Epälineaarinen narratiivi

To all in the village I seemed, no doubt,
To go this way and that way, aimlessly.
But here by the river you can see at twilight
The soft-winged bats fly zig-zag here and there –
They must fly so to catch their food.
And if you have ever lost your way at night,
 In the deep wood near Miller’s Ford,
And dodged this way and now that,
Wherever the light of the Milky Way shone through,
Trying to find the path,
You should understand I sought the way
With earnest zeal, and all my wanderings
Were wanderings in the quest.

Kävin eilen Tate Modernissa, jossa on käynnissä Philippe Parrenon teos Anywhen. Tiesin että sen osia ohjaava ohjelmisto on oppivaa sorttia, eli ihminen ei ole ennalta päättänyt, kuinka tilan täyttävä teos toimii. Huomasin pian ajattelevani Googlen generoimia videoita, jotka ovat usein muuten täysin onnistuneita, mutta joista puuttuu lopetus. Kone ei osaa luoda lopetusta, koska se ei toistaiseksi ymmärrä tarinoita. Vasta sitten luin taiteilijan lausunnon: "the exhibition is a construction of situations or sequences in a non-linear narrative". Nerokasta. Miten ihminen paremmin voisikaan luoda epälineaarisen narratiivin kuin rakentamalla teoksen, jossa "the sequences of events are triggered by software which is informed by micro-organisms".

Olen matkalla taas edennyt Spoon River Anthologyssa, jota olen pitänyt satunnaisena matkalukemisenani jo ties kuinka kauan. Lähestyn kirjan loppua. Yllä William Goode kehottaa lukijaa etsimään lineaarista narratiivia, vaikka vaikutelma on päämäärätön.

Tänään vietin nelisen tuntia British Museumissa, joka tuntuu aina yhtä ristiriitaiselta. Koska oli sunnuntai, oli paikka auringonpaisteesta huolimatta täynnä. Se ei auttanut yhtään. Kun ensin luin seiniltä kuvauksia siitä, kuinka esineet on aikanaan hankittu, ja sitten katsoin ihmisiä, jotka kunnioitusta vailla, kielloista piittaamatta lääppivät vuosituhansia säilyneitä kivisiä aarteita, ne kun on asetettu esille suojatta, luottaen yleisön sivistyneisyyteen – huomasin misantroopin itsessäni heräävän.

Totisesta taiteesta

I was invited to Martigues, the Venice of Provence, where I discovered a 19th century painting in the vaults of the Ziem museum: a portrait of Martégale that belong to that breed of realism nobody cares for these days! Yet the painting is infused with an intense sense of presence, a gravity, something so profoundly Mediterranean that it could have been created on either of its shores. [...] Drawing on this portrait, which I pieced back together, eliminating the story behind it, I arrived at an image that formed an archetype of the Mediterranean [...]. I had it printed and then incorporated it into spaces where it might serve as a symbol of Provencal Martigues, and in other spaces where its anachronistic presence revealed the social and cultural breaches resulting from the brutal emergence of steelworks and petrochemical works. 

Näin tänään Ernest Pignon-Ernestin näyttelyn, joka huvitti minua. Tai oikeammin taitelijan selitykset omista teoksistaan saivat hihittelemään. Otin valokuvan yhdestä selityksestä – pälyillen samalla olkani takana tönöttävää vartijaa. En malttanut olla kuvaamatta, sillä tekstin mahtipontinen vakavikkous kuvasti koko näyttelyn eetosta niin täydellisesti, että halusin siteerata sitä. (Yllä siis selostus englanniksi; katkaisut eivät ole minun tekemiäni, vaan arvatenkin näyttelyn kuraattorin.) Pignon-Ernest ottaa teoksillaan usein poliittisesti kantaa. Hän printtauttaa perinteisen taidokkaasti tekemiään piirustuksia ja liisteröi niitä yllättäviin paikkoihin. Uskon niiden olevan alkuperäisissä ympäristöissään ihan vaikuttavia. Kokonainen museon kerros täynnä vankkumatonta totisuutta höystettynä yllä näkyvän kaltaisilla selityksillä oli kuitenkin koominen kokemus.

Jostain syystä ranskalainen taide on poliittiseksi ryhtyessään kovin totista. Yleensä se on tietysti vasemmistolaista, ja vasemmistolaista juuri sillä militantin mustavalkoisella tavalla, joka tuli tutuksi Ranskassa asuessani ja jonka kohtaan melko lailla poikkeuksetta päätyessäni puhumaan ranskalaisten taiteilijoiden kanssa politiikasta. Tai siis lähinnä kuuntelemaan heidän kantojaan ja olemaan hiljaa. On aina jännittävää kuunnella ihmistä, joka kokee vaikkapa terästeollisuuden ilmentävän absoluuttista pahaa.

Ranskalaisen poliittisen taiteen totisuus kummastuttaa minua. Samassa museossa oli sentään esillä video, jossa Yves Klein ohjasi yleisön edessä, jousiorkesterin säestyksellä, joukkoa alastomia, naispuolisia malleja. Naiset kieriskelivät maalissa, länttäsivät maaliset reitensä, rintansa ja vatsansa seinälle kiinnitettyä kangasta vasten tai vetivät toisiaan pitkin toista, lattialle levitettyä kangasta. Ja yleisö taputti. Ranskalaista taidetta ei kokonaisuudessaan voi pitää kovinkaan tosikkomaisena.

Maisemakuvauksista

One of the most conspicuous traits that identify the Gothic world as fallen is the physical environment. Settings typical of the Gothic novel may be sufficiently familiar from Eino Railo's study The Haunted Castle. The desolation of the Gothic scene is striking. Castles that presumably once offered warmth, revelry, or at least security, stand empty and ruined, providing instead baffling passageways, unspeakable mysteries, and menacing or pathetic apparitions. […] As for the natural world in general, though the prospects are often magnificent and melancholy in the Romantic tradition, passages from Gothic fiction frequently suggest a nature infected with insinuations of hostility. To cite two conspicuous examples, Lewis in The Monk describes the mountaintop from which Satan will later hurl Ambrosio to his death as a place altogether inhospitable to man, and for Ann Radcliffe's Emily, in the Mysteries of Udolpho, the beauties of the Pyrenees are impaired by such reminders of mortality as memorial crosses and a gibbet, while natural features are seen in terms of their potential as ambush.

Päädyin lueskelemaan Ann B. Tracyn teosta The Gothic Novel 1790-1830 – Plot Summaries and Index to Motifs. Huomaan, että Eino Railo väitteli 1920-luvulla suomenkielisellä (ja kaikesta päätellen järkälemäisen paksulla) opuksella Haamulinna: Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta. Se on englanninnettu, ja vaikka alkuteoksesta ei näy otetun uusintapainoksia, käännös on saatavilla. Täytyy selvästi etsiä alkuteos kirjastosta ja lukea, sillä Railon työhön viitataan edelleen.

Johduin Tracyn pariin, koska olen viime aikoina miettinyt romaanien maisemakuvauksia. Erityisesti olen kiinnostunut kuvauksista, jotka on kirjoitettu ennen valokuvien yleistymistä 1800-luvun loppupuolella. Pisimmät ja kummallisimmat kaikista lukemistani maisemakuvauksista löytyvät Tracyn mainitsemasta Udolphosta (josta on, uskomatonta kyllä, nykyään olemassa suomennos). Se on yksi goottilaisen kirjallisuuden perusteoksista. Radcliffe panee kirjansa henkilöt haltioitumaan maisemista tavan takaa ja pitkällisesti – tähän tapaan:

From Beaujeu the road had constantly ascended, conducting the travellers into the higher regions of the air, where immense glaciers exhibited their frozen horrors, and eternal snow whitened the summits of the mountains. They often paused to contemplate these stupendous scenes, and, seated on some wild cliff, where only the ilex or the larch could flourish, looked over dark forests of fir, and precipices where human foot had never wandered, into the glen--so deep, that the thunder of the torrent, which was seen to foam along the bottom, was scarcely heard to murmur. Over these crags rose others of stupendous height, and fantastic shape; some shooting into cones; others impending far over their base, in huge masses of granite, along whose broken ridges was often lodged a weight of snow, that, trembling even to the vibration of a sound, threatened to bear destruction in its course to the vale. Around, on every side, far as the eye could penetrate, were seen only forms of grandeur--the long perspective of mountain-tops, tinged with ethereal blue, or white with snow; vallies of ice, and forests of gloomy fir. The serenity and clearness of the air in these high regions were particularly delightful to the travellers; it seemed to inspire them with a finer spirit, and diffused an indescribable complacency over their minds. They had no words to express the sublime emotions they felt. A solemn expression characterized the feelings of St. Aubert; tears often came to his eyes, and he frequently walked away from his companions. Valancourt now and then spoke, to point to Emily's notice some feature of the scene. The thinness of the atmosphere, through which every object came so distinctly to the eye, surprised and deluded her; who could scarcely believe that objects, which appeared so near, were, in reality, so distant. The deep silence of these solitudes was broken only at intervals by the scream of the vultures, seen cowering round some cliff below, or by the cry of the eagle sailing high in the air; except when the travellers listened to the hollow thunder that sometimes muttered at their feet. While, above, the deep blue of the heavens was unobscured by the lightest cloud, half way down the mountains, long billows of vapour were frequently seen rolling, now wholly excluding the country below, and now opening, and partially revealing its features. Emily delighted to observe the grandeur of these clouds as they changed in shape and tints, and to watch their various effect on the lower world, whose features, partly veiled, were continually assuming new forms of sublimity.

Kuten Tracy toteaa, goottilaisen kirjallisuuden maisemat ovat autioita ja vaarallisia. Maalauksellisten ja ylevien maisemien ihailu oli kuitenkin yleistä muussakin 1700-luvun lopun kirjallisuudessa. Etenkin ylevän kokemus sopi hyvin yhteen goottilaisessa kirjallisuudessa korostuvan kauhusta nautiskelun kanssa: ylevän edessä yksilö kokee itsensä pieneksi, mikä kätevästi virittää lukijan pelottaviin kohtauksiin. Näkymien tuottamissa elämyksissä viipyminen ja värähdyttävien tunteiden suoranainen lietsominen kuului asiaan. Myös ylläolevassa katkelmassa maisemakuvaus sekoittuu henkilöiden mielenliikkeiden kuvaukseen. Nykyään yhtä sävähdyttävän dramaattisia maisemakuvauksia näkee elokuvissa, mutta en muista juurikaan kohdanneeni niitä viimeaikaisessa kaunokirjallisuudessa. Johtuneeko siitä, että 1700-luvulla oli helpompaa tavoittaa maiseman dramatiikka sanoin kuin laatia siitä kuva.

Olen viime aikoina paitsi miettinyt maisemakuvausta myös katsellut dramaattisia maisemia. Sunnuntaiaamuna tuuli vielä voihki, muttei enää vihmonut vettä ikkunoita vasten edellisten päivien tapaan, joten lähdimme rantahietikolle. Suuntasimme kohti pitkän lahden suuta, jonka takana horisonttia vasten erottui valkeana kuohuviivana avoin meri. Harva kulki hiekalla kanssamme. Aluksi suojaisimmissa poukamissa leikki vielä jokunen karaistunut lapsi, mutta ensimmäisen niemenkärjen ohitettuamme eteemme avartui tyhjä ranta, kaislaton, laskuveden norojen kirjoma ranta, jonka yllä tuuli loi irtonaisesta hiekasta kimaltavia kiemuroita. Ne elivät vain hetken, mutta kiisivät pitkälle ennen kuin sekoittuivat toisiinsa ja hajosivat. Pilvet kilpailivat hiekkapyörteiden kanssa, ja niiden varjot saivat tumman rannan läikehtimään, vuoroin heijastamaan valoa, vuoroin peittymään hämärään kuin muistaen vasta ohitetun myrskyn. Tuuli kävi nyt suoraan kasvoihimme, ja me painuimme kumaraan sitä vasten.

