielä rakastuisikin mieheensä. Austenhan panee Marianne Dashwoodin samaan tapaan naimaan miehen, jota kohtaan hän tuntee vain ystävyyttä ja kiitollisuutta, mutta kertoo sentään sovinnaisesti, että nuori nainen lopulta rakastuu mieheensä kiihkeästi. Charlotten syvenevistä tunteista hyvää miestään kohtaan kerrotaan varmasti vasta Anna Svärdissä, eikä kyse silloinkaan ole mistään heittäytyvästä palvonnasta.

Jaksoin kirjoittaa tästä niin pitkästi siksi, että minusta martyrismistä ja fatalismista irrottautuminen on jaloa ja äärimmäisen romanttista.

Kaikki tuntevat ne tarinat

"Vielä kerran ja hyvin kaavamaisesti: on selvää, että katolilaisuuden romahdus synnytti modernin politiikan, jonka perustava ristiriita on universaalisuuden lupauksen (ihmisoikeudet) ja kansallisvaltioiden muodossa (kansalaisoikeudet) tapahtuvan kansallisten yhteisöjen uudelleenperustamisen välillä. Ranskan vallankumouksen imperialistisena vientituotteena syntyi jo Fichten ennustama kansallisten sotien - kansojen välisten sotien - aikakausi, ja ehkä vielä voimakkaammin Nietzschen manaama sota erilaisten filosofisten oppien välillä (nietzscheläisyys vastaan marxismi). Viime vuosisadalla uusi ihminen oli aina ja kaikkialla kansa, tai jopa rotu; myös 'Ikuinen Venäjä' pyyhkäisi hyvin nopeasti tieltään kaiken proletaarisen internationalismin.
Myytti - tai, Heideggerin sanastossa, das Sage - on ilmaantunut tällä tavoin uudestaan, koska sen katsotaan olevan alkuperäisesti sidoksissa kansana olemiseen - 'kansanomaiseen'. Myytti on kansan alkuperäinen runo (Urgedicht). Mikä taas merkitsee koko tälle romanttiselle politiikalle, aina Herderistä eteenpäin, että kansa syntyy, on olemassa sellaisenaan tai identifioi ja omaksuu itsensä - toisin sanoen on oma varsinainen itsensä - vain ja ainoastaan myytin pohjalta. Kun Herder, Hegel tai Heidegger toistelevat Herodotoksen sanoja 'Homeros antoi kreikkalaisille heidän jumalansa', he tarkoittavat juuri sitä. Mimeettisen logiikan tai mimetologian mukaisesti myytti on tapa identifioitua (tämä ajatus on edelleen täysin voimissaan kaikesta sille tapahtuneesta monikerroksisesta työstämisestä huolimatta aina Freudin ja Thomas Mannin viimeisiin teoksiin saakka), ja myyttiin vetoaminen on vaatimus ottaa haltuun, omaksua tai omistaa identifioitumisen välineet, joiden katsotaan ylimalkaan olevan 'tuotantovälineitä' ratkaisevampia."

Tästä voisi jatkaa moneen suuntaan, mutta rajaan aiheeni väkisin siihen, mistä puhuin eilen ja mistä lupasin tänään jatkaa. Imitatio christin mahdottomuus maailmassa, jossa jumalat ovat kuolleet, ja ensimmäisen maailmansodan katastrofin paljastama "valistuksen vararikko", jonka jälkeen myyttiin vetoaminen nähtiin "ainoana mahdollisuutena järjestää yhdessä-oleminen tai palauttaa siihen edes jonkinlainen mieli" - en nyt puhu tästä.

