Kela

Reijo Kela täytti 60 vuotta ja järjesti juhlakonsertin. Sisään tullessaan kaikki saivat kuohuviiniä; se piti kipata kitusiin aulassa ennen saliin siirtymistä. Kela seisoi korokkeella rämpyttämässä kannelta.

Esityksen viimeisen osan aluksi, Heikki Laitisen laulaessa ja Kimmo Pohjosen soittaessa, Kela tanssi yllään vahusten vaipat ja sykemittari. Mittari oli yllä aiemminkin, ja sen lukemat heijastettiin lavan takaseinälle. Ylimmillään 182. Kun lopulta pääsimme taputtamaan seisten, Kela seisoi lavalla muumiomaisena käärönä, hän kun oli riehuntansa aikana solminut ylleen yksi kerrallaan rekillisen vaatteita; farkuista saa balettitutun jos niitä solmii lahkeista vyötärön ympäri monta paria päällekäin. Oli varmaan kuuma, mutta pois ei päässyt heti, sillä joku sai päähänsä, että Kelalle pitää laulaa Nälkämaan laulu, ja se laulettiin sitten kokonaan, kaikki kolme säkeistöä suomalaisten tyypilliseen yhteislaulutempoon, lohduttomasti laahaten.

Kineettisiä veistoksia ja improvisointia elokuunyössä

Löysin Liekkiön lokista tämän videon ja olen nyt katsonut sen monta kertaa. Se leikkaa johonkin hermoon, joka on ollut hyvin herkkä viime aikoina. Nuo olennot voisivat laiduntaa minunkin unissani. Hassua, videon alku on automainoksesta.

Olin maanantaina vanhempieni luona syömässä rapuja. Seuranamme olivat Katinka, äänitaiteilija Charles Morrow (nimeän heidät, joilla on kunnon sivut joille linkittää) sekä hänen suomalainen vaimonsa, jonka kanssa pääsin keskustelemaan kääntämisestä. Sisareni, jolla kohtuutonta kyllä ei ole verkkosivua, innostui vielä melkoisten rapumäärienkin jälkeen hypähtämään pihakeinuun. Se on erikoinen kaoottinen heiluri: kahden aika kaukana toisistaan olevan koivun väliin korkealle on ripustettu laajana kaarena roikkuva joustava köysi, köyden keskikohtaan kaksi alas roikkuvaa köyttä, ja niiden varaan keinun istuinlauta. Koska koivut joustavat ja köysi joustaa, keinun liikkeet eivät ole aivan arvattavissa eikä siinä oikein voi ottaa itse vauhtia. Keinu liikkuu unenomaisen lentävästi.

Charlie alkoi soittaa munniharppua, minä aloin juosta sisarelleni vauhtia, ja hän alkoi kokeilla kuinka tuo keinu sopii trapetsiksi. Hyvin. Myöhemmin kun improvisoimme toisenkin esityksen, isäni haki pihalle valonheittimen.

Munniharppumusiikki innosti meitä hakemaan soittimiamme pihalle. Sisareni haki viulunsa, isäni huuliharppukokoelmansa, ja he alkoivat soittaa yhdessä. Ehdin melkein harmitella, mutta saman tien älysin, että vanhempieni eteisessä on kokoontaittuva matkaharmoni. Kannoin sen pihalle ja liityin seuraan. Se on hämmentävä soitin, vaatii soittajalta sopeutumista siihen, että koskettimen painamisen ja äänen kuulumisen välillä on huomattava ja arvaamattomasti vaihteleva viive. Sisarestani on jossain välissä kehkeytynyt hyvä viulisti. Mieleeni muistui monta kertaa vuosien takainen yö, jolloin aloimme naapurien pihalla nuotion ääressä suurella joukolla improvisoida laseilla, pannuilla ja muutamalla vanhalla pyykkilaudalla.