Sisko!

Olen erinäiset kerrat marmattanut sisarelleni siitä, ettei hänellä ollut verkossa mitään, minne linkittää. No nyt on.

Klovnilla oli vaikeaa

Klovnilla oli vaikeaa. Edellisenä iltana, tuntia ennen festivaalien alkua, taivas oli auennut. Asuntovaunusta kyhätyn lipunmyyntikojun mainosjulisteet lepattivat auton valoissa märkinä riepuina eikä ihmisiä tullut. Joten kun klovni aloitti seuraavan päivän ohjelman, katsojat olivat lähinnä muita sirkuslaisia ja festivaalipaikan vakiasujaimistoa. Tolppakin oli pystytetty vinoon, akrobatia ei onnistuisi. Varmemmaksi vakuudeksi vakiasukkaiden pikku poltergeistit, räyhähenget, villinä laumana kulkeneet monen ikäiset lapset rakastivat klovnia ‒ kuten lapset usein ‒ ja halusivat kaikki tämän seuraksi lavalle. Oli erityisen hauskaa lyödä klovnia takamukselle. Myös koirat ja hyvin pieni musta kissanpentu osallistuivat.


Olimme tulleet paikalle jo sadetta edeltäneenä päivänä, jolloin leirintäalueeksi varattu kenttä oli vielä kuiva. Ihmisiä ei juuri näkynyt, mutta monen kokoiset ja väriset koirat vaeltelivat rähjäisten bussien ja asuntoautoiksi muutettujen pakettiautojen keskellä. Meidät majoitettiin pakettiautoon, jonka omistaja asui miehensä kanssa viereen parkkeeratussa isossa perävaunussa, se näytti aivan oikealta sirkuskaravaanin vaunulta. Pakettiautoa käytettiin ymmärtääkseni vain kun pariskunta esiintyi eri paikoissa. En missään vaiheessa oppinut avaamaan sen ovea. Sisälle oli rakennettu lavuaari, kaappeja, hyllyjä ja laveri, jolle piti ryömiä repaleisen harson suojaamasta pyöreälaitaisesta aukosta ja jolle patjamme mahtuivat kun ne pani vinoon. Yllä kattoluukkusta tulevaa valoa siivilöi samainen punainen harso. Lattialla oli mm. vaatemyttyjä, painava ruosteinen metallikehys sekä kiinnostavia sarjakuvia. Huomasin kaulahuivin olevan yölläkin tarpeen.


Varsinainen ohjelma alkoi siis seuraavana iltana; päätimme viettää päivän Toulousessa, jonne oli muutamankymmenen kilometrin matka. Ajoimme pikkukylien läpi ja luin karttaa, mikä oli jännittävää. Ensin aurinko paistoi, mutta sitten alkoi se sade, jolla kaikki säätiedotukset olivat koko viikon meitä uhanneet. Seisoimme pahimman ryöpyn ajan kaupassa; aurinko pilkahteli; kuvasin kadun pärskettä aina kun marketin automaattinen liukuovi avautui. Palasimme pimeälle, märälle ja autiolle juhlapaikalle; sirkusteltassa lainehti eikä generaattoria voinut käyttää, joten esitykset täytyi siirtää pienemmän kupolin alle. Ei mahtunut, oli improvisoitava, yleisökato masensi väkeä. Mutta monet esitykset olivat todella hienoja.

Villeinä kirmaavien lasten lisäksi tällä Fellinin elokuvasta materialisoituneella maatilalla jolkotteli tosiaan myös koiria. Söimme aamiaista jonkinlaisessa ladossa, jossa oli sisällä hieno vanha uuni ja gaudimaisia betonivalukoristeita, ja jonka toiseen päätyyn oli rakennettu lasiseinää monen kokoisista ja muotoisista ikkunanpuitteista. Ulkona oli vateja tiekaamista varten, muovituoleja, lankkupöytä ‒ ja koiria. Ilma-akrobatiaa ja lyhytelokuvia esitettiin kauempana katoksen alla; siellä tuuli kylmästi ja koirat kulkivat lavan poikki heittäen varjonsa valkokankaalle. Esitysten alkamisajankohtien ennustaminen ei ollut helppoa. Toisen päivän iltana ei enää satanut niin kovasti ja yleisö löysi paikalle; bändit jatkoivat kuulemma aamuviiteen. Ilmaiseksi ja itseorganisoituneesti paikalle ilmaantuneet esiintyjät olivat tutustuneet toisella puolella Eurooppaa ja juhlivat nyt sieltä tuttujen biisien tahtiin.


