Pelottava verkko ja etäisyyden esillepano
Furthermore, a whole school of cyberspace theorists (the best known is Sherry Turkle) advocate the notion that cyberspace phenomena make the deconstructionist 'decentred subject' real in our everyday experience: one should endorse the 'dissemination' of the unique Self into a multiplicity of competing agents, into a 'collective mind', a plurality of self-images without a global co-ordinating centre, which is operative in cyberspace, and disconnect it from pathological trauma – playing in Virtual Spaces enables me to discover new aspects of 'me', a wealth of shifting identities, of masks without a 'real' person behind them, and thus to experience the ideological mechanism of the production of Self, the immanent violence and arbitrariness of this production/construction....
Pääsimme lukupiirissämme lopulta Slavoj Žižekin teoksen Did Somebody Say Totalitarianism? loppuun saakka. Kirja oli läpeensä hupaisan jaaritteleva, lopussakaan ei varsinaisesti päädytty mihinkään. Žižekillä tuntuu olevan useimmista asioista melko harkittu näkemys, ja lukeminen on leppoisaa – yllä näkyvä poikkeus säännöstä on siksi niin hilpeä. Tuntuu siltä kuin Žižek olisi ainakin vuonna 2000 vielä täysin kritiikittömästi omaksunut virtuaalisesta toisaalta yltiöpaisen romantisoidun, toisaalta naistenlehtimäisen pelottelevan kuvan. Kaikki mitä hän sanoo verkosta ja tietokonepeleistä on tomppelimaista.
Siteeraamassani katkelmassa on paljon vikoja, joista mainitsen vain muutaman.
Ensinnäkin Žižek sivuuttaa verkossa kohdattavan sosiaalisuuden täysin. Tämä on ainakin nykynäkökulmasta hämmentävää – ovatko tavat, joilla verkosta puhutaan, todella muuttuneet seitsemässä vuodessa niin paljon, että vuonna 2000 koko puutetta ei välttämättä edes huomannut? Žižek kuvaa verkossaliikkujan yksinäisenä olentona, jonka minuus sirpaloituu erilaisten naamioiden taakse. Kuvaus on nurinkurinen. Istuin eilen Tom Nokkelin kanssa kahden hengen blogimiitissä terassilla Vaasankadun varrella, ja puhuimme muun muassa verkkososiaalisuuden ongelmista. Nehän keskittyvät hämmentävän usein siihen kysymykseen millaisten naamioiden takana muut verkossaliikkujat ehkä piileskelevät. Žižekin yläpilviset pohdinnat sirpaloituvan subjektin kokemuksista eivät kohtaa todellisuutta, jossa verkossa keskustelevan kannattaa luoda vahvoja käsityksiä toisista vain omalla vastuullaan.
Toiseksi Žižek kirjoittaa selvästikin olettaen, että lukijat jakavat hänen kauhistelevan tapansa suhtautua virtuaaliseen. Ystäväni huomautti lukupiirikeskustelussamme, että on kuin hän kuvittelisi, ettei verkkosukupolvi lue kirjoja eikä verkkoon hermostumatta suhtautuva siis voi kuulua hänen lukijakuntaansa. Žižek ei perustele päivittelyjään mitenkään. Hänen maalailemansa kuva kosmisen yksinäisyyden kyllästämästä verkosta on kuitenkin verkkoon tottuneelle melko järjetöntä luettavaa.
Kolmanneksi Žižek tekee kuten kohtuuttoman moni muukin, eli puhuu pulmitta cyberavaruudesta, muttei sano sanaakaan verkon maantieteestä. Se on harmillista ja latteaa. Päädyin lukupiirikeskustelussamme pohtimaan sitä, miten sellaiset matemaatikot, jotka ovat vuosikymmeniä tutkineet muita kuin meille tuttuja kolmea ulottuvuutta, ja siis kykenevät jotenkin ajattelemaan useampia ulottuvuuksia, mahtavat mieltää verkossa liikkumisen. Pitäisikö maantiedeterminologia, jota jatkuvasti käytämme verkosta, ymmärtää metaforiseksi, ja jos, niin mitä metaforisuus tässä tapauksessa tarkoittaa? Ohjaavatko käyttämämme sanat sekä ajatteluamme että havaintojamme? Vai olemmeko omaksuneet maantiedeterminologian verkkoon siksi, että ylipäätään niin luontevasti hahmotamme muutokset kolmiulotteisessa tilassa tapahtuvaksi liikkeeksi? Jos, niin onko tämä yleisinhimillinen taipumus vai jotain, mitä "me länsimaiset" teemme keskimääräistä enemmän?
