Mökillä I: Saituruudesta

Luo pesän ryöstetyn kun saiturimme palaa,
hän itkee, vaikeroi ja voihkii, onneton,
hän raastaa tukkaansa ja suunniltaan on aivan.
Mies muuan ohi käy ja kysyy syytä vaivan.
"Mun aarteeni, se viety on!" ‒
"Vai aarteesi on viety! Mistä?" ‒
"Tuon kiven vierestä." ‒ "Mut sepä merkillistä!
Sotaako peljäten näin kauas toit sen pois?
Ois ollut viisaampaa sun huoneesees se jättää
kuin tänne tuoda, maahan mättää;
niin aina helposti siit' ottaa voinut ois." ‒
"Voi taivas! Ainako? Ken vaihtais rahaa roskaan?
Ken heittäis menemään sen minkä vaivoin sai?
En siihen kajonnut ma koskaan."
Mut vieras tiedustaa: "No, kysyä saan kai,
noin miksi vuodatat siis tuskan kyyneleitä?
Kun koskaan kajonnut et tuohon aarteeseen,
tilalle kuoppaan kivi heitä:
se korvaa sulle kadonneen."

Ukkonen murahtelee etäämpänä. Lähdin sisareni kanssa mökille muutamaksi päiväksi, istun nyt verannalla verkkoyhteydettä ja katson hiiskumattomia puita. Kohta tulee tuulenviri ja minun on irrotettava koneeni virtajohto; eiköhän tuo jyrinä näet tule päällemme asti.

Löysin juhannuksena Mäntyharjun torin kirjakojusta La Fontainen Tarinoita Yrjö Jylhän suomentamina, painos (ensi-) on vuodelta 1935. En voi käsittää kuinka kukaan kykenee kääntämään tällaisen määrän mitallisia satuja näin, saatan vain ihailla jylhää työtä. Esimerkiksi käy tarinan "Karhu ja kaksi kumppanusta" lopetus: "Se sanoi mulle, että jahka / on karhu kaadettu, myy sitten vasta nahka." Jahka. Voi luoja. Tällainen kääntäminen vaatii mieltä, joka toimii oivallusautomaattina.

Siteeraan yllä tarinan "Aarteensa kadottanut saituri" lopun. Puhuin siitä juuri sisareni kanssa, ja kiinnitimme siinä sattumoisin huomiota aivan eri asioihin; kumpikin sellaiseen, jota olemme tahoillamme viime aikoina miettineet. Maanmatkaajasisareni mietti omaisuuden haalimisen ja sen puolesta pelkäämisen tyhjänpäiväisyyttä; hänen tavaransa ovat levällään eri puolilla Eurooppaa ja tarpeelliselta alkaa näyttää vain se, minkä pystyy kantamaan rinkassa mukanaan. Minä taas aloin ajatella käyttämättä jättämisen turhuutta.

Olen tuntenut tätejä, joilla on ollut komeron kätköissä se hienompi kahvikalusto. Sitä ei käytetty, kahvi juotiin joko kolhuisista mukeista (kun oltiin yksin) tai arkikupeista (kun tuli tuttuja kylään). En tiedä mitä tilanteita varten hienompaa kalustoa säästeltiin, mutta sitä tilannetta ei tuntunut koskaan tulevan. Arkikalusto riitti aina. Pidin ajatuskuviota vihoviimeisenä.

Hienomman kahvikaluston panttaaminen (eli piittaamattomuus arjen kaunistamisesta) on kuitenkin pientä verrattuna kaikkeen siihen käyttämättä jättämiseen, mihin ihminen kykenee. Olen miettinyt viime päivinä paljon mahdollisuuksien käyttämättä jättämistä, niiden katoamista ja uudelleen avautumisen vaikeutta. Jokin mahdollisuus voi olla olemassa vuosiakin potentiana, niin että se alkaa näyttää itsestäänselvyydeltä ‒ jolloin sen ei-esineellisen laadun huomaa vasta kun se katoaa. Apeinta on kun näin käy ihmisten välillä. Kirjoitin vuosia sitten sadun, jossa kahden satuolennon kotien välistä polkua käytti pitkään heistä vain toinen, kunnes yksipuolisuus alkoi kismittää häntä liiaksi. Sepitin silloin onnellisen lopun; opettavaisen selityksen sille, mikä näytti arvostuksen puutteelta. Realistisempi satu olisi loppunut polun ruohottumiseen muiden polkujen avartuessa kahteen suuntaan kulkevien jalkaparien voimasta.