Vaihdoin vasta erään ihmisen kanssa muutaman sanan viihdekirjallisuuden kiinnostavuudesta. Tai oikeastaan minä sanoin olevani kiinnostunut viihdekirjallisuudesta, hän taas sanoi pitävänsä viihdekirjallisuudessa toistuvia "kaavallisia ja etukateen strukturoituja tapoja ajatella ihmissuhteita, huolestuttavana". Siteeraan saamaani kirjettä vielä vähän, härskisti luvatta, luottaen kirjeen kirjoittajan suopeuteen: "Ehkäpä viihdekirjallisuudesta olen ennemminkin saanut jotain ihanteita ja päämääriä, kuin nähnyt miten asiat toimivat." "[Joskus] koen ahdistavaksi [oloni] sen joukon rakennelmia keskellä, johon koen olevani vangittu. Eihän minun tarvitsisi kokea, mutta minä näen rajoja joka puolella, enkä ole aina tyytyväinen."

Sitaatti, jolla aloitin tämän kirjoitelmani, on Philippe Lacoue-Labarthen tekstistä "Kansallissosialismin henki ja sen kohtalo", joka löytyy samasta kirjasta kuin hänen Jean-Luc Nancyn kanssa kirjoittamansa "Natsimyytti", jota eilen siteerasin. Lacoue-Labarthe ja Nancy puhuvat modernin subjektin valmiudesta identiteetin tuottamiseen myytin avulla tai kautta. Kuten sanoin, jätän nyt puhumatta siitä, miksi tai missä määrin tämä on nimen omaan modernin subjektin valmius.

Mistä puhutaan kun puhutaan "mimeettisestä identiteetistä"?

Mimesis voidaan suomentaa jäljittelyksi. Lacoue-Labarthella, Susanna Lindbergiä siteeraten, "mimesis ei ole kohde eikä käsite: se on eräänlainen logiikka - mutta toisin kuin ymmärryksen logiikka, se ei kuvaa totuuden säilyttäviä tai sen näkyvillä pitäviä operaatioita, vaan päinvastoin juuri totuutta uhkaavaa katoamista ja silti liikettä, jonka mikä tahansa totuuden logiikka joutuu edellyttämään." [...] "Mimesis on kyky tuottaa totta ja harhaa, pelkkä kyky ilman periaatetta, joka ratkaisisi, onko tuotettu asia totuudenmukainen vai pelkkä harha. Se on kyky toistaa (idea asiassa tai asia kuvassa), se on kyky tuoda esiin (idea tai harha), mutta se on pelkkä kyky vailla kriteeriä, jonka perusteella erottaa totuus ja harha toisistaan."

Platon tahtoi kieltää ihannevaltiossaan sellaiset myytit, joissa jumalista kerrotaan rienaavia valheita. Tämä kielto perustuu ajatukseen, että myytti olisi "fiktio sanan vahvassa merkityksessä, muokkaamisen, tai Platonin sanoin 'muotoamisen' aktiivisessa merkityksessä: se on siis tekeytymistä, jonka rooli on esittää, jopa pakottaa hyväksymään, malleja tai esikuvia" (L-L & N).
Ihmisten siis ajatellaan toistavan myyttien tapahtumia, tuottavan niitä omassa elämässään sen vuoksi, että ovat oppineet ne, mikä samalla vahvistaa myyttiä: myytti vertautuu todellisuuteen, jossa myyttiä toistetaan, ja tämä toisto saa myytin näyttämään välttämättä tapahtuvan kuvaukselta. Ihminen luo identiteettiään tukeutumalla myyttisiin hahmoihin. Halu tulla joksikin vaatii esikuvan, sen "jonkin". Myytti tarjoaa vahvan identifioitumisen välineen.

Nancy ja Lacoue-Labarthe eivät puhu niinkään yksittäisistä myyteistä, vaan hahmottelevat mimeettisen identiteetin muodostumista yleensä ja mimetismiä. He puhuvat modernin subjektin valmiudesta mimeettiseen identifioitumiseen.

Viihteen kaavamaiset tarinat ovat kaavamaisia koska kaavamaisuutta halutaan. Ymmärrän tietysti ahdistuksen, joka joskus syntyy, kun huomaa olevansa keskellä rakennelmia, jotka rakentuvat vailla mitään periaatetta, joka oikeuttaisi rakennelmat. Rakennelmat eivät kuitenkaan ole mitään meistä riippumatonta, me tuotamme niitä. Minusta on mielekästä ajatella viihteen toistuvia tarinoita ja näiden tarinoiden hahmoja esimerkkeinä taipumuksestamme mimeettiseen identifioitumiseen. Sen sijaan, että kysyisin miksi täytyisi haluta muovata elämänsä tällaisten kaavojen mukaan, mietin valmiutta ylipäätään käsittää itsensä esikuvallisten hahmojen kautta.

