21.7.09

Eräästä genrestä

– Sitten Jumala "kuuli minun huutoni ja kumartui minun puoleeni".
Kun tällaista kokemusta vaaditaan kuvailemaan ilman Raamatun käyttämiä sanontoja, on pyynnön noudattaminen kieltämättä vaikeaa. Onhan todistettavasti käynyt monta kertaa niin, että lähimmät omaiset ovat tulkinneet uudestisyntymisen tilan mielenhäiriöksi. Hän ei ole osannut pukea kokemaansa Jumalan kohtaamista sanoiksi sillä tavoin, että asia olisi selvinnyt ulkopuolisille. Ja vaikka hän Raamatunkin kielellä olisi kertonut maistaneensa Herran hyvyyttä ja tulevan elämän voimia, eivät tällaisen puheen kuulijat olisi ymmärtäneet siitä mitään.

Sitaatti on isoisäni K. A. Pohjakallion teoksesta Salattua, josta olen kirjoittanut ennenkin. Muistan ukkini kyllä, vaikka olinkin alle kymmenen hänen kuollessaan. Pidin hänestä. Hän oli opettaja ja helluntailainen tendenssikirjailija; ostelen hänen tuotantoaan silloin tällöin lähetyskirpputoreilta. Sitä on paljon. Erityisesti haluaisin kohdata kirjoituksia siltä ajalta, kun hän kuulemma oli kiinnostunut Leo Mellerin ufojutuista. Ajatuskin on aavemainen.

Olen aina silloin tällöin palannut hahmottelemaan ajatuksia eräästä hyvin laajasta ja rikkaasta kirjallisuuden lajityypistä. Sille ei ole täsmällistä nimeä. Eräs sen tunnusmerkeistä, ehkä jopa tärkein tunnusmerkki, on sen mahdollinen vaikutus metafyysisestä angstista kärsiviin ihmisiin. Tarkastelen asiaa nyt samanoloisesta näkökulmasta kuin Hoffmannin Nukkumatin Clara:
Äkästyneenä siitä, että Clara sijoitti koko demonin olemassaolon hänen omaan sisimpäänsä, Nathanael ryhtyi esittelemään koko mystillistä oppia paholaisista ja kauheista voimista, mutta Clara keskeytti harmistuneena sanoen väliin jotain aivan yhdentekevää, mikä suunnattomasti ärsytti Nathanaelia. Hän ajatteli, etteivät tuon kaltaiset syvälliset salaisuudet avautuneet kylmissä ja torjuvissa mielissä, tiedostamatta itsekään, että luki Claran kuuluvaksi juuri näihin alempiin luontoihin, minkä vuoksi hän ei myöskään luopunut yrityksestään perehdyttää tätä noihin salaisuuksiin.
Oletteko koskaan kuunnelleet ihmistä, joka joko vimman – tai vielä karmivampaa, omnipotentin varmuuden – vallassa selittää jotain täysin uskomatonta ja ilmeisesti mitättömän vähän varaan rakennettua valtaisaa teoriaa. Uskoen löytäneensä totuuden. Tai haluten, vaatien kuulijalta vahvistusta sille, että on löytänyt totuuden. Minulla, Claralla, ei ole siihen tilanteeseen sanoja. Olen isoisäni mainitsema ulkopuolinen.

Tämä kirjallisuuden lajityyppi on laaja ja monisyinen. Se kattaa kaikenlaista herätyskristillisyydestä ufoihin, salaseurojen maailmanvallasta mitä kummallisimpiin solipsistisiin metafysiikoihin. Joskus puhutaan salaliittoteorioista, mutta nimitys ei riitä kattamaan koko lajityyppiä. Huomaatte ehkä, että tämän kirjoituksen pääasiallinen väite on, että kyseessä on kuitenkin jotain yhdeksi lajityypiksi kutsuttavissa olevaa. Mainitsin jo yhden yhdistävän tunnusmerkin; toinen on se kauhun laji, jonka tämä kirjallisuus virittää.

Olen ollut jollain tavalla kiinnostunut tästä genrestä jo pitkään. Olen kirjoittanutkin aiheesta myös aiemmin. En oikein tiedä mille kiinnostukseni, tai ehkä pikemminkin morbidi uteliaisuuteni perustuu. Uteliaisuuteni on kauhunsekaista, en yleensä kestä lukea genreen lukeutuvaa kirjallisuutta enkä etenkään niitä verkossa hirviömäisinä sikiäviä ja haaroittuvia tekstilonkeroita, joiksi genre on viime vuosina laajalti mutatoitunut. Kestän vain jotain Doylen kirjoitusten kaltaista tarpeeksi vanhaa, 60-luvun Valittujen palojen hulluimpia Tapahtui tosielämässä -tarinoita tai Berlitzin tyyppistä hulvattomuutta.