Olisin halunnut kuvata paikan omintakeista ja myös erittäin omatekoista arkkitehtuuria, mutta se oli pääsääntöisesti kuvaamattomissa. Asuntoautoista näyttävin taisi olla bussi, johon oli rakennettu kolmas kerros. Rakennukset olivat määrittelemättömän muotoisia ja niissä oli yllättäviä siipiä; gaudimaisia betonivaluja oli monessa paikassa. Asumuksista ainoa, jonka hämmentävyyden sai mahdutettua valokuvaan jokseenkin ymmärrettävästi, oli kuitenkin tämä talon ja laivan liitto.


Jälkeenpäin suihku tuntui mukavalta.

Taputtamisesta

Olin muutama ilta sitten katsomassa Sidi Larbi Cherkaouin (tähän tarvittaisiin verbi, jota ei ole: koreografoiman?) tanssiesityksen Sutra. Se oli ihan hyvä. Ehkä paikkani parven sivussa oli huono, tai ehkä olin väärässä mielentilassa, mutta esitys ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin se aplodeista päätellen teki suureen osaa muusta yleisöstä. Antony Gormleyn puulaatikot olivat toki hauskoja, mutta pikkupoikamunkki hetkittäin jopa hieman rasittava. Kannattihan se silti nähdä.

Esityksessä kiinnostavinta oli yleisö. Se nimittäin halusi kovasti taputtaa Shaolin-temppelin munkeille; esityksen ainoa melko eurooppalaiselta ja selvästi tanssijalta näyttävä tanssija (kuvassa vasemmalla, harmaassa asussa) sen sijaan ei selvästikään kirvoittanut tätä tarvetta, vaikka hän teki ihan yhtä akrobaattisia temppuja kuin munkitkin. Kun tanssija teki jotain hienoa, yleisö istui rauhassa kuten tanssiesityksessä kuuluu. Kun tanssija ja pikkupoikamunkki tanssivat kahdestaan, yleisö ei oikein tiennyt pitäisikö välillä taputtaa vähän vai ei. Mutta kun lavalla oli rivi laatikoita, musiikki oli tauonnut hetkeksi ja kustakin laatikosta hypähti vuoron perään munkki, teki pari akrobaattista hyppyä ja hävisi taas laatikkoonsa, yleisö taputti kunkin tempun päätteeksi kuin sirkuksessa ikään. Tanssiva munkki on siis eri asia kuin tanssiva tanssija; aivan eri, vaikka he esiintyisivät samassa tanssiteoksessa.

Toisenlainen työ

Sisareni kieppuu työkseen korkealla. Tällä kertaa muusikkokin hinattiin ilmaan. (Minä hieman pelkään korkeita paikkoja.)

Venetsia – Toulouse

Perjantaina kävelin Basilica di Santa Maria gloriosa dei Frarin keskilaivassa ja kuuntelin mustarastasta. Se lauloi ulkona lasimaalausten takana, ja koska autojen melua ei Venetsiassa ole, ääni kantoi. Nukuin nelisen metriä korkeassa 1400-luvun palazzon huoneessa, ikkunasta näkyi kanava. Olimme liikkeellä koko perheen voimin toissapäivän tähden: häät Venetsiassa. Vihkipalatsin ikkuna avautui Canal Grandelle, italialais-suomalaisen morsiusparin gondolin perään ei solmittu peltipurkkeja. Ravintolasali oli sattumalta viitisen metriä korkea ja kattoparruihin sai vertikaalikankaan kiinni, joten ilma-akrobaattisisareni esiintyi isämme säestäessä huuliharpulla. Best manina toimi tämän videon laulaja; häissä hän lauloi hillitymmin.

Eilen hieman ennen aamukahdeksaa astuimme sisareni kanssa junaan. Matka Milanoon kesti muutaman tunnin eikä juna ollut edes myöhässä. Vaihdoimme junaa, ja katseltuamme ensin kukkuloita ja sitten auringossa sinisenä säteilevää merta (ja katseltuani nukkuvaa sisartani) olimme neljältä iltapäivällä Nizzassa. Rannalla ihmiset ottivat aurinkoa; joimme lasilliset kolmen metrin päässä mainingeista ja menimme sitten syömään. Juna kohti Toulousea lähti kahdeksalta, istuimet sai liki vaaka-asentoon ja himmeä valaistus sai nuokkumaan. Se oli hyvä, sillä yöjuna pysähtyi joka asemalla ja olimme Toulousessa vasta viideltä. Otimme taksin ja saavuimme sisareni kotiin; vuoteet ja peitot olivat kuitenkin yllättäen varattuja, sillä sisareni alivuokralainen ja ystävä oli luullut meidän tulevan vasta huomenna, ja täällä oli hänen lisäkseen vielä toinenkin uninen sirkuslainen. No, tungimme leveämpään vuoteeseen tuhisevan hepun viereen, ja taitellessaan kangastaan peitokseni sisareni totesi työvälineensä kätevyyden; "onpa hyvä etten tee köyttä". Nyt hän istuu toisen tuhisijan kanssa asuntonsa piharappusilla juomassa aamukahvia.