Žižekiä on ollut hauska käsitellä lukupiirissä, sillä kirjan poukkoileva tyyli on houkutellut poukkoiluttamaan keskustelua yhtä vapaasti. Mielleyhtymät ja kerrotut anekdootit saivat minut oivaltamaan jotain väitteestä, että eläisimme muka etäisyyksien katoamisen aikaa. Ystäväni kertoi jutun toisesta ystävästäni, joka tuli laskuhumalassa yöllä yksiöönsä ja avasi television. Päälle lävähti Big brother-kanava, ja laskuhumalainen kotiinpalaaja jäi tuijottamaan ruudulla näkyvää nukkuvaa ihmistä. Tapahtumaa voisi nimittää vaikkapa etäisyyden esillepanoksi. Ero siihen, että kotiinpalaaja olisi jäänyt katsomaan asunnon vuoteella nukkuvaa ihmistä, on huima. Ja ero on nimen omaan siinä, että etäisyys on niin alleviivatusti läsnä.
Tunnisteet: ihmisten tapaaminen, kritiikki, metafora, verkko
9 Comments:
Eräs mieleeni tullut asian aspekti, joka ehkä ansaitsisi huomiota: Žižek itse on liian kuuluisa, että voisi liikkua verkossa omana itsenään, ja niinpä tyypillinen verkossa esiintyvän sosiaalisen kokemus on hänelle lähtökohtaisesti tavoittamaton.
Jos Žižek liikkuisi verkossa omana itsenään, hän ei olisi sen tavanomainen käyttäjä vaan tunnettu filosofi Slavoj Žižek. Jos hänellä olisi esim. blogi, siihen tulisi joko liian paljon liian epäkiinnostavia kommentteja, jotta hän jaksaisi reagoida, tai sitten se olisi kokonaan kommenttiboksiton kastroitu versio, kuten kuuluisuuksien "blogit" tuppaavat usein olemaan. (Mieleen tunkee niiden yhteydessä se, mitä Debord kirjoittaa Spektaakkelin yhteiskunnassa (§ 24) uusien sähköisten viestintämuotojen mahdollistamasta "viestinnän olennaisesta yksisuuntaisuudesta". Ja juuri tänään oli BBC:n sivuilla juttua siitä, kuinka kiireiset isokenkäiset palkkaavat ammattilaisia esiintymään sosiaalisilla verkostosaiteilla itsenään...)
Ja jos Žižek taas liikkuisi verkossa nimettömänä tai pseudonyymin turvin, mutta kirjoittaen kuten hän kirjoittaa omalla nimellään, häntä epäilemättä pidettäisiin mestarilleen väärällä tavalla kunnioitusta osoittavana kehnona Žižek-kopiona - ja jos hän tästä hermostuneena väittäisi olevansa oikea Žižek, sitä pidettäisiin epäonnistuneena yrityksenä jäljitellä oikean Žižekin tavaramerkiksi muodostunutta paradokseja ilmaan sutkauttelevaa ironiaa, jonka tasolle imitaattori ei koskaan tule pääsemään.
Jotta voisi esiintyä Žižekinä, täyttää sen funktion ja sosiaalisen kolon joka Žižekillä on, mutta olla silti murskautumatta "filosofi Žižekin" julkisuuskuvan aiheuttaman, yllä kuvaamani kaksoissidoksen alle, on 1) oltava olematta Žižek itse, mutta 2) oltava silti itse kuuluisa. Suomessa tietysti Tuomas Nevanlinna on päässyt aika lähelle tätä tavoitetta, ja hän on ratkaissut yllä mainitsemani blogiongelmankin ihailtavan vanhakantaisella tavalla vastaamalla yleisön kysymyksiin ainoastaan painetussa sanassa, Nyt-liitteen kirjepalstalla...
On se noinkin, Sampo. Asema ei kuitenkaan estäisi Žižekiä hankkimasta esimerkiksi tietokonepeleistä hieman monipuolisempaa ja realistisempaa kuvaa kuin minkä hän kirjassaan esittää. Lisäksi taitaa tosiaan olla niin, että vielä vuonna 2000 verkkososiaalisuus oli niin huomattavasti pienempi asia kuin nykyään, että sen saattoi nykyistä helpommin jättää huomiotta.
(Vaan oletko sittenkään varma, ettei Žižekillä ole nykyään anonyymiblogia?)
Huima linkki.
Kyllä, hänen kuvansa tietokonepeleistä on setämäisyydessään koominen.
Ei, en ole varma, etteikö hänellä olisi anonyymiblogia, mutta jos on, niin se blogi on edellä esittämästäni syystä automaattisesti epäkiinnostava (no, ainakin minusta).
Mutta jospa Žižek harrastaa kaikessa hiljaisuudessa esim. ristipistotöitä, vanhojen vinyylilevyjen keräilyä tai junien valokuvaamista ja bloggaa harrastuksestaan?
