Miehistä paatosta

Olen pitkin iltaa palannut miettimään, miksi Kristian Smedsin tulkinta Timo K. Mukan Tabusta tuntui minusta poikkeuksellisen miehiseltä teokselta. Näin esityksen tänään. Kyseessä ei ole varsinaisesti teatteriesitys, vaan pikemminkin puolentoista tunnin musiikki- ja valoteos, jossa lavalla nähdään (mutta ei kuulla) myös näyttelijöitä. Jostain syystä mietin jo esityksen aikana kuukautisveriteoksia ja muuta vastaavissa määrin naiserityistä taidetta.

Tämä varmaan kuulosti murska-arvion aloitukselta. Vaan ei; kannattaa käydä katsomassa. Muutamin paikoin teos jopa hätkäytti. Alun pitkä pimeys herätti klaustrofobisia tunteita ja pienten viulutyttöjen yllä riippuvat kirveet karmivat. Katsoin samaan tapaan kuin tanssiesitystä, ja hyvien tanssiesityksien lailla Smedsin synkkä spektaakkeli sysäsi mieleni muistamaan jonkun kesken jääneen ajatuksen ja kehittämään sitä edelleen.

Laukaukset toki kaikuivat, maailma jylisi, Tero Jartti ratsasti tykkimäisellä parrulla kuin amerikkalaisessa pilakuvassa tai Tohtori Outolemmessä ikään ja kaiken yllä painoi raskaana risti. Ehkä ylenpalttisen miehinen vaikutelma syntyi kuitenkin siitä, että lavalla oli Seela Sella, mutta hän ei koskettanut. Hän harhaili väliin hiljaisuudessa ja väliin keskellä hurjaa ääntä ja kipinöiviä rälläköitä ja tuntui etäiseltä. Olen tottunut vaikuttumaan hänestä lavalla.

Tabu ei ollut tyyliltään vanhan miehen paatosta, vaan nuoren. Se ei ollut saarna, jonka pitäjä on tottunut saamaan äänensä kuuluville. Oli pikemminkin kuin nuori mies olisi saanut ensimmäisen tilaisuutensa julistaa asiaansa yleisölle. Voi siis ajatella Smedsin onnistuneen Mukka-tulkinnassaan. Mukkahan oli alle kolmenkymmenen kuollessaan.

Esitystalous

Näin jonkin aikaa sitten Juha Jokelan näytelmän Esitystalous. Se oli kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen ja monet sen teemat ovat viime aikoina silloin tällöin palanneet mieleeni. Yli kolmituntisen näytelmän herättämät ajatukset ovat hiljalleen tiivistyneet mielessäni kysymykseksi siitä, pitäisikö huono-osaisia auttaa esitystalouden keinoin, vai pitäisikö noiden keinojen tehoa päin vastoin pyrkiä murentamaan. Tätä täytyy avata.

Näytelmä alkoi Sarasvuo -hahmo Rami Niittymaan (Tommi Korpela) seminaariesitelmällä. Niittymaa puhui siitä, kuinka nykymaailmassa oikeanlainen esiintymiskyky, tai sen puute, ratkaisee yksilön taloudellisen ja yhteiskunnallisen menestyksen. Kahdesta yhtä hyvästä ehdotuksesta valitaan se, joka esitetään paremmin, ja kahdesta yhtä pätevästä hakijasta se, joka esiintyy paremmin. Totta kai sisällöllä on väliä, tyhjän myyminen ei kauaa onnistu, mutta maailma on täynnä hyviä ideoita. Idean laatu ei siis yksin ratkaise; tärkeää on osata myydä ideansa, siis esiintyä.

Noinhan se menee. Taitaa lisäksi olla niin, että nykyään asiat ovat enemmän Niittymaan kuvauksen mukaisella tolalla kuin joskus aiemmin. Esiintymiskyvyn merkitys on kasvanut. Tämän seurauksena on syntynyt uusi huono-osaisten luokka: esiintymiskyvyttömät. Huono-osaisten auttamisen peruskivenä on aina ollut niiden puolesta puhuminen, jotka eivät kykene puhumaan omasta puolestaan, mutta uskon, että sanan "puhua" painoarvo tuossa ilmauksessa on tosiaan kasvanut. Näytelmässä esiteltiinkin Hanna Krohn, sosiologian tohtori, joka ei osannut esittää asiaansa oikealla tavalla. Niinpä hän ei kyennyt takaamaan itselleen ja tyttärelleen sellaista elintasoa, jonka aiemmin ilman muuta ajateltiin aukeavan korkean koulutuksen myötä. Hän kykeni kyllä analysoimaan sitä, mistä hänen tilanteessaan oli kyse, mutta se ei juuri auttanut, sillä hänen esiintymiskykynsä riittivät vain puhelinmyyjän työhön.