"Natsismin analyysiä ei pidä koskaan tehdä pelkkänä syytekirjelmänä, vaan pikemminkin osana historian, josta olemme lähtöisin, yleistä dekonstruktiota."
Viihdekirjallisuudenkaan analyysia ei kannattane jättää pelkäksi syytekirjelmäksi.
Minustakin on syytä kritisoida monia niistä tarinoista, joita tarjotaan ja joita tarjoamme itsellemme identifioitumisen välineiksi. Noiden tarinoiden keskellä tai vallassa rimpuilemisesta seuraavaa ahdistusta vastaan sopivaksi lääkkeeksi voisin ajatella sen prosessin tai taipumuksen tai valmiuden miettimistä, joka antaa tarinoille niiden vallan.

Tulen varmasti taas kirjoittamaan tästä lisää. Eilen hoidin epämääräistä kevätkaihoa ja pienoista yksinäisyydentunnetta lasillisella amarettolikööriä, muutamalla suklaakonvehdilla sekä Tove Janssonin kirjalla Näkymätön lapsi. No niin:

"- Totta kai! sanoi mönkijä säteillen. Olen muuttanut pois kotoa ja alkanut elää oikein tosissani! Se on hurjan jännittävää! Käsitäthän, silloin kun minulla ei vielä ollut nimeä, juoksentelin vain ympäri ja nuuhkailin noin vain ylimalkaan, ja tapahtumat lentää räpyttelivät ympärilläni. Ne olivat milloin vaarallisia, milloin vaarattomia, mutta ikinä ei ollut mitään oikeata, ymmärrätkö?
Nuuskamuikkunen yritti sanoa jotain, mutta mönkijä jatkoi heti:
- Nyt minä olen minä, ja kaikki mitä tapahtuu merkitsee jotain. Sillä mitään ei tapahdu noin vain ylimalkaan, kaikki tapahtuu minulle, Ti-ti-uulle. Ja Ti-ti-uu näkee asiat noin tai näin - ymmärräthän mitä tarkoitan?"

Tyypillisistä tarinoista

"'Olette vapaa', Dubrovskij sanoi taas kalpealle ruhtinattarelle.
'En ole', hän vastasi. 'On liian myöhäistä, minut on vihitty, olen ruhtinas Vereiskijn vaimo.'
'Mitä sanotte!' huudahti Dubrovskij epätoivoisena. 'Ei, ette ole hänen vaimonsa, teidät on pakotettu, ette ole ikinä voinut suostua...'
'Olen suostunut, vannonut valan', ruhtinatar vastasi lujasti, 'ruhtinas on puolisoni, käskekää päästää hänet vapaaksi ja jättäkää minut hänen seuraansa. En ole pettänyt teitä. Odotin teitä viime hetkeen saakka... Mutta nyt, sanon teille, on liian myöhäistä. Päästäkää meidät lähtemään.'"

Luin toissapäivänä ja eilen Puškinia; yllä oleva kappale löytyy hänen pienoisromaanistaan Dubrovskij. Tarinan synkkä mutta jalo päähenkilö menettää pahantahtoisen kartanonherran oikusta perintönsä ja ryhtyy katkeroituneena maantierosvoksi. Hän kuitenkin rakastuu vihamiehensä tyttäreen ja tämä häneen, mutta tyttö naitetaan vanhalle elostelijaruhtinaalle ennen kuin sankari ehtii hätiin.