Senkin tekonauraja

"Ton rire est faux" tarkoittaa "naurusi on teeskenneltyä". Ehdotin sisarelleni, että kun hänen vuosikurssinsa tulee kurssinpäätöskiertueelle Suomeen, he voisivat suomentaa esityksen nimen otsikossa näkyvällä tavalla. Nimi pysyi ranskankielisenä, mutta Suomeen he tosiaan tulivat. Olen nähnyt tuon sakin esiintyvän noin vuosi sitten, ja odotan innolla sitä mitä nyt on luvassa, he näet ovat loistavia. Menkää katsomaan huomenna tai ylihuomenna Gloriaan. Suomessa ei näe tällaista liian usein.

Hurmeen ja hien huuruja

"Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa;
paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta,
mua muistanut ja itseään ja sua kuullut vaan
ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan."

"Kun tuli muut, mut armas ei, hänt' itkin kaipaellen,
ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen;
suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt,
hänt' oisin tuhat vuottakin ma surra mielinyt."

"Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista,
mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä.
Viekkaassa tässä maailmass' en viihdy kauempaa,
kuolleissa kosk' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa."

Aloin Runeberginpäivänä lukea uudestaan Vänrikki Stoolin tarinoita. Torpan tyttö, jonka loppua siteeraan yllä, teki vaikutuksen. Kammottavaa.

Eilen olin Sirkuksen Vapautusrintaman Sirkusklubilla ravintola Kuudennessa linjassa. Alamaailman vasarat eivät sairastapauksen tähden harmi kyllä soittaneet, mutta korvaa yhtye oli onneksi ihan hauska. Jenni Lehtinen ja Sasu Peistola vakuuttivat kuten aina; hienoa hieman liian matalalla olleen katon hipomista varpailla. Heitä Tulta Trio selvisi tihkusäästä häkellyttävästi ja onnistui tekemään loskan hengenvaaralliseksi liukastamasta terassinpinnasta shownsa osan. (Huomautan sisarelleni siitä, ettei hänellä edelleenkään ole verkossa mitään mihin linkittää: se on häpeä. Korjaa asia heti!)

Harjoitettu ja hankalissakin oloissa häikäisevä taitavuus on ihailtavaa. Kuinkakohan maailman täytyisi muuttua jotta en pitäisi sitä olennaisempana sankaruutena kuin tanterellen uroona kaatumista? Sankaruudesta pitäisi puhua enemmän; nykyään itsen – saatika toisen, läheisen – näkeminen sankarillisena vaikuttaa jotenkin epäilyttävältä. Se on paha, ja erityisen paha jos sankarillisuuden unohtamisen lisäksi muistetaan syyllistää. Nyt sankaruudesta puhuminen on jätetty sellaisille ihmisille, jotka antavat käsitteen kaventua vielä runebergilaistakin latteammaksi; en muista julkisesti enää aikoihin puhutun muista sankareista kuin urheilu-.

Muistiinraapaisu

Kyrie eleison; Kriste eleison; Kyrie eleison

laulavat Theatre of Voices ja The Pro Arte Singers Arvo Pärtin sävellystä. Esittävää taidetta voi saada melko mykäksi typerryttävän annoksen; eilinen Collectif AOC:in esitys ei vaikuttavuudestaan huolimatta olisi siihen vielä riittänyt, mutta juuri näkemäni Smedsin ohjaama Lokki riitti.

Muistiin merkitseminen

Ilmaisun kaavoittuminen on muistinvaraisen kulttuurin elinehto. Runomitta säilyttää sanatarkasti muistettavan sanoman proosaa paremmin. Walter Ong on tähdentänyt, että suullisissa kulttuureissa kollektiivinen muisti toimii paljon enemmän kaavoittuneiden mallien ja formuloiden varassa kuin kirjoituskulttuureissa. Perinteiset mallit ja kaavat vaikuttavat myös tapaan, jolla kokemukset jäsennetään muistissa säilytettäväksi.