Lahden suulla kohtasimme ihmisiä. Jo kaukaa olimme ihailleet pieniä purjeita, jotka nousivat ja laskivat korkealla ilmassa kuin lokit, ja taipaleemme toi meidät lopulta niiden luo. Viimaa ei hillinnyt näin ulkona enää mikään, mutta aallot murtuivat ulompana merestä pistäviin hiekkasärkkiin. Siinä, lahdensuun kuohuvilla laineilla, liisi uskalikkojen joukko. Rannalla he kulkivat märkäpuvuissaan kyyryssä ja kylki tuulta vasten, yhtä suojattomina kuin mekin. Mutta vedessä oli toisin; siellä he lensivät laudoillaan, valjastettuina värikkäisiin leijoihin, ja aika ajoin ilma nosti heidät irti aalloilta. Mutta he painoivat, eivät olleet merilintuja, ja aina heidän oli laskeuduttava takaisin tyrskyihin. He olivat harteikasta väkeä, ja kasvojen ihon oli tuuli ahavoittanut. Jatkoimme matkaamme heidän ohitseen sinne, missä särkätkään eivät enää suojanneet rantaa länteen aukeavalta mereltä.

Tänne eivät leijalautailijat enää rohjenneet. Laskuvesi oli jättänyt lakeuden kosteudesta tummaksi, mutta sen takana tuuli iski jyrkkinä kohoaviin rantatörmiin, nosti kuivaa hiekkaa mukaansa ja lennätti kauas. Pyörteet pistelivät kasvojamme. Törmiin juurtuneet harvat pensaat olivat kasvaneet kumartumaan kohti taaempana kohoavia rinteitä. Meren puolella taas aallot löivät vasten hiekasta esiin pistäviä, simpukoiden kuorruttamia kiviä. Missä pinta näkyi nilviäisten alta, erotimme muinoin jähmettyneen laavan synkät värit ja roson. Hiekkaisten törmien takana vehreänä lepäävä vuori oli joskus luonut tämän rannan, sen kivikot ja kaikkialla lentävän, tuliperäisen hiekan. Se suolasi tuomamme leivän ja rahisi hampaissa.

Keskellä autiota rantaa, veden täyttämässä kuopassa makasi haljennut, musta kivi. En nähnyt sen pinnassa simpukoita. Kuopan reunat suojasivat veden pintaa, joka oli ihmeen tyyni. Kun tulin lohkareen luo, huomasin hengittäväni hetken hiekatonta ilmaa ja sain aukaista siristyneet silmäni. Ihailin kiven sileää pintaa, joka keskellä tätä avaruutta suojasi minua. Sitten astuin askeleen, ja hiekkainen viima puhalsi kiven halkeamasta kasvoilleni.

Nenä

Tyko Sallisen Mirri-maalausten nenä on herättänyt monta pahennusta. Katselin juuri Mirrejä HAMissa ja ajattelin asiaa laiskasti. Kiertelin museokorttini voimin valikoimassa muutamasta museosta juuri tänään minulle mieleiset näyttelyt ja päädyin lopuksi Amokselle, jossa jätin Helsinki Noirin tuonnemmas keskittyäkseni Pyhän Teresan hurmioon. Totesin, että Stiina Saariston prinsessat ovat perineet Tyko Sallisen Mirrin nenän.

Mirrin nenä on nähty merkiksi Sallisen naisvihasta. Prinsessoja taas on käytetty julkisesti vittuilun välineenä. Toivottavasti nenä periytyy seuraavillekin taideteosten naisten sukupolville.

Amoksen kahvila ei näytä museokahvilalta.

Miehistä paatosta

Olen pitkin iltaa palannut miettimään, miksi Kristian Smedsin tulkinta Timo K. Mukan Tabusta tuntui minusta poikkeuksellisen miehiseltä teokselta. Näin esityksen tänään. Kyseessä ei ole varsinaisesti teatteriesitys, vaan pikemminkin puolentoista tunnin musiikki- ja valoteos, jossa lavalla nähdään (mutta ei kuulla) myös näyttelijöitä. Jostain syystä mietin jo esityksen aikana kuukautisveriteoksia ja muuta vastaavissa määrin naiserityistä taidetta.

Tämä varmaan kuulosti murska-arvion aloitukselta. Vaan ei; kannattaa käydä katsomassa. Muutamin paikoin teos jopa hätkäytti. Alun pitkä pimeys herätti klaustrofobisia tunteita ja pienten viulutyttöjen yllä riippuvat kirveet karmivat. Katsoin samaan tapaan kuin tanssiesitystä, ja hyvien tanssiesityksien lailla Smedsin synkkä spektaakkeli sysäsi mieleni muistamaan jonkun kesken jääneen ajatuksen ja kehittämään sitä edelleen.

Laukaukset toki kaikuivat, maailma jylisi, Tero Jartti ratsasti tykkimäisellä parrulla kuin amerikkalaisessa pilakuvassa tai Tohtori Outolemmessä ikään ja kaiken yllä painoi raskaana risti. Ehkä ylenpalttisen miehinen vaikutelma syntyi kuitenkin siitä, että lavalla oli Seela Sella, mutta hän ei koskettanut. Hän harhaili väliin hiljaisuudessa ja väliin keskellä hurjaa ääntä ja kipinöiviä rälläköitä ja tuntui etäiseltä. Olen tottunut vaikuttumaan hänestä lavalla.

Tabu ei ollut tyyliltään vanhan miehen paatosta, vaan nuoren. Se ei ollut saarna, jonka pitäjä on tottunut saamaan äänensä kuuluville. Oli pikemminkin kuin nuori mies olisi saanut ensimmäisen tilaisuutensa julistaa asiaansa yleisölle. Voi siis ajatella Smedsin onnistuneen Mukka-tulkinnassaan. Mukkahan oli alle kolmenkymmenen kuollessaan.

Ripustus

Sali oli jaettu kahtia. Näyttely alkoi oikealta, kiersi koko Ateneumin toisen kerroksen ja päättyi salin vasemmalle puolelle. Ulottui se muuallekin, mutta näyttelyn pääosan loppuun koottiin yhtä kaikki muutama vaikuttava työ. Jakomuuriksi pystytettyyn pahviseinään päätettiin ripustaa punatukkaisia, mustamekkoisia tyttöjä, varhaisimmat 1900-luvun alusta, myöhäisin vuodelta 1942.

Näyttelyn ripustaja oli fiksoitunut punatukkaisiin tyttöihin. Hän asetti heidän kaiken keskelle, niin monta vierekkäin kuin suinkin, mutta vaikka tyttöjä oli paljon, todellisuudessa enemmän kuin seinälle edes mahtui, niin vääjäämättä he loppuivat. Nuorin oli 40-luvulta, eli aika vanha. Punatukkaisten, mustamekkoisten tyttöjen käsitteeseen sisältyy  nuoruus ja hento luiskaharteisuus, eikä vanhuus sovi heille. Ripustus jäisi sellaisenaan epätyydyttäväksi.

Hyvä ripustus vaatii joskus ylimääräisiä, teoksiin sinänsä kuulumattomia elementtejä korostamaan niiden olennaisia piirteitä. Jos ripustajalla on onni työskennellä hyvinvarustetussa ja aikaansa seuraavassa taidemuseossa, on hänellä käytössään tarpeisto. Museoiden tarpeistot muistuttavat teatterien tarpeistoja, mutatis mutandis: tarpeiston ensimmäiset auki veivattavat hyllyköt (tiedättehän, samankaltaiset kuin mitä kirjastojen varastoissa käytetään tilan säästämiseksi, joskin tarpeistojen hyllyt ovat leveämpiä) täyttyvät yleensä eri vuosikymmenten tyylien mukaisista, monenkokoisista maalaustelineistä. Niitä käytetään lähes joka ripustuksessa. Sitten tulevat palettien ja sivellinten, kokoontaitettavien retkituolien, vanhojen kameroiden, viini-, viina- ja olutpullojen, hedelmäasetelmakulhojen ja kukkamaljakoiden osastot, muutama raskas hyllyllinen itämaisia mattoja, sekalaista kangastavaraa ja eri aikakausien vaatteita, ja lopuksi huonekaluja, enimmäkseen maalin tahrimia pöytiä ja puutuoleja. Sen jälkeen alkaa se osa tarpeistoa, jonne harvoin tulee menneeksi.

Ripustajamme käveli tarpeiston käytävää eteenpäin. Hän oli kunnianhimoinen, ja vaikka ei olisi ollutkaan, olivat hänen ajatuksensa joka tapauksessa auttamattomasti kiinnittyneet punatukkaisiin, mustamekkoisiin tyttöihin, joilla oli nuoret kasvot ja luiskat hartiat. Häntä riivasi muistikuva. Se oli luultavasti peruja harjoitteluajoilta, jolloin hän haaveili hurjista, kokeellisista ripustuksista ja onnistui nipistämään aikaa tarpeistossa samoiluun. Osaa hyllyistä ei varmaan ollut aukaistu vuosiin, ja vaikka aukioloaika oli jo ohi ja talo hiljennyt, ripustaja napitti työtakkinsa suojautuakseen pölyltä ja alkoi pyörittää raskaita veivejä yksi toisensa jälkeen.

Kello kävi yhtä kun hän lopulta löysi sen. Hyllyllä istui hento, luiskaharteinen, punatukkainen tyttö. Tyttö oli kiertänyt käsivartensa säärtensä ympäri, hänen päänsä lepäsi polvien varassa ja kasvoilla paistoi lapsenomainen hymy. Hän räpytteli silmiään loisteputkien valossa. Hän oli nuori, ei 40-luvulta. Ripustuksesta tulisi täydellinen.

Ripustaja haki tytölle tarpeiston alkupäästä mustan mekon, mustan villatakin, mustat sukkahousut ja mustat kengät. Tyttö puki ne ylleen kerkeästi. Ripustaja mietti pitäisikö tytön punaiset hiukset letittää niskaan roikkumaan, mutta päätti sitten, että ei, ne saisivat jäädä auki. Mustista mekoistakin hän oli valinnut kaikkein lyhimmän, sillä tyttö ei ollut seitsemänkymmentä tai sata vuotta vanha, vaan nuori, juuri kuten pitikin. Sitten hän otti tyttöä kädestä, käveli ulos tarpeistosta, sammutti valot heidän perässään ja suuntasi kohti oppaiden taukohuonetta. Tyttö seurasi, ja sivusilmällä ripustaja huomasi, että pitkä varastointi oli tehnyt hänen ryhdistään täydellisen. Se oli samanlainen kuin kirjastonhoitajilla kun he kohottavat katseensa tietokoneen näytöstä kohti asiakasta. Hartiat jäävät kumaraan, mutta niska taittuu ja kasvot kääntyvät yläviistoon, kohti kirjaston tiskin edessä seisovaa ihmistä.

Taukohuoneen kaapissa oli tyhjiä nimikylttejä. Ripustaja katseli tyttöä hetken. Kynä roikkui ilmassa hänen harkitessaan tytön habitukseen sopivaa käsialaa, sitten hän kirjoitti sopivan nimen suurin ja selkein kaunokirjaimin, sujautti lapun muovikoteloon ja ripusti tytön kaulaan. Oppaiden nimikylttien ripustusnauha oli sinistä, ei mustaa, mutta siihen oli nyt tyytyminen.

Ripustaja sijoitti tytön suuren salin ovensuuhun. Niin että kun näyttelyn kiertäneen vieraan katse lipuisi raukean tyydytettynä viimeisen seinän punatukkaisista tytöistä kohti ovea, seuraisikin hätkäyttävä herätys. Ovella, näyttelyn väentungoksen keskellä, häntä katsoisi hymyillen suoraan silmiin punatukkainen, mustamekkoinen tyttö, luiskaharteinen ja nuori.

Kela

Reijo Kela täytti 60 vuotta ja järjesti juhlakonsertin. Sisään tullessaan kaikki saivat kuohuviiniä; se piti kipata kitusiin aulassa ennen saliin siirtymistä. Kela seisoi korokkeella rämpyttämässä kannelta.