Häkellyn joskus tyypillisistä tarinoista, tavallisesti niiden selkeydestä. Tässä tapauksesssa yllätyin myös siitä, ettei Dubrovskijn vihollinen joutunut kärsimään konnamaisuudestaan ja sankaritar tosiaan joutui vanhan ruhtinaan puolisoksi. Kerronta oli niin tiivistä ja suoraviivaista, tarina niin tarkasti sellaisten kaavojen mukainen, jota nykyään seuraavat selvimmin massaviihteen tekijöiksi katsotut, että odotin onnellista loppua. Hassua kylläkin, sillä päähenkilöparin kannalta onneton loppu sopii tai kuuluu kuitenkin aivan yhtä hyvin tähän tyypilliseen tarinaan.

Erityisen hyvin murheellinen loppu sopii venäläiseen versioon tyypillisestä tarinasta. Kuulin joskus vuosia sitten eräällä luennolla (luennoitsijan nimenkin olen unohtanut), että varhaisiin venäläisiin mykkäelokuviin kuvattiin länsivientiä varten onnelliset loput. Venäjällä elokuvien piti loppua mahdollisimman synkästi, onnelliset loput eivät myyneet ollenkaan niin hyvin; Länsi-Euroopassa taas venäläiseen makuun sopivia loppuratkaisuja ei olisi siedetty.

Mieleeni jäi luennoitsijan kuvaus erään näistä elokuvista venäläisestä versiosta. Siinä jalo rikas mies nai köyhän, suorastaan katuojasta löytyneen tytön. Vaimo osoittautuu kuitenkin halpamaiseksi ja onnistuu ajamaan miehen kotoaan kärsimään kurjuudessa. Lopulta mies palaa riutuneena entisen kotinsa ovelle, mutta vaimo ei laske häntä sisälle. Mies kuolee oven eteen, ja lähtiessään kaupungille juhlimaan ystävineen vaimo astuu nenäänsä nyrpistäen hänen ruumiinsa yli.
Jos satut tietämään mistä elokuvasta on kyse, olisin kiitollinen mikäli viitsisit kertoa tietosi minulle sähköpostitse. Osoite löytyy sivun ylälaidasta.

Tyypillinen tarina ei ole muuttumaton eikä sen asema pysy aina samana. Dubrovskijn juoni sopi aikanaan venäläisen modernin romaanin pioneerin ja Venäjän kansallisrunoilijan käyttöön, nykyään tarinaa ei voi ottaa kovin vakavasti. Tarina on kuitenkin tuttu, vaikka vaatiikin tällä hetkellä ehkä entistä selvemmin happy endin. Tiedämme miten tarinan hahmot käyttäytyvät ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Hahmot toteuttavat tarinan, tarina vaatii hahmot.

Tänään luin Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn Natsimyytin. Liittyisiköhän sen lopetus mitenkään siihen, mistä olen yllä puhunut?

"Hitleriläisyyden voisi ehkä määritellä modernien massojen myyttialttiuden selvänäköisenä (mutta ei välttämättä kyynisenä, sillä itsekin asiastaan vakuuttuneena) hyväksikäyttönä. Massojen manipulaatio ei ole pelkästään tekniikka: se on myös päämäärä, sikäli kuin myytti itse viime kädessä manipuloi massoja ja todellistuu niissä.)
Olemme pelkästään yrittäneet levittää auki erityisen logiikan, ja meidän tuskin täytyy vetää johtopäätöksiä. Haluamme vain korostaa, missä määrin tämä logiikka mimeettisen identiteetin ja muodon itsensä toteuttamisen kaksinaisessa halussaan kuuluu syvällisesti länsimaiden valmiuksiin ylipäätään ja tarkemmin subjektin, sanan metafyysisessä merkityksessä, perustavaan valmiuteen. Länsimaat eivät kiteydy natsismissa eikä natsismi ole niiden välttämätön päätepiste. Mutta sitä ei ole enää myöskään mahdollista siirtää syrjään hairahduksena eikä myöskään yksinkertaisesti menneenä hairahduksena. Kotoisa luottamus moraalin ja demokratian varmuuksiin ei takaa mitään ja ennen kaikkea altistaa riskille olla näkemättä sen tulemista tai paluuta, jonka mahdollisuus ei ollut seurausta puhtaasta historian sivupolusta. Natsismin analyysiä ei pidä koskaan tehdä pelkkänä syytekirjelmänä, vaan pikemminkin osana historian, josta olemme lähtöisin, yleistä dekonstruktiota."

