Klovnilla oli vaikeaa

Klovnilla oli vaikeaa. Edellisenä iltana, tuntia ennen festivaalien alkua, taivas oli auennut. Asuntovaunusta kyhätyn lipunmyyntikojun mainosjulisteet lepattivat auton valoissa märkinä riepuina eikä ihmisiä tullut. Joten kun klovni aloitti seuraavan päivän ohjelman, katsojat olivat lähinnä muita sirkuslaisia ja festivaalipaikan vakiasujaimistoa. Tolppakin oli pystytetty vinoon, akrobatia ei onnistuisi. Varmemmaksi vakuudeksi vakiasukkaiden pikku poltergeistit, räyhähenget, villinä laumana kulkeneet monen ikäiset lapset rakastivat klovnia ‒ kuten lapset usein ‒ ja halusivat kaikki tämän seuraksi lavalle. Oli erityisen hauskaa lyödä klovnia takamukselle. Myös koirat ja hyvin pieni musta kissanpentu osallistuivat.


Olimme tulleet paikalle jo sadetta edeltäneenä päivänä, jolloin leirintäalueeksi varattu kenttä oli vielä kuiva. Ihmisiä ei juuri näkynyt, mutta monen kokoiset ja väriset koirat vaeltelivat rähjäisten bussien ja asuntoautoiksi muutettujen pakettiautojen keskellä. Meidät majoitettiin pakettiautoon, jonka omistaja asui miehensä kanssa viereen parkkeeratussa isossa perävaunussa, se näytti aivan oikealta sirkuskaravaanin vaunulta. Pakettiautoa käytettiin ymmärtääkseni vain kun pariskunta esiintyi eri paikoissa. En missään vaiheessa oppinut avaamaan sen ovea. Sisälle oli rakennettu lavuaari, kaappeja, hyllyjä ja laveri, jolle piti ryömiä repaleisen harson suojaamasta pyöreälaitaisesta aukosta ja jolle patjamme mahtuivat kun ne pani vinoon. Yllä kattoluukkusta tulevaa valoa siivilöi samainen punainen harso. Lattialla oli mm. vaatemyttyjä, painava ruosteinen metallikehys sekä kiinnostavia sarjakuvia. Huomasin kaulahuivin olevan yölläkin tarpeen.


Varsinainen ohjelma alkoi siis seuraavana iltana; päätimme viettää päivän Toulousessa, jonne oli muutamankymmenen kilometrin matka. Ajoimme pikkukylien läpi ja luin karttaa, mikä oli jännittävää. Ensin aurinko paistoi, mutta sitten alkoi se sade, jolla kaikki säätiedotukset olivat koko viikon meitä uhanneet. Seisoimme pahimman ryöpyn ajan kaupassa; aurinko pilkahteli; kuvasin kadun pärskettä aina kun marketin automaattinen liukuovi avautui. Palasimme pimeälle, märälle ja autiolle juhlapaikalle; sirkusteltassa lainehti eikä generaattoria voinut käyttää, joten esitykset täytyi siirtää pienemmän kupolin alle. Ei mahtunut, oli improvisoitava, yleisökato masensi väkeä. Mutta monet esitykset olivat todella hienoja.

Villeinä kirmaavien lasten lisäksi tällä Fellinin elokuvasta materialisoituneella maatilalla jolkotteli tosiaan myös koiria. Söimme aamiaista jonkinlaisessa ladossa, jossa oli sisällä hieno vanha uuni ja gaudimaisia betonivalukoristeita, ja jonka toiseen päätyyn oli rakennettu lasiseinää monen kokoisista ja muotoisista ikkunanpuitteista. Ulkona oli vateja tiekaamista varten, muovituoleja, lankkupöytä ‒ ja koiria. Ilma-akrobatiaa ja lyhytelokuvia esitettiin kauempana katoksen alla; siellä tuuli kylmästi ja koirat kulkivat lavan poikki heittäen varjonsa valkokankaalle. Esitysten alkamisajankohtien ennustaminen ei ollut helppoa. Toisen päivän iltana ei enää satanut niin kovasti ja yleisö löysi paikalle; bändit jatkoivat kuulemma aamuviiteen. Ilmaiseksi ja itseorganisoituneesti paikalle ilmaantuneet esiintyjät olivat tutustuneet toisella puolella Eurooppaa ja juhlivat nyt sieltä tuttujen biisien tahtiin.


Olisin halunnut kuvata paikan omintakeista ja myös erittäin omatekoista arkkitehtuuria, mutta se oli pääsääntöisesti kuvaamattomissa. Asuntoautoista näyttävin taisi olla bussi, johon oli rakennettu kolmas kerros. Rakennukset olivat määrittelemättömän muotoisia ja niissä oli yllättäviä siipiä; gaudimaisia betonivaluja oli monessa paikassa. Asumuksista ainoa, jonka hämmentävyyden sai mahdutettua valokuvaan jokseenkin ymmärrettävästi, oli kuitenkin tämä talon ja laivan liitto.


Jälkeenpäin suihku tuntui mukavalta.