Maisemakuvauksista

One of the most conspicuous traits that identify the Gothic world as fallen is the physical environment. Settings typical of the Gothic novel may be sufficiently familiar from Eino Railo's study The Haunted Castle. The desolation of the Gothic scene is striking. Castles that presumably once offered warmth, revelry, or at least security, stand empty and ruined, providing instead baffling passageways, unspeakable mysteries, and menacing or pathetic apparitions. […] As for the natural world in general, though the prospects are often magnificent and melancholy in the Romantic tradition, passages from Gothic fiction frequently suggest a nature infected with insinuations of hostility. To cite two conspicuous examples, Lewis in The Monk describes the mountaintop from which Satan will later hurl Ambrosio to his death as a place altogether inhospitable to man, and for Ann Radcliffe's Emily, in the Mysteries of Udolpho, the beauties of the Pyrenees are impaired by such reminders of mortality as memorial crosses and a gibbet, while natural features are seen in terms of their potential as ambush.

Päädyin lueskelemaan Ann B. Tracyn teosta The Gothic Novel 1790-1830 – Plot Summaries and Index to Motifs. Huomaan, että Eino Railo väitteli 1920-luvulla suomenkielisellä (ja kaikesta päätellen järkälemäisen paksulla) opuksella Haamulinna: Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta. Se on englanninnettu, ja vaikka alkuteoksesta ei näy otetun uusintapainoksia, käännös on saatavilla. Täytyy selvästi etsiä alkuteos kirjastosta ja lukea, sillä Railon työhön viitataan edelleen.

Johduin Tracyn pariin, koska olen viime aikoina miettinyt romaanien maisemakuvauksia. Erityisesti olen kiinnostunut kuvauksista, jotka on kirjoitettu ennen valokuvien yleistymistä 1800-luvun loppupuolella. Pisimmät ja kummallisimmat kaikista lukemistani maisemakuvauksista löytyvät Tracyn mainitsemasta Udolphosta (josta on, uskomatonta kyllä, nykyään olemassa suomennos). Se on yksi goottilaisen kirjallisuuden perusteoksista. Radcliffe panee kirjansa henkilöt haltioitumaan maisemista tavan takaa ja pitkällisesti – tähän tapaan:

From Beaujeu the road had constantly ascended, conducting the travellers into the higher regions of the air, where immense glaciers exhibited their frozen horrors, and eternal snow whitened the summits of the mountains. They often paused to contemplate these stupendous scenes, and, seated on some wild cliff, where only the ilex or the larch could flourish, looked over dark forests of fir, and precipices where human foot had never wandered, into the glen--so deep, that the thunder of the torrent, which was seen to foam along the bottom, was scarcely heard to murmur. Over these crags rose others of stupendous height, and fantastic shape; some shooting into cones; others impending far over their base, in huge masses of granite, along whose broken ridges was often lodged a weight of snow, that, trembling even to the vibration of a sound, threatened to bear destruction in its course to the vale. Around, on every side, far as the eye could penetrate, were seen only forms of grandeur--the long perspective of mountain-tops, tinged with ethereal blue, or white with snow; vallies of ice, and forests of gloomy fir. The serenity and clearness of the air in these high regions were particularly delightful to the travellers; it seemed to inspire them with a finer spirit, and diffused an indescribable complacency over their minds. They had no words to express the sublime emotions they felt. A solemn expression characterized the feelings of St. Aubert; tears often came to his eyes, and he frequently walked away from his companions. Valancourt now and then spoke, to point to Emily's notice some feature of the scene. The thinness of the atmosphere, through which every object came so distinctly to the eye, surprised and deluded her; who could scarcely believe that objects, which appeared so near, were, in reality, so distant. The deep silence of these solitudes was broken only at intervals by the scream of the vultures, seen cowering round some cliff below, or by the cry of the eagle sailing high in the air; except when the travellers listened to the hollow thunder that sometimes muttered at their feet. While, above, the deep blue of the heavens was unobscured by the lightest cloud, half way down the mountains, long billows of vapour were frequently seen rolling, now wholly excluding the country below, and now opening, and partially revealing its features. Emily delighted to observe the grandeur of these clouds as they changed in shape and tints, and to watch their various effect on the lower world, whose features, partly veiled, were continually assuming new forms of sublimity.

Kuten Tracy toteaa, goottilaisen kirjallisuuden maisemat ovat autioita ja vaarallisia. Maalauksellisten ja ylevien maisemien ihailu oli kuitenkin yleistä muussakin 1700-luvun lopun kirjallisuudessa. Etenkin ylevän kokemus sopi hyvin yhteen goottilaisessa kirjallisuudessa korostuvan kauhusta nautiskelun kanssa: ylevän edessä yksilö kokee itsensä pieneksi, mikä kätevästi virittää lukijan pelottaviin kohtauksiin. Näkymien tuottamissa elämyksissä viipyminen ja värähdyttävien tunteiden suoranainen lietsominen kuului asiaan. Myös ylläolevassa katkelmassa maisemakuvaus sekoittuu henkilöiden mielenliikkeiden kuvaukseen. Nykyään yhtä sävähdyttävän dramaattisia maisemakuvauksia näkee elokuvissa, mutta en muista juurikaan kohdanneeni niitä viimeaikaisessa kaunokirjallisuudessa. Johtuneeko siitä, että 1700-luvulla oli helpompaa tavoittaa maiseman dramatiikka sanoin kuin laatia siitä kuva.

Olen viime aikoina paitsi miettinyt maisemakuvausta myös katsellut dramaattisia maisemia. Sunnuntaiaamuna tuuli vielä voihki, muttei enää vihmonut vettä ikkunoita vasten edellisten päivien tapaan, joten lähdimme rantahietikolle. Suuntasimme kohti pitkän lahden suuta, jonka takana horisonttia vasten erottui valkeana kuohuviivana avoin meri. Harva kulki hiekalla kanssamme. Aluksi suojaisimmissa poukamissa leikki vielä jokunen karaistunut lapsi, mutta ensimmäisen niemenkärjen ohitettuamme eteemme avartui tyhjä ranta, kaislaton, laskuveden norojen kirjoma ranta, jonka yllä tuuli loi irtonaisesta hiekasta kimaltavia kiemuroita. Ne elivät vain hetken, mutta kiisivät pitkälle ennen kuin sekoittuivat toisiinsa ja hajosivat. Pilvet kilpailivat hiekkapyörteiden kanssa, ja niiden varjot saivat tumman rannan läikehtimään, vuoroin heijastamaan valoa, vuoroin peittymään hämärään kuin muistaen vasta ohitetun myrskyn. Tuuli kävi nyt suoraan kasvoihimme, ja me painuimme kumaraan sitä vasten.

Lahden suulla kohtasimme ihmisiä. Jo kaukaa olimme ihailleet pieniä purjeita, jotka nousivat ja laskivat korkealla ilmassa kuin lokit, ja taipaleemme toi meidät lopulta niiden luo. Viimaa ei hillinnyt näin ulkona enää mikään, mutta aallot murtuivat ulompana merestä pistäviin hiekkasärkkiin. Siinä, lahdensuun kuohuvilla laineilla, liisi uskalikkojen joukko. Rannalla he kulkivat märkäpuvuissaan kyyryssä ja kylki tuulta vasten, yhtä suojattomina kuin mekin. Mutta vedessä oli toisin; siellä he lensivät laudoillaan, valjastettuina värikkäisiin leijoihin, ja aika ajoin ilma nosti heidät irti aalloilta. Mutta he painoivat, eivät olleet merilintuja, ja aina heidän oli laskeuduttava takaisin tyrskyihin. He olivat harteikasta väkeä, ja kasvojen ihon oli tuuli ahavoittanut. Jatkoimme matkaamme heidän ohitseen sinne, missä särkätkään eivät enää suojanneet rantaa länteen aukeavalta mereltä.

Tänne eivät leijalautailijat enää rohjenneet. Laskuvesi oli jättänyt lakeuden kosteudesta tummaksi, mutta sen takana tuuli iski jyrkkinä kohoaviin rantatörmiin, nosti kuivaa hiekkaa mukaansa ja lennätti kauas. Pyörteet pistelivät kasvojamme. Törmiin juurtuneet harvat pensaat olivat kasvaneet kumartumaan kohti taaempana kohoavia rinteitä. Meren puolella taas aallot löivät vasten hiekasta esiin pistäviä, simpukoiden kuorruttamia kiviä. Missä pinta näkyi nilviäisten alta, erotimme muinoin jähmettyneen laavan synkät värit ja roson. Hiekkaisten törmien takana vehreänä lepäävä vuori oli joskus luonut tämän rannan, sen kivikot ja kaikkialla lentävän, tuliperäisen hiekan. Se suolasi tuomamme leivän ja rahisi hampaissa.

Keskellä autiota rantaa, veden täyttämässä kuopassa makasi haljennut, musta kivi. En nähnyt sen pinnassa simpukoita. Kuopan reunat suojasivat veden pintaa, joka oli ihmeen tyyni. Kun tulin lohkareen luo, huomasin hengittäväni hetken hiekatonta ilmaa ja sain aukaista siristyneet silmäni. Ihailin kiven sileää pintaa, joka keskellä tätä avaruutta suojasi minua. Sitten astuin askeleen, ja hiekkainen viima puhalsi kiven halkeamasta kasvoilleni.

Varmaan

Tutkijoiden työskentely tällä tieteenalalla on varmaan aivan ratkaisevasti muuttunut viime vuosisadan luovasta puurtamisesta. Työsarka näyttää pirstoutuneen kapeisiin alueisiin, kuten muissakin tieteissä. Erilaiset työmenetelmät ovat toisaalta huimasti kehittyneet ja olemassa olevien tietojen saaminen helpottunut ja monipuolistunut, mutta toisaalta joudutaan varmaan samalla yhä enemmän käsittelemään vain jo aikaisemmin koottua aineistoa jollakin entisestä poikkeavalla tavalla. Tuo pirstoutuminen johtaa siihen, että kokonaisuuden hämärtyvät – tuloksena on joukko tarkoin tutkittuja ja käsiteltyjä osasia, joita on vaikea saada niveltymään toisiinsa. Vaikeaa siitäkin syystä, ettei kokonaisuuksien luominen tunnu enää kuuluvan kenellekään. Viime vuosisadan puolella eläneiden suurten tutkijoiden töissä tuntuu olleen kosolti löytöretkeilijän iloa: kaukainen menneisyys kajasti heille vielä tuntemattoman valkoisena. Sen tutkimisessa oli – kokonaiskuvan hahmottamiseksi – varmaan aivan välttämätöntä kerätyn aineiston lisäksi käyttää paljolti omaa luovaa ajattelua siltojen rakentamiseksi aukkopaikkojen ylitse.

Lienee oikeutettua olettaa, että Tapio Kaitaharju pitää sanasta "varmaan".

Olen viime päivinä maannut hiekkarannalla saksalaisten nudistien ympäröimänä lukemassa Sigurd Wettenhovi-Aspaa, Elias Lönnqvistiä, Helmi Poukkaa, Tuulikki Korpista, Pekka Siitointa sekä Ior Bockin muistiinkirjattuja kertomuksia. Nyt en ole rannalla lukemassa enkä vuorilla vaeltamassa koska pitäisi pakata, mutta juutuin lukemaan Kaitaharjun kirjaa Me suomalaiset. Lukemissani teoksissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä. Annan toisen näytteen. Myös Helmi Poukka pyrkii ilmaisemaan väitteittensä hypoteettisen luonteen:

Herodotos ei myöskään tiedä, mistä kimmeriläiset olivat saapuneet Mustan meren pohjoispuolelle, eikä ole siis mitään estettä olettamukselle, että kimmeriläiset olisivat skyyttejä aikaisemmin läheteneet myös Egyptistä. Jo heistä käytetty nimitys 'kimmeriläiset' (kreikaksi kimmérioi) johtuu mahdollisesti Kemi sanasta. Tämä on Egyptin vanha nimi. 

Sen jälkeen hän tietysti rakentaa huiman pseudokielitieteellisen tarinan, joka osin rakentuu esitettyjen väitteiden varaan, ja katsoo osoittaneensa vallitsevat kielitieteelliset tulkinnat virheellisiksi. Jännittävää, että 1900-luvun alkupuolella kirjoittaneet Wettenhovi-Aspa ja Lönnqvist väittivät varauksetta olevansa oikeassa (ja yhtä varauksetta, että muut ovat väärässä ja pahoja), mutta heidän myöhemmät seuraajansa (tai ainakin osa heistä) asettelevat sanojaan varovaisemmin (ainakin välillä). Piti kuitenkin puhumani näiden teosten yhteneväisyyksistä. Lähdin lukemaan niitä tietäen, että kaikissa väitetään jotain hulvatonta Suomesta, mutta en arvannut törmääväni kahteen kummalliseen ilmiöön.

Ensinnäkin, löysin koulukunnan, jossa ei ole tapana viitata muiden samaan koulukuntaan kuuluvien teorioitsijain teoksiin. Ainakin Wettenhovi-Aspa, Lönnqvist ja Poukka väittävät suomalaisten polveutuvan egyptiläisistä, mistä kiistatta todistaa se, että Egyptin muinainen nimi oli heidän mukaansa Kemi. Kukaan heistä ei kerro edes sitä, mistä tieto on peräisin. Kaksi ensimmäistä viittaa lisäksi taajaan saksalaiseen nationalisti-arkeologiin Gustav Kossinnaan (joka muuten on yhä edelleen hämmentävien Suomi-intoilijoiden suosiossa – Kaitaharjukin näemmä viittaa Kossinnaan). En ole kuitenkaan toistaiseksi huomannut kenenkään kolmesta Kemi-intoilijasta mainitsevan toisiaan.

Toiseksi, ja tämä on paljon ensimmäistä havaintoani epämääräisempi kutka, minua riivaa näiden teosten kieli. Pekka Siitoin selittää, kuinka rituaalissa, jolla kuollut herätetään henkiin, tarvitaan litra vastalaskettua neitsyen verta, Lönnqvist kertoo egyptiläisten ja mayojen alkukodista Atlantiksesta ja Poukka painottaa suomen foneemin h vanhaa ikää. Yhtä kaikki heidän kirjallisissa tyyleissään on minusta vähän väliä jotain samaa. Kyse saattaa olla sanajärjestyksestä. Luen kuinka "eri kielten sanojen merkintää olen yksinkertaistanut", kuinka "niiden tarkoituksesta tiedemiehet kiistelevät vielä tänä päivänä" ja kuinka "esitän teille joitakin salaisia kaavoja, jotka ovat erittäin tehokkaita mikäli ne suoritetaan niiden edellytysten pohjalta, joita olen aiemmin esittänyt". Lisäksi teosten luonteesta tietysti seuraa, että niissä tehdään häkellyttäviä ajatusloikkia. Esimerkiksi Lönnqvist toteaa itsekin teoksensa Suomenkieli kaikkien kulttuurikielten avaimena, II osa sivulla 122, että "alempana esitän ilman perustelua tri Gleyen tulkinnan kiekonkirjoituksesta", ja niin hän tosiaan tekee, mikä vie pari sivua. Ainakaan minä en ilman perustelua ymmärrä mitä kyseiset sivut kirjassa tekevät. Tämä herättää hienoista kammoa, mikä tietysti värittää lukukokemusta. Tai kenties tyylin takana väikkyy kirjoittajien metafyysinen angsti? Mielessä on kuitenkin käynyt, josko harrastelijoiden laatimat ja kustannustoimittajien torjumat tietokirjakäsikirjoitukset muistuttavat yleisemminkin tyylillisesti toisiaan. Kaunokirjallisuuden kohdallahan näin on, kuten omakustanteista huomaa. Omakustanteitahan nämäkin tapaavat olla. Täytynee jututtaa kustannustoimittajia.

Karmiva usko kadotukseen

Innanzi tutto, mi chiede se il Dio dei cristiani perdona chi non crede e non cerca la fede. Premesso che - ed è la cosa fondamentale - la misericordia di Dio non ha limiti se ci si rivolge a lui con cuore sincero e contrito, la questione per chi non crede in Dio sta nell'obbedire alla propria coscienza. Il peccato, anche per chi non ha la fede, c'è quando si va contro la coscienza. Ascoltare e obbedire ad essa significa, infatti, decidersi di fronte a ciò che viene percepito come bene o come male. E su questa decisione si gioca la bontà o la malvagità del nostro agire.

Paavi Franciscus ilmoitti neljäntenä syyskuuta 2013, että Jumalan armo riittää heillekin, jotka eivät usko Jumalaan – kunhan he seuraavat omantuntonsa ääntä. Esimerkiksi The Independent otsikoi asian ikään kuin Paavin viesti olisi tarkoitettu ateisteille. Hassu ajatus. Ateistithan eivät usko, että mitään jumalaa on, joten ateisteille on samantekevää mitä kuvitteellisen olennon edustajana itseään pitävä kalottipää ilmoittaa tämän kuvitteellisen olennon armon ulottumisista. Viesti on tietysti tarkoitettu hartaille katolilaisille. Harvassapa nykyään ovat ainakaan länsimaissa ne katolilaiset, joiden läheisissä ei ole ainuttakaan ateistia. Jos ateistit joutuvat helvettiin, myös kaikki katolilaisille rakkaat ateistit joutuvat helvettiin. Kärsivät siellä sitten ikuisesti samalla kun hurskaiden kristittyjen oletetaan nauttivan taivaan iloista. Tämä on ongelma.

Olen aina pitänyt ateistien ja vääräoppisten kadotusta kristinuskon karseimpana piirteenä. En osaa kuvitella, että usko taivaaseen voisi tuntua miltään muulta kuin suunnattoman ahdistavalta jos samalla uskoisin, että suuri osa minulle rakkaista ihmisistä joutuu helvettiin. Itse asiassa minun on hyvin vaikea ymmärtää miten kristityt pystyvät elämään tämän ajatuksen kanssa. Sama miete on ehkä juolahtanut myös nykyisen paavin mieleen. Ilmoituksellaan hän mahtoi huojentaa hyvin monen katolilaisen mieltä.

Katolilaisia on sentään paljon. Erityisen vaikea minun on ymmärtää sellaisiin pieniin lahkoihin kuuluvien ihmisten ajatuksenjuoksua, joissa ajatellaan kaikkien lahkoon kuulumattomien joutuvan helvettiin. Miten kukaan voi saada lohtua ajatuksesta, että pelastuu itse, jos samalla uskoo useimpien tuttujen olevan kadotukseen tuomittuja? Ymmärrän miksi jyrkimpiin lahkoihin kuuluvat eristäytyvät muista. Lienee hyvä suojella itseään ajatukselta, että tuo ja tuo ja tuokin hyvä, vilpitön, ystävällinen ihminen joutuu helvettiin.

Varmuuden kohtaamisesta ja väärinymmärretyistä neroista

These words pouring from his pen on that faraway tropical island show how uncritically Le Plongeon accepted any similarity as evidence of historical contact, how he assumed unquestioningly that his own identifications (of the bear, for example) were correct (which it was not), and how, instead of questioning his own theories when he confronted a mass of contrary evidence, he merely admitted bewilderment and walked calmly away from the subject, still convinced of his original hypothesis.
Although he foresaw with ample reason the opposition that his writings would meet, or, worse, that they would simply be ignored, Augustus Le Plongeon rushed to meet his unseen foes with anticipated counterthreats.

Luen Robert Wauchopen hupaisaa teosta Lost Tribes & Sunken Continents, Myth and method in the Study of American Indians. Kirja käsittelee pseudotieteellisiä teorioita Amerikan intiaanien alkuperästä sekä selvästi etenkin näiden teorioiden esittäjiä ja kannattajia.

Yllä Wauchope kuvailee kaikkien alojen asiantuntija Augustus Le Plongeonin luonnetta. Tunnemme tyypin, joka maalla tuntuu olevan omat rakastettavan turhauttavat Wettenhovi-Aspansa. Nykyään he lienevät harvemmin vapaamuurareita, mutta edelleen he luottavat salamannopeaan kykyynsä tunnistaa ja oivaltaa samalla varmuudella kuin Le Plongeon luotti omiinsa tutkiessaan mayaraunioita Jukatanin niemimaalla: "among the débris I have found the head of a bear exquisitely sculptured out of a block of marble. It is in an unfinished state. When did bears inhabit the peninsula?" Tunnistaessaan karhunpäätä esittävän veistoksen Le Plongeonin mieleen ei juolahda epäillä tunnistuskykyjään; sen sijaan hän päättelee, että Jukatanin niemimaalla on aiemmin elänyt karhuja. Fantastista.

Tähän väliin täytyy sanoa, että sekä Le Plongeon että Wettenhovi-Aspa ovat olleet todella tyylikkään näköisiä miehiä. Lisäksi Le Plongeonin vaimo Alice Dixon Le Plongeon, joka vietti 11 vuotta viidakoissa miehensä kanssa, vaikuttaa hänkin harvinaisen hienolta tapaukselta. (Lapsena aioin ryhtyä isona tutkimusmatkailijaksi ja taiteilijaksi, enkä ole vieläkään täysin luopunut suunnitelmastani, vaikka huomaankin hienosäätäneeni sitä jonkin verran. Olen myös edelleen fasinoitunut Thor Heyerdahlista (jonka muuten olen tavannut 90-luvulla, samoin kuin hänen silloisen vaimonsa Jacqueline Beerin), vaikka olenkin Wauchopen skeptisillä linjoilla mitä tulee hänen teorioittensa uskottavuuteen.)

No niin, eiköhän fanitus jo riittänyt. Tarkoitukseni on puhua eräästä mahdollisesta psykologisesta ilmiöstä, jota olen viime aikoina (toivottavasti kriittiseen sävyyn) koettanut hahmottaa, ja josta Le Plongeon voisi olla hyvä esimerkki: hakeutumisesta väärinymmärretyn neron asemaan. Ainoa asia, jonka muistan Esa Saarisen opetuksesta, on hänen painokas huomautuksensa, ettei kannata pyrkiä väärinymmärretyksi neroksi. Olin heti samaa mieltä. En osaa arvata miten Le Plongeon tai Wettenhovi-Aspa olisivat reagoineet tällaiseen ohjeeseen. Ehkä se ei olisi lainkaan koskenut heitä.

"Missä todella kaksi yhteensovittamatonta periaatetta kohtaa, siellä jokainen leimaa vastapuolen hulluksi ja harhaoppiseksi", sanoi Wittgenstein (Varmuudesta, §611). Kun kohtaan Le Plongeonin päättelyperiaatteet, en voi kuin leimata hänet hulluksi ja harhaoppiseksi – huolimatta siitä, että hän on samalla myös kiehtova ja hurmaava hahmo, ainakin näin etäältä tarkasteltuna. Lukemastani voin myös päätellä, että keskustelu hänen kanssaan olisi luultavasti ollut tavattoman turhauttavaa, sillä mahdolliset kaksi lopputulosta oli selvästi ennalta määrätty: joko olisin pelkästään kuunnellut, jolloin hän olisi tulkinnut minut ihailijakseen (Wauchope tarjoaa tästä hilpeitä esimerkkejä), tai, todennäköisemmin, jos olisin sanonut yhdenkin poikkipuolisen sanan, hän olisi esiintynyt väärinymmärrettynä nerona.

Kuten moni muukin, päädyn ihmettelemään onko täysin kaistapäisellä tavalla ajatteleva todella vilpitön: eikö Le Plongeon itse pitänyt päättelytapojaan virheellisinä? Saattoiko hän todella olla varma esimerkiksi siitä, että mayat kansoittivat ensin Atlantiksen ja sitten Egyptin? Kaksi näkemystä kamppailee mielessäni ja joudun saattamaan ne sopuun vailla loppuratkaisua, sillä en mitenkään voi tietää kuinka asian laita todella oli: oliko Le Plongeonin ajattelu oikeasti niin erilaista kuin mitä kykenen pitämään järkevänä, vai oliko kaikki tuo tarmo jonkinlaista melko tiedostamatonta hakeutumista väärinymmärretyn neron asemaan. Jälkimmäinen selitys olisi tietysti psykologisoiva ja rauhoittava. Ensimmäinen taas herättää kauhua, mutta tuntuu myös avartavalta.

Psykologisoiva ymmärtämisyritys lähtee siitä, että monien muiden lailla olen huomannut sortuvani samoihin sosiaalisiin hölmöyksiin kerta toisensa jälkeen. Jos en pidä varaani, vääntäydyn läheisissä ihmissuhteissani juuri tietynlaiseen solmuun, hakeudunpa jopa sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa pääsen toteuttamaan tätä taipumustani erityisen helposti. Nykyään kuvittelen osaavani jo pitää varani, mutta en toisaalta kuvittele kuvitelmiani välttämättä virheettömiksi. Moni muukin on tosiaan kuvannut jotain kovasti samankaltaista ja kaikkihan me olemme kuulleet naisista, jotka tulevat jokaisessa parisuhteessaan pahoinpidellyksi, ja muista vastaavista ääriesimerkeistä. No, ehkä Le Plongeonilla oli pakottava ja melko tiedostamaton tarve päästä kokemaan itsensä väärinymmärretyksi neroksi. Ja näin hänen ajattelunsa kummallisuus tulee selitettyä: se palvelee tuota psykologista tarvetta, ja tehokkaasti palveleekin.

On mahdollista, että kyse oli tuosta tai jostain muusta samankaltaisesta tarpeen tyydyttämisestä. Voisin siis rauhassa leimata Le Plongeonin hulluksi, ja lisäksi hulluutensa tähden harhaoppiseksi. Minulla ei kuitenkaan ole mitään todisteita siitä, että tämä rauhoittava psykologisoiva selitys osuisi edes oikeaan suuntaan; se ei auta minua ymmärtämään, se auttaa vain selittämään pois. Aivan selvästi myös Wauchope haluaa selittää pois kaikki ne hullunkuriset teoriat, joita hän kirjassaan esittelee, redusoida ne teorioitsijoiden sekopäisyyteen. Ymmärrän hänen halunsa, ymmärrän sen paljon paremmin kuin tulen koskaan ymmärtämään Le Plongeonia tai Wettenhovi-Aspaa. En kuitenkaan pidä sitä älyllisesti tyydyttävänä, enkä yksinään riittävänä syynä hyväksyä rauhoittavia psykologisointeja.

Olen kirjoittanut suunnilleen samasta aiheesta monta kertaa ennenkin. Tämä on yksi niistä asioista, jotka todella herättävät uteliaisuuteni: Miten suhtautua siihen, että toiset ihmiset ajattelevat joskus perustavanlaatuisen kummallisilla tavoilla? Lähtökohdaksi on loppujen lopuksi parasta ottaa se, että he ihan oikeasti ajattelevat niin. He ovat varmoja, eikä minulla ole keinoa osoittaa omaa varmuuttani heidän varmuuttaan paremmaksi, vaikka tietystihän se on. Aivan niin, voin koettaa perustella, ja kun se on turhaa, voin koettaa suostutella, mutta joskus sekin on turhaa. Ei edes niinkään harvoin.

Eräästä genrestä

– Sitten Jumala "kuuli minun huutoni ja kumartui minun puoleeni".
Kun tällaista kokemusta vaaditaan kuvailemaan ilman Raamatun käyttämiä sanontoja, on pyynnön noudattaminen kieltämättä vaikeaa. Onhan todistettavasti käynyt monta kertaa niin, että lähimmät omaiset ovat tulkinneet uudestisyntymisen tilan mielenhäiriöksi. Hän ei ole osannut pukea kokemaansa Jumalan kohtaamista sanoiksi sillä tavoin, että asia olisi selvinnyt ulkopuolisille. Ja vaikka hän Raamatunkin kielellä olisi kertonut maistaneensa Herran hyvyyttä ja tulevan elämän voimia, eivät tällaisen puheen kuulijat olisi ymmärtäneet siitä mitään.

Sitaatti on isoisäni K. A. Pohjakallion teoksesta Salattua, josta olen kirjoittanut ennenkin. Muistan ukkini kyllä, vaikka olinkin alle kymmenen hänen kuollessaan. Pidin hänestä. Hän oli opettaja ja helluntailainen tendenssikirjailija; ostelen hänen tuotantoaan silloin tällöin lähetyskirpputoreilta. Sitä on paljon. Erityisesti haluaisin kohdata kirjoituksia siltä ajalta, kun hän kuulemma oli kiinnostunut Leo Mellerin ufojutuista. Ajatuskin on aavemainen.

Olen aina silloin tällöin palannut hahmottelemaan ajatuksia eräästä hyvin laajasta ja rikkaasta kirjallisuuden lajityypistä. Sille ei ole täsmällistä nimeä. Eräs sen tunnusmerkeistä, ehkä jopa tärkein tunnusmerkki, on sen mahdollinen vaikutus metafyysisestä angstista kärsiviin ihmisiin. Tarkastelen asiaa nyt samanoloisesta näkökulmasta kuin Hoffmannin Nukkumatin Clara:

Äkästyneenä siitä, että Clara sijoitti koko demonin olemassaolon hänen omaan sisimpäänsä, Nathanael ryhtyi esittelemään koko mystillistä oppia paholaisista ja kauheista voimista, mutta Clara keskeytti harmistuneena sanoen väliin jotain aivan yhdentekevää, mikä suunnattomasti ärsytti Nathanaelia. Hän ajatteli, etteivät tuon kaltaiset syvälliset salaisuudet avautuneet kylmissä ja torjuvissa mielissä, tiedostamatta itsekään, että luki Claran kuuluvaksi juuri näihin alempiin luontoihin, minkä vuoksi hän ei myöskään luopunut yrityksestään perehdyttää tätä noihin salaisuuksiin.

Oletteko koskaan kuunnelleet ihmistä, joka joko vimman – tai vielä karmivampaa, omnipotentin varmuuden – vallassa selittää jotain täysin uskomatonta ja ilmeisesti mitättömän vähän varaan rakennettua valtaisaa teoriaa. Uskoen löytäneensä totuuden. Tai haluten, vaatien kuulijalta vahvistusta sille, että on löytänyt totuuden. Minulla, Claralla, ei ole siihen tilanteeseen sanoja. Olen isoisäni mainitsema ulkopuolinen.

Tämä kirjallisuuden lajityyppi on laaja ja monisyinen. Se kattaa kaikenlaista herätyskristillisyydestä ufoihin, salaseurojen maailmanvallasta mitä kummallisimpiin solipsistisiin metafysiikoihin. Joskus puhutaan salaliittoteorioista, mutta nimitys ei riitä kattamaan koko lajityyppiä. Huomaatte ehkä, että tämän kirjoituksen pääasiallinen väite on, että kyseessä on kuitenkin jotain yhdeksi lajityypiksi kutsuttavissa olevaa. Mainitsin jo yhden yhdistävän tunnusmerkin; toinen on se kauhun laji, jonka tämä kirjallisuus virittää.

Olen ollut jollain tavalla kiinnostunut tästä genrestä jo pitkään. Olen kirjoittanutkin aiheesta myös aiemmin. En oikein tiedä mille kiinnostukseni, tai ehkä pikemminkin morbidi uteliaisuuteni perustuu. Uteliaisuuteni on kauhunsekaista, en yleensä kestä lukea genreen lukeutuvaa kirjallisuutta enkä etenkään niitä verkossa hirviömäisinä sikiäviä ja haaroittuvia tekstilonkeroita, joiksi genre on viime vuosina laajalti mutatoitunut. Kestän vain jotain Doylen kirjoitusten kaltaista tarpeeksi vanhaa, 60-luvun Valittujen palojen hulluimpia Tapahtui tosielämässä -tarinoita tai Berlitzin tyyppistä hulvattomuutta.

Minua on jo pitkään mietityttänyt tämän genren käsittely nimenomaan genrenä; sen käsittely kirjallisuutena. Sijoitan sen jonnekin scifin ja kauhun välimaastoon; kauhuefekti saadaan aikaan ottamalla scifimäisen kuvitteellinen maailma eri tavalla tosissaan kuin mikä kaunokirjallisuudessa kuuluu asiaan. En tiedä voiko sitä jäljitellä, voiko tosissaanottamista matkia uskottavasti. Luultavasti voi. Isoisäni kuvaama mielenhäiriön tuntu on kuitenkin koko ajan läsnä, kirjoittajan tilasta ei ole varmuutta. Ja juuri siksi epäröin enkä ole varma voiko tätä kaikkea käsitellä kirjallisuutena. Tai pikemminkin en ole varma haluanko tehdä niin.

Kysymys on leikin suotavuudesta. Muutamat tähän genreen kuuluvat tekstit ovat kirjallisesti niin ansiokkaita, että niitä tekee mieli arvostaa sinä mitä ne ovat. Minusta tuntuu siltä, että arvostaminen edellyttää leikkiin mukaan lähtemistä, eli tosissaanottamista lukemisen ajan. Tässä on jotain samaa kuin Pauli Pylkön ajatuksessa, ettei natsifilosofeja voi arvioida mielekkäästi jos ei ole valmis edes kokeilemaan heidän ajatuksiinsa eläytymistä. En kuitenkaan koe ehdotonta eläytymistä tarpeelliseksi, vaan ainoastaan samankaltaisen kuin leikissä: leikin maailma on otettava tosissaan leikin ajan. Berlitzin Bermudan kolmio -juttujen lukeminen ei voi tuottaa sitä esteettistä elämystä, minkä niistä kuitenkin voisi saada, jos ei ole valmis heittäytymään leikkiin mukaan lukemisen ajaksi. En kuitenkaan ole varma onko leikki tässä suotavaa.

Olen kuten Clara, joka kaiken hulluuden kestettyään, kun kaikki on lopulta ohi, ei unohdakaan. Nathanael ei ole enää läsnä, mutta toisin kuin Hoffmannin novellissa, Clara ei istukaan "kauniin maalaistalon edustalla käsi kädessä miellyttävän miehen kanssa" katselemassa lastensa leikkiä. Clara on etääntynyt tarpeeksi kauas – ja kääntynyt sitten ympäri. Hän katselee taakseen jättämäänsä ja koettaa muodostaa siitä selkeän, kirkkaan, ymmärrettävän kuvan. Epäröi kuitenkin sillä hetkellä kun ymmärtäminen tuntuisi vaativan leikkiin mukaan lähtemistä.

Uskomatonta

"Tarkoitan väitöstä, että D. D. Home - joka sivumennen sanoen ei ollut palkattu seikkailija, kuten tavallisesti otaksutaan, vaan kotoisin arvokkaasta perheestä - leijaili yhdestä ikkunasta ulos ja toisesta sisälle seitsemänkymmenen jalan korkeudella maasta.
Minä en voinut sitä uskoa. Mutta tietäessäni, että tuon tapauksen silminnäkijöinä oli kolme henkilöä ja että nuo kolme olivat loordi Dunraven, loordi Lindsay ja kapteeni Wynne, kaikki perin kunnioitettavia ja tunnettuja miehiä, jotka jälkeenpäin olivat valmiit näkemänsä valalla vahvistamaan - niin, tietäessäni tuon en kuitenkaan voinut olla myöntämättä, että todistus tässä oli välittömämpi kuin missään niistä etäisistä tapahtumista, jotka koko maailma on suostunut todeksi uskomaan."

Luin Sir Arthur Conan Doylen vähemmän tunnettuun tuotantoon kuuluvan pamfletin Haudantakainen elämä. Siinä Conan Doyle kertoo spiritistisistä yhteydenotoistaan kuolleiden henkiin ja siitä, kuinka hän lopulta on vakuuttunut näiden henkien tuonpuoleista koskevien kertomusten oikeellisuudesta. Mieleeni muistui kevyesti kammonsekainen riemastus, joka valtasi minut lukiessani C Berlitzin teosta Bermudan kolmio. (Olen pohtinut kuinka tämänkaltaiset kirjat kuuluisi luokitella: jos toimin kirjoittajan itseymmärryksen perusteella, ne lienevät luonnontiedettä. Jos omien kokemusteni, sijoittaisin ne huumorihyllyyn. Toisaalta kirjoittajien itseymmärryksen perusteella tapahtuva luokittelu vetoaisi huumorintajuuni.) Esimerkiksi Berlizin teoksen tyylistä sopinee mainiosti seuraava näyte:

"Ufojen merenalaisista liikkeistä on useita hätkähdyttäviä vahvistuksia (VI luvussa lueteltujen lisäksi). Ufoja ovat havainneet ja seuranneet myös Yhdysvaltojen laivastoyksiköt. Näistä tapahtumista on, kuten tavallista, alkuperäistä ilmoistusta lukuun ottamatta vaiettu mahdollisimman tarkoin."

Uskomattomat väitteet, jotka esitetään todistettuina mutta vaiettuina, herättävät hilpeyttä. Toisaalta ne aikaansaavat myös pienen kammontunteen, ainakin jos niitä lukee yksin yöllä. Spiritismi- sun muu samanoloinen jollain tapaa epäilyttävä kirjallisuus sopii siis myös kauhuviihteeksi. Jäin miettimään miksi näin on, ja muistin vasta lukemani Freudin artikkelin "Kammottava":

"Oikeampaa on ottaa huomioon tässä havaittava psykologinen eroavaisuus ja sanoa, että kulttuuri-ihminen on nykyisessä ajattelussaan enemmän tai vähemmän täydellisesti päässyt animististen uskomusten yli, voittanut ne. Näin ollen voimme todeta, että kammottavuuden kokemus syntyy joko silloin kun jokin vaikutelma herättää torjutut varhaislapsuuden kokemukset jälleen eloon tai kun jo voitetut alkukantaiset uskomukset näyttävät jälleen saavan vahvistuksen."

Mainitsemani kaksi kaikessa hauskuudessaan hieman kammottavaa kirjaa eivät ole fiktiota. Ne pyrkivät esittämään jotain fiktioksi yleisesti katottua totena, ja ne perustelevat ja puolustavat totuuttaan tavoilla, jotka ainakin näyttävät sellaiselta, mikä tavataan kulttuurissamme hyväksyä perusteluksi. Lukijan mielessä käy epäilys, että entä jos väitetty onkin totta. Väitetty on kuitenkin jotain yleisesti mielettömäksi katsottua. Voi olla pelottavaa horjuttaa maailmaansa kysymällä onko jokin mieletön totta. Toisaalta kysymättäjättämisessä tuntuu hieman ikävä auktoriteettiuskon maku. Ajan käyttäminen kaikkien annettujen perustelujen tarkistamiseen ei kuitenkaan innosta monia, joten vaihtoehdoiksi jää kieltäminen tai kysymyksen auki jättäminen. Niinpä tolkuttomaksi huurupäistelyksi käsitetyt väitteet saattavat herättää jopa suuttumusta ristiriidatonta maailmaansa tiukasti puolustavissa ihmisissä. Tai ainakin ne voivat aiheuttaa pienen kammontunteen, ainakin jos niitä lukee yksin yöllä. Mikä voi olla hauskaakin.