Odotettuani aikani taiteiden yössä pikkuisen jurtan ulkopuolella pääsin sisään kuuntelemaan kuinka Taito Hoffrén lauloi Arhippa Perttuselta talteen kerättyjä runoja. Kuuntelin vain pienen osan nelituntisesta esityksestä; Lemminkäisen tarinan loppupuolen sekä Kilpakosinnan. Perttusen versioissa Lemminkäinen äitinsä ponnistuksista huolimatta kuolee ja lopuksi hänen lihansa syödään suurina herkkuina ruotsalaisissa pappiloissa; Kilpakosinnassa taas Pohjan neito annetaan lopulta Väinämöiselle.

Siteeraamani katkelma on Anna-Leena Siikalan teoksesta Suomalainen šamanismi. Oli todella kiinnostavaa kuulla Hoffrénin kertovan kuinka on mahdollista opetella ulkoa neljän tunnin verran kalevalaisia runoja. Kuten Siikala yllä toteaa, runomitta helpottaa muistamista merkittävästi. Lisäksi se toimii rakenteena johon improvisoida mikäli muistaminen ei luonnistu. Huomasin yli puoli tuntia kestäneessä Kilpakosinnan esityksessä muutamia kaarroksia, jotka loivat vaikutelman unohduksesta ja sitä seuranneesta kiertelystä ja sitten siitä, että langan pää löytyi taas. Hoffrén lauloi silmät kiinni. Esiintymispaikka oli haastava, sillä jurtan seinäkankaan koloista kurkisteli humalaisia möliseviä nuorukaisia ja vähän matkan päässä soitti joku machupicchuorkesteri (pienellä ja yhteen koska tarkoitan tuon yleisnimeksi).

Jos muistiin merkitseminen merkitsee omaan muistiin painamista, muistetun siirtäminen toisen muistetuksi vaatii paljon yhdessä vietettyä aikaa. Tulin ajatelleeksi tätä taas seuraavana iltana, lauantaina, jolloin olin sisareni syntymäpäivillä. Siellä oli myös samaa koulua viime vuoden hänen kanssaan käynyt Guillaume (jonka kotisivuja en löydä, mikä on rasittavaa; linkitän myöhemmin jos löydän), joka tuli Suomeen lomalle tyttöystävänsä kanssa. Guillaume on häikäisevän hyvä jonglööri, ja äitini sai iloksemme houkuteltua hänet esiintymään. Valonheitinkin löytyi hälventämään elokuunillan pimeyttä, joten saimme nähdä kuinka kahdeksan palloa lentää hallitusti ilmassa ison paritalon toisen kerroksen ikkunoiden tasalle ja takaisin heittelijän käsiin. Temppujen taidokkuutta kiinnostavampaa oli kuitenkin se, että Guillaume selosti meille samalla jongleerauksen notaatiojärjestelmän periaatteita.

Jongleerauskuvioita on osattu kirjoittaa muistiin vasta viimeiset parikymmentä vuotta, ja Guillaume kuuluu ensimmäiseen sukupolveen, joka on oppinut lajin alusta alkaen sellaisena, ettei tietyn tempun selittäminen vaadi sen näyttämistä kertaakaan. Tämä on hänen mukaansa johtanut viimeisten kymmenen vuoden aikana huimaan edistykseen: kun harrastajat ja ammattilaiset voivat jakaa keksintöjään esimerksi keskustelupalstoilla, ideat leviävät tykkänään toisenlaista tahtia kuin koskaan ennen. Lisäksi muualle kuin mieleen muistiin merkitsemisen mahdollisuus auttaa miettimään mikä voisi ehkä olla mahdollista, vaikka kukaan ei olisikaan sitä ehkä vielä tehnyt. Notaatiojärjestelmä on muuttanut jongleerausta ratkaisevalla tavalla. Sisareni, joka on ilma-akrobaatti, kuunteli selvästi hieman kateellisena esityksen jälkeen syntynyttä keskustelua. Hänkin on, kirjalliseen kulttuuriin kasvaneena, tietysti koettanut kirjoittaa temppujaan muistiin. Valitettavasti hänellä ei ole sellaista merkitsemisjärjestelmää, jota ymmärtäisi vaikkei olisi koskaan nähnyt tai kokeillut muistiin merkittävää temppua.

Kineettisiä veistoksia ja improvisointia elokuunyössä

Löysin Liekkiön lokista tämän videon ja olen nyt katsonut sen monta kertaa. Se leikkaa johonkin hermoon, joka on ollut hyvin herkkä viime aikoina. Nuo olennot voisivat laiduntaa minunkin unissani. Hassua, videon alku on automainoksesta.

