Halutaan / ei haluta blogikeskustelua välittämisestä ja kasvusta

Kataisella olikin bloggaajille kaksi kysymystä, joihin hän toivoi vastauksia ja pohdintaa.
Ensinnäkin: Miten Suomessa voitaisiin vahvistaa välittämisen kulttuuria? Mikä ruokkisi välittämisen tunnetilaa? Kataisen mukaan Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa. Entä jatkossa?
Toisekseen Katainen toivoi vastauksia siihen, mitkä ovat Suomen kasvun lähteet. Metsäteollisuus tai Nokia eivät enää ole entisenlaisia jättiläisiä, ja tilalle tarvitaan uusia yrityksiä. Missä Suomi olisi niin hyvä, että siitä poikisi vielä suurempaa hyvää jatkossa?

Tässä Helsingin Sanomain artikkelissa annetaan ymmärtää, että bloggaajien halutaan osallistuvan keskusteluun syksyllä 2013 annettavasta tulevaisuusselonteosta, jonka laatimisen "prosessi on vähintään yhtä tärkeä kuin lopputulos", ja jota "aiotaan siksi työstää myös verkossa". Tai sitten ei ihan toivotakaan, sillä "mukaan on valittu esimerkiksi bloggaajia". Vain valittujen bloggaajien toivotaan osallistuvan? No, ei aivan näinkään, sillä heitä ei olekaan vielä valittu. Täällä bloggaajalle annetaan ohjeita: "Ilmoita lomakkeella oma kiinnostuksesi. Kontaktoimme sinua elokuun alussa." (Kontaktoimme. Voi perse.) Sitten todetaan, että "kuka tahansa, jolla on olemassaoleva, eettisesti kestävällä pohjalla oleva blogi saa osallistua". (Eettisesti kestävällä pohjalla? Tämä on selvästi tärkeää, sillä lopuksi vielä painotetaan, että blogin tulee olla "hyvämaineinen" eikä se saa sisältää "eettisesti arveluttavaa tai moraalitonta sisältöä".)

En saanut selville toivotaanko minun bloggaavan mainituista aiheista milloin lystään vai ehkä syyskuussa (ja silloinkin vain siinä tapauksessa, että saan luvan) enkä ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, että keskustelu "syntyy pääasiassa aktiivisten blogaajien kirjoituksissa" mutta "alkaa syyskuun alussa tässä www.2030.fi -osoitteessa". Epäselväksi jää sekin mahtaako blogini olla tarkoitetulla tavalla eettisesti kestävällä pohjalla – ehkä en "saa osallistua".

No niin, piruilut sikseen. Bloggauskutsun kirjoittaja ei luultavimmin tiedä millaisia oikeat isot blogikeskustelut (esim.) ovat, eikä hänellä varmasti ole pienintäkään aavistusta siitä, miltä kutsu esimerkiksi minun silmissäni näyttää. Saarna: Jos haluatte blogikeskustelua jostain aiheesta, pyytäkää bloggaajia kirjoittamaan siitä. Pyytäkää heitä jättämään sivuillenne linkki siihen kirjoitukseen tai niihin kirjoituksiin, joissa he aihetta käsittelevät. Älkää sanoko, että vain jotkut tietyt teidän valitsemanne bloggaajat saavat kirjoittaa, se on naurettavaa kun puhuttelette ihmisiä, jotka hallitsevat omia julkaisualustojaan aivan teistä riippumatta. Älkää vaatiko bloggaajia täyttämään mitään epäselviä moraalisuusehtoja. Jos haluatte bloggaajien kirjoittavan syyskuussa, ilmoittakaa asiasta elokuun lopussa. Nyt kysymyksiä heitettiin julkisuuteen kesäkuussa, joten jos väki tarttuu täkyyn, blogikeskustelu on hyvinkin mahdollisesti syyskuussa jo ohi. Lisäksi, jos pyydätte bloggaajilta jotain, ja erityisesti jos vaaditte nimimerkkikirjoittajia kertomaan nimensä, olisi asiallista kertoa kuka pyytää. Ainoa bloggauskutsussa mainittu nimi on Jyri Häkämiehen, enkä usko hänen kirjoittaneen kutsua. Anonyymi monikon ensimmäisessä persoonassa esiintyvä kutsuja ei saa ainakaan minua kertomaan nimeäni. (Voisi myös olla hyvä huolehtia siitä, ettei kutsussa luvata "kontaktoida" tai sanota, että "blogaajan henkilöllisyys ja yhteystiedot pitää olla tiedossamme".)

Ei se mitään; vastaan silti, nyt ja nimellä Eufemia.

Suomen kasvun lähteiden pohdinnan jätän muille, mutta Helsingin Sanomissa julkaistu muotoilu Kataisen ensimmäisestä kysymyksestä herätti kiinnostukseni. "Miten Suomessa voitaisiin vahvistaa välittämisen kulttuuria? Mikä ruokkisi välittämisen tunnetilaa? Kataisen mukaan Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa. Entä jatkossa?"

Aloitetaan Kataisen väitteestä, että "ennen Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa". Minä kun en usko, että näin on. Tai pikemminkin tiedän melko varmasti, että näin ei ole. Esimerkiksi kansatieteen perusopintojen tenttikirjoista syntyvä kuva Suomen lähihistoriasta on niin kertakaikkisen lohduttomassa ristiriidassa tuon väitteen kanssa, etten voi kuin väittää vastaan. Sata vuotta sitten Suomessa romanien lapset jäätyivät kuoliaiksi kun talvella ei löytynyt taloa, jossa olisi annettu yösija. Punaorpojenkaan hengelle ei paljoa painoa pantu. Kehitysvammaiset kahlittiin piiloon muiden katseilta ja mielisairaasta huolehtiminen riippui paljolti siitä, kuinka ikävästi sairas käyttäytyi. Jos portto sairastui, harva auttoi. Olisko näin ollut jos pelkkä tuttuus olisi saanut ihmiset välittämään? Lukekaa Minna Canthia.

Tämä ei ole muuttunut miksikään. Otan elävän esimerkin, jota Pirkko Saisio käytti näytelmässä Odotus muutama vuosi sitten. Tiedättehän ainakin kaikki helsinkiläiset sen Suomen kantaväestöön kuuluvan, keski-iän ehkä jo ylittäneen naisen, joka on jo monta vuotta kerjännyt Aleksanterinkadulla hyvin vaativaan sävyyn? Hän tunnisti Saision ja tapasi huudella tälle kovaan ääneen, ja Saisio kehitti tästä näytelmään mehukkaan jutun. Kuinka monelle teistä on tullut mieleen koettaa oikeasti auttaa Aleksanterinkadun kerjääjänaista? Ei minulle ainakaan, mutta eräälle ystävälleni sen sijaan kyllä. Hän tutustui naiseen ja tapasi käydä tämän luona kylässä auttelemassa kaikenlaisissa pikkuaskareissa. Ällistyin kun hän kertoi siitä. Hylkiöiden auttaminen on aina ollut harvinaista ja on sitä edelleen; hyvinvointivaltion idea on siinä, että myös hyljeksityt pysyvät hengissä ja saavat katon pään päälle, eikä apu riipu ystäväni kaltaisista harvinaisista hahmoista.

Tästähän Katainen ei tietenkään puhunut. En usko hänen kuvitelleen, että suomalaiset olisivat joskus välittäneet hylkiöistään sen enempää kuin nykyäänkään. Hän epäilemättä tarkoitti, että suomalaiset olisivat joskus aiemmin välittäneet normaaleina pitämistään ihmisistä enemmän kuin nykyään. Tästäkään en ole varma, enkä oikein tiedä miten "välittämisen tunnetilaa" mitattaisiin. Itse asiassa epäilen suomalaisten keskimäärin välittävän muista, normaaleina pitämistään suomalaisista melko paljon. Sitä ei vain nykyään ilmaista aivan samalla tavalla kuin ennen.

Koska en tiedä mitä Katainen tarkoittaa "välittämisen kulttuurilla", arvaan. Oletan hänen tarkoittavan sitä, että kasvatetaan vähän muidenkin lapsia, keitetään kahvit naapurin yksinäiselle mummolle ja muuta sellaista. Tämä on käytöstä, ei tunnetila. Voi välittää syvästikin, mutta olla silti tekemättä mitään – ja vastaavasti edellämainittuja asioita voi tehdä jostain muustakin syystä kuin välittämisen vuoksi; esimerkiksi velvollisuudentunnosta. Sitä pidän ihan mahdollisena, että ylläkuvatun kaltaiset yhteisöllisen valvonnan positiiviset puolet ovat vähentyneet.

Leikitään, että a) suomalaiset välittävät suunnilleen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta b) välittäminen ei enää johda siihen, että kasvatettaisiin vähän muidenkin lapsia ja käytäisiin rupattelemassa mummojen kanssa. Mistä tällainen voisi johtua?

Osan vastausehdotuksestani annoin jo: yhteisöllinen valvonta on vähentynyt. Muiden lapsien kasvattaminen käy päinsä jos kasvatuksen päämäärästä vallitsee konsensus. Nykyään ei vallitse, ja muiden lasten kasvatusta yrittävä saattaa saada niskaansa lapsen vanhempien vihat. Yhteisöllisen valvonnan vähentyminen on positiivinen asia. Joitain vuosia sitten eräissä blogeissa käytettiin sanontaa "yhteisöllisyys eli kiusaaminen", ja siinä oli minusta vinha perä; kyttäämisen väheneminen suo tilaa hengittää.

Toisten lasten kasvattaminen tuskin kuitenkaan olisi kummoinenkaan tabu jos ei kulttuurimme mielikuvituksessa eläisi myös oletus tiiviistä, koskemattomasta ydinperheestä. Kasvatusratkaisujen katsotaan kuuluvan lasten vanhemmille, eikä tähän ole sopivaa puuttua kuin ääritapauksissa. (Selän takana kyllä jupistaan, eli välinpitämättömiä ihmiset eivät ole. Välittäminen vain voi johtaa paitsi auttamiseen, myös esimerkiksi päivittelyyn tai itsekseen hiljaa ahdistumiseen.) Jos siis koettaa kasvattaa toisten lapsia, mutta erehtyy kasvattamaan lapsen vanhempien mielestä väärin, voi saada niskaansa paitsi vanhempien vihat, myös muiden ihmisten toruja. Niinpä me vietämme unettomia öitä ennen kuin uskallamme puuttua, ja silloinkin puutumme tekemällä nimettömän ilmoituksen lastensuojeluun.

Jos olen oikeassa, ihmiset voisivat alkaa taas kasvattaa vähän muidenkin lapsia joko a) jos meillä vallitsisi taas konsensus kasvatuksen päämääristä ja konsensusta vastustavat vaiennettaisiin tai b) jos oletus tiiviistä ydinperheestä heikkenisi. Jälkimmäinen voisi olla hyvä juttu.

Mutta miksei naapurin yksinäisen mummon luona käydä? Tämä tuntuu vaikeammalta kysymykseltä, sillä mummon luona kylästelyä ei kukaan paheksuisi, päinvastoin. Joissain tapauksissa kyseessä tietysti on itseään ruokkiva kierre, eli yksinäiset vanhukset ihan tutkitustikin masentuvat ja masentunut ihminen saattaa – anteeksi nyt – käyttäytyä sen verran hankalasti, ettei kylästely juuri huvita. Yksinäisestä voi tulla hylkiö. Useammin kuitenkin kyse lienee niinkin yksinkertaisesta asiasta, ettei kukaan naapureista edes tiedä mummon kaipaavan seuraa. Tervehdin naapureitani kun kohtaamme rappukäytävässä ja saatan jäädä hetkeksi juttelemaankin, mutta silloin puhutaan yleensä siitä, että onpas hieno keli ja hissi näkyy olevan taas rikki. Olisi tunkeilevaa tehdä oletuksia toisten seurankaipuusta tuollaisten keskustelujen pohjalta.

Väitän ihmisten välittävän vanhusten yksinäisyydestä; harvasta asiasta ollaan Suomessa yhtä yksimielisiä kuin siitä, että vanhusten yksinäisyys on paha asia. Yksinäisiä vanhuksia on silti paljon, eli välittäminen ei tuo heille seuraa. Tarvittaisiin rakenteita, joiden avulla seuraksi tarjoutuminen olisi mahdollisimman helppoa eikä silti tuntuisi tunkeilevalta. Monet järjestöt tarjoavatkin mahdollisuuden monenlaiseen ystävätoimintaan, mutta totta kai näitä rakenteita voisi kehittää lisää. Samalla tulee muistaa, että ihmisillä on monenlaisia näkemyksiä hyvästä vanhuudesta.

En siis usko, että meidän tarvitsisi "ruokkia välittämisen tunnetilaa". Sen sijaan voisi olla hyvä tarjota ihmisille helppoja tilaisuuksia tehdä ystävällisyyksiä ilman, että se vaikuttaa tunkeilevalta toisten ihmisten asioihin puuttumiselta. Voitaisiin esimerkiksi panna pystyyn uudentyyppinen taksvärkkipäivä, jolloin ihmiset voisivat (täydellä palkalla tietysti) käyttää työpäivänsä jonkin yleishyödylliseksi, ystävälliseksi tai tarpeelliseksi katsomansa asian tekemiseen. Teoista raportoitaisiin julkisesti verkossa.

Minusta on hauskaa, että bloggaajia kutsutaan osallistumaan tulevaisuusselonteon valmistelukeskusteluun. Vaikka kutsusta löytyikin kaikenlaista huomautettavaa, mieleeni tulee heti monta bloggaajaa, joiden toivoisin osallistuvan, omilla ehdoillaan tietysti. Mites olisi, Hannu, Kaskaste, Matti, Panu, Tommi ja Veloena?

Internet on taas ihmeellinen

I don't know what's scarier: the idea that this thread is a sign of the end times, or that it's a sign of the status-quo

Minun pitäisi lukea yhtä kummallista romaania, josta olen luvannut kirjoittaa lausunnon, mutta koska kirja on tuhottoman puiseva, juutuin jo ties kuinka monetta kertaa tänään lukemaan tämän ReadWriteWebin kirjoituksen kommenttiketjua. Itse kirjoitus ei ole mitenkään erityisen kiinnostava, jos ei oteta lukuun lihavoitua, jälkeenpäin lisättyä kappaletta sen alkupuolella. Se ei liity mitenkään kirjoituksen aiheeseen, vaan on yritys reagoida yllättävään tilanteeseen, joka syntyi kun kirjoitus nousi Googlen hakutuloksissa korkealle. Lihavoidulla kappaleella koetetaan näet auttaa niitä ihmisiä, jotka ovat googlanneet facebook login, päätyneet Facebookin sijasta tuohon blogikirjoitukseen, kuvitelleet, että kyseessä on uudistunut Facebook ja kommentoineet sitten turhautuneina, kuinka huono tämä Facebookin uusi uudistus onkaan. Heitä on satoja.

Hauskinta on, että ReadWriteWeb tarjoaa kommentoijille mahdollisuuden sisäänkirjautua facebooktunnuksilla. Blogiin eksyneet hämmentyneet ja kiukkuiset ihmisparat ovat siis kirjautuneet kommentoimaan tunnuksillaan, joten heidän kommenteissaan näkyy heidän koko nimensä, joka myös toimii linkkinä heidän facebookprofiileihinsa. Olen nyt viettänyt puolisen tuntia katsellen kuvia ihmisistä, jotka ovat kyenneet ymmärtämään niin pahasti väärin. Lisäksi olen nähnyt kamalan määrän Farmville -päivityksiä (ja nauranut heleästi monta kertaa).

Osuin eilen sattumalta Jyrki Kasvin blogin kautta Kaisa Rastimon blogiin lukemaan hienon näytteen siitä, kuinka vihreiden tietoyhteiskuntatyöryhmään kuuluva elokuvaohjaaja ei erota pfishingsivustoa piraattisivustosta, eli kuvittelee nigerialaiskirjeen tasoista huijaussivustoa, jolla koetetaan kalastella luottokorttitietoja, sivustoksi, jolta voi ladata elokuvia laittomasti. (Lisäksi hän kutsuu politiikasta kiinnostuneita nuoria miehiä "poikasiksi" tavalla, joka ottaa minua kieltämättä melkoisesti päähän. Kuvitelkaa jos joku keski-ikäinen mies tytöttelisi nuoria naisia samaan sävyyn.)

Rastimo kirjoittaa mainiota suomea, kun taas ReadWriteWebin kommentoijista monet vaikuttavat lähes luku- ja kirjoitustaidottomilta. Olin kuitenkin kovin samaan tapaan ällistynyt kumpaakin keskustelua lukiessani. On tietysti terveellistä tajuta, kuinka paljon oppimista ja tottumista moni itsestäänselvyydeltä tuntuva asia on vaatinut ja kuinka moni ei ole oppinut juuri samoja asioita kuin itse olen. Hieman ahdistavalta sen sijaan tuntuu se, että tuntematon herättää kiukkua ja tietämättömyys tosiaan yhdistyy usein vankkaan uskoon, että tietää vallan mainiosti.

Alun sitaatti muuten löytyi ReadWriteWebin kommenttiketjusta ja siinä kommentoidaan hämmentyneiden facebookkäyttäjien tulvaa. Uskon, että tulva kertoo status quosta.

Pari poimintaa

Käykää ihmeessä katsomassa Kurt Nuotion ohjaama Pitkän päivän matka yöhön Kansallisteatterissa. Eugene O'Neillin näytelmän henkilöistä isoveli Jamie on erityisen riipivä hahmo; perheen vanhemmat ovat jo muuttuneet karikatyyreiksi itsestään, eikä auta vaikka he aina välillä ymmärtävätkin tapahtuneen, sillä karkuun itsensä toistamista he eivät enää pääse. Edmund, O'Neillin omakuva, on niin nuori, etteivät hänen henkiset vammansa alkavasta alkoholismista huolimatta vielä toden teolla näy. Kymmenen vuotta Edemundia vanhempi Jamie sen sijaan ottaa paraikaa sitä askelta, jonka jälkeen toivo tervehtymisestä on mennyttä, ja hän näkee tekevänsä niin, muttei osaa suunnata kuin kohti tulevaa itsemurhaansa. Jamien humalainen monologi näytelmän jälkimmäisellä puoliajalla oli katarttinen kokemus.

Ihmiset ovat taitavia puhumaan toistensa ohi. Esimerkkejä tästä on viime aikoina löytynyt mm. Anna Kontulan ja Tiedemiehen blogeista. Kemmenttikeskusteluja lukiessani muistelin taas tätä kirjoitustani. Olenkin viime aikoina jutellut Tommin kanssa usein siitä, kuinka oudolta politiikka alkaa vaikuttaa kun tutustuu tutkimuksiin ihmisten poliittisesta tietämättömyydestä. Voisin suositella vielä paria tuoretta blogia: Kaskasteen kirjoituksia olen odottanut jo hyvän aikaa. Tommi Melenderin blogista taas bongasin linkin Marginaliaan, jonka kirjoittaja onnistui taannoin aiheuttamaan skandaalin kirjoittamalla esseekokoelman, mikä oli virkistävää.

Tunnen itseni vanhaksi

Blogosfäärissä filosofin kirjoitus väännetään rationaalisilta raiteiltaan. Teksti irrotetaan kelluvaksi sommitelmaksi, jonka merkitys muuttuu sen mukaan, mihin suhteisiin se astuu. ”Blogosfäärissä sitä huomaa, että järkevä ihminen on eräänlainen transsendentaalinen illuusio tai fetissi, jonka ovat synnyttäneet hiljaisten kirjojen tai artikkelien kanssa aikaansa viettävät ihmiset.” Bryantin mukaan filosofinen bloggaaminen esittää vaatimuksen ajatella uudestaan merkityksen, tekstin ja järjen käsitteitä. Blogit kyseenalaistavat itse ajattelun esittämällä sille uuden, suhteellisemman ja intensiivisemmän mallin.

Pontus Purokuru kirjoittaa uusimmassa niin&näinissä filosofisista blogeista, ja teksti näkyy olevan luettavissa tuollakin. Vai pitäisi tässä olla "vastakulttuurin anarkkinen aamurusko"? Pontus, blogithan ovat jo establishmenttia. Bryantin huomio on kuitenkin hauska: lukijat ymmärtävät jatkuvasti väärin, ja blogatessaan sen saa tuta karvaasti (tai joskus hilpeästikin) ja ennen kaikkea nopeasti. Ehkä demokratisoituneen julkaisemisen vaikutus julkaistavien tekstien sisältöön syntyykin tuosta karvastelusta?

Blogilistalta löytyy muuten tällä hetkellä 253 blogia avainsanalla "filosofia". Tämä blogi näkyy olevan niistä toiseksiluetuin. (Minkä vuoksi tätä luetaan? Se ei ole koskaan oikein valjennut minulle. En toki valita; kiitän.) Luetuin taas on blogi nimeltään 100 naista. En ole enää aikoihin itse käyttänyt koko Blogilistaa. Löytyyköhän verkosta muuten montakin filosofitwitteröijää? Luultavasti en kuitenkaan jaksaisi seurata, olen jumahtanut blogeihin.

Ilmiöiden olettamisesta

We expect phenomena to have stable, repeatable characteristics which will be detectable by means of a variety of different procedures, which may yield quite different kinds of data.

The problem of detecting a phenomenon is the problem of detecting a signal in this sea of noise, of identifying a relatively stable and invariant pattern of some simplicity and generality with recurrent features – a pattern which is not just an artefact of the particular detection techniques we employ or the local environment in which we operate.

Nappasin yllä olevat Bogen&Woodward- ja Woodward-sitaatit seminaarityöstä, jota parhaillaan luen. En siis tiedä teksteistä, joista ne ovat oikeasti lähtöisin, itsekään juuri tuon enempää. Otin sitaatit kuitenkin tähän käyttööni, sillä ne auttavat minua avaamaan edellistä kirjoitustani. Puhuin ilmiöihin itseensä palaamisesta, minkä voi ymmärtää monella, naiivillakin tavalla. (Sinänsä kannatan naiiviutta. Sen pelkääminen ei ainakaan saisi estää sanomasta: nimen omaan itsestäänselvyydet pitää sanoa ja tyhmät kysymykset esittää.)

Yksittäisten ilmiöiden tyranniasta pakeneminen ei huolestuta minua niinkään tutkimuksenteossa kuin arjessa. Keskusteluissa, joita käyn, kuulen ja luen. Kohtaan niissä usein yleistyksiä ja selityshypoteeseja, joissa lähes kokonaan sivuutetaan yleistettävän tai selitettävän asian huolellinen tarkastelu. Oletetaan, että yksittäiset ilmiöt ovat tietynlaisia, niistä koostuu tietynlainen kokonaisuus tai ne käyttäytyvät tietyllä, säännönmukaisella tavalla. Sitten sännätään selittämään, rakentamaan oletusten varaan, päivittelemään tai muuta vastaavaa. Yksittäisiä ilmiöitä ei enää käsitellä muuten kuin siinä tapauksessa, että ne sattuvat tukemaan oletuksia tai käyttäytymään muodostettujen teorioiden mukaisesti. Silloin ne hyväksytään omia oletuksia tukevaksi dataksi. Tämä on virhe, joka sattuu ärsyttämään minua.

Annan hyvin yksinkertaisen ja verkkokansaan toivottavasti vetoavan esimerkin; sellaisen, jonka kohdalla pääsin kerran itse tekemään ilmiöjoukon huolellisempaan tarkasteluun suuntaavan vähäisen liikeen. Luin silloin nykyistä enemmän blogeja, joissa puhutaan miesten seksuaalisesta syrjäytyneistyydestä. (Minulla on useita kummallisehkoja lukuharrastuksia.) Olin kohdannut niissä moneen kertaan väitteen, että seksuaalisen vapautumisen, feminismin, nuorten naisten fasistisen pahuuden valloilleen pääsyn tai muun vastaavan ilmiön nousun myötä seksuaalisesti syrjäytyneiden miesten prosentuaalinen osuus koko väestöstä olisi kasvanut (viimeksihän vastaavia väitteitä on julkisuudessa tainnut esittää Timo Hännikäinen). Voitte arvata, millaisiin selitysorgioihin tästä pääsee.

Entä jos olisikin niin, ettei koko oletettua ilmiötä, seksuaalisesti syrjäytyneiden miesten suhteellisen määrän kasvua, ole olemassakaan? Sitähän ei kukaan selitysorgioihin osallistuneista ole koettanutkaan selvittää. Minä taas sisuunnuin viime syksynä, hyvän mahdollisuuden tarjoutuessa, tekemään yhden, pienen yrityksen asian selvittämisen aloittamiseksi. Kysyin Uuden Suomen tuolloiselta kirjailijavieraalta Osmo Kontulalta onko seksuaalisesti täysin kokemattomia aikuisia, vaikkapa kolmikymppisiä, nykyään enemmän, vähemmän vai yhtä paljon kuin ennen. Lisäksi kysyin onko tässä sukupuolten välisiä eroja. Kontula, jolla lienee hallussaan eniten ja tuoreinta aihetta koskevaa tilastotietoa Suomessa, vastasi näin (kursivointi on minun tekemäni):

Alle kolmikymppisissä, sekä miehissä että naisissa, on vielä kohtalaisen paljon yhdyntää kokemattomia, miehissä useammin kuin naisissa. Päälle kolmekymppisinä noin kolmisen prosenttia miehistä ja pari prosenttia naisista säilyy koko elämänsä yhdyntää kokematta. Nämä osuudet eivät ole vuosikymmenten saatossa paljoa muuttuneet. Yhdynnän kokemattomuus on siis hieman yleisempää miehillä kuin naisilla.

Tämä ei tietenkään vielä todista, ettei oletettua ilmiötä olisi olemassa. Onhan niiden miesten suhteellinen osuus väestöstä, joilla on hyvin vähän seksuaalisia kokemuksia, saattanut kasvaa. Siitä ei kuitenkaan ole mitään todisteita, ja Kontulan tarjoama tutkittu tieto saa ainakin minut epäilemään, ettei niin ole. Pidän todennäköisenä, että selitysorgioihin johtanut oletettu ilmiö on täysin kuvitteellinen. Keskustelijat ovat siis vajonneet inttämään vastakkainasetteluista, joita ei ole olemassa muualla kuin heidän inttäjäisissään ja kaikki kiivaissa väittelyissä tarjotut selitysehdotukset ja edelleenkehittelyt ovat mitä todennäköisimmin sisällyksettömiä. Saman ajan olisi voinut käyttää tarkastelemalla ilmiötä huolellisemmin, selvittämällä millainen se on ja mitä sen suhteen oikeasti halutaan.

Inttäminen on tietysti nautinnollista sinänsä, kuten Jussi Og huomautti, joten ehkä minun pitäisi vain opetella olemaan ärsyyntymättä. Joissain tapauksissa olenkin tehnyt niin (muun muassa lopettamalla tiettyjen blogien lukemisen), mutta aina en voi. Minua hermostuttava hinku sivuuttaa ilmiön huolellinen tarkastelu on näet hyvin yleistä ja siitä koituu paljon kiusaa. Otan vielä yksinkertaisemman esimerkin. Hurina kirjoittaa uudesta työpaikastaan:

Pahimmillaan käy sitten niin, että yksi työntekijä ei edes tiedä, että on tehnyt jotain jonkun mielestä väärin ja silti joku toinen on loukkaantunut hänelle. Minusta näyttäisi hieman siltä, että monet näistä ongelmista ratkeaisivat esim. niin, että kun toinen tekee omasta mielestä jotain outoa, niin voisi kysyä (tietysti ystävällisesti), että miksi hän toimii niin. Jos se saadun selityksen jälkeen vielä tuntuu tarpeelliselta, niin sitten voisi kertoa että miksi se saa itsessä aikaan negatiivisia tuntemuksia. Huomattavan iso osa näistäkin tilanteista on vain väärinkäsityksiä. Kun ihmiset eivät puhu suoraan, he rakentavat kaikenlaisia omia tulkintojaan toisten käyttäytymisestä ja luulevat, että ne ovat totta. Sitten he saattavat mutista näitä toisille työyhteisössä ja jos toinen osapuoli vielä toimii samalla periaatteella niin tadaa, miten käykään työilmapiirin?

Toisin sanoen loukkaantuja ei välitä ottaa selvää, onko ilmiötä, josta hän on loukkaanutunut, lainkaan olemassa hänen kuvittelemansa kaltaisena. Seuraukset ovat kaikkien kannalta epämiellyttäviä. Ne ovat myös turhia. Toisaalta, irtoaahan niistäkin tietysti juoruilemisen nautinto...

