Aamuinen vuoristomaisema Etelä-Ranskassa

Istun viiniköynnösten kattamalla terassilla, josta avautuu näkymä laakson toisella puolella kohoaville vuorille. Alapuolellani tiet ovat kohisseet jo hyvän aikaa, mutta talossa takanani muut nukkuvat. Auringonpaistekaan ei vielä yllä lämmittämään kivilaatoitusta jalkojeni alla eikä puutarhurin kastelemaa nurmea. Vasemmalla, kukkuloiden takana, pilkottaa meri Cannesin edustalla. Oikealla on pieni uima-allas. Kannattaa matkustaa taiteilijoiden kanssa; vietän muutaman päivän erään suomalaisen taidemesenaattiperheen Ranskan-talolla.

Viikonloppuna pääsimme todistamaan, kuinka 22-vuotias solisti keskeytti barokkimusiikkikonsertin, koska alkoi sataa. Ilta oli painostavan helteinen. Pienen rannikkokaupungin kadut pysyivät iltaan asti kuivina, mutta lahden toisella puolella pilvissä välkähtelivät salamat. Kävellessämme kohti konserttipaikkaa alkoi ripeksiä, mutta sadetta kesti vain hetken. Konserttipaikalle jonottavien laukut tarkistettiin, kuten täällä päin nyt kaikkialla. Perillä paljastui, että järjestäjät olivat ottaneet riskin: katsomo täytti pienen aukion barokkikirkon edessä, eikä edes lavan yllä ollut katosta. Myös musiikki olisi barokkia.

Ennen kuin konsertti alkoi, saimme kuulla muutoksista ohjelmassa: Sello oli Pariisissa arvioitu ilmeiseksi terroristin työkaluksi, eikä sitä haluttu ottaa lentokoneeseen. Niinpä solisti oli joutunut matkustamaan soittimineen junalla ja autolla eikä ollut vielä paikalla. Orkesteri soitti sellaista, mihin solistia ei tarvittu, ennen kuin hän saapui.

Nautin konserttia leimanneesta uhan tunnusta. Barokki-instrumenttiensa lakkauksen puolesta pelkäävät jousisoittajat pälyilivät taivaalle, mutta nuori orkesterinjohtaja oli niin vimmassa, ettei tajunnut heidän huoltaan. Lopulta kun yleisö oli jo päässyt huutamaan solistille bravo ja muistaakseni eräs Vivaldin konsertto oli juuri alkanut, alkoivat myös pisarat putoilla. Johtaja ei piitannut. Niinpä sellisti keskeytti soittonsa ja totesi yleisölle ystävällisesti, että nyt pidämme tauon. Odotus ei ollut pitkä. Sen jälkeen solistin jännitys tuntui ukkosentäyteisessä ilmassa, levisi halki yleisön ja täytti pienen aukion toiveikkaan jännittyneellä myötämielellä. Enää ei satanut.

Jo teini-ikäisenä ymmärsin, mikä olisi se toiveammattini, johon en tule koskaan pääsemään. Haluaisin olla mesenaatti. Tätä jyrkkään rinteeseen rakennettua terassia reunustavat ruusut ovat kovin kauniita.

Tanssin raja

Näin tänään Anne Teresa De Keersmaekerin, Jérôme Belin ja Ictus -yhtyeen esityksen 3Abschied. Juhlaviikkojen sivuilla annetaan ymmärtää, että esitys olisi konsertti, tanssiesitys, näytelmä ja performanssi, mikä on hämäystä. Konserttina esitys ei toiminut, sillä Mahlerin suurelle sinfoniaorkesterille aikoma teos ei vain oikein taivu isohkonkaan kamarikokoonpanon soitettavaksi eikä Kansallisteatterin suuri näyttämö ole mikään konserttisali. (Enpä ollut ennen tullut ajatelleeksi kuinka iso ero teatterisalin ja konserttisalin akustisten ominaisuuksien välillä on.) Tanssiesitykseksi esityksessä oli kovin vähän tanssia. Jos esitys oli näytelmä, niin siinä tapauksessa merkittävää osaa luennoista tulisi kai myös kutsua näytelmiksi. Performanssi se ehkä oli. Joka tapauksessa pidin siitä valtavasti ja tahdon kirjoittaa tänne röyhkeän tulkintani siitä, mistä oli kyse.

Esitys oli tehty täysin tanssija ja koreografi De Keersmaekerin ehdoilla. Annettiin ymmärtää sen käsittelevän kuolemaa, ja niin se käsittelikin, muttei mitenkään suoraviivaisesti, vaan kokeilemalla ja esittämällä ilmaisukeinojen rajallisuutta. Esityksessä oli paljon puhetta, ja harvinaista kyllä, ehkä kiitos De Keersmaekerin vangitsevan karisman, kuuntelin herpaantumatta. Mikä oli vielä harvinaisempaa, puhe oli olennainen osa teosta. Koreografi kertoi muun muassa kuinka kuuluisa kapellimestari oli kieltänyt häntä edes yrittämästä koreografian tekemistä tähän teokseen, sillä mikä tahansa kehonkieli vain toimisi teosta vastaan. Kuolemasta ei voi tanssia, ja Mahlerin Das Lied von der Erden viimeinen osa Der Abschied käsittelee kuolemaa. Hän kertoi myös halunneensa opetella laulamaan ja laulaa teoksen lavalla itse, ja kuinka laulunopettaja oli verrannut hanketta Mount Everestin valloitukseen. Tarinat olivat olennaisia, sillä teos ei ollut yritys näyttää, että kapellimestari ja laulunopettaja olisivat olleet väärässä, vaan se oli osoitus siitä, kuinka oikeassa he olivat.

Musiikin voi kokea monella tavalla. En puhu tulkintaerimielisyyksistä, vaan siitä, että eri ihmiset kokevat musiikin eri aisteilla. Se aisti, joka minulla vahvimmin tarttuu musiikkiin, on liikeaisti; koen musiikin kinesteettisesti. Olin ei kauankaan sitten käynyt väsyneen ja lyhyen, mutta jännittävän keskustelun, jossa koetin sanallistaa sitä, millaiseen kehontilaan esimerkiksi Monteverdin hengelliset kuoroteokset minut saavat, tai toisaalta kuinka maanläheisempi musiikki saa ruumiini hakemaan koreografiaa. Niinpä De Keersmaekerin teos puhutteli minua teoksena siitä, missä tanssi-ilmaisun raja kulkee. Der Abschied ei ole tanssittava, ei vaikka sen kuinka kokisi kehossaan, ja haettuaan koreografiaa soittajien lomassa, toistettuaan heidän liikkeitään, vaikka soitinta vailla, matkittuaan kapellimestarin eleitä, hän lopulta kyyhötti kappaleen lopun ajan lavan reunassa, kuunnellen.

Jérôme Bel pani muusikot poistumaan paikalta yksi kerrallaan ja romahtelemaan maahan muka kuolleina, mikä oli hieman turhaa yleisön naurattamista, vaikka alleviivasikin tietysti sitä, kuinka muusikot eivät osaa mitä tanssija osaa, eli liikettä sinällään. Hehän liikkuvat lavalla tuottaakseen musiikkia, eivät tuottaakseen liikettä, ja ovat pääsääntöisesti kömpelöitä irrottaessaan otteensa instrumentistaan. Soittimilla he kuitenkin kykenevät käsittelemään Mahlerin Der Abschiedia, eikä De Keersmaeker nauranutkaan. Hetkittäin minusta tuntui, että hän kadehti muusikoilta näiden aivan toisenlaista tapaa kokea musiikki ja osallistua siihen, sillä heillä ei raja tule Mahlerin teoksen kohdalla vastaan. Kuten sanottu, esitystä ei kuitenkaan ollut rakennettu muusikon kokemistavan ehdoilla, vaan koreografin.

Lopulta, koska kuolemasta ei voi tanssia, ei ainakaan Mahlerin myötä, tanssijan oli luovuttava omasta ilmaisumuodostaan ja mentävä sinne, missä hän ei osannut. De Keersmaeker oli aivan oikeassa halutessaan alun pitäenkin laulaa, sillä vaikka musiikkiesityksenä hänen laulunsa oli tietysti melko murheellisenkarheaa kuultavaa, hän onnistui säestämään lauluaan tanssillaan, ja siis lopulta osallistumaan Mahlerin teokseen, siinä missä pelkän tanssin keinoin hän ei ollut siinä onnistunut.

Lempibändini

Kysyttäessä tapaan vastata Cantus Cölln. Tässä osittain: Johann Sebastian Bach - Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit (Actus Tragicus) BWV 106.

Pieni ja lämpöinen

Täytynee hankkia Ville Leinosen cover-albumi Hei!.

Muistiinraapaisu

Kyrie eleison; Kriste eleison; Kyrie eleison

laulavat Theatre of Voices ja The Pro Arte Singers Arvo Pärtin sävellystä. Esittävää taidetta voi saada melko mykäksi typerryttävän annoksen; eilinen Collectif AOC:in esitys ei vaikuttavuudestaan huolimatta olisi siihen vielä riittänyt, mutta juuri näkemäni Smedsin ohjaama Lokki riitti.

Fanituksen kauhistuttavuudesta

Olen viime päivinä suomentamisen lomassa pitkästä aikaa leikkinyt Last.fm:llä. Lukenutkin olen, mutten sellaista, josta nyt kirjoittaisin. Sen sijaan ajattelin sanoa jotain aiheesta, jota olen pyöritellyt mielessäni jo jonkin aikaa.

Muutama kuukausi sitten tuli puheeksi se, keille kertyy kiiluvasilmäisiä kannattajia. Kun vähänkin miettii fanituksen kohteita, ilmiö tuntuu hyvin omituiselta. Joistain ihmisistä vain herkästi lumoudutaan tuolla kummastuttavalla tavalla. Joskus olen tuuminut onko asia peräti niin yksinkertainen, että ne edes jotenkin ulospäinsuuntautuneet, joita ei haittaa saada opetuslapsia, usein keräävät fanilauman ympärilleen. Asiaan ei ainakaan tunnu vaikuttavan lainkaan se, onko gurun sanomassa ideaa, ovatko argumentit edes siedettäviä tai ymmärtävätkö kannattajat opettajaksi ottamansa puheista mitään.

Fanituksen kohteet voivat vaikuttaa harvinaisen nerokkailta, tympeän typeriltä tai miltä tahansa siltä väliltä. Ja, kauhistuttavaa kyllä, fanittajat saattavat fanittaa yhtä aikaa niin ajattelevaa kuin täysin ajattelematontakin gurua – innokas kannattajahan ei välttämättä ymmärrä opettajaksi ottamansa puheista mitään. Kauhistuttavaa siksi, että mitäänymmärtämätön intoilija saattaa ottaa harkitun ja hienosyisen ajatuksen kuin se olisi halko, ja lyödä sillä. Välillä käy mielessä mitä miettii ihminen, joka näkee fanilaumansa rellestämässä toistaen hokemia, jotka alkujaan olivat ajateltuja, mutta jotka väärään ympäristöön siirrettyinä näyttävät typeriltä astaloilta.

Innokkaan kannatuksen kohde saattaa faniensa silmissä menettää vallan tulkita omia puheitaan. Monasti olen nähnyt kuinka väärinymmärryksiä korjailemaan ryhtynyt guru on saanut entisestä opetuslapsestaan vihollisen. Korjaamallahan guru luopuu siitä asiasta, jota opetuslapsi on oppinut pitämään oikeana, osoittautuu huiputtajaksi, miksei petturiksi: ottaa astalon pois.

Fanituksen kohde ei myöskään saa innostua mistään aidosti uudesta eikä kyseenalaistaa itseään.

Olen joskus suhtautunut muutamien ihmisten puheisiin ainakin jossain määrin sen kaltaisella innolla kuin mitä tässä kammoksun. Sitten opin. Sen jälkeen olen ollut pari kertaa tilanteessa, jossa puheistani kovasti vaikuttunut ja innostunut ihminen ilmiselvästi ei ole ymmärtänyt niistä mitään. Tunsin lähinnä voimakasta halua paeta, ja niin myös tein.

Kineettisiä veistoksia ja improvisointia elokuunyössä

Löysin Liekkiön lokista tämän videon ja olen nyt katsonut sen monta kertaa. Se leikkaa johonkin hermoon, joka on ollut hyvin herkkä viime aikoina. Nuo olennot voisivat laiduntaa minunkin unissani. Hassua, videon alku on automainoksesta.

Olin maanantaina vanhempieni luona syömässä rapuja. Seuranamme olivat Katinka, äänitaiteilija Charles Morrow (nimeän heidät, joilla on kunnon sivut joille linkittää) sekä hänen suomalainen vaimonsa, jonka kanssa pääsin keskustelemaan kääntämisestä. Sisareni, jolla kohtuutonta kyllä ei ole verkkosivua, innostui vielä melkoisten rapumäärienkin jälkeen hypähtämään pihakeinuun. Se on erikoinen kaoottinen heiluri: kahden aika kaukana toisistaan olevan koivun väliin korkealle on ripustettu laajana kaarena roikkuva joustava köysi, köyden keskikohtaan kaksi alas roikkuvaa köyttä, ja niiden varaan keinun istuinlauta. Koska koivut joustavat ja köysi joustaa, keinun liikkeet eivät ole aivan arvattavissa eikä siinä oikein voi ottaa itse vauhtia. Keinu liikkuu unenomaisen lentävästi.

Charlie alkoi soittaa munniharppua, minä aloin juosta sisarelleni vauhtia, ja hän alkoi kokeilla kuinka tuo keinu sopii trapetsiksi. Hyvin. Myöhemmin kun improvisoimme toisenkin esityksen, isäni haki pihalle valonheittimen.

Munniharppumusiikki innosti meitä hakemaan soittimiamme pihalle. Sisareni haki viulunsa, isäni huuliharppukokoelmansa, ja he alkoivat soittaa yhdessä. Ehdin melkein harmitella, mutta saman tien älysin, että vanhempieni eteisessä on kokoontaittuva matkaharmoni. Kannoin sen pihalle ja liityin seuraan. Se on hämmentävä soitin, vaatii soittajalta sopeutumista siihen, että koskettimen painamisen ja äänen kuulumisen välillä on huomattava ja arvaamattomasti vaihteleva viive. Sisarestani on jossain välissä kehkeytynyt hyvä viulisti. Mieleeni muistui monta kertaa vuosien takainen yö, jolloin aloimme naapurien pihalla nuotion ääressä suurella joukolla improvisoida laseilla, pannuilla ja muutamalla vanhalla pyykkilaudalla.

Illan laulu

Sain juuri valmiiksi työn, jota olen tehnyt koko heinäkuun ehtimättä tehdä oikeastaan mitään muuta. Työnteon lomassa olen tänään soitellut, ja nyt löysin soittelemani kappaleen Billie Holidayn laulamana. Se on soinut mielessäni viime aikoina kun olen katsellut ja miettinyt yllättävän monen minulle enemmän tai vähemmän läheisen oloa.

Take The 'A' Train

Olen jo monta vuotta nauttinut tämän kappaleen soittamisesta. New Yorkissa käydessäni minun oli mentävä Harlemiin A-junalla. Ja nyt, oi, löysin tämän Delta Rythm Boysin esityksen!

Munkit Lorelein kimpussa

Olin toissapäivänä äitini kanssa Kumussa. Kannatti, ja päiväretki Tallinnaan kannatti muutenkin. Wiiraltia oli tietysti kiinnostavaa nähdä kokonainen näyttelyllinen. Venäläistä nykytaidetta esittelevä näyttely oli epätasainen mutta erittäin kiinnostava sekin. Muutama työ teki hyvinkin vaikutuksen; erityisesti Kerim Ragimovin maalaukset Pietarin metroasemista:

I needed to take colour photographs of all the subway stations in St. Petersburg. This was my first experience with project based assignment – the creating of the series where the main focus was not so much on the things in themselves but rather on that which forms as a result of their numerous components. First I was tempted to express the sacred plurality of the subway in a standard unified manner: the closed, hermetic, mysterious and mythologized parallel system of the underworld (Borges, civil defence lessons …).

But large-scale colour printing was not available (it was October 1993) whereas paper, brushes and colours were always at hand. After a short period of experimentation I decided in favour of oils and Whatman paper. The further formal diversity inside the framework of this style owes much to the following simple fact – painting in oils is easier (cheaper, more convenient) than taking photographs and having them printed.

Lopputulokset ovat huimia, erityisesti sarjana. Ylle kuitenkin valitsin Johann Kölerin hupaisan teoksen "Lorelei needmine munkade poolt" (osaako joku suomentaa tuon?). Vaikuttavuus ei oikein välity verkossa: maalauksen suuruus on näet konkreettista, se ulottuu lähelle korkean näyttelysalin kattoa ja Lorelei on maalattu luonnollista kokoa melkoisesti isommaksi.

Huomaan pitäväni Benjamin Brittenistä ja Ralph Vaughan Williamsista. Pitäisi näemmä kuunnella Last.fm:ää useammin. Tekee hyvää kipeyden keskellä; Tallinnanmatkasta selvisin särkylääkkeillä ja Duactilla, sen jälkeen olen lähinnä nukkunut. Olen myös nauttinut paljon Prinsessan piriste -nimistä yrittiteetä Tallinnasta ostetusta kupista.