Olin maanantaina vanhempieni luona syömässä rapuja. Seuranamme olivat Katinka, äänitaiteilija Charles Morrow (nimeän heidät, joilla on kunnon sivut joille linkittää) sekä hänen suomalainen vaimonsa, jonka kanssa pääsin keskustelemaan kääntämisestä. Sisareni, jolla kohtuutonta kyllä ei ole verkkosivua, innostui vielä melkoisten rapumäärienkin jälkeen hypähtämään pihakeinuun. Se on erikoinen kaoottinen heiluri: kahden aika kaukana toisistaan olevan koivun väliin korkealle on ripustettu laajana kaarena roikkuva joustava köysi, köyden keskikohtaan kaksi alas roikkuvaa köyttä, ja niiden varaan keinun istuinlauta. Koska koivut joustavat ja köysi joustaa, keinun liikkeet eivät ole aivan arvattavissa eikä siinä oikein voi ottaa itse vauhtia. Keinu liikkuu unenomaisen lentävästi.

Charlie alkoi soittaa munniharppua, minä aloin juosta sisarelleni vauhtia, ja hän alkoi kokeilla kuinka tuo keinu sopii trapetsiksi. Hyvin. Myöhemmin kun improvisoimme toisenkin esityksen, isäni haki pihalle valonheittimen.

Munniharppumusiikki innosti meitä hakemaan soittimiamme pihalle. Sisareni haki viulunsa, isäni huuliharppukokoelmansa, ja he alkoivat soittaa yhdessä. Ehdin melkein harmitella, mutta saman tien älysin, että vanhempieni eteisessä on kokoontaittuva matkaharmoni. Kannoin sen pihalle ja liityin seuraan. Se on hämmentävä soitin, vaatii soittajalta sopeutumista siihen, että koskettimen painamisen ja äänen kuulumisen välillä on huomattava ja arvaamattomasti vaihteleva viive. Sisarestani on jossain välissä kehkeytynyt hyvä viulisti. Mieleeni muistui monta kertaa vuosien takainen yö, jolloin aloimme naapurien pihalla nuotion ääressä suurella joukolla improvisoida laseilla, pannuilla ja muutamalla vanhalla pyykkilaudalla.

Esitys

Vietin juuri muutaman tunnin Savoy-teatterissa. Olin katsomassa tällaista. Tai linkittäisinkö tuon sittenkään ... ehkä sanon vain, ettei video oikein tee esitykselle oikeutta, vaikka sen pitäisi tietysti olla selvää: ei paikallaololle pohjaavasta esityksestä saa videotaltioinnista paljoakaan irti. Siksipä en usein välitä katsoa sirkusta televisiosta silloinkaan kun olen televisiollisessa paikassa. Tämä esitys oli lähinnä kabareeta. Klovni hurmasi.

Huomaan innoittuvani esittävästä taiteesta eri tavalla kuin muusta. Erityisesti hyvin fyysisestä esittävästä taiteesta. Olen aina pitänyt tanssista ja sirkuksesta, mieltymys ei johdu siis vain siitä, että sisareni on akrobaatti. Kuuntelin vastikään ystäväni kuvausta siitä, millainen taide inspiroi häntä eniten; ei ollut yllättävää, että hän suosii yhden ihmisen vision mukaisia suuria kokonaisteoksia, ohjaajan elokuvia, säveltäjän sävellyksiä, tietysti individitaiteilijan kompromissitonta maalaustaidetta ja muuta sellaista. Voin kuvitella niiden sytyttävän juuri hänet. Kuuntelin kuitenkin samastumatta, sillä vaikka nautin kaikesta tuosta, en inspiroidu siitä. Herään osallistumisenhaluiseen riemuun katsoessani esimerkiksi tänään näkemäni esityksen pianistia, tai laulajaa, joka tarttui välillä suureen rumpuun ja pomppi sitä takoen (ja näytti muuten Hurinalta). Akrobaattinaista, joka taipui siltaan ja kannatteli käsilläseisovaa miestä polviensa varassa. Vaikka kaikki, mitä oikeastaan teen, on aika yksinäistä puuhaa, innostun ryhmästä, joka antaa jokaiselle hetkensä säteillä.

Jos muuten joku lukijoistani tahtoo vuokrata minulle tolkullisen hintaisen pienen asunnon mukavalta paikalta Helsingistä, sähköpostin lähettäminen on suositeltavaa.