Varmaan

Tutkijoiden työskentely tällä tieteenalalla on varmaan aivan ratkaisevasti muuttunut viime vuosisadan luovasta puurtamisesta. Työsarka näyttää pirstoutuneen kapeisiin alueisiin, kuten muissakin tieteissä. Erilaiset työmenetelmät ovat toisaalta huimasti kehittyneet ja olemassa olevien tietojen saaminen helpottunut ja monipuolistunut, mutta toisaalta joudutaan varmaan samalla yhä enemmän käsittelemään vain jo aikaisemmin koottua aineistoa jollakin entisestä poikkeavalla tavalla. Tuo pirstoutuminen johtaa siihen, että kokonaisuuden hämärtyvät – tuloksena on joukko tarkoin tutkittuja ja käsiteltyjä osasia, joita on vaikea saada niveltymään toisiinsa. Vaikeaa siitäkin syystä, ettei kokonaisuuksien luominen tunnu enää kuuluvan kenellekään. Viime vuosisadan puolella eläneiden suurten tutkijoiden töissä tuntuu olleen kosolti löytöretkeilijän iloa: kaukainen menneisyys kajasti heille vielä tuntemattoman valkoisena. Sen tutkimisessa oli – kokonaiskuvan hahmottamiseksi – varmaan aivan välttämätöntä kerätyn aineiston lisäksi käyttää paljolti omaa luovaa ajattelua siltojen rakentamiseksi aukkopaikkojen ylitse.

Lienee oikeutettua olettaa, että Tapio Kaitaharju pitää sanasta "varmaan".

Olen viime päivinä maannut hiekkarannalla saksalaisten nudistien ympäröimänä lukemassa Sigurd Wettenhovi-Aspaa, Elias Lönnqvistiä, Helmi Poukkaa, Tuulikki Korpista, Pekka Siitointa sekä Ior Bockin muistiinkirjattuja kertomuksia. Nyt en ole rannalla lukemassa enkä vuorilla vaeltamassa koska pitäisi pakata, mutta juutuin lukemaan Kaitaharjun kirjaa Me suomalaiset. Lukemissani teoksissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä. Annan toisen näytteen. Myös Helmi Poukka pyrkii ilmaisemaan väitteittensä hypoteettisen luonteen:

Herodotos ei myöskään tiedä, mistä kimmeriläiset olivat saapuneet Mustan meren pohjoispuolelle, eikä ole siis mitään estettä olettamukselle, että kimmeriläiset olisivat skyyttejä aikaisemmin läheteneet myös Egyptistä. Jo heistä käytetty nimitys 'kimmeriläiset' (kreikaksi kimmérioi) johtuu mahdollisesti Kemi sanasta. Tämä on Egyptin vanha nimi. 

Sen jälkeen hän tietysti rakentaa huiman pseudokielitieteellisen tarinan, joka osin rakentuu esitettyjen väitteiden varaan, ja katsoo osoittaneensa vallitsevat kielitieteelliset tulkinnat virheellisiksi. Jännittävää, että 1900-luvun alkupuolella kirjoittaneet Wettenhovi-Aspa ja Lönnqvist väittivät varauksetta olevansa oikeassa (ja yhtä varauksetta, että muut ovat väärässä ja pahoja), mutta heidän myöhemmät seuraajansa (tai ainakin osa heistä) asettelevat sanojaan varovaisemmin (ainakin välillä). Piti kuitenkin puhumani näiden teosten yhteneväisyyksistä. Lähdin lukemaan niitä tietäen, että kaikissa väitetään jotain hulvatonta Suomesta, mutta en arvannut törmääväni kahteen kummalliseen ilmiöön.

Ensinnäkin, löysin koulukunnan, jossa ei ole tapana viitata muiden samaan koulukuntaan kuuluvien teorioitsijain teoksiin. Ainakin Wettenhovi-Aspa, Lