Uskomatonta

"Tarkoitan väitöstä, että D. D. Home - joka sivumennen sanoen ei ollut palkattu seikkailija, kuten tavallisesti otaksutaan, vaan kotoisin arvokkaasta perheestä - leijaili yhdestä ikkunasta ulos ja toisesta sisälle seitsemänkymmenen jalan korkeudella maasta.
Minä en voinut sitä uskoa. Mutta tietäessäni, että tuon tapauksen silminnäkijöinä oli kolme henkilöä ja että nuo kolme olivat loordi Dunraven, loordi Lindsay ja kapteeni Wynne, kaikki perin kunnioitettavia ja tunnettuja miehiä, jotka jälkeenpäin olivat valmiit näkemänsä valalla vahvistamaan - niin, tietäessäni tuon en kuitenkaan voinut olla myöntämättä, että todistus tässä oli välittömämpi kuin missään niistä etäisistä tapahtumista, jotka koko maailma on suostunut todeksi uskomaan."

Luin Sir Arthur Conan Doylen vähemmän tunnettuun tuotantoon kuuluvan pamfletin Haudantakainen elämä. Siinä Conan Doyle kertoo spiritistisistä yhteydenotoistaan kuolleiden henkiin ja siitä, kuinka hän lopulta on vakuuttunut näiden henkien tuonpuoleista koskevien kertomusten oikeellisuudesta. Mieleeni muistui kevyesti kammonsekainen riemastus, joka valtasi minut lukiessani C Berlitzin teosta Bermudan kolmio. (Olen pohtinut kuinka tämänkaltaiset kirjat kuuluisi luokitella: jos toimin kirjoittajan itseymmärryksen perusteella, ne lienevät luonnontiedettä. Jos omien kokemusteni, sijoittaisin ne huumorihyllyyn. Toisaalta kirjoittajien itseymmärryksen perusteella tapahtuva luokittelu vetoaisi huumorintajuuni.) Esimerkiksi Berlizin teoksen tyylistä sopinee mainiosti seuraava näyte:

"Ufojen merenalaisista liikkeistä on useita hätkähdyttäviä vahvistuksia (VI luvussa lueteltujen lisäksi). Ufoja ovat havainneet ja seuranneet myös Yhdysvaltojen laivastoyksiköt. Näistä tapahtumista on, kuten tavallista, alkuperäistä ilmoistusta lukuun ottamatta vaiettu mahdollisimman tarkoin."

Uskomattomat väitteet, jotka esitetään todistettuina mutta vaiettuina, herättävät hilpeyttä. Toisaalta ne aikaansaavat myös pienen kammontunteen, ainakin jos niitä lukee yksin yöllä. Spiritismi- sun muu samanoloinen jollain tapaa epäilyttävä kirjallisuus sopii siis myös kauhuviihteeksi. Jäin miettimään miksi näin on, ja muistin vasta lukemani Freudin artikkelin "Kammottava":

"Oikeampaa on ottaa huomioon tässä havaittava psykologinen eroavaisuus ja sanoa, että kulttuuri-ihminen on nykyisessä ajattelussaan enemmän tai vähemmän täydellisesti päässyt animististen uskomusten yli, voittanut ne. Näin ollen voimme todeta, että kammottavuuden kokemus syntyy joko silloin kun jokin vaikutelma herättää torjutut varhaislapsuuden kokemukset jälleen eloon tai kun jo voitetut alkukantaiset uskomukset näyttävät jälleen saavan vahvistuksen."

Mainitsemani kaksi kaikessa hauskuudessaan hieman kammottavaa kirjaa eivät ole fiktiota. Ne pyrkivät esittämään jotain fiktioksi yleisesti katottua totena, ja ne perustelevat ja puolustavat totuuttaan tavoilla, jotka ainakin näyttävät sellaiselta, mikä tavataan kulttuurissamme hyväksyä perusteluksi. Lukijan mielessä käy epäilys, että entä jos väitetty onkin totta. Väitetty on kuitenkin jotain yleisesti mielettömäksi katsottua. Voi olla pelottavaa horjuttaa maailmaansa kysymällä onko jokin mieletön totta. Toisaalta kysymättäjättämisessä tuntuu hieman ikävä auktoriteettiuskon maku. Ajan käyttäminen kaikkien annettujen perustelujen tarkistamiseen ei kuitenkaan innosta monia, joten vaihtoehdoiksi jää kieltäminen tai kysymyksen auki jättäminen. Niinpä tolkuttomaksi huurupäistelyksi käsitetyt väitteet saattavat herättää jopa suuttumusta ristiriidatonta maailmaansa tiukasti puolustavissa ihmisissä. Tai ainakin ne voivat aiheuttaa pienen kammontunteen, ainakin jos niitä lukee yksin yöllä. Mikä voi olla hauskaakin.