Minua on jo pitkään mietityttänyt tämän genren käsittely nimenomaan genrenä; sen käsittely kirjallisuutena. Sijoitan sen jonnekin scifin ja kauhun välimaastoon; kauhuefekti saadaan aikaan ottamalla scifimäisen kuvitteellinen maailma eri tavalla tosissaan kuin mikä kaunokirjallisuudessa kuuluu asiaan. En tiedä voiko sitä jäljitellä, voiko tosissaanottamista matkia uskottavasti. Luultavasti voi. Isoisäni kuvaama mielenhäiriön tuntu on kuitenkin koko ajan läsnä, kirjoittajan tilasta ei ole varmuutta. Ja juuri siksi epäröin enkä ole varma voiko tätä kaikkea käsitellä kirjallisuutena. Tai pikemminkin en ole varma haluanko tehdä niin.

Kysymys on leikin suotavuudesta. Muutamat tähän genreen kuuluvat tekstit ovat kirjallisesti niin ansiokkaita, että niitä tekee mieli arvostaa sinä mitä ne ovat. Minusta tuntuu siltä, että arvostaminen edellyttää leikkiin mukaan lähtemistä, eli tosissaanottamista lukemisen ajan. Tässä on jotain samaa kuin Pauli Pylkön ajatuksessa, ettei natsifilosofeja voi arvioida mielekkäästi jos ei ole valmis edes kokeilemaan heidän ajatuksiinsa eläytymistä. En kuitenkaan koe ehdotonta eläytymistä tarpeelliseksi, vaan ainoastaan samankaltaisen kuin leikissä: leikin maailma on otettava tosissaan leikin ajan. Berlitzin Bermudan kolmio -juttujen lukeminen ei voi tuottaa sitä esteettistä elämystä, minkä niistä kuitenkin voisi saada, jos ei ole valmis heittäytymään leikkiin mukaan lukemisen ajaksi. En kuitenkaan ole varma onko leikki tässä suotavaa.

Olen kuten Clara, joka kaiken hulluuden kestettyään, kun kaikki on lopulta ohi, ei unohdakaan. Nathanael ei ole enää läsnä, mutta toisin kuin Hoffmannin novellissa, Clara ei istukaan "kauniin maalaistalon edustalla käsi kädessä miellyttävän miehen kanssa" katselemassa lastensa leikkiä. Clara on etääntynyt tarpeeksi kauas – ja kääntynyt sitten ympäri. Hän katselee taakseen jättämäänsä ja koettaa muodostaa siitä selkeän, kirkkaan, ymmärrettävän kuvan. Epäröi kuitenkin sillä hetkellä kun ymmärtäminen tuntuisi vaativan leikkiin mukaan lähtemistä.

Tunnisteet: , , , , , ,

13 Comments:

Blogger Ripsa said...

Kuule, Eufemia, minusta kyllä tuntuu siltä, että isoisäsi ei ole mitenkään voinut kirjoittaa sieltä mielenhäiriöstä käsin.

Jos mielenhäiriön ajatellaan olevan psykoosi (ja olen tavannut muutaman siihen vaipuneen tai siellä olevan) niin sen kuvaaminen on käytännöllisesti katsoen mahdotonta.

Oikeastaan olen miettinyt, itsekin uteliaasti tai jopa tiedonhaluisena (ihmisestä on niin tavattoman moneksi!), että siellä mielenhäiriössä olevalla pitäisi olla jonkinmoiset elektroniset vempaimet kiinnitettyinä aivoihin, ennen kuin häntä voisi "lukea" tai "nähdä".

Jos luet Johanneksen ilmestystä (Raamatusta) tai joitakin apokryyfejä, niin siinä mielestäni lähestytään sellaista tilaa aika lujaa. Voi tietysti olla että sinne ei millään ilveellä kukaan ulkopuolinen yllä.

Angst on ehkä kuitenkin lievempi asia, vaikka olisi kuinka metafyysinen.

22.7.09  
Blogger Eufemia said...

En tosiaan usko isoisäni olleen minkään mielenhäiriön vallassa, vaikka jotkut saattoivat aikanaan olla sitäkin mieltä. Kuitenkaan en kykene ymmärtämään.

Silti, pitäisikö tässä puhua vain psykoosista, onhan niitä mielenhäiriöitä muitakin? Tässä genressä minua kiinnostaa (kummallisella, hieman karmivalla tavalla) juuri se harmaa alue, josta on hyvin vaikea arvioida kuinka psykoottisesta touhusta on kyse.

22.7.09  
Blogger Eufemia said...

Lisättäköön tähän vielä sekaannusten välttämiseksi, ettei samastumiseni Hoffmannin Claraan liity mitenkään isoisääni.

22.7.09  
Blogger tommi said...

Näkisin tämän niin, että hörhöjen jutuille ja tekemisille on tervettä ja normaalia naureskella. Ja jos ei naureskele mukana, on todennäköisesti itse hörhö. Yksinkertaista.

23.7.09  
Blogger Ripsa said...

Psykooseja on nykypsykiatrian käytännöissä hirveän monia alalajeja.

Olen niistä kuvauksia luettuani tullut siihen tulokseen että psykoosilla tarkoitetaan mielenhäiriötä joka on voimallinen ja niin sanotusti valtaa ihmisen. Eli se voi olla vaikka kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta tietyn syvyyden saavutettuaan muuttuu invalidisoivaksi, jolloin ihminen tuskin enää kykenee kommunikoimaan.