Demarikansanedustaja Jaana Sallinen koettaa ratkaista, pitäisikö hänen pyrkiä auttamaan huono-osaisia esitystalouden keinoin, vai pitäisikö hänen päin vastoin pyrkiä taistelemaan esitystaloutta ja sen keinoja vastaan. Esitystalouden keinojen menestyksellinen käyttäminen tietysti vahvistaa niitä; toisin sanoen vaikka huono-osaisille saataisiin apua, samalla tulee vahvistettua sitä instituutiota, jossa ja jonka vuoksi autettava huono-osaisten luokka on syntynyt. Riittääkö saatu apu korvaamaan sen, että he ovat entistäkin vääjäämättömämmin huono-osaisia? Toisaalta, onko esitystalouden vastustaminen mielekästä poliittista toimintaa?

Tulee mieleeen Foucaultin jossain esittämä toteamus, ettei humanismi riitä, koska se perustuu halulle muuttaa ideologinen järjestelmä muuttamatta instituutioita. Onko mahdollista elää esitystaloudessa, mutta jotenkin korjata sitä samalla niin, ettei esiintymiskyvyttömiin suhtauduttaisi nurjasti? Luultavasti ei; esiintymiskyvytön on esitystaloudessa huono-osainen, ja apu jää hyväntekeväisyydeksi. Toisaalta, hyväntekeväisyyskin lienee parempi kuin ei mitään. Kumpi kanta minun olisi käytännössä valittava? Annan kaksi esimerkkiä, kaksi hyvää bloggaajaa: Soininvaara edustaa erinomaisesti esitystalouden keinojen käyttämistä. Kaskaste taas romauttelee esitystalouden itsestäänselvyyksiä blogissaan tavan takaa ja hykerryttävästi.

Näytelmässä puhuttiin tietysti muustakin, tämä kysymys vain sattuu olemaan minulle tärkeä. Minähän pärjään esitystaloudessa ihan mukavasti. En loistavasti, mutta aivan riittävän hyvin. Osaan käyttää sen keinoja, ne tuntuvat näppäriltä, enkä lue niitä sinällään eettisesti mihinkään suuntaan latautuneiksi. Kyseenalainen on vasta se yhteiskunnallinen instituutio, joka on kasvanut esiintymiskyvyn merkityksen kasvun myötä. Pitäisikö minun siis alkaa kyseenalaistaa käyttämiäni keinoja? Paha kyllä se olisi minulle luultavasti hyvin vaikeaa; vaikka kykenen välillä jälkeenpäin erittelemään kannaltani näppärästi sujuneita tilanteita, en erikseen suunnittele käyttäväni nyt tässä esitystalouden keinoja. Olisin siis käytännössä hyvin huono esitystalous -instituution kriitikko. En tietenkään ole myöskään soininvaaramaisen tehokas esitystystalouden keinojen käyttäjä, mutta käytäntöni kallistuu kuitenkin siihen suuntaan. Joskus se vähän harmittaa.

Pari poimintaa

Käykää ihmeessä katsomassa Kurt Nuotion ohjaama Pitkän päivän matka yöhön Kansallisteatterissa. Eugene O'Neillin näytelmän henkilöistä isoveli Jamie on erityisen riipivä hahmo; perheen vanhemmat ovat jo muuttuneet karikatyyreiksi itsestään, eikä auta vaikka he aina välillä ymmärtävätkin tapahtuneen, sillä karkuun itsensä toistamista he eivät enää pääse. Edmund, O'Neillin omakuva, on niin nuori, etteivät hänen henkiset vammansa alkavasta alkoholismista huolimatta vielä toden teolla näy. Kymmenen vuotta Edemundia vanhempi Jamie sen sijaan ottaa paraikaa sitä askelta, jonka jälkeen toivo tervehtymisestä on mennyttä, ja hän näkee tekevänsä niin, muttei osaa suunnata kuin kohti tulevaa itsemurhaansa. Jamien humalainen monologi näytelmän jälkimmäisellä puoliajalla oli katarttinen kokemus.

