Luutumisesta ja toistosta

Luin vastikään vaihteeksi hyvän romaanin, jonka nimen mainitsen sitten kun saan. Sen lopussa minäkertoja käy lyhyesti läpi muutaman henkilöhahmon myöhempiä vaiheita ja vertaa toisiinsa vaimoa ja hänen miestään ja sitä kuinka he vanhenevat. Minäkertoja tuntee sympatiaa kumpaakin kohtaan, mutta sanoo toisen heistä vanhenneen toista paremmin. Yhdestä tulee äksy, kun toinen taas pysyy avoimena muille ihmisille ja ajattelulle. Kumpikin on aina tehnyt paljon kiinnostavia asioita.

Joskus törmään vanhoihin tuttuihin, joita en ole nähnyt vuosiin. Alamme jutella kuten ennenkin, vaihdamme kuulumiset ja kerromme töistämme ja muista tekemisistämme, mutta niistä ei voi puhua pitkään, sillä emme ymmärrä toistemme aloja riittävästi, mutta lasissa on juomaa ja aikaa kerrankin on, ja niin puhe kääntyy ihmisenä olemiseen yleensä. Etiikkaan, ehkä. Johonkin kielifilosofian ja kielitieteen väliselle hämärälle alueelle kuuluvaan kysymykseen. Psykologisiin, tai joissain tapauksissa melkein metafyysisiin mietteisiin (jälkimmäisiä minä en niinkään kehrää, mutta kuuntelen toki sujuvasti). Miksei estetiikkaankin. Sitten huomaan kuuntelevani juttua, jonka olen kuullut viimeksi silloin kun edellisen kerran istuimme näin, eivätkä sanamuodotkaan ole muuttuneet. Kyseessä voi olla kysymys, idea, haave, suuri metafyysinen systeemi tai ehkä vain anekdootti ja siinä kiteytyvä näkemys. Se on täsmälleen sama kuin kymmenen vuotta aiemmin. Toisin sanoen se lepää koskemattomana mielen pöytälaatikossa, josta se otetaan esiin vain näinä harvoina hetkinä kun tulee asetuttua kerrankin toviksi puhumaan muusta kuin arjesta tai töistä.

Huomattakoon, että näiden ihmisten arki ja työt ovat usein erittäin kiinnostavia. Olisiko niin, etteivät he ehdi tai jaksa enää niiden lisäksi miettiä ihmisenä olemista? Ilmiö on minusta kuitenkin pelottava, enkä haluaisi itse huomata esimerkiksi eettisen ajatteluni pysähtyneen vuosiksi. Viime aikoina olen alkanut ymmärtää kuinka se käy; työt ja eräät arjenkin asiat ovat niin kiinnostavia ja niitä on niin paljon, että keskittymiseni virtaa niihin ja unohdan olla itsessäni läsnä. Minulla on onnea, sillä lemmikkini on sosiaalisesti minua paljon tarkkanäköisempi, ja hän osaa usein havahduttaa minut itseeni silloin kun se on tarpeen. Siitäkin lienee hyötyä, että itseni unohtaminen tuntuu pelottavalta: pelkään että se tekisi minusta pidemmän päälle epämiellyttävän, äksyn ihmisen. Ehkä osaan varoa. Yhtä kaikki, tänne ei ole ilmaantunut aikoihin juuri mitään. Aikaa ja tarmoa ei tunnu riittävän vapaahetkinä esiin pulpahtelevien ajatuksentynkien aukikirjoittamiseen, vaikka juuri siten saisin niistä selvää, eivätkä ne haipuisi jonnekin sanallistumattomiin, vaan muuttuisivat alkupisteiksi, josta voisin lähteä taas ehtiessäni eteenpäin kohti jotain uutta, hiljalleen jäsentyvää. Tänne kirjoittaminen on yksi niistä keinoista, joilla voin yrittää estää itseäni luutumasta. Jotta en kymmenen vuoden jälkeen toistaisi samaa ajatusta kuin nyt, vaan minulla olisi uusi ja elävä.

Metrosisäänkäynnin asukas

Ahon hallitus oli kiristänyt palkansaajien verotusta, keventänyt pääoma- ja yritysverotusta, leikannut eläkkeitä, julkisen sektorin palkkoja ja julkisia palveluja sekä yrittänyt leikata ansiosidonnaista sosiaaliturvaa. Lipposen hallitus taas kohdensi säästöjä perusturvaan, kuntien tukeen ja yritystukiin. Sen sijaan julkiset palvelut ja ansiosidonnainen sosiaaliturva jätettiin leikkausten ulkopuolelle. Palkansaajien verotusta kevennettiin ja yritys- ja pääomaverokantoja korotettiin. Ahon hallituksen toimista voi löytää pyrkimyksen siirtää hyvinvointivaltion painopistettä enemmän perusturvan suuntaan ja vähemmän työmarkkinasidonnaiseksi. Lipposen hallitusten politiikkana oli taas selvästi siirtää hyvinvointijärjestelmää enemmän työperustaiseksi.

Aina kun olen viime aikoina lähtenyt iltaisin työhuoneeltani vasta kahdeksan jälkeen, olen kohdannut Kaisaniemen metroaseman sivusisäänkäynnin portaiden yläpäässä laihan miehen. Aikaisemmin hän istui alempana portailla, mutta nyt hän on siirtynyt ylös oven lähelle. Siinä luulisi vetävän enemmän, mutta toisaalta lattialla on kuminen kuramatto, eli se on portaita pehmeämpi, ja lisäksi se on tasainen, eli siinä voinee torkahdella helpommin kuin portailla. Mukana on muistaakseni aina tavaraa muovikassillinen tai kaksi. Mies ei vaikuta uhkaavalta, hän vain katsoo minua ilmeettömästi kun kuljen ohi.

Luimme Kaskasteen ja lemmikkini kanssa Jaakko Kianderin teoksen Laman opetukset: Suomen 1990-luvun kriisin syyt ja seuraukset, jossa hän kokoaa yhteen lamaa tutkineen akatemiaprojektin tuloksia. Sitaatti on sen luvusta "Talouden elpyminen - 7 lihavaa vuotta". Siteeraamani kappale sai minut muistelemaan erästä aikaisempaa keskusteluamme. Olimme lukeneet C. K. Prahaladin kirjan The Fortune at the Bottom of the Pyramid: Eradicating Poverty Through Profits (joka muuten oli hämmentävä lukukokemus, sillä kyseinen genre oli minulle täysin vieras ja siihen tutustuminen oli puhtaasti esitystavan tähden hieman piinallista). Siinä esiteltiin itsestäänselvästi hyvänä päämääränä tulopyramidin muuttamista salmiakkikuvioksi: vähemmän kaikkein köyhimpiä ja enemmän alempaa keskiluokkaa. Tavoite tuntui minustakin itsestäänselvästi hyvältä, mutta Kaskaste kyseenalaisti sen. Hän huomautti, että pyramidin pohjalla on kuitenkin helpompi olla kuin salmiakkikuvion pohjalla. Pyramidin pohjalla on sentään seuraa, eli köyhyys ei ole suunnattoman stigmatisoivaa ja häpeällistä, ja useimmissa maissa sielläkin pysyy hengissä. Salmiakkikuvion pohjalla ihminen sen sijaan on yksin ja todennäköisesti hengenvaarassa.

Suomessahan salmiakkikuvio on selviö: meillä ei ole eniten kaikkein köyhimpiä, vaan nimenomaan keskiluokkaa. Ero Ahon ja Lipposen hallitusten säästökohteiden välillä voidaan kuitenkin hahmottaa erilaisina näkemyksinä siitä, minkämuotoinen salmiakkikuvion pitäisi olla. Kummatkin kasvattivat tuloeroja salmiakin jollain kohdalla: Ahon hallitus kuroi pyramidin yläkärkeä entistä korkeammalle ja pienensi samalla etäisyyttä alakärjen ja keskikohdan välillä, eli teki salmiakista aiempaa pyramidimaisempaa. Lipposen hallitukset sen sijaan nostivat keskikohdan enemmistöä lähemmäs pyramidin yläkärkeä, mutta kasvattivat samalla eroa pyramidin alakärjen ja keskikohdan välillä. Porvarihallitus kasvatti tuloerokuilua rikkaiden ja kaikkien muiden välillä, sateenkaarihallitukset taas keskiluokan ja kaikkein köyhimpien välillä.

Olen lukenut Soininvaaran blogia jo pitkään ja pidän häntä suuressa arvossa muun muassa kaavoituspolitiikan saralla. Sen sijaan en ole koskaan aivan tiennyt kuinka suhtautua hänen kiukkuunsa ammattiyhdistysliikettä kohtaan. Ymmärrän sen toisaalta hyvin kun mietin Sata-komitean epäonnistumista, mutta toisaalta se tuntuu yksisilmäiseltä ja väärältä kiistalta, johon ei tulisi lähteä mukaan vaikka kuinka provosoitaisiin. Vastakkainasettelu saattaa kuitenkin kummuta kauempaa kuin tajusinkaan, sillä yllä sitaatissa mainittu Lipposen ensimmäinen hallitus leikkasi perusturvaa ja kasvatti kuilua sen varassa ja ansiosidonnaisen sosiaaliturvan varassa elävien välissä. Ja sitten Lipposen toisen hallituksen aikaan Soininvaarasta tuli peruspalveluministeri – eli hän epäilemättä joutui kohtaamaan nimenomaan ensimmäisen hallituksen ratkaisujen seuraukset.

Salmiakkikuvion pohjalle jääneet voivat todella huonosti. He ovat Suomessakin hengenvaarassa, konkreettisimmin kai tällaisilla pakkasilla. En kuitenkaan usko sitäkään, että salmiakin muuttaminen pyramidiksi parantaisi tilannetta; sitä kokeiltiin laman aikaan eikä se muistaakseni ollut kaunista, vaikka elelinkin silloin turvallisen korkealla. Ruotsissa ratkaisumalli oli toisenlainen; siellä pyrittiin pitämään keskiluokka pinnalla, ja tulokset olivat selvästi parempia. En myöskään usko, että Intian kaltaisissa maissa täysin harhaisesti pidetään salmiakkikuviota sosiaalisesti pyramidia parempana; siellä on todellakin kokeiltu molempia. Silti, Suomen kaltaisessa maassa ei saisi olla asunnottomuutta. Metrosisäänkäynnin asukkaan täytyy päästä lämpimään yöksi sen jälkeenkin kun metrokäytävä suljetaan. Luulisi sen onnistuvan ilmankin, että se on toiseksiköyhimmiltä pois.

Kunniasta, osa 2

The paradox that honor is at the same time a matter of moral conscience and a sentiment on the one hand, and on the other, a fact of repute and precedence, whether attained by virtue of birth, power, wealth, sanctity, prestige, guile, force, or simony (or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it), implied that honor could not merely be reduced and treated as an epiphenomenon of some other factor, but obeyed a logic of its own which could dispel paradoxes.

Kirjoitin vastikään kunniasta ja nyt kirjoitan siitä lisää. Olen nimittäin keskustellut aiheesta useammankin ihmisen kanssa ja heidän kommenttinsa ovat avanneet asiasta uusia puolia. Sitaatti on J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta heidän toimittamassaan kirjassa Honor and Grace in Anthropology, jota aloin juuri lukea.

Istuin viime viikolla Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä ja puhumassa kunniasta. Tommi ilmaisi tyytymättömyytensä siihen aiemman kirjoitukseni kommenteissakin mainittuun huomautukseen, ettei kunniamurhia pitäisi kutsua kunniamurhiksi vaan häpeämurhiksi. Jos hyväksymme Bergerin jo aiemmassakin kirjoituksessani siteeraamani näkemyksen, jonka mukaan [t]he concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles, sana "kunniamurha" on erinomaisen osuva. Jos yksilön identiteetti on olennaisesti sidoksissa institutionaalisiin rooleihin, niin on ymmärrettävää, että nämä roolit tulee otettua vakavasti. Roolissa epäonnistuminen merkitsee pahaa identiteettikriisiä. Epäonnistua voi ilman, että tekisi itse aktiivisesti mitään, sillä institutionaaliset roolit ovat usein yhteisöllisiä asioita: voi päätyä esimerkiksi epäonnistumaan isänä koska tytär tekee jotain häpeällistä. Tästä voidaan päätyä aina murhiin asti: oma (ja muiden perheenjäsenten) kunnia ja identiteetti pelastuu kun häpeän tuonut tapetaan. Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti.

Kunniasta kuitenkin halutaan puhua positiivisessa valossa. Esimerkiksi haluttomuus puhua kunniamurhista on selvä merkki kunnian arvonpalautuksesta: sana "kunnia" halutaan varata positiiviseen käyttöön. Päädyin jatkamaan pohdintaa Kaskasteen ja lemmikkini kanssa. Bergerhän ennakoi esseensä lopussa kunnian käsitteen paluuta; väitin aiemmassa kirjoituksessani, että se on palannut entisellään, mutta nyt en ole asiasta niin varma. Pikemminkin keskustelussamme alkoi hahmottua erilaisia kunnian kevytversioita.

Kaskaste kirjoitti siitä, miten hänen kunniaansa ehkä voisi loukata. Kuulosti tutulta; minäkin voisin tuntea melko karmivaa kauhua ja kokea kunniani tahriintuneen jos joku onnistuisi kaappaamaan verkkoidentiteettini ja kirjoittelisi sitten nimissäni juuri niin ovelasti, että "juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa." Hahmotan asian niin, että tässä Bergerin määritelmästä on riisuttu institutionaalisuus. Identiteetin kiinteä suhde rooliin otetaan edelleen vakavasti, mutta roolista on tullut itse muovattava asia, oikeastaan siitä on tullut tyyli. Oman tyylin säilyttäminen ja hallitseminen on kunnia-asia. Tällaisen kunnian käsitteen lähikäsite on turhamaisuus.

Bergerin määritelmästä voi riisua muutakin kuin institutionaalisuuden. Toinen tapa keventää kunnian käsitettä on höllentää institutionaalisen roolin ja identiteetin välistä kytköstä ja tehdä rooleista vapaasti valittavia ja osa-aikaisia. Lemmikkini puhui kunnian merkityksestä työssä: ammattilaisen kunnia vaatii tekemään työn hyvin. Ammattikunnian lisäksi voisi ajatella esimerkiksi harrastajan kunniaa. Vaikkapa roolipeliä verkossa pelaava ihminen saattaa rakentaa itselleen tietynlaisen pelaajaroolin, jonka kunniasta hän pitää visusti huolen. Tällaiset roolit eivät kuitenkaan määrittele yksilön identiteettiä sillä tavalla kuin Bergerin määritelmässä. Kun työpäivä on ohi tai tietokone suljetaan, rooli pannaan naulaan odottamaan seuraavaa käyttökertaa, jota ei edes välttämättä koskaan tule, sillä tällaisista rooleista voi halutessaan luopua ja valita tilalle jotain muuta. Tämän kunnian käsitteen lähikäsite on ylpeys.

Lemmikkini huomautti myös, että jos Bergerin kuvauksesta riisutaan sekä institutionaalisuus että roolin ja identiteetin välinen kiinteä kytkös, päädytään puhumaan henkilökohtaisesta brändistä ja sen suojelusta. Brändi muistuttaa tyyliä siinä mielessä, että se muovataan (tietysti tarjolla olevista elementeistä, mutta silti) itse, eli se ei saa näyttää valmiilta roolilta (sen sijaan vaikkapa ammattiylpeä puuseppä saa vapaasti toteuttaa stereotyyppiä). Toisaalta brändi muistuttaa myös roolishoppailua, sillä brändi voidaan ripustaa naulaan kun siltä tuntuu, eikä identiteetti siitä miksikään muutu. Luin vastikään kahden muotibloggaajan häpeäntunteista kun he olivat mokanneet menemällä taidennäyttelyn avajaisiin alipukeutuneina. Kärsiköhän tuossa henkilökohtainen, kiinteästi identiteettiin kytkeytyvä tyyli, vai kolhiutuiko muotibloggaajan kunnia ammattikunnian tapaan, vai pitäisikö sanoa, että brändiin tuli naarmu?

Ainakin alipukeutuminen tuotti häpeää: "Harvoin on oikeasti hävettänyt yhtä paljon kuin eilen ollessani pukeutuneena valkoisena loistavaan kirpparineuleeseen sekä farkkuleggingseihin, kun vieressä parveili seurapiirien kermaa cocktail-mekoissaan ja korkokengissään." Kunniasta sen sijaan ei puhuttu, eikä kumpikaan bloggaajista selvästikään hävennyt toista, ainoastaan itseään. Voikin sanoa, että kaikki modernisti kevennetyt häpeän ja sen lähikäsitteen kunnian lajit tapaavat keskittyä yksilöön. Bergerin kuvaama kunnia sen sijaan liittää ihmiset yhteen kunnian sitein: häpäisemällä itsensä yksilö vahingoittaa myös läheistensä kunniaa. Jonkinlaisena kunnian lajin lakmuspaperina voisikin pitää sitä, voiko yhden häpeä olla myös toisen häpeä. Kun aiemmassa kirjoituksessani sanoin, että moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, koetin tietysti keksiä esimerkkejä, mutta ainoat mieleentulevat liittyivät kaiken maailman moottoripyöräjengeihin tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Olinkin ehkä väärässä, sillä moisia on sentään syytä pitää marginaali-ilmiöinä.

Toisaalta parisuhteen ja perheen sisältä toisiin ulottuva kunnia-ajattelu ei ole kadonnut. En nyt löydä kyseistä kirjoitusta, mutta muistelen joskus lukeneeni Kasasta (voi, miksei tuo blogeista parhain päivity?) mieleenjääneen sivuhuomautuksen, että kun huomaat häpeäväsi kumppaniasi toisten edessä, on syytä tajuta suhteen voivan toivottoman huonosti. Olen pari kertaa ollut tällaisen häpeän lähteenä (ja aivan, eihän se suhde kestänyt), mikä oli erittäin mielenkiintoista. Olin nimittäin jo lukenut tuon huomautuksen ja se oli jäänyt mieleen, joten mietin sitä hiljaa itsekseni samalla kun kuuntelin saarnaa siitä, kuinka olin häpäissyt seuralaiseni käyttäytymällä huonosti. Muutamaan otteeseen minut pantiin vaivihkaa vastuuseen seuralaiseni tyylin säilyttämisestä, mihin pystyn kyllä turhamaisena ihmisenä samastumaan. Joskus oli kuitenkin kyse vähän lähempänä vanhoja kunniakäsityksiä olevasta ajattelusta ja silloin saarna esitettiin aivan suoraan: en rikkonut seuralaiseni tyyliä vaan tiettyjä naiselliseen rooliin kuuluvia käytösnormeja vastaan, mikä ymmärrettiin häpeälliseksi, ja häpeä ulottui seuralaiseenikin (tai itse asiassa vain häneen, sillä itse en lainkaan ymmärtänyt hävetä). Tämä on luultavasti omakohtaisin kokemukseni Bergerin kuvauksen kaltaisesta kunnia-ajattelusta. Paha kyllä en muista mainittiinkö sanaa "kunnia" lainkaan.

Leelo leelo

Olin viikon Virossa kuuntelemassa folkloristeja, joita tuli useista maista; puhuin vähän itsekin. Enpä ole aiemmin ollut seminaarissa, johon olisi sisältynyt kenttätyömatka. Nyt olen kuitenkin viettänyt päivän Setumaan kuningaskunnassa, joka itsenäistyy kerran vuodessa yhden päivän ajaksi. (Setukaisten kieli on yllättävän ymmärrettävää.) Päivän ohjelmaan kuului mm. kisa siitä, kuka paikallisista on valmistanut parasta kotipolttoista. Tutkijan elämässä on valoisat hetkensä.

Minulla on parikin eufemiatusta kirjoittamista vaille valmiina, erityisesti haluaisin kirjoittaa folkloristishenkistä jatkoa edelliseeni, mutta näyttää siltä, etten ehdi: muutin Linnanmäen viereen ja elämäni muuttui huvipuistoksi. Ilo on otettava irti nyt, talvikuukausina sitä on niin paljon vähemmän tarjolla.

(Videolla tyypillinen setukaisten leelokuoro. Leelo tarkoittaa laulua.)

Metafyysinen angsti ja vastuukysymyksiä

‒ Jos olemattomuudellakaan ei ole mitään merkitystä, miksi sitten valitset sen? Ja voitko sitä paitsi olla varma siitä, että jos tapat itsesi, todella kuolet?
Hän näytti hämmästyvän.
‒ Totta kai, hengiltä pääsemiseen on lukemattomia varmoja keinoja. Luuletteko minua tyhmyriksi tai pelkuriksi?
‒ Sanotaanko näin (olin saanut tartunnan hänen kielenkäytöstään): voit olla jompikumpi tai kumpaakin tai hyvin rohkea ja viisas mies. Kysyn vain, oletko varma siitä, että se mikä sinua odottaa on olemattomuus? Luulet tappavasi itsesi, mutta entä jos käykin niin, että juuri sinä ja vain sinä jäät jäljelle? Entä jos sinä et katoakaan, vain maailma katoaa. Jos tietäisit, ettei loppu ole sinun loppusi, pysyisitkö yhä päätöksessäsi?
Hän suuttui: ‒ Minusta on sopimatonta, että te, joka nimitätte itseänne filosofiksi, esitätte noin naurettavia kysymyksiä!
‒ Millä lailla naurettavia?
‒ Sanotaanko näin: Jokainen ajatteleva ja rohkea ihminen ymmärtää, että aivojen kuollessa hänen tietoisuutensa katoaa. Koko tietoisuus on pelkkä satu. Ihmisen minuus on vain hänen ruumiinsa eri toimintojen ja elimien funktio. Ei ole mitään minää, joka voisi jatkaa ruumiin kuoltua. Sitä paitsi sana "henkilö" on hyvin harhaanjohtava.
‒ Millä lailla se on harhaanjohtava?
‒ Koska ei ihmisellä ole mitään sellaista kuin henki. Aivot ovat kaikki mitä ihmisellä on. Puolitoista kiloa hyytelöä, mutta minkälaista! Hermosoluja on kymmenen potenssiin yksitoista, voitteko kuvitella? Hermosoluhaarakkeita on kilometrien verran yhtä ainoaa kuutiomillimetriä kohden ja entä sitten prosessointikapasiteetti!
Vihainen nuori mies ei antanut minulle suunvuoroa vaan jatkoi neurologian luentoaan niin pitkään, että uni alkoi painaa ja voitti minut pian.

Luin vastikään Leena Krohnin Valeikkunan, kiitos Kasassa olleen kovin houkuttelevan vinkin. Eilen taas päädyin eräissä juhlissa juttelemaan metafyysisistä angsteista. Epäilen, ettei minulla ole koskaan ollut sellaista. Keskustelussa minulle kuitenkin paljastui, että metafyysinen angsti voi iskeä täysin yllättäen ja selvästikin missä iässä hyvänsä. Ajatus on lievästi huolestuttava, sillä en lainkaan haluaisi sellaista.

Mitäkö tarkoitan metafyysisellä angstilla? Sitaatin nuorella miehellä on sellainen. Angstin ei tietenkään tarvitse johtaa itsemurha-ajatuksiin eikä juuri tuohon minuuden selitykseen, mutta olennaista on tarve saada selityksiä, tarve saada tietää miten asiat todella ovat ja miten todellisuus on rakentunut. Tarve ymmärtää kokonaisuus virheettömästi. Tällainen tarve näyttäisi olevan vahva, henkilökohtainen, eettinen pakko. Siihen näet sisältyy lähes järjestään tarve oikeuttaa yhtä aikaa sekä oma olemassaolo että etiikka. Se on perustan hakemista ja ahdistusta kun löytyminen näyttää niin toivottomalta. Suhtauduin moiseen aiemmin lähinnä kummastellen ja hieman huvittuneenakin, mutta se oli luultavasti virhe. Edelleenkään en yhtään halua itselleni metafyysistä angstia, se vaikuttaa piinalliselta ‒ enkä toisaalta suoraan sanoakseni osaa kuvitella, että ihan oikeasti joutuisin sellaisen valtaan ‒ mutta minun on luultavasti opeteltava ottamaan se toisilla vakavammin.

Tunnen lukuisia hyvinkin älykkäitä ihmisiä, joita metafyysinen angsti näyttäisi riivaavan (ja tämä havainto yhtä aikaa sekä vieraannuttaa minua heistä että saa minut uteliaaksi). Isoisääni, joka oli helluntailainen tendenssikirjailija, se kalvoi hänen kirjoistaan päätellen hurjalla voimalla. Olen nähnyt muutamankin tapauksen, jossa metafyyisinen angsti on suorastaan dostojevskimaiseen tapaan saattanut ihmisiä raiteiltaan; se ei vain nykyään Suomessa saa uskonnollisia sävyjä, vaan johtaa usein pikemminkin samankaltaisiin keloihin kuin Krohnin kuvaamalla nuorella miehellä, joten sitä ei ehkä tule samastaneeksi Dostojevskin henkilöiden hengellisiin tuskatiloihin, vaikka taidan olla sitä mieltä, että pitäisi.

(Sivuhuomautus: merkittävä osa ihmisistä tuntuu olevan sitä mieltä, että filosofian tulisi palvella ihmisiä kun metafyysinen angsti iskee ‒ sen tulisi tarjota vastaus. En ole koskaan ymmärtänyt tätä.)

Puhun otsikossani vastuukysymyksistä. Olisin voinut puhua myös eettisistä kysymyksistä. Minulla on niitä kaksi; toista olen miettinyt jo hyvän aikaa, toinen on tuoreempi. Ensimmäinen ei koske minua kuin välillisesti, vaikka syyn tähän etäisyyteen taisin tajuta vasta tänään, toinen taas koskee sen esittäessäni pelkästään minua. Ensimmäinen kysymys on poliittisluontoinen: pitäisikö minun haluta panna toisia vastuuseen? Toinen taas on henkilökohtainen ja eettinen: pitäisikö minun ottaa ‒ edes joskus ‒ tietty vastuu kannettavakseni?

Ensinnäkin, onko metafyysinen angsti tarttuvaa? Onko sen valtaan heittäytyvä vaarassa saada houkuteltua joku toinenkin riivatuksi? Ja jos on, niin pitäisikö tätä pitää pahana? Tämä kysymys liittyy läheisesti jo pitkään pyörittelemiini ajatuksiin fanituksen kauhistuttavuudesta ja siihen, että kirjoittajan sanoja saatetaan käyttää mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, epämiellyttävilläkin. Kuvitellaan tilanne: kirjoittaja on vimmaisan metafyysisen angstin vallassa ja hakee raivoisalla intensiteetillä vastausta. Hän kirjoittaa hyvin. Hänen omakin mielenterveytensä saattaa olla tässä työssä lujilla, todellinen heittäytyminen angstin valtaan näyttää usein johtavan siihen. Sitten tulee lukija. Kirjoittajan tapa hakea vastausta ravistelee lukijaa ja hän kokee kuin uskonnollisen herätyksen. Valitettavasti herätys saattaa hänet selvästi kirjoittajaa pahemmin raiteiltaan: kirjoittajan totuuden hakemisesta tulee lukijalle uskonnollinen totuus ‒ muiden silmissä näyttää siltä, että lukijan todellisuudentaju horjuu. Eikös olekin dostojevskilaista? Mutta tämä on ihan todellista ja tätä päivää. Olen nähnyt tämän tapahtuvan jo useita kertoja niiden viiden ja puolen vuoden aikana, joina olen lukenut blogeja. Miten minun tulisi suhtautua siihen?

Tajusin tänään, että minun tekstini eivät luultavasti helpostikaan herätä toisissa tuollaista raiteiltaan suistavaa vastakaikua, sillä uskoakseni niissä ei kuulu metafyysinen angsti. Samalla tajusin toisen eettisen ongelman, sellaisen, joka koskee vain minua: pitäisikö minun koettaa johdatella ihmisiä pois metafyysisen angstin pauloista? Kursivoin sanan "koettaa", sillä pidän tehtävää todennäköisesti melko toivottomana. Lisäksi se olisi takuulla todella työlästä, eikä vähiten siksi, etteivät riivatut yleensä halua luopua metafyysisestä angstistaan. Luopuminen näyttää heistä henkiseltä antautumiselta, vajoamiselta tyhmyyteen, kesyyteen ja latteuteen. Minusta se on kaikkea muuta, enkä tietenkään koettaisi houkutella ketään tiedottomaan turtumukseen, vaan pelkästään irti angstista, keveyteen, mutta tämän selittäminen riivatulle on luultavasti toivotonta. Yritys on myös hyvin raskas, sen olen jo saanut muutaman kerran huomata. En pysty perustelemaan keveyden arvoa mitenkään ‒ sepä se, tietenkään en pysty ‒ ja riivattu haluaa perusteluita. Ei minulla ole mitään oikeutusta, en pysty todistamaan angstia aiheettomaksi. Mutta pitäisikö minun silti yrittää?

Matkatuttavuuksia

How dreadful is the condition of a nun or a priest who has no vocation! Yet it is ours and we cannot change it. We have been loaded with heavy chains which we are condemned to try ceaselessly to shake off, with no hope of breaking them; so, dear Sister, let us try to drag them after us. Go along now, I will come and see you again.

Olen taas Suomessa. Löysin madridilaisesta divarista englanninnoksen Diderot'n La Religieusesta (englanniksi The Nun), ja vaikka olisin toki mieluummin lukenut kirjan alkukielellä, en voinut vastustaa 1700-luvun eroottissävytteistä luostarikritiikkiä kuvitteellisen viattoman karkurinunnan kuvaamana, joten ostin ja luin. Penguinin pokkaripainoksen kannessa on yksityiskohta Nicolas Lancretin maalauksesta Les Lunettes, joka perustuu La Fontainen samannimiseen tarinaan. Harmi, etten löydä tarinaa kuin ranskaksi; lukekaa jos osaatte. Kansikuvassa on loppukohtaus, jossa nunnat rankaisevat viatonta hölmöä. (Toinen mukaan tarttunut teos oli muuten melkoisen painava Todo Mafalda – kaikki yli 650 sivua Mafaldaa! Ooh! En varsinaisesti osaa espanjaa, mutta lukeminen onneksi onnistuu italian ja ranskan pohjalta.)

Vietin yhden lievästi krapulaisen illan jäätävässä hostellihuoneessani peiton alla lukien Diderot'a ja kuunnellen ikkunani alla kadulla juhlivia espanjalaisia. Tämä kirja tulee epäilemättä aina assosioitumaan minulla hotellien siivouksessa eteläisissä maissa käytettävien puhdistusaineiden voimakkaaseen tuoksuun kosteankylmässä ilmassa.

Yksin matkustamisessa on haittapuolensa, mutta yksi sen parhaista piirteistä on jokseenkin väistämätön ihmeellisten tuttavuuksien tekeminen. Tällä kertaa osuin menomatkalla lentokoneessa espanjalaisen entisen talousasioihin keskittyneen ja paljon ulkomailla työskennelleen lakimiehen viereen; emme kuitenkaan puhuneet oikeustieteestä, sillä hän oli jo jäänyt varhaiseläkkeelle keskittyäkseen todelliseen intohimoonsa: runonlausuntaan. Hän esiintyy nykyään erilaisissa pienissä teattereissa noin kerran kuussa. Hieno lentomatka. Madridissa kohtasin toisen helmen. Kävelin sattumalta pienen herkkukauppa-kuppilan ohi, ja nähdessäni ikkunan läpi sen juustotiskin, totesin katuvani ellen söisi lounasta siellä. Lounas tuli halvaksi, koska päädyin juttelemaan parikymmentä vuotta Espanjassa asuneen brittiherran kanssa, joka kirjoitti työkseen matkaoppaita ja osasi todellakin puhua ruuasta, toisin kuin anglosaksit yleensä. Hän tarjosi tilaamani tapakset kysymättä moiseen edes lupaani, joten sain itse luvan vain kiittää. Isoisäni harrasti kuulemma junatuttavuuksia (niin muuten minäkin; eräs mieleenjääneimmistä oli italialainen vanha herra, jonka kanssa keskustelin 17-vuotiaana junassa Veronan ja Milanon välillä Sibeliuksesta). Matkatuttavuudet ovat kai junatuttavuuksien nykyaikaisia vastineita.

Harrasta väkeä

Ulkona sataa kaatamalla ja kaikilla keskustan kaduilla tungeksii ympäriinsä kohtuuton määrä meluisia espanjalaisia sateenvarjoineen, joten pakenin nettikahvilaan. Olen Madridissa. Satuin tänne pahaan aikaan, sillä samalla kun Suomessa vietettiin itsenäisyyspäivää, täällä vietettiin Día de la Constituciónia eli perustuslain päivää. Se vastaa vappua. Koko kaupunki on täynnä ympäri Espanjaa tulleita juhlijoita, enkä nukkunut viime yönä paljoakaan, huoneeni ikkuna kun antaa kadulle päin, eivätka nuo riekkujat menneet nukkumaan ennen aamua.

Perustuslakia juhlitaan selvästikin koko viikonlopun ajan. Kävelin muutama tunti sitten Pradon ohi ja päätin olla liittymättä liian pitkään jonoon; menen tiistaina, silloin juhlakansa on poistunut. Sitten häkellyin; kohtasin paljon, todella paljon pidemmän jonon. Laskin juuri kartalta: puoli kilometria tai hieman enemmän. Katsoin hölmistyneenä kuinka se etananvauhtia eteni ylös Carrera de San Jerónimoa, ja pysäytin sitten vastaantulijan ja kysyin mistä oli kyse. Congreso de los Disputados, parlamenttirakennus, oli tänään yleisölle auki. Juhlijat jonottivat sinne, nähdäkseen. Totta kyllä, suurin osa jonottajista oli yli viidenkymmenen, mutta monilla oli selvästikin lapsenlapsia mukanaan. Kärsivällisesti ja iloisina he viettivät iltapäivää tihkusateessa. Demokratia on arvossaan maassa, jonka asukkaista suurin osa vielä muistaa diktatuurin. Juhlakalu, perustuslaki, on 30-vuotias.