Olen siis tässäkin tapauksessa ilonpilaaja kun haluan pysähtyä, tai yleensä pikemminkin peruuttaa takaisin tarkastelemaan kunnolla sitä ilmiötä, jota käytettiin huvituksen kimmokkeena. En ota selvää onko haluni vain esteettinen mieltymys; tuntuu siltä kuin se pohjaisi pikemminkin eettiseen pakkoon. Minun eettiset pakkoni velvoittavat tietysti, edelleen, vain minua, meta-eettiset näkemykseni kun ovat mitä ovat. Mutta minun mielestäni huonosti tarkastelluista ilmiöistä villiin spekulaatioon ponnistaminen on rumaa.

Marras

Je passais au bord de la Seine
Un livre ancien sous les bras
Le fleuve est pareil à ma peine
Il s'écoule et ne tarit pas
Quand donc finira la semaine

Apollinairea, Marie. Huvittavasti olin vasta viilaillut tuosta runosta suorasanaista käännöstä ystäväni avuksi kun verkossa tuli vastaan vaatimus ottaa lähin kirja, kääntää sivulle 56 ja kertoa viides virke. Tulkitsin hieman, viides säe, milloin viikko siis loppuu.

Olin viime keväänä kuukauden kokonaan lukematta blogeja ja huomasin sen tekevän hyvää. Sittemmin olen huomannut, etten osaa säädellä verkossaoloaikaani järkevästi: joko ei lainkaan tai etenkin iltaisin väsyneenä helposti liikaa. Etenkin nyt pimetessä.

Marraskuu tekee ihmisille Suomessa joka vuosi jotain outoa. Kasvokkain katsottuna he sulkeutuvat. Verkossa eivät, mutta se mitä monista tulee, aiheuttaa minussa pahoinvointia. Lisäksi se on tarttuvaa. Olen siis nyt ainakin loppuvuoden taas blogeitta, ja tämä blogi on vailla kommentointimahdollisuutta.

Sähköpostiosoitteeni tuossa yllä muuten vaihtui; jos joku on koettanut kirjoittaa vanhaan Luukku-osoitteeseeni eikä ole saanut vastausta, johtuu se siitä, että sinne tuli liikaa roskapostia: olen saattanut poistaa niiden mukana vahingossa muutakin.

Kuinka kaunis lumimyräkkä ulkona.

Acquaintance

"When is your next ball to be, Lizzy?"
"To-morrow fortnight."
"Aye, so it is," cried her mother, "and Mrs. Long does not come back till the day before; so it will be impossible for her to introduce him, for she will not know him herself."
"Then, my dear, you may have the advantage of your friend, and introduce Mr. Bingley to her."
"Impossible, Mr. Bennet, impossible, when I am not acquainted with him myself; how can you be so teazing?"

Olen taas kerran, olen ollut jo jonkin aikaa, siinä harmillisessa tilanteessa, etten voi kirjoittaa tänne siitä, mitä ensi sijassa luen. Lueskelen kuitenkin töiden ohessa muutakin. Lisäksi olen kiltisti monien muiden lailla hukannut viime aikoina aikaa Facebookiin, which is an Evil Postmodern Construction Relegating Life to a Video Game.

Yllä oleva sitaatti on Jane Austenin Pride and Prejudicesta. Siinä rouva Bennet tuskailee kuvitellessaan, ettei häntä (ja hänen viittä naimaiässä olevaa tytärtään) esitellä naapuriin muuttavalle varakkaalle poikamiehelle. Rouva Bennet ei voi esittäytyä miehelle itse, sillä se olisi sopimatonta; perheen jäsenistä vain herra Bennet voisi käydä esittäytymässä tulokkaalle. Esittelyt ja tutustumiset tapahtuvat Austenin kirjoissa hyvin tarkkojen sääntöjen mukaan, eikä ihmistä sovi sanoa tuttavakseen ennen kuin on esittäytynyt oikeaoppisesti tai tullut muodollisesti esitellyksi tälle. Sen jälkeen taas voi "claim an acquaintance", väittää lukeutuvansa kyseisen henkilön tuttaviin.

Facebook tuo mieleeni Austenin kuvaamat tuttavuusmarkkinat. Muodolliset esittelyt vain puuttuvat, eli ihmisten on itse arvailtava mikä on riittävä tuttavuuden aste, jotta voi koettaa liittää jonkun ystävälistaansa. Sanan "friend" sijasta soisin Facebookin käyttävän sanaa "acquaintance", se olisi miellyttävän austenilaista.

Pelottava verkko ja etäisyyden esillepano

Furthermore, a whole school of cyberspace theorists (the best known is Sherry Turkle) advocate the notion that cyberspace phenomena make the deconstructionist 'decentred subject' real in our everyday experience: one should endorse the 'dissemination' of the unique Self into a multiplicity of competing agents, into a 'collective mind', a plurality of self-images without a global co-ordinating centre, which is operative in cyberspace, and disconnect it from pathological trauma – playing in Virtual Spaces enables me to discover new aspects of 'me', a wealth of shifting identities, of masks without a 'real' person behind them, and thus to experience the ideological mechanism of the production of Self, the immanent violence and arbitrariness of this production/construction....