Esityksen viimeisen osan aluksi, Heikki Laitisen laulaessa ja Kimmo Pohjosen soittaessa, Kela tanssi yllään vahusten vaipat ja sykemittari. Mittari oli yllä aiemminkin, ja sen lukemat heijastettiin lavan takaseinälle. Ylimmillään 182. Kun lopulta pääsimme taputtamaan seisten, Kela seisoi lavalla muumiomaisena käärönä, hän kun oli riehuntansa aikana solminut ylleen yksi kerrallaan rekillisen vaatteita; farkuista saa balettitutun jos niitä solmii lahkeista vyötärön ympäri monta paria päällekäin. Oli varmaan kuuma, mutta pois ei päässyt heti, sillä joku sai päähänsä, että Kelalle pitää laulaa Nälkämaan laulu, ja se laulettiin sitten kokonaan, kaikki kolme säkeistöä suomalaisten tyypilliseen yhteislaulutempoon, lohduttomasti laahaten.

Tanssin raja

Näin tänään Anne Teresa De Keersmaekerin, Jérôme Belin ja Ictus -yhtyeen esityksen 3Abschied. Juhlaviikkojen sivuilla annetaan ymmärtää, että esitys olisi konsertti, tanssiesitys, näytelmä ja performanssi, mikä on hämäystä. Konserttina esitys ei toiminut, sillä Mahlerin suurelle sinfoniaorkesterille aikoma teos ei vain oikein taivu isohkonkaan kamarikokoonpanon soitettavaksi eikä Kansallisteatterin suuri näyttämö ole mikään konserttisali. (Enpä ollut ennen tullut ajatelleeksi kuinka iso ero teatterisalin ja konserttisalin akustisten ominaisuuksien välillä on.) Tanssiesitykseksi esityksessä oli kovin vähän tanssia. Jos esitys oli näytelmä, niin siinä tapauksessa merkittävää osaa luennoista tulisi kai myös kutsua näytelmiksi. Performanssi se ehkä oli. Joka tapauksessa pidin siitä valtavasti ja tahdon kirjoittaa tänne röyhkeän tulkintani siitä, mistä oli kyse.

Esitys oli tehty täysin tanssija ja koreografi De Keersmaekerin ehdoilla. Annettiin ymmärtää sen käsittelevän kuolemaa, ja niin se käsittelikin, muttei mitenkään suoraviivaisesti, vaan kokeilemalla ja esittämällä ilmaisukeinojen rajallisuutta. Esityksessä oli paljon puhetta, ja harvinaista kyllä, ehkä kiitos De Keersmaekerin vangitsevan karisman, kuuntelin herpaantumatta. Mikä oli vielä harvinaisempaa, puhe oli olennainen osa teosta. Koreografi kertoi muun muassa kuinka kuuluisa kapellimestari oli kieltänyt häntä edes yrittämästä koreografian tekemistä tähän teokseen, sillä mikä tahansa kehonkieli vain toimisi teosta vastaan. Kuolemasta ei voi tanssia, ja Mahlerin Das Lied von der Erden viimeinen osa Der Abschied käsittelee kuolemaa. Hän kertoi myös halunneensa opetella laulamaan ja laulaa teoksen lavalla itse, ja kuinka laulunopettaja oli verrannut hanketta Mount Everestin valloitukseen. Tarinat olivat olennaisia, sillä teos ei ollut yritys näyttää, että kapellimestari ja laulunopettaja olisivat olleet väärässä, vaan se oli osoitus siitä, kuinka oikeassa he olivat.

Musiikin voi kokea monella tavalla. En puhu tulkintaerimielisyyksistä, vaan siitä, että eri ihmiset kokevat musiikin eri aisteilla. Se aisti, joka minulla vahvimmin tarttuu musiikkiin, on liikeaisti; koen musiikin kinesteettisesti. Olin ei kauankaan sitten käynyt väsyneen ja lyhyen, mutta jännittävän keskustelun, jossa koetin sanallistaa sitä, millaiseen kehontilaan esimerkiksi Monteverdin hengelliset kuoroteokset minut saavat, tai toisaalta kuinka maanläheisempi musiikki saa ruumiini hakemaan koreografiaa. Niinpä De Keersmaekerin teos puhutteli minua teoksena siitä, missä tanssi-ilmaisun raja kulkee. Der Abschied ei ole tanssittava, ei vaikka sen kuinka kokisi kehossaan, ja haettuaan koreografiaa soittajien lomassa, toistettuaan heidän liikkeitään, vaikka soitinta vailla, matkittuaan kapellimestarin eleitä, hän lopulta kyyhötti kappaleen lopun ajan lavan reunassa, kuunnellen.

Jérôme Bel pani muusikot poistumaan paikalta yksi kerrallaan ja romahtelemaan maahan muka kuolleina, mikä oli hieman turhaa yleisön naurattamista, vaikka alleviivasikin tietysti sitä, kuinka muusikot eivät osaa mitä tanssija osaa, eli liikettä sinällään. Hehän liikkuvat lavalla tuottaakseen musiikkia, eivät tuottaakseen liikettä, ja ovat pääsääntöisesti kömpelöitä irrottaessaan otteensa instrumentistaan. Soittimilla he kuitenkin kykenevät käsittelemään Mahlerin Der Abschiedia, eikä De Keersmaeker nauranutkaan. Hetkittäin minusta tuntui, että hän kadehti muusikoilta näiden aivan toisenlaista tapaa kokea musiikki ja osallistua siihen, sillä heillä ei raja tule Mahlerin teoksen kohdalla vastaan. Kuten sanottu, esitystä ei kuitenkaan ollut rakennettu muusikon kokemistavan ehdoilla, vaan koreografin.

Lopulta, koska kuolemasta ei voi tanssia, ei ainakaan Mahlerin myötä, tanssijan oli luovuttava omasta ilmaisumuodostaan ja mentävä sinne, missä hän ei osannut. De Keersmaeker oli aivan oikeassa halutessaan alun pitäenkin laulaa, sillä vaikka musiikkiesityksenä hänen laulunsa oli tietysti melko murheellisenkarheaa kuultavaa, hän onnistui säestämään lauluaan tanssillaan, ja siis lopulta osallistumaan Mahlerin teokseen, siinä missä pelkän tanssin keinoin hän ei ollut siinä onnistunut.