Ihmiset ovat taitavia puhumaan toistensa ohi. Esimerkkejä tästä on viime aikoina löytynyt mm. Anna Kontulan ja Tiedemiehen blogeista. Kemmenttikeskusteluja lukiessani muistelin taas tätä kirjoitustani. Olenkin viime aikoina jutellut Tommin kanssa usein siitä, kuinka oudolta politiikka alkaa vaikuttaa kun tutustuu tutkimuksiin ihmisten poliittisesta tietämättömyydestä. Voisin suositella vielä paria tuoretta blogia: Kaskasteen kirjoituksia olen odottanut jo hyvän aikaa. Tommi Melenderin blogista taas bongasin linkin Marginaliaan, jonka kirjoittaja onnistui taannoin aiheuttamaan skandaalin kirjoittamalla esseekokoelman, mikä oli virkistävää.

Kun kannattaa mainostaa

Draaman tahto on se osa ihmismieltä joka ei siedä harmoniaa vaan haikailee konfliktien perään. Draaman tahto ajaa ihmisen ylläpitämään jännitteitä, kiinnostumaan pahuudesta ja ajautumaan tragedioihin omassa elämässään. Se tekee työtään jokaisessa viestintä- ja valintatilanteessa; jokaisessa seikkailijassa, addiktissa, hoitamattomassa parisuhteessa, kiusaamistilanteessa ja sodassa. Satutetun ihmisen sydämeen draama asettuu erityisen mielellään, ylläpitäen salaisuuksia ja kostosuunnitelmia sekä hämärtäen kantajansa todellisuudentajun.

Mutta entäpä jos draamanarkomaniasta haluaa kuntoutua? Kuinka tunnistaa ne hetket joissa oman erityisyyden, pahuuden, poikkeavuuden tai luovuuden glorifiointi alkaa riistäytyä käsistä?

Draaman tahto on absurdin huumorin siivittämä cross-gender-castattu actionpläjäys, jossa elämäänsä draamaa hakevat ihmiset osallistuvat tietämättään kuntoutusprojektiin jonka kohteena ovat he itse.

Kävin tiistaina katsomassa Inkariina Simolan lopputyön Draaman tahto. Ohjaajan sananen kannattaa lukea. Esityksiä on vielä kymmenen. En ryhdy ruotimaan vaan suosittelen lämpimästi: käykäähän katsomassa.

Lähtökohtaisesti kyllä

On ihmisiä, jotka sanovat mieluiten 'kyllä' ja on ihmisiä, jotka sanovat mieluiten 'ei'. Ne, jotka sanovat 'kyllä' kokevat palkkioksi seikkailuja ja ne, jotka sanovat 'ei' saavat palkkioksi turvallisuutta. On paljon enemmän 'ei'-ihmisiä kuin 'kyllä'-ihmisiä, mutta yhden ihmistyypin voi kouluttaa käyttäytymään toisen lailla. [...]
Tällä asialla on yhteys statusvaihteluihin, koska alastatuksen käyttäjät yleensä hyväksyvät ja ylästatuksen käyttäjät tyrmäävät. Korkean statuksen esittäjät tyrmäävät kaiken toiminnan, elleivät he tunne voivansa kontrolloida sitä. Korkean statuksen esittäjä pelkää tietysti tulevansa nöyryytetyksi yleisön edessä, mutta vastanäyttelijän ideoiden tyrmäämistä voi verrata hukkuvaan mieheen, joka vetää pelastajansa mukanaan veden alle. Ei ole mitään syytä, miksi ei olisi mahdollista esittää korkeaa statusta ja silti antaa tilaa toisten keksinnöille. [...]
Aluksi oppilaat eivät havaitse, milloin he tyrmäävät tai hyväksyvät, eivätkä he ole kovin taitavia tunnistamaan näitä toimintoja toisissa oppilaissa. Jotkut oppilaat mieluiten hyväksyvät (he ovat hurmaavia ihmisiä), mutta useimmat mieluiten tyrmäävät, vaikka heillä ei olisi mitään käsitystä siitä, mitä he tarkalleen ottaen ovat tekemässä.