Pääsimme lukupiirissämme lopulta Slavoj Žižekin teoksen Did Somebody Say Totalitarianism? loppuun saakka. Kirja oli läpeensä hupaisan jaaritteleva, lopussakaan ei varsinaisesti päädytty mihinkään. Žižekillä tuntuu olevan useimmista asioista melko harkittu näkemys, ja lukeminen on leppoisaa – yllä näkyvä poikkeus säännöstä on siksi niin hilpeä. Tuntuu siltä kuin Žižek olisi ainakin vuonna 2000 vielä täysin kritiikittömästi omaksunut virtuaalisesta toisaalta yltiöpaisen romantisoidun, toisaalta naistenlehtimäisen pelottelevan kuvan. Kaikki mitä hän sanoo verkosta ja tietokonepeleistä on tomppelimaista.

Siteeraamassani katkelmassa on paljon vikoja, joista mainitsen vain muutaman.

Ensinnäkin Žižek sivuuttaa verkossa kohdattavan sosiaalisuuden täysin. Tämä on ainakin nykynäkökulmasta hämmentävää – ovatko tavat, joilla verkosta puhutaan, todella muuttuneet seitsemässä vuodessa niin paljon, että vuonna 2000 koko puutetta ei välttämättä edes huomannut? Žižek kuvaa verkossaliikkujan yksinäisenä olentona, jonka minuus sirpaloituu erilaisten naamioiden taakse. Kuvaus on nurinkurinen. Istuin eilen Tom Nokkelin kanssa kahden hengen blogimiitissä terassilla Vaasankadun varrella, ja puhuimme muun muassa verkkososiaalisuuden ongelmista. Nehän keskittyvät hämmentävän usein siihen kysymykseen millaisten naamioiden takana muut verkossaliikkujat ehkä piileskelevät. Žižekin yläpilviset pohdinnat sirpaloituvan subjektin kokemuksista eivät kohtaa todellisuutta, jossa verkossa keskustelevan kannattaa luoda vahvoja käsityksiä toisista vain omalla vastuullaan.

Toiseksi Žižek kirjoittaa selvästikin olettaen, että lukijat jakavat hänen kauhistelevan tapansa suhtautua virtuaaliseen. Ystäväni huomautti lukupiirikeskustelussamme, että on kuin hän kuvittelisi, ettei verkkosukupolvi lue kirjoja eikä verkkoon hermostumatta suhtautuva siis voi kuulua hänen lukijakuntaansa. Žižek ei perustele päivittelyjään mitenkään. Hänen maalailemansa kuva kosmisen yksinäisyyden kyllästämästä verkosta on kuitenkin verkkoon tottuneelle melko järjetöntä luettavaa.

Kolmanneksi Žižek tekee kuten kohtuuttoman moni muukin, eli puhuu pulmitta cyberavaruudesta, muttei sano sanaakaan verkon maantieteestä. Se on harmillista ja latteaa. Päädyin lukupiirikeskustelussamme pohtimaan sitä, miten sellaiset matemaatikot, jotka ovat vuosikymmeniä tutkineet muita kuin meille tuttuja kolmea ulottuvuutta, ja siis kykenevät jotenkin ajattelemaan useampia ulottuvuuksia, mahtavat mieltää verkossa liikkumisen. Pitäisikö maantiedeterminologia, jota jatkuvasti käytämme verkosta, ymmärtää metaforiseksi, ja jos, niin mitä metaforisuus tässä tapauksessa tarkoittaa? Ohjaavatko käyttämämme sanat sekä ajatteluamme että havaintojamme? Vai olemmeko omaksuneet maantiedeterminologian verkkoon siksi, että ylipäätään niin luontevasti hahmotamme muutokset kolmiulotteisessa tilassa tapahtuvaksi liikkeeksi? Jos, niin onko tämä yleisinhimillinen taipumus vai jotain, mitä "me länsimaiset" teemme keskimääräistä enemmän?

Žižekiä on ollut hauska käsitellä lukupiirissä, sillä kirjan poukkoileva tyyli on houkutellut poukkoiluttamaan keskustelua yhtä vapaasti. Mielleyhtymät ja kerrotut anekdootit saivat minut oivaltamaan jotain väitteestä, että eläisimme muka etäisyyksien katoamisen aikaa. Ystäväni kertoi jutun toisesta ystävästäni, joka tuli laskuhumalassa yöllä yksiöönsä ja avasi television. Päälle lävähti Big brother-kanava, ja laskuhumalainen kotiinpalaaja jäi tuijottamaan ruudulla näkyvää nukkuvaa ihmistä. Tapahtumaa voisi nimittää vaikkapa etäisyyden esillepanoksi. Ero siihen, että kotiinpalaaja olisi jäänyt katsomaan asunnon vuoteella nukkuvaa ihmistä, on huima. Ja ero on nimen omaan siinä, että etäisyys on niin alleviivatusti läsnä.