Ehkä jatkan tästä huomenna siltä varalta, ettei yhteys tullut vielä kaikille selväksi.

Aulis uhrautuja

"Qui? moi? que contre un père osant me révolter,
Je mérite la mort que j'irais éviter?
Où serait le respect? Et ce devoir suprême..."

Racinen näytelmässä Iphigénie kuuliainen, uhrialttarille astumaan valmis sankaritar Ifigeneia jää lopulta kuin ihmeen kaupalla henkiin.
Alf Henrikson kertoo Ifigeneian tarinan näpsäkän lyhyesti, joten siteeraan häntä:

"Kreikkalaisten sotajoukko ja laivasto kokoontuivat Auliiseen, satamaan, joka on Euboian saaren ja mantereen välisen salmen rannalla. Ylipäällikkyys oli uskottu Agamemnonille ja odottaessaan, että kaikki olisivat kokoontuneet, hän vietti aikaansa metsästämällä. Eräänä päivänä hän ampui onnistuneella laukauksella hirven, joka kuului Artemiille, ja huusi kerskuen, että niin täsmällisesti ei edes itse jumalatar olisi kyennyt osumaan. Silmänräpäyksessä tuli aivan tyven, jota kesti viikosta viikkoon; laivasto jäi siis ankkuriin Auliiseen eikä armeijaa voitu kuljettaa Troijaan. Kysyttiin tietäjä Kalkhaalta, minkä uhrin jumalat vaativat, jotta tuuli alkaisi uudelleen puhaltaa, ja tietäjä tiesi neuvon: Agamemnonin oli uhratava tyttärensä Ifigeneia Artemiille. Tämän vaatimuksen edessä Agamemnon yritti luopua päällikkyydestään, mutta tätä pidettiin petollisuutena eikä armeija suostunut siihen, ja niin ei Agamemnonille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin alistuminen. Hän lähetti sanan puolisolleen Klytaimnestralle, että tämä toisi Ifigeneian Auliiseen, ja Klytaimnestra totteli pahaa aavistamatta tätä määräystä."

Tarinan jatkosta on useita versioita, jo Euripides säästi Ifigeneian hengen. Klytaimnestralle ja Ifigeneialle oli uskoteltu, että tyttö oli tarkoitus naittaa Akhilleukselle, ja vasta saavuttuaan Auliiseen he saivat kuulla julman totuuden Ifigeneialle aiotusta kohtalosta. Monet kertojat ovat kieltäytyneet väittämästä, että Akhilleus olisi sietänyt nimensä käytön tällaisessa huijauksessa, esimerkiksi Racinen näytelmässä Akhilleus todella aikoo pelastaa Ifigeneian ja naida tämän. Ifigeneia vain ei suostu tuumaan.

Suomeksi tarina Ifigeneiasta Auliissa saa viehättävää lisäsävyä siitä, että Ifigeneia paitsi on Auliissa, myös ottaa auliisti kohtalonsa vastaan. Hän kieltäytyy asettumasta isänsä ja jumalien tahtoa vastaan, vaikka hänen äitinsä ja Racinen näytelmässä Akhilleuskin sitä vaativat. Hän kieltäytyy olemasta se, joka estäisi Akhilleusta saavuttamasta kuolematonta mainetta sankariteoillaan Troijan sotakentillä, ja kieltäytyy taistelemasta velvollisuuttaan vastaan.

Kohtalon määräämä velvollisuushan on mitä ihastuttavin lahja ihmiselle. Kaikki velvollisuus valita loppuu, kun kerran valitsee uskon tiettyyn kohtaloon. Valinnat on silloin tehty, vastuu luovutettu suuremmille voimille. Itse asiassa en ole niinkään varma siitä, ilahtuiko tarinalle onnellisen lopun antavien kertojien sankaritar siitä, että kohtalo palauttikin hänelle valintojen tekemisen vaikean välttämättömyyden.