Kubistinen sokeri ja Mummun letti

Näin Kolme sisarta -näyttelyn noin tuntia ennen sen sulkeutumista. Suosittelisin jos se vielä jatkuisi. Nauroin heleästi Irina Zatulovskajan teokselle Kubistinen sokeri; isompi versio löytyy tuolta. Joskus vasta nimeäminen todella tekee teoksen.

Mummuni talo tyhjennettiin lopulta eilen. Ullakkokomerossani on nyt monta matkalaukullista häneltä jääneitä papereita ja valokuvia; en tiedä tuleeko vielä päivä, jona kävisin ne läpi. Suku taisi kuitenkin arvella, että ehkä. Siellä on muun muassa pahvilaatikollinen isoisovanhempieni kirjeenvaihtoa sota-ajalta. Ja Mummun letti. Saman värinen kuin omat hiukseni.

Taputtamisesta

Olin muutama ilta sitten katsomassa Sidi Larbi Cherkaouin (tähän tarvittaisiin verbi, jota ei ole: koreografoiman?) tanssiesityksen Sutra. Se oli ihan hyvä. Ehkä paikkani parven sivussa oli huono, tai ehkä olin väärässä mielentilassa, mutta esitys ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin se aplodeista päätellen teki suureen osaa muusta yleisöstä. Antony Gormleyn puulaatikot olivat toki hauskoja, mutta pikkupoikamunkki hetkittäin jopa hieman rasittava. Kannattihan se silti nähdä.

Esityksessä kiinnostavinta oli yleisö. Se nimittäin halusi kovasti taputtaa Shaolin-temppelin munkeille; esityksen ainoa melko eurooppalaiselta ja selvästi tanssijalta näyttävä tanssija (kuvassa vasemmalla, harmaassa asussa) sen sijaan ei selvästikään kirvoittanut tätä tarvetta, vaikka hän teki ihan yhtä akrobaattisia temppuja kuin munkitkin. Kun tanssija teki jotain hienoa, yleisö istui rauhassa kuten tanssiesityksessä kuuluu. Kun tanssija ja pikkupoikamunkki tanssivat kahdestaan, yleisö ei oikein tiennyt pitäisikö välillä taputtaa vähän vai ei. Mutta kun lavalla oli rivi laatikoita, musiikki oli tauonnut hetkeksi ja kustakin laatikosta hypähti vuoron perään munkki, teki pari akrobaattista hyppyä ja hävisi taas laatikkoonsa, yleisö taputti kunkin tempun päätteeksi kuin sirkuksessa ikään. Tanssiva munkki on siis eri asia kuin tanssiva tanssija; aivan eri, vaikka he esiintyisivät samassa tanssiteoksessa.

Mökillä IV: Sivutuotteista

Taiteilijan tie kohti taiteilijuuden vaatimia elämän valintoja ei kuitenkaan kulje aina vapaaehtoisesti tai iloisten sattumien kautta. Kaikki eivät valitse taiteilijuutta monien mahdollisten ja kiintoisien elämänurien joukosta, vaan taiteilijuus voi olla joillekin eräänlainen hengissäsäilymiskamppailun sivutuote.

[...] Kirjailija Petri Tamminen on kirjoittanut häpeän kahlitsemista miehistä. Kun toimittaja Nadja Nowak kysyi häneltä radio-ohjelmassaan, mitä häpeä on, vastasi kirjailija kiusaantuneen tauon jälkeen yllättävästi: "Se on paha silmä. Paha silmä näkee kaikki yritykset nousta häpeästä." Hänen mukaansa ujous ja häpeä ovat samaa alkuperää. "Häpeää kokevalle se on perusasia, jonka yli ei mikään käy. Se on vahvin kaikista. Kaikki tekevät virhearvion ja aliarvioivat sen vaikutusta."

Löysin mökin pöydältä Veli Ganön ystävästään kuvaaman ja kirjoittaman teoksen Veijo Rönkkösen todellinen elämä / The Real Life of Veijo Rönkkönen. Kaksikielinen, hyvin kaunis kirja kertoo miehestä Parikkalan kunnan tätä nykyä tärkeimmän matkailunähtävyyden taustalla. Jokin minussa pitää Rönkkösen patsaspuistoa sentään uljaampana tuotteena kuin tänne verkkoseuduille pystytettyjä yksinäisyyden ja häpeän kirvoittamia tekstimonumentteja. Toisaalta verkossa vanhempiensa syrjäistä kotitaloa asuttamaan jäänyt erakkokin pääsee nykyään tunnustelemaan mitä kauempana lie, mikäli vain teksti on riittävän tuttu väline.

Minulla on ystävä, jonka kanssa on ollut puhe Suomeen tarttumisesta turistin otteella. Ehkä suuntaamme Parikkalaan?

Kineettisiä veistoksia ja improvisointia elokuunyössä

Löysin Liekkiön lokista tämän videon ja olen nyt katsonut sen monta kertaa. Se leikkaa johonkin hermoon, joka on ollut hyvin herkkä viime aikoina. Nuo olennot voisivat laiduntaa minunkin unissani. Hassua, videon alku on automainoksesta.

Olin maanantaina vanhempieni luona syömässä rapuja. Seuranamme olivat Katinka, äänitaiteilija Charles Morrow (nimeän heidät, joilla on kunnon sivut joille linkittää) sekä hänen suomalainen vaimonsa, jonka kanssa pääsin keskustelemaan kääntämisestä. Sisareni, jolla kohtuutonta kyllä ei ole verkkosivua, innostui vielä melkoisten rapumäärienkin jälkeen hypähtämään pihakeinuun. Se on erikoinen kaoottinen heiluri: kahden aika kaukana toisistaan olevan koivun väliin korkealle on ripustettu laajana kaarena roikkuva joustava köysi, köyden keskikohtaan kaksi alas roikkuvaa köyttä, ja niiden varaan keinun istuinlauta. Koska koivut joustavat ja köysi joustaa, keinun liikkeet eivät ole aivan arvattavissa eikä siinä oikein voi ottaa itse vauhtia. Keinu liikkuu unenomaisen lentävästi.