Niin kutsutusti ymmärrettävästi, mitä ikinänsä sitten ymmärryksellä tarkoitetaankin.

Vähän niin kuin tämä jumala tässä.

Tommi, sellaiselle tilalle naureskelu kuulostaa minusta vähän julmalta. Pitäisi ennemmin yrittää auttaa ja ymmärtää johonkin rajaan asti. Psykiatriaa ihmisten auttamismielessä ei voi jättää pelkästään psykiatreille, no, ihan käytännön syystäkin: ei noita mielenterveysasemia juuri taida enää olla.

Käsitykseni on myös se että koska kyse voi olla vaikka mistä umpieritysrauhasjärjestelmästä, niin vähintä mitä terveysjärjestelmä voisi tehdä olisi esimerkiksi tsekata kilpirauhaset ja semmoiset muut metaboliset oireyhtymät.

Mutta en usko että meillä enää sellaista järjestelmää on. Ennen aikaan jumala piti hulluistaan ja narreistaan huolta, kanssaihmiset jopa hieman kunnioittivat heitä.

23.7.09  
Blogger tommi said...

Tästä käy mielestäni aika selvästi ilmi, että todellisuudentaju ja huumorintaju ovat sama asia.

Ympyrät, joissa halutaan uskoa tai muuten tehdään kompromisseja objektiivisuuden suhteen, esimerkiksi poliittisista tai emotionaalisista syistä, ovat myös hyvin totisia.

Voisin uskoa, että hullut ja mahdottomat jutut ja virheelliset päätelmät naurattavat luonnostaan. Koska ihmisen ajattelu ei ole kovinkaan eheätä eikä loogista, sitä pitää täydentää hahmottamalla alueita, mitkä eivät ainakaan pidä paikkaansa. Hulluuksille nauraminen voisi olla rinnakkainen tai jopa sama juttu kuin ymmärtämisen tuottama mielihyvä. Mikäli hieman kevytperäinen teoretisointi sallitaan.

Tämä sopisi hyvin siihen, että Eufemia menee noin pahasti solmuun siitä, että hän saa nautintoa sekopäiden kirjoituksista. Huvista, joka on hyvin yleinen kaikissa muissa tietämässäni ympäristöissä paitsi siinä, missä hän elää. (Sikäli kun tiedän omien kokemusteni ja vähäisten tietojeni pohjalta.)

Tästä päästäänkin edelliseen kommenttiini: ihmiset ja yhteisöt jotka eivät tunnista hörhöyttä, suistuvat itse siihen suurella todennäköisyydellä. Siksi, että he tukahduttavat taipumuksensa, joilla kartoittaa mitkä ovat ainakin vääriä tai epäkiinnostavia maailmanhahmotuksia tai toimintatapoja.

23.7.09  
Blogger Eufemia said...

Tommi, tuohan on itse asiassa aika terapeuttinen ajatus. Alkoi naurattaa.

24.7.09  
Blogger tommi said...

Teemaan sopivasti iGoogle tarjosi tänään päivän sitaatiksi tämän Thomas Szaszin lausunnon: "When a person can no longer laugh at himself, it is time for others to laugh at him."

Herkkäuskoisuus vaatii totisuutta. Siksi se kukoistaa ympyröissä, joissa puhutaan niin tärkeistä asioista ettei niistä saa tehdä pilaa tai jäsenillä on traumoja tai angsteja, jotka vaativat hienotunteisuutta.

25.7.09  
Blogger Mikko said...

tommi: eikö hölmöille nauraminen ole yhteisöllisyyttä eli kiusaamista? En sano ettei sitä saisi tehdä, yllättää vain että symppaat sitä.

25.7.09  
Blogger tommi said...

En näe siinä mitään yhteisöllistä. Sekoitat sen ehkä epänormaalien yksilöiden hyljeksimiseen.

Hieman toisella tavalla muotoiltuna kannattaa aina lueskella hullujen juttuja ja arkikokemuksia, koska sillä pystyy pitämään tunteen millaisia ne ovat ja huomaamaan jos alkaa itse lähestyä niitä.

25.7.09  
Blogger Mikko said...

tommi: Etkö ajattele että molemmissa on kyse pohjimmiltaan samasta kiusaamismodulista tms. aivoissa?

27.7.09  
Anonymous leppäkerttu said...

Näkisin tämän niin, että eri mieltä oleville ja heidän ajattelutavoilleen on tervettä ja normaalia naureskella. Ja jos ei naureskele mukana, kuuluu todennäköisesti tuohon toiseen porukkaan. Yksinkertaista.

31.7.09  
Blogger ninni said...

onko leo meller ollut kiinnostnut ufoista? metafyysinen angsti on kuvaava, mutta
jos vahan ajattelee, uskon siita karsivan jokaisen ^_^
psykoosi, joksi sita sanotaan, ei valtaamatta ole paha asia.

vallankumousta tiedossa tarvitaan. haha

kylla holmoille nauraminen on yhteisollista. se yhdistaa holmoja, tuntemattomia, erillaan olevia ihmisia

14.8.09  

Lähetä kommentti

<< Home