Äsken tosiaan satoi kaatamalla, ja koska kadulla oli epämukavaa, ilahduin nähdessäni kirkon oven auki. Livahdin sisään odottaen näkeväni tyhjän salin, mutta sunnuntai-iltana eipä tietenkään: messu oli juuri loppumassa. Mahduin juuri ja juuri väenpaljouden sekaan, ja sain kätellä vierustovereitani kuten katolisissa jumalanpalveluksissa on tapana. Sitten alettiin jakaa ehtoollista, ja yli puolet suureen kirkkoon ahtautuneesta väenpaljoudesta liittyi jonoon; minä pakana (kastamatonkin, kauheaa) livahdin takaisin ulos. Huomenna on kyllä Inmaculada Concepción -pyhäpäivä, ja onhan nyt adventtikin, mutta silti olin aika yllättynyt kohdatessani täyteen pakatun kirkon.

Olen täällä siksi, että osallistuin erääseen kongressiin. Päätösillallisilla me samaan pöytään osuneet, joukko tutkijoita Suomesta, Ruotsista ja Israelista - historioitsijoita, sosiologeja, politiikantutkijoita yms. - puhuimme noin puolen tunnin ajan smurffeista. Me puristit puhuimme Spirou-lehden hienoudesta ja nimityksen "strumffi" puolesta sekä keskustelimme yhdyssanojen kieliopista, mutta puhtaasti televisiopohjalta keskusteluun osallistunut nuori israelilainen osoitti erinomaisuutensa, sillä hän oli tunnistanut Grgamelin teeman, se on Schubertia. Linkittäisin, mutta tämä kone ei anna. Halukkaat hakekoon siis Wikipediasta artikkelin "Symphony No. 8 (Schubert)" ja katsokoon kohtaa "References to Schubert's unfinished symphony".

Millainen tuntuu hyvältä selitykseltä

Lounastin eilen Antin ja Tommin kanssa. Se oli hauskaa. Mainitsen asiasta lähinnä koska kumpikin on aloittanut blogin. Toisaalta eräs Tommin kanssa taannoin käymäni keskustelu liittyy siihen, mitä koetan nyt kirjoittaa. Ajatukseni on epämääräinen, mutta se kiinnostaa minua, joten kirjoitan sen tänne epämääräisenäkin.

Ensinnäkin, keskustelimme Tommin kanssa taannoin siitä kuinka kumpikin meistä oli pettynyt Tuomiojan uskontokriittisiin lausuntoihin; ei siksi, että uskontokritiikki olisi paha asia, vaan siksi, että hän sortui niin luokattomaan, uskovaisille lällättävään uskontokritiikin lajiin. Tommi ihmettelee kirjassaan miksei hänelle kelvannut Marxin paljon hienosyisempi ja rakentavampi uskontokritiikki. Pohdin tätä ja päädyin kirjoittamaan näin:

Mieleeni tuli kuitenkin väistämättä erottelu, jota olen koettanut hahmottaa, mutta en vielä osaa (mm.). Siitä tulee mieleen monta banaaliakin erottelua, mutta mikään ei aivan istu. Luultavasti joku on jo kiteyttänyt sen loistavasti enkä vain tiedä sitä, tai säkällä olen ehkä lukenutkin, en vain älyä. Tämä liittyy siihen, miten kuvaat marxilaisen uskontokritiikin eroavan uusateismista. Uusateismiin liittyy paljon ankeaa arvottamista ja lällätystä, mutta kun se jätetään huomiotta, jäljellä on edelleen tuo ero. (Esimerkiksi: ero säilyy vaikka arvotettaisiin simpanssit paljon ihmisiä korkeammalle.) Uusateistit haluavat selittää ihmisen käytöstä, ja niin halutaan marxilaisessakin uskontokritiikissä; siinä kuitenkin selitys pysyy suunnilleen inhimillisesti merkityksellisen ja sosiaalisen tai yhteiskunnallisen tasolla, kun taas uusateistit haluavat luonnonprosessimaisen selityksen. Kyseessä tuntuu olevan hyvin perustavanlaatuinen luonne-ero tai ero episteemisessä asenteessa, siinä mikä tuntuu oikeanlaiselta selitykseltä. Ehkä Tuomiojalla on tuossa heikko kohta, kun hän kerran nielee sen lällätyksenkin.

No, eilen lounaan jälkeen menin seminaariin kuuntelemaan Petri Ylikoskea, joka puhui selittämisestä ja ymmärtämisestä. Häntä on aina hauska kuunnella. Mieleen jäi muun muassa hyvin esitetty huomautus, että tunne ymmärtämisestä ei ole erityisen hyvä merkki siitä, että olisi oikeasti ymmärtänyt jotain. Parempi tunnusmerkki on esimerkiksi se, että osaa soveltaa tietoaan ja vaikkapa ennustaa tai muokata ymmärtämäänsä ilmiöön liittyviä asioita. Keskityn nyt kuitenkin ymmärryksen tunteeseen. Ylikoski spekuloi sen toimivan ihmisillä yleensä eräänlaisena merkkinä siitä, että nyt olen selvittänyt tätä asiaa riittävästi ja voin siirtyä eteenpäin. Eri ihmisillä eri määrä tietoa riittää, kalibrointiaan voi epäilemättä harjoituksella jonkin verran muuttaa, ja – mikä juuri nyt erityisesti kiinnostaa minua – tuollainen tunne herää eri ihmisillä erilaisilla tavoilla. Eri ihmisille riittävät ja kelpaavat erilaiset selitykset.

Istuin tänään aamulla kuuntelemassa Pertti Anttosta, joka luennoi perustutkinto-opiskelijoille folkloristiikan tutkimushistoriasta (minusta on jostain syystä hauskaa käydä noilla luennoilla). Anttonen mainitsi Kaarle Krohnin vastustaneen polygenesis -teoriaa: ajatusta, että esimerkiksi jokin tarina olisi voinut syntyä monessa eri paikassa toisistaan riippumatta. Hänen mukaansa jokaisella tarinalla oli yksi ainoa alkumuoto, ja perinteentutkijoiden tehtävänä oli selvittää se. Huomasin, että tämä istui minusta huonosti yhteen Krohnin positivistisen asenteen kanssa. Tämä palautti mieleeni Tommin kanssa käymäni keskustelun.

Krohnin kanta tuntui minusta kummalliselta, koska olen tottunut yhdistämään eräitä muita hänen asenteitaan siihen, että on mieltynyt epähistorialliseen, ominaisuus ja sen evoluutiotarina -tyyppiseen selittämiseen. Toisin sanoen minusta olisi ollut ihan luontevaa jos Krohnin kaltainen tyyppi olisi uskonut, että ihmiset ovat luonnostaan sellaisia, että he kehittävät tietyntyyppisiä tarinoita (jolloin sama tarina helposti syntyisi monessa paikassa). Sen sijaan Krohn uskoikin, että eri puolilla maailmaa kerrotaan samaa tarinaa koska yhdessä paikassa keksitty tarina on levinnyt laajalle. Selitystapa on vankan historiallinen.

Pääsen ehkä asiaan, tai hypoteesinkaltaiseen. Hahmottamani kaksi selittämisen tapaa tai episteemistä asennetta perustuvat ehkä sille, millaisen tarinan kokee tyydyttäväksi selitykseksi; millainen riittää tuottamaan tunteen, että on ymmärtänyt. Luonnostelenpa kaksi selityskertomuksen tyyppiä (muunkinlaisia tietysti on). Käytän esimerkkinä sen selittämistä, miksi jokin satu löytyy monelta puolelta maapalloa.

Ensimmäinen selityskertomus on sellainen, jossa selitettävän syyksi oletetaan ihmislajin ominaisuus, samantyyppinen taipumus kuin vaikkapa lasin särkyvyys. Esimerkkitapauksessamme tällainen taipumus olisi taipumus kehittää tietynlainen satu, tai ainakin mieltyä juuri tuohon satuun. Sen sijaan, että alettaisiin selvittää kuinka satu syntyi, aletaan selvittää kuinka tuo taipumus syntyi. Selitykseksi keksitään jonkinlainen evoluutiotarina (kunpa joku tutkisi nykyään suosittujen evoluutiotarinoiden juonirakenteita), kertomus siitä, kuinka on ollut lajin säilymisen kannalta eduksi mieltyä tähän satuun. Kun on keksitty hyvä evoluutiotarina, tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Toinen selityskertomus taas on historiallinen. Huomio kiinnitetään siihen monelta puolelta maailmaa löytyvään satuun. Aletaan kerätä erilaisia versioita siitä ja selvittää missä ja miten sitä kerrotaan ja on kerrottu. Onnistutaan ehkä esittämään hypoteeseja sen leviämisestä ja matkan varrella tapahtuneista muutoksista. Päädytään esimerkiksi (tämä menee kuvitteluksi, koska esimerkkitapaukseni ei ole todellinen) toteamaan, että satu on todennäköisesti keksitty ainakin kahdessa eri paikassa, Ouagadougoussa ja Raahessa, ja monilla seuduilla esiintyvät versiot ovat jotain kautta saaneet vaikutteita kummastakin lähteestä. Tässä vaiheessa tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Luultavasti kummankin selittäjän mielestä toisen selitys tarttuu epäolennaisiin asioihin. Ensimmäisen mielestä toinen ei edes mieti sitä, mikä on todella kiinnostavaa, eli ihmisen mielen toimintaa. Toisen mielestä ensimmäinen taas alkaa fabuloida evoluutiotarinoita kun pitäisi ottaa selvää siihen tutkittavaan satuun liittyvistä historiallisista tosiseikoista.