Luen Keith Johnstonen mainiota teosta Impro. Se käsittelee pääasiassa improvisaatioteatteria, mutta hyvin paljoa muutakin. Voisin tarttua moneen kohtaan, mutta valitsin yllä olevan, sillä se sai minut ehkä ymmärtämään minulle muutamia vuosia sitten sattuneita asioita aivan uudella tavalla.

Johnstone puhuu hyväksymisestä ja tyrmäämisestä; vastauksista 'kyllä' ja 'ei'. Samalla hän sanoo, että hänen oppilaansa, usein näyttelemistä jo opiskelleet ihmiset, eivät välttämättä tunnistaneet milloin kukakin hyväksyi ja milloin tyrmäsi. Toisin sanoen kyse ei ole päivänselvistä vastauksista 'kyllä' ja 'ei'. Voisi sanoa hänen puhuvan ehdotuksiin mukaan lähtemisestä ja niiden sivuuttamisesta. Tai kuten hän itse sanoo, tarjousten hyväksymisestä ja tyrmäämisestä. Kun tähän lisätään, että ehdotuksista tai tarjouksista valtaosa ei ole suorasanaisia, asia alkaa valjeta.

Kun hyväksyy toisen tarjouksen, alkaa tehdä yhteistyötä hänen kanssaan, kuljettaa toimintaa tai keskustelua siihen suuntaan, jota hän ehdotti. Improvisaatioteatterissa tämä on tietysti loistava taito, sillä onhan lopputuloksen kannalta suotavampaa, että näyttelijät koettavat rakentaa improvisoitua kohtausta yhdessä, kuin että kukin heistä pyrkisi ohjaamaan sitä eri suuntaan sivuuttaen toisten tarjoukset. Kuten Johnstone sanoo, tämän ei tarvitse merkitä alastatuksen omaksumista; esimerkiksi tässä hyväksytään tarjoukset mutta säilytetään vahva ylästatus:

"Onko teidän nimenne Virtanen?"
"Mitä sitten jos se olisikin?"
"Te olette tehnyt säädyttömiä ehdotuksia vaimolleni."
"En minä pidä niitä säädyttöminä!"

Mainitsin siteeraamieni kohtien valaisseen minulle eräitä vuosia sitten tapahtuneita asioita. Oli kevät ja sen jälkeen kesä, jolloin olin tehnyt tietoisen päätöksen suostua lähtökohtaisesti kaikkiin minulle tehtyihin ehdotuksiin, ja kieltäytyä vain kun siihen olisi painavat syyt. Olin tuon kevään ja kesän hyvin keveä olento ja luultavasti uloskin päin säteilevän onnellinen. Muut ihmiset, tuntemattomatkin, reagoivat minuun monta kertaa yllättävän vahvasti ja positivisesti; tuntui siltä kuin monet olisivat tulleet hyvälle tuulelle seurassani. Ajattelin sen johtuvan siitä, että olin itse niin iloinen. Nyt kuitenkin arvelen, että tietoisella myöntyvyydelläni oli osansa asiassa; tajusin sen kun luin, että Johnstonen mielestä mielellään myöntyvät "ovat hurmaavia ihmisiä".

Päätökseni vastata lähtökohtaisesti 'kyllä' oli tosiaan hyvin tietoinen ja usein mielessäni. Se todennäköisesti ohjasi käytöstäni myös pienten, keskustelun kulun suuntaa ehdottavien tarjousten suhteen. Luultavasti otin tavallista herkemmin ja positiivisemmin vastaan toisten varovaisiakin ehdotuksia, johonkin suuntaavia eleitä ja sivulauseisiin sysättyjä mahdollisuuksia. Minustakin on ilahduttavaa keskustella sellaisen kanssa, joka myöntyy helposti – erityisen mukavaa se on jos myöntyvä tekee itsekin tarjouksia. On hauskaa ajatella, että toisten tarjousten vastaanottamista voi opetella ja tyypillisiä vastaustapojaan halutessaan muuttaa.

Muistiinraapaisu

Kyrie eleison; Kriste eleison; Kyrie eleison

laulavat Theatre of Voices ja The Pro Arte Singers Arvo Pärtin sävellystä. Esittävää taidetta voi saada melko mykäksi typerryttävän annoksen; eilinen Collectif AOC:in esitys ei vaikuttavuudestaan huolimatta olisi siihen vielä riittänyt, mutta juuri näkemäni Smedsin ohjaama Lokki riitti.