No, silloin hän ei ole enää Slavoj Žižek, koska Slavoj Žižekin erottamattomia tunnusmerkkejä ovat Paavali-, Lacan- ja Lenin-viittaukset, paradoksien viljely jne., kuten vaikkapa Pyhän Ambrosiuksen tunnusmerkki on mehiläispesä...
Tietysti tuolla tavalla voi saada jonkinlaisen kuvan verkosta, ja onhan sekin parempi kuin ei mitään, mutta aika luolavertausmaisia mielikuvia se tuottaa verrattuna siihen, mikä on mahdollista vaikka sinulle tai minulle. Jos joutuu jo pelkästään verkkoon osallistumisensa mahdollistaakseen salaamaan jotakin olennaista omasta persoonastaan, niin silloin ei mielestäni voida sanoa, että on siinä todella kunnolla mukana.
Käyttääkseni vertausta, jonka aihepiiri jo osoittaa minunkin olevan Žižekin lukemisen myrkyttämä, hän on jotakin samanlaista kuin aikoinaan Britannian työväenpuolueeseen salaa soluttautuneet trotskilaiset, jotka eivät puolueeseen liityttyään uskaltaneet tehdä mitään puolueen tavallisten jäsenten käytöksestä pienimmässäkään määrin poikkeavaa, etteivät vain olisi paljastuneet.
Olisi kieltämättä aika kamalaa joutua salaamaan jotain olennaista omasta persoonastaan jotta voisi toimia verkossa. Jo sekin on rasittavaa, etten voi oikein puhua käännöstöistäni.
Se ero taitaa kylläkin olla, että esim. kadulla esiinnytään mutta verkkoon ilmestytään.
Minusta on aika kuvaavaa, että Zizek-sitaattisi alussa mainitaan Sherry Turkle eräänlaisena verkon auktoriteettina. Ajatus verkosta paikkana, jossa identiteetit erityisesti rikkoutuvat, perustuu 90-luvun puolivälissä mudeista (verkkoroolipelejä) tehtyihin tutkimuksiin. Teoretisointi verkkoidentiteeteistä pohjaa siis sellaiseen verkon käyttötapaan, joka on nykypäivänä varsin marginaalinen, ja jolla ei edes 90-luvulla ollut valta-asemaa. Silti mud-tutkimuksen pohjalta on tehty melko syvällistä teoretisointia identiteettien olemuksesta verkkoaikakautena.
Vaikuttaa siltä kuin verkossa liikkuvasta, identiteettiään jatkuvasti vaihtelevasta subjektista olisi tullut jonkinlainen myytti, jota on helppo toistella, jopa Zizekin tasoisen kirjoittajan teksteissä.
Susanna Paasonen on kirjoittanut paljonkin verkosta ja verkon tutkimuksesta. Turklea en ole lukenut, mutta mistäpä sitä mitään tietäisi, ellei olisi toisen käden lähteitä.
jek: Erittäin hyvä huomio. Olisin voinut itsekin sanoa saman, jos olisin vain muistanut sanoa sen. Näiden teoreetikkojen mallina todellakin ovat 90-luvun alun ja puolivälin alkeelliset tekstipohjaiset MUDit, jotka jo tuolloin, ja nykyään tietysti vielä enemmän, olivat vain pienen esoteerisen harrastajapiirin heiniä.
Sen sijaan nykymaailman World of Warcraftit sun muut supersuositut verkkopelit, jotka ovat miljoonien arkea joka päivä vuorokauden ympäri, eivät ole innoittaneet teoreetikkoja käytännössä mihinkään. Ehkäpä syynä on juuri se, että niitä ei voikaan yhtä helposti kaapata pönkittämään epämääräistä cultural studies -huurua jatkuvassa muutoksen tilassa olevista, identiteetiltään epämääräisistä nomadeista...
Muistuu mieleen, kuinka joskus vuoden 1994 loppupuolella City-lehdessä oli Sam Inkisen useamman aukeaman artikkeli, jonka nimi oli muistaakseni "Internet, elektroninen satumaa" - aivan ensimmäisiä Suomessa suurelle yleisölle suunnattuja esittelyjä. Se oli sitä aikaa se... Jutussa tuo verkkokäsityksen MUD-nomadi-anonyymi-keskeisyys on todella henkeäsalpaavaa luokkaa, jopa niin, että pidin sitä jo tuolloin sen kulta-aikaa eläessäni huvittavana ja päätin säästää jutun nauraakseni sille kunnolla muutaman vuoden päästä. Inkinen tuntui kelpuuttavan MUDit tulevaisuuden airueiksi helpommin kuin vaikkapa webin, joka nyt sentään kasvoi tuolloin jo prosentin päivävauhtia ja oli kovaa vauhtia kaupallistumassa nykymuotoonsa. Nykyään kaivan jutun esiin aina vuoden parin välein ja todella naurankin.
Lähetä kommentti
<< Home