Olen hyvin selvästi ja lujasti kiintynyt jälkimmäisentyyppisiin selitystarinoihin. Haluan selvittää sellaista tarinaa, jota voin oikeasti selvittää (tietyn asian historia), en kehittää hypoteettisia evoluutiotarinoita. Minullahan ei ole sellaista koulutusta, jonka avulla voisin edes alkaa selvittää noiden hypoteettisten evoluutiotarinoiden todenperäisyyttä. Sen sijaan minulla on koulutus, jonka avulla voin kohtalaisen hyvin selvittää historiallisia tapahtumaketjuja. Toisaalta minulla hyvinkin mahdollisesti on tällainen koulutus sen vuoksi, millaisiin selitystapoihin olen mieltynyt.

Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa. Huomaan kuitenkin, että minua miellyttävät selittämisen tavat ohjaavat sitä, minkälaisia kysymyksiä esitän ja minkälaista selitystä lähden hakemaan. Esimerkiksi nyt kiinnostuin siitä, miten tällä hetkellä suosittujen evoluutiotarinoiden juonet ja yhteydet muihin ajattelutapoihin ovat kehittyneet Darwinin ajoista nykypäivään. Olen melko vakuuttunut siitä, että ne ovat muuttuneet; ainakin Krohnin tapaisen henkilön nyreä suhtautuminen polygenesis -teoriaan tuntuisi kertovan jonkinlaisesta muutoksesta. Olisi hauska ymmärtää tuota muutosta (mikä ei kyllä nykyisten kiireiden keskellä riitä siihen, että alkaisin ottaa asiasta selvää). Tässäkään ei sinänsä ole vikaa vaan pelkästään vaara: saatan hyväksyä selitykseksi sentyyppisen tarinan, josta itse pidän, ja tyytyä siihen, koska minusta tuntuu, että olen ymmärtänyt. Pitäisi kehittää lisää strategioita tämän ajattelun ansan väistämiseksi, ymmärryksen tunteeseen luottamisen väistämiseksi.

Tämä ehkä jotenkin liittyi yllä mainittuun "eroon episteemisessä asenteessa".

Eilen ei satanut

Blogikommentoijatapaamiseen saapuivat AOK, Mikko, Nasu, Ohikulkija, Pinkki baretti, Punainen nörtti, Siren, Timo, Tommi, Tris, Tulta syöksevä lintu ja Veloena. Olin kohtuuttoman stressaantunut tietokoneeni hajottua kesken työsuman, mutta illan edetessä onnistuin unohtamaan koko asian. Lämmin kiitos siitä kaikille paikallaolleille.

Blogikommentoijatapaaminen

Olen jo hyvän aikaa harmitellut sitä, että monet blogosfääristä tutut kirjoittajat eivät tule bloggaajien tapaamisiin koska he eivät miellä itseään bloggaajiksi vaan lukijoiksi ja kommentoijiksi. Kaikilla täältä tutuilla hahmoilla ei edes ole omaa blogia. Keksin, että pitäisi järjestää blogikommentoijatapaaminen. Keskustelin ideastani Punaisen nörtin kanssa, ja myöhemmin Mikon kanssa, ja myönteinen palaute sai minut vakuuttumaan ideastani, etenkin kun Punainen nörtti lupautui kommentoijien edustajana mukaan järjestelyihin.

Blogikommentoijatapaaminen pidetään perjantaina 13. kesäkuuta Helsingin Kalliossa. Tapaamme puoli kuudelta Torkkelinmäen isossa puistossa, siinä jossa on hiekkakenttäkin, ja illan viiletessä (tai kun alkaa sataa tai olla sietämättömän hyytävää) siirrymme Kurvin William K:hon. Kaikki blogeja kommentoivat, myös anonyymit, ovat erinomaisen tervetulleita. Uteliaat bloggaajat saavat tulla paikalle jos houkuttelevat mukaan ainakin yhden kommentoijansa.

Ilmoittautukaahan kommentteihin.

(Kuva James Britton: The Council of Artists)

Olennainen kysymys

Helsinginkatu, torstaiyö, noin kello 00.22.
Tuntematon nuorimies [savuke suussa]: Anteeksi hyvä neiti, olisikohan teillä mahdollisesti tulta?
Eufemia: Valitettavasti ei. Pahoittelen; en polta.
Tuntematon nuorimies [kumartaa]: Kiitän.

Tuon jälkeen tulin kotiin. Sanainvaihdon toisinto yllä on pikkutarkka. Ennen kotiinpaluutani keskustelin Molly Malonesissa kahden hollantilaisen filosofian professorin ja yhden ruotsalaisen sosiologin kanssa siitä, miksi filosofit aina ja kaikkialla ymmärtävät jalkapallon päälle. Keskustelu saattaa täysin mutkattomasti siirtyä keskiaikaisista sielun kuolemattomuutta koskevista argumenteista suuriin eurooppalaisiin derbyihin, ja (vieläpä naispuolinen) venäläinen filosofian historian professori alkaa äkkiä asiantuntevasti puhua siitä kuinka eräs venäjänjuutalainen biljonääri on ostanut tietyn englantilaisen jalkapallojoukkueen.

Marras

Pyhäinmiestenpäivän aamuna istuin autossa matkalla Mikkeliin ja sisareni opetti minua rummuttamaan muovimukilla. Näin muutaman hiutaleen, mutta ajoimme lumisateesta poispäin. Saatuani huoltoasemakahvia opin mukikompin. Lauloimme.

Olen miettinyt viime aikoina sitä kuinka universaalia lie, että naisten tanssiliikkeisiin kuuluu lantion keinutus sivuille ja miesten ei. Elviskin keinutti enemmän eteen ja taakse, ja kun sivuille, niin korostetun terävästi. Liittyvätkö keinunta ja sen puuttuminen lantion rakenteeseen, joka saa miehet kävelemäänkin eri tavoin kuin naiset? Voisin kysyä salsaopettajaltani. Lisäksi olen seurannut kuinka fanit kääntyvät fanitettavaa vastaan kun tämä toimii eri tavoin kuin he haluaisivat. Niin, se käy nopeasti.

Join juuri kahvia ja greippimehua. En ole vieläkään selvinnyt eilisen ajomatkan määränpäässä kokemistani henkisistä järkytyksistä. Rummutamme sisareni kanssa mukeilla päivänsankarille, minä vastaoppimaani komppia, sisareni monenlaista monimutkaisempaa. Esitykseemme suhtaudutaan suopeasti; muutenkin ihmiset ovat hyväntahtoisia. Minun on mutkaton kuunnella useimpia heistä vaikka en osaakaan ruuansiunauslaulua enkä ymmärrä miten jokapäiväiset tapahtumat ovat vastauksia herpaantumatta toistettuihin rukouksiin. Kuitenkin kun päivänsankarin juuri ja juuri täysi-ikäiset lapsenlapset ja heidän yhtä nuoret vaimonsa esittävät kitaralla ja laulaen kappaleen, josta muistan sanat "aamen Jeesus hallelujaa", minulle tulee outo olo. Tilanne tuntuu moraalittomalta, mutten tiedä miten suhtautua tuntuuni. Juttelen yhden nuoren vaimon kanssa, hänkin on mukava.

Paluumatkalla on mustaa ja sataa märkää lunta. Luulen liikennemerkkien ylälaitojen olevan kurassa, kestää ennen kuin tajuan, että valkeakin lumi voi näyttää lialta kun se estää liikennemerkkiä heijastamasta auton valoja. Yöllä näen unta, jossa ihmisten puiston on vallannut järjetön määrä jäniksiä. Niitä harventaa maan alla elävä käärme, joka on kuin Waltarin Sinuhessa kuvaama hirviö, mutta elävä. Unessa tämä on kuitenkin houretta: tajuan, etteivät toiset näe pelottavia eläimiä. Heräilen unen harhoista kuuntelemaan unista hengitystä.

Muistiin merkitseminen

Ilmaisun kaavoittuminen on muistinvaraisen kulttuurin elinehto. Runomitta säilyttää sanatarkasti muistettavan sanoman proosaa paremmin. Walter Ong on tähdentänyt, että suullisissa kulttuureissa kollektiivinen muisti toimii paljon enemmän kaavoittuneiden mallien ja formuloiden varassa kuin kirjoituskulttuureissa. Perinteiset mallit ja kaavat vaikuttavat myös tapaan, jolla kokemukset jäsennetään muistissa säilytettäväksi.

Odotettuani aikani taiteiden yössä pikkuisen jurtan ulkopuolella pääsin sisään kuuntelemaan kuinka Taito Hoffrén lauloi Arhippa Perttuselta talteen kerättyjä runoja. Kuuntelin vain pienen osan nelituntisesta esityksestä; Lemminkäisen tarinan loppupuolen sekä Kilpakosinnan. Perttusen versioissa Lemminkäinen äitinsä ponnistuksista huolimatta kuolee ja lopuksi hänen lihansa syödään suurina herkkuina ruotsalaisissa pappiloissa; Kilpakosinnassa taas Pohjan neito annetaan lopulta Väinämöiselle.

Siteeraamani katkelma on Anna-Leena Siikalan teoksesta Suomalainen šamanismi. Oli todella kiinnostavaa kuulla Hoffrénin kertovan kuinka on mahdollista opetella ulkoa neljän tunnin verran kalevalaisia runoja. Kuten Siikala yllä toteaa, runomitta helpottaa muistamista merkittävästi. Lisäksi se toimii rakenteena johon improvisoida mikäli muistaminen ei luonnistu. Huomasin yli puoli tuntia kestäneessä Kilpakosinnan esityksessä muutamia kaarroksia, jotka loivat vaikutelman unohduksesta ja sitä seuranneesta kiertelystä ja sitten siitä, että langan pää löytyi taas. Hoffrén lauloi silmät kiinni. Esiintymispaikka oli haastava, sillä jurtan seinäkankaan koloista kurkisteli humalaisia möliseviä nuorukaisia ja vähän matkan päässä soitti joku machupicchuorkesteri (pienellä ja yhteen koska tarkoitan tuon yleisnimeksi).

Jos muistiin merkitseminen merkitsee omaan muistiin painamista, muistetun siirtäminen toisen muistetuksi vaatii paljon yhdessä vietettyä aikaa. Tulin ajatelleeksi tätä taas seuraavana iltana, lauantaina, jolloin olin sisareni syntymäpäivillä. Siellä oli myös samaa koulua viime vuoden hänen kanssaan käynyt Guillaume (jonka kotisivuja en löydä, mikä on rasittavaa; linkitän myöhemmin jos löydän), joka tuli Suomeen lomalle tyttöystävänsä kanssa. Guillaume on häikäisevän hyvä jonglööri, ja äitini sai iloksemme houkuteltua hänet esiintymään. Valonheitinkin löytyi hälventämään elokuunillan pimeyttä, joten saimme nähdä kuinka kahdeksan palloa lentää hallitusti ilmassa ison paritalon toisen kerroksen ikkunoiden tasalle ja takaisin heittelijän käsiin. Temppujen taidokkuutta kiinnostavampaa oli kuitenkin se, että Guillaume selosti meille samalla jongleerauksen notaatiojärjestelmän periaatteita.

Jongleerauskuvioita on osattu kirjoittaa muistiin vasta viimeiset parikymmentä vuotta, ja Guillaume kuuluu ensimmäiseen sukupolveen, joka on oppinut lajin alusta alkaen sellaisena, ettei tietyn tempun selittäminen vaadi sen näyttämistä kertaakaan. Tämä on hänen mukaansa johtanut viimeisten kymmenen vuoden aikana huimaan edistykseen: kun harrastajat ja ammattilaiset voivat jakaa keksintöjään esimerksi keskustelupalstoilla, ideat leviävät tykkänään toisenlaista tahtia kuin koskaan ennen. Lisäksi muualle kuin mieleen muistiin merkitsemisen mahdollisuus auttaa miettimään mikä voisi ehkä olla mahdollista, vaikka kukaan ei olisikaan sitä ehkä vielä tehnyt. Notaatiojärjestelmä on muuttanut jongleerausta ratkaisevalla tavalla. Sisareni, joka on ilma-akrobaatti, kuunteli selvästi hieman kateellisena esityksen jälkeen syntynyttä keskustelua. Hänkin on, kirjalliseen kulttuuriin kasvaneena, tietysti koettanut kirjoittaa temppujaan muistiin. Valitettavasti hänellä ei ole sellaista merkitsemisjärjestelmää, jota ymmärtäisi vaikkei olisi koskaan nähnyt tai kokeillut muistiin merkittävää temppua.

Kineettisiä veistoksia ja improvisointia elokuunyössä

Löysin Liekkiön lokista tämän videon ja olen nyt katsonut sen monta kertaa. Se leikkaa johonkin hermoon, joka on ollut hyvin herkkä viime aikoina. Nuo olennot voisivat laiduntaa minunkin unissani. Hassua, videon alku on automainoksesta.

Olin maanantaina vanhempieni luona syömässä rapuja. Seuranamme olivat Katinka, äänitaiteilija Charles Morrow (nimeän heidät, joilla on kunnon sivut joille linkittää) sekä hänen suomalainen vaimonsa, jonka kanssa pääsin keskustelemaan kääntämisestä. Sisareni, jolla kohtuutonta kyllä ei ole verkkosivua, innostui vielä melkoisten rapumäärienkin jälkeen hypähtämään pihakeinuun. Se on erikoinen kaoottinen heiluri: kahden aika kaukana toisistaan olevan koivun väliin korkealle on ripustettu laajana kaarena roikkuva joustava köysi, köyden keskikohtaan kaksi alas roikkuvaa köyttä, ja niiden varaan keinun istuinlauta. Koska koivut joustavat ja köysi joustaa, keinun liikkeet eivät ole aivan arvattavissa eikä siinä oikein voi ottaa itse vauhtia. Keinu liikkuu unenomaisen lentävästi.

Charlie alkoi soittaa munniharppua, minä aloin juosta sisarelleni vauhtia, ja hän alkoi kokeilla kuinka tuo keinu sopii trapetsiksi. Hyvin. Myöhemmin kun improvisoimme toisenkin esityksen, isäni haki pihalle valonheittimen.

Munniharppumusiikki innosti meitä hakemaan soittimiamme pihalle. Sisareni haki viulunsa, isäni huuliharppukokoelmansa, ja he alkoivat soittaa yhdessä. Ehdin melkein harmitella, mutta saman tien älysin, että vanhempieni eteisessä on kokoontaittuva matkaharmoni. Kannoin sen pihalle ja liityin seuraan. Se on hämmentävä soitin, vaatii soittajalta sopeutumista siihen, että koskettimen painamisen ja äänen kuulumisen välillä on huomattava ja arvaamattomasti vaihteleva viive. Sisarestani on jossain välissä kehkeytynyt hyvä viulisti. Mieleeni muistui monta kertaa vuosien takainen yö, jolloin aloimme naapurien pihalla nuotion ääressä suurella joukolla improvisoida laseilla, pannuilla ja muutamalla vanhalla pyykkilaudalla.

Hyttysten joukkomurha

Nukuin viime yön tuossa ruokokattoisessa leikkimökissä (kuva on tuolta). Lienikö pulmana juuri katto, vaiko oven ja sen karmin välistä kajastanut valo, mutta jouduin murhaamaan suuren joukon hyttysiä ennen kuin nukkumista saattoi kuvitellakaan. Harmi.

Ennen leikkimökkikokemusta tulin puhuneeksi toiseksiuusimmassa kirjoituksessani sivuamistani aiheista erinäisten ihmisten kanssa (joista ainakin muutamalla on blogi). Kuuntelin runoja sekä varsin vaikuttavaa loitsunlaulantaa. Trad-sävelmien sovitukset olivat vähemmän muinaisia kuin arkistoista löydetyt sanoitukset. Harmi että suuri osa yleisöstä katosi keskustelun jälkeen eikä jäänyt kuuntelemaan musiikkia.

Kustavin maisemat ovat kauniita linja-auton ikkunastakin katseltuina. Satoi. Auto kiersi pitkin pikkukyliä. Turusta Helsinkiin pääsin jo pikavuorolla.

Ystävällisyydestä

Haluaisin siteerata erästä sarjakuvaa, mutta minulla ei ole sitä, enkä itse asiassa ole koskaan edes nähnyt sitä. Se on Kramppeja ja nyrjähdyksiä -strippi, jota muisteltiin ääneen joitain päiviä sitten tapaamisessa, johon osallistui muutamia bloggaajia. Kuulemani mukaan sarjakuvassa on seurue, jossa eräs nainen juttelee ystävällisesti miehelle. Mies innostuu tästä turhankin paljon. Sitten nainen toteaa toiselle naiselle, ettei miehiä voi kohdella ystävällisesti, eivät ne parat ole tottuneet, ihastuvat heti.

Tarinassa on vinha perä. Itse asiassa sen opetus on usein tosi sukupuolet toisinkin päin käännettyinä, ja vielä muin päin: valitettavan harva ihminen on erityisen tottunut siihen, että häntä kohdellaan avoimen ystävällisesti, tai etenkään, että sitä kiinnostavampaa sukupuolta oleva ja niin sanotusti sopivan ikäinen toinen ihminen kohtelisi vilpittömän ystävällisesti. Mutta totisesti, kasvokkain tarjottu todella ystävällinen käytös on yleensäkin melko harvinaista, joten ei ihme, ettei siihen totu. Eikä mitenkään kovin kummallista, että vilpittömästi ystävälliseen tulee herkästi ihastuttua.

Ehkä ymmärrän vilpittömän ystävällisyyden tiukemmin kuin pitäisi sanoessani, että se on harvinaista. Käsitykseeni siitä nimittäin sisältyy avoimuutta, toisen kuuntelua, kuullun sisäistämistä ja sen käsittelyä sellaisenaan, eikä erityisemmin puolustusasetelmia tai piiloteltuja oletuksia kenenkään motiiveista. Toisin sanoen vilpitön ystävällisyys on hyvin pyyteetöntä, rohkeaa, suorasukaistakin – ja keveää. Sellaista voi kohdata aivan sattumalta, tuntemattomaksi jäävä ihminen saattaa hetken verran valaa yllesi vilpitöntä ystävällisyyttä. Nuo satunnaiset kohtaamiset ovat paisteisia ja jäävät mieleen.

Syitä siihen, miksi vilpitöntä ystävällisyyttä kohtaa aika harvoin ja useimmiten satunnaisesti, lienee monta. Ystävällisen pyyteettömyyttä epäillään helposti, siksi ystävällisyys vaatii rohkeutta. Toisaalta ystävälliseksi halukaskin epäilee, että saa kiitokseksi ystävällisyydestään kaikkea muuta kuin pyyteettömyyttä. Sarjakuvassa, josta aluksi puhuin, ongelma piili juuri tässä. Ihastumisessahan ei sinänsä ole muuta kuin hyvää – se ei siis ollut varsinainen ongelma. Ihastuminen vain saa ihmiset kovin helposti tarttumaan tiukasti siihen, joka oli heille ystävällinen, ja kinuamaan lisää. Se on hankalaa, ja sen mahdollisuus – uhka – voi tuntua pelottavalta. Minusta ainakin.

Keskustelin tänään aika pitkään muun muassa keveyden tärkeydestä. Keveys ja pyrkimys vilpittömyyteen ja pyyteettömyyteen liittyvät toisiinsa. Uumoilen, että jos niitä tavoiteltaisiin rohkeammin, useammat pääsisivät tottumaan siihen, että heitä kohdellaan vilpittömän ystävällisesti.

Pelottava verkko ja etäisyyden esillepano

Furthermore, a whole school of cyberspace theorists (the best known is Sherry Turkle) advocate the notion that cyberspace phenomena make the deconstructionist 'decentred subject' real in our everyday experience: one should endorse the 'dissemination' of the unique Self into a multiplicity of competing agents, into a 'collective mind', a plurality of self-images without a global co-ordinating centre, which is operative in cyberspace, and disconnect it from pathological trauma – playing in Virtual Spaces enables me to discover new aspects of 'me', a wealth of shifting identities, of masks without a 'real' person behind them, and thus to experience the ideological mechanism of the production of Self, the immanent violence and arbitrariness of this production/construction....

Pääsimme lukupiirissämme lopulta Slavoj Žižekin teoksen Did Somebody Say Totalitarianism? loppuun saakka. Kirja oli läpeensä hupaisan jaaritteleva, lopussakaan ei varsinaisesti päädytty mihinkään. Žižekillä tuntuu olevan useimmista asioista melko harkittu näkemys, ja lukeminen on leppoisaa – yllä näkyvä poikkeus säännöstä on siksi niin hilpeä. Tuntuu siltä kuin Žižek olisi ainakin vuonna 2000 vielä täysin kritiikittömästi omaksunut virtuaalisesta toisaalta yltiöpaisen romantisoidun, toisaalta naistenlehtimäisen pelottelevan kuvan. Kaikki mitä hän sanoo verkosta ja tietokonepeleistä on tomppelimaista.

Siteeraamassani katkelmassa on paljon vikoja, joista mainitsen vain muutaman.

Ensinnäkin Žižek sivuuttaa verkossa kohdattavan sosiaalisuuden täysin. Tämä on ainakin nykynäkökulmasta hämmentävää – ovatko tavat, joilla verkosta puhutaan, todella muuttuneet seitsemässä vuodessa niin paljon, että vuonna 2000 koko puutetta ei välttämättä edes huomannut? Žižek kuvaa verkossaliikkujan yksinäisenä olentona, jonka minuus sirpaloituu erilaisten naamioiden taakse. Kuvaus on nurinkurinen. Istuin eilen Tom Nokkelin kanssa kahden hengen blogimiitissä terassilla Vaasankadun varrella, ja puhuimme muun muassa verkkososiaalisuuden ongelmista. Nehän keskittyvät hämmentävän usein siihen kysymykseen millaisten naamioiden takana muut verkossaliikkujat ehkä piileskelevät. Žižekin yläpilviset pohdinnat sirpaloituvan subjektin kokemuksista eivät kohtaa todellisuutta, jossa verkossa keskustelevan kannattaa luoda vahvoja käsityksiä toisista vain omalla vastuullaan.

Toiseksi Žižek kirjoittaa selvästikin olettaen, että lukijat jakavat hänen kauhistelevan tapansa suhtautua virtuaaliseen. Ystäväni huomautti lukupiirikeskustelussamme, että on kuin hän kuvittelisi, ettei verkkosukupolvi lue kirjoja eikä verkkoon hermostumatta suhtautuva siis voi kuulua hänen lukijakuntaansa. Žižek ei perustele päivittelyjään mitenkään. Hänen maalailemansa kuva kosmisen yksinäisyyden kyllästämästä verkosta on kuitenkin verkkoon tottuneelle melko järjetöntä luettavaa.

Kolmanneksi Žižek tekee kuten kohtuuttoman moni muukin, eli puhuu pulmitta cyberavaruudesta, muttei sano sanaakaan verkon maantieteestä. Se on harmillista ja latteaa. Päädyin lukupiirikeskustelussamme pohtimaan sitä, miten sellaiset matemaatikot, jotka ovat vuosikymmeniä tutkineet muita kuin meille tuttuja kolmea ulottuvuutta, ja siis kykenevät jotenkin ajattelemaan useampia ulottuvuuksia, mahtavat mieltää verkossa liikkumisen. Pitäisikö maantiedeterminologia, jota jatkuvasti käytämme verkosta, ymmärtää metaforiseksi, ja jos, niin mitä metaforisuus tässä tapauksessa tarkoittaa? Ohjaavatko käyttämämme sanat sekä ajatteluamme että havaintojamme? Vai olemmeko omaksuneet maantiedeterminologian verkkoon siksi, että ylipäätään niin luontevasti hahmotamme muutokset kolmiulotteisessa tilassa tapahtuvaksi liikkeeksi? Jos, niin onko tämä yleisinhimillinen taipumus vai jotain, mitä "me länsimaiset" teemme keskimääräistä enemmän?

Žižekiä on ollut hauska käsitellä lukupiirissä, sillä kirjan poukkoileva tyyli on houkutellut poukkoiluttamaan keskustelua yhtä vapaasti. Mielleyhtymät ja kerrotut anekdootit saivat minut oivaltamaan jotain väitteestä, että eläisimme muka etäisyyksien katoamisen aikaa. Ystäväni kertoi jutun toisesta ystävästäni, joka tuli laskuhumalassa yöllä yksiöönsä ja avasi television. Päälle lävähti Big brother-kanava, ja laskuhumalainen kotiinpalaaja jäi tuijottamaan ruudulla näkyvää nukkuvaa ihmistä. Tapahtumaa voisi nimittää vaikkapa etäisyyden esillepanoksi. Ero siihen, että kotiinpalaaja olisi jäänyt katsomaan asunnon vuoteella nukkuvaa ihmistä, on huima. Ja ero on nimen omaan siinä, että etäisyys on niin alleviivatusti läsnä.

Veitset ja lintu

Toisaalla tuli sanottua, että esittelen täällä Leatherman -taskuveitseni. Kansatieteen tenttikirjain pino kaatuu päälleni. Lisään silti vielä kuvan tyypistä, joka kävi taannoin ikkunalaudallani.