Charlie alkoi soittaa munniharppua, minä aloin juosta sisarelleni vauhtia, ja hän alkoi kokeilla kuinka tuo keinu sopii trapetsiksi. Hyvin. Myöhemmin kun improvisoimme toisenkin esityksen, isäni haki pihalle valonheittimen.

Munniharppumusiikki innosti meitä hakemaan soittimiamme pihalle. Sisareni haki viulunsa, isäni huuliharppukokoelmansa, ja he alkoivat soittaa yhdessä. Ehdin melkein harmitella, mutta saman tien älysin, että vanhempieni eteisessä on kokoontaittuva matkaharmoni. Kannoin sen pihalle ja liityin seuraan. Se on hämmentävä soitin, vaatii soittajalta sopeutumista siihen, että koskettimen painamisen ja äänen kuulumisen välillä on huomattava ja arvaamattomasti vaihteleva viive. Sisarestani on jossain välissä kehkeytynyt hyvä viulisti. Mieleeni muistui monta kertaa vuosien takainen yö, jolloin aloimme naapurien pihalla nuotion ääressä suurella joukolla improvisoida laseilla, pannuilla ja muutamalla vanhalla pyykkilaudalla.

Munkit Lorelein kimpussa

Olin toissapäivänä äitini kanssa Kumussa. Kannatti, ja päiväretki Tallinnaan kannatti muutenkin. Wiiraltia oli tietysti kiinnostavaa nähdä kokonainen näyttelyllinen. Venäläistä nykytaidetta esittelevä näyttely oli epätasainen mutta erittäin kiinnostava sekin. Muutama työ teki hyvinkin vaikutuksen; erityisesti Kerim Ragimovin maalaukset Pietarin metroasemista:

I needed to take colour photographs of all the subway stations in St. Petersburg. This was my first experience with project based assignment – the creating of the series where the main focus was not so much on the things in themselves but rather on that which forms as a result of their numerous components. First I was tempted to express the sacred plurality of the subway in a standard unified manner: the closed, hermetic, mysterious and mythologized parallel system of the underworld (Borges, civil defence lessons …).

But large-scale colour printing was not available (it was October 1993) whereas paper, brushes and colours were always at hand. After a short period of experimentation I decided in favour of oils and Whatman paper. The further formal diversity inside the framework of this style owes much to the following simple fact – painting in oils is easier (cheaper, more convenient) than taking photographs and having them printed.

Lopputulokset ovat huimia, erityisesti sarjana. Ylle kuitenkin valitsin Johann Kölerin hupaisan teoksen "Lorelei needmine munkade poolt" (osaako joku suomentaa tuon?). Vaikuttavuus ei oikein välity verkossa: maalauksen suuruus on näet konkreettista, se ulottuu lähelle korkean näyttelysalin kattoa ja Lorelei on maalattu luonnollista kokoa melkoisesti isommaksi.

Huomaan pitäväni Benjamin Brittenistä ja Ralph Vaughan Williamsista. Pitäisi näemmä kuunnella Last.fm:ää useammin. Tekee hyvää kipeyden keskellä; Tallinnanmatkasta selvisin särkylääkkeillä ja Duactilla, sen jälkeen olen lähinnä nukkunut. Olen myös nauttinut paljon Prinsessan piriste -nimistä yrittiteetä Tallinnasta ostetusta kupista.

Mahdollisuus muuhun kuin ironiaan

'Pojasta mieheksi, tytöstä mieheksi - Hamlet' on poliittista teatteria jossa teknologian haltuunotto, talouden pelisääntöjen oppiminen, kauneuden arvostaminen, lahjojen antamiseen perustuva rakkaus ja arkinen suhtautuminen taiteen tekemiseen nostetaan esiin vaihtoehtoina teknologian ja talouden paheksumiselle, kauneuden pilkkaamiselle, draamanarkomanialle ja rappiotaiteilijamyytille. Esitys pui niitä vastarinnan muotoja, jotka keskittyvät mekaanisesti vastustamaan kaikkea sitä mikä liittyy vallanpitäjiin ja valtavirtaan, ja joiden vaarana on näivettyä omaan negatiivisuuteensa. Osansa saavat mm. älyllinen elitismi, sosiaalipornografinen uhrimentaliteetti sekä poliittisen taiteilijaegon omaksuminen kansalaisaktivismin harjoittamisen sijaan.

Mutta kaikesta huolimatta vallanpitäjissä on yhä paljon mätää. Kuinka säilyttää oikeudentunto ja puolustaa sydämensä ajatuksia vajoamatta katkeruuden ja negatiivisuuden suohon? Kuinka säilyttää vapaus valita kerta toisensa jälkeen ilman että sopeutuu rakenteisiin tai niitä vastustaviin rakenteisiin? Kas siinä pulma. 'Pojasta mieheksi, tytöstä mieheksi' kertoo tarinan joka koskettaa yhtä hyvin parratonta poikaa kuin modernia naistakin.

En ole vielä nähnyt rakkaan ystäväni Inkariina Simolan käsikirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää, josta yllä kerrotaan. Menen katsomaan sen huomenna. Esityksiä on ensi viikon keskiviikkoon saakka; aiempia ohjauksiaan nähneenä uskallan suositella lämpimästi.

Olen puhunut Inkariinan kanssa lukuisia kertoja tosissaan leikkimisestä, sankarihevin hienoudesta, kauneuden arvostamisesta ja vilpittömästä paatoksesta. Eilen Elävien Runoilijoiden Klubin järjestämässä tilaisuudessa Antti Arnkil haastatteli Tuomas Timosta ja Olli Sinivaaraa. He puhuivat kovin tutunoloisista teemoista: kuinka välttää se lattea tulkinta, että tosissaanolemista muistuttava olisi välttämättä ironista. En valitettavasti voi referoida keskustelua tässä, sillä minulla ei ollut muistiinpanovälineitä mukanani. Muistin kuitenkin väistämättä mitä itse vastikään kirjoitin: "Tietynlainen ironia on jo pidemmän aikaa kyllästyttänyt minua, samoin mielipiteiden ja uskomusten miedontaminen monitulkintaisuuteen tai harkittuun ajatuksen loputtomaan monitasoisuuteen. Olen tietysti täysin sen kirjoitustavan myrkyttämä, joka minua kyllästyttää." Eilinen keskustelu eteni tästä paljon pidemmälle, ja olisi edennyt vielä pidemmälle jos aika ei olisi loppunut kesken.

Keskustelun jälkeen soitti Ville Leinonen. Parempaa muusikkovalintaa olisi ollut vaikea keksiä. Aloin haaveilla keskustelutilaisuudesta, jossa runoilijoiden lisäksi puhumaan päästettäisiin myös muusikko ja teatteriohjaaja. Monien taiteenalojen ihmisillä tuntuisi nyt olevan sanottavaa suhteestaan ironiaan.

Ajatuksen ruumiillistaminen

Kävin eilen hakemassa postista kymmenen kääntäjänkappaletta kirjaa, joka on jännittänyt minua enemmän kuin mikään muu käännökseni tähän mennessä. En ole työhöni tyytyväinen. Olisi hyvin omituista jos olisin, sillä pidän myös kaikkia muita saman kirjailijan teosten suomennoksia epäonnistuneina.

Jouduin muutama vuosi sitten kummalliseen väittelyyn erään ystäväni kanssa. Hän on kuvataiteilija, ja hän oli jostain saanut hyvin kummallisen kuvan siitä, mikä on suhteeni muihin ilmaisukeinoihin kuin tekstiin. Hän tunsi selvästi tarvetta painottaa minulle sitä, ettei kaikkia ajatuksia saa kunnolla ilmaistua puhutulla tai kirjoitetulla kielellä tai tekstillä, siis sellaisella, missä käytetään kirjaimia (jätetään nyt muut sanojen "kieli" ja "teksti" merkitykset syrjään). Painottaminen oli minusta hyvin omituista, sillä olin ja olen aivan samaa mieltä hänen kanssaan. En kuvittele kykeneväni ilmaisemaan samoja asioita kirjoittamalla kuin mitä hän ilmaisee kuvillaan. Vastaavasti en kuvittele, että hän kykenisi ilmaisemaan esimerkiksi edellisen eufemiatukseni asiaa kuvalla, vaikka se on helppo ilmaista tekstillä.

Kääntämäni kirjailijan vanha ja leikkisä englanti pulppuilee tavalla, jota en kykene jäljittelemään suomen kielellä. Tuottamani suomi on jäykempää kuin alkutekstin iästään huolimatta kevyt ja selkeä englanti. En osannut ratkaista ongelmaa; joku muu olisi varmasti osannut paremmin. Kuitenkin koetin, sillä koen suomen kielen minulle melko luontevaksi asiaksi, jolla ruumiillistaa ajatuksia. Moni muu olisi ilman muuta onnistunut minua huonommin, eihän käännöstäni muuten olisi julkaistu. Se on keskinkertainen. Toivottavasti opin taitavammaksi.

Olen miettinyt jonkin verran kysymystä taiteellisista väitöskirjoista. Äitini väitöskirjassa on yksi luku, joka koostuu pelkästään kuvista; muuten työ on varsin perinteinen väitöskirja. Kuvaluku ilmaisee ajatuksen, jonka pukeminen sanoiksi olisi varmaankin ollut mahdollista, mutta se olisi vienyt huomattavasti enemmän tilaa kuin kuvat vievät, ja kuvat olisi ollut oikeastaan pakko esittää joka tapauksessa. Teksti ei siis olisi tuonut lukuun mitään lisää. Kuitenkin luku on selvästi osa väitöskirjaa, ei siitä irrallinen asia. Esitetty ajatus liittyy vahvasti väitöskirjan tärkeimpiin, tekstitse ilmaistuihin väitteisiin. – Entä jos tutkimuksen aiheena on jotain sellaista, jota on paljon vaikeampi jos ei jopa mahdoton esittää tekstillä? Voiko sellaisesta aiheesta tehdä väitöskirjan?

Olen miettinyt muidenkin perheenjäsenteni omimpia tapoja ruumiillistaa ajatuksiaan työssään. Sisareni on akrobaatti, veljeni äänisuunnittelija; isäni ehkä ominta alaa taas on avaruusgeometria. Kuvittelen tajuavani sisareni kinesteettisesti ilmenevästä ajattelusta jotain, hyvinkin, mutta olen tavattoman huono ilmaisemaan sitä sanoilla. Hänen kanssaan on kyllä hauska tanssia. Koen oivaltavani kaikenlaista veljenikin työtä kuullessani, mutta sitä osaan ilmaista, kääntää johonkin toiseen ilmaisumuotoon, ehkä vielä huonommin kuin sisareni työtä. Pitäisi varmaan koettaa joskus edes soittaa enemmän hänen kanssaan. Avaruusgeometria tuntuu luontevammalta lajilta; tiedän liikkuvani aika notkeasti sen parissa, ja jos näkisin vaivaa, helppous johtaisi kohtalaiseen taidokkuuteen. Olen kuitenkin päätynyt tekemään muuta.

Eufemiatuksissani liikun minulle tutuimmassa tavassa ruumiillistaa ajatuksia. Luen ja kirjoitan. Joskus kommentoin muitakin ilmaisumuotoja, mutta silloin joko poimin sellaisen ajatuksen, joka kääntyy tekstiksi kätevästi, tai otan jonkin kokonaisuuden esimerkiksi, joka sopii yhteen kokonaisuuksia käsittelevien tekstien kanssa. Muunlainen kommentointi tai ajatuksen edelleenkehittely tuntuisi paremmalta kuvan tai musiikin kautta. Usein näin on kaunokirjallisuudenkin kohdalla. Minusta ei taida tulla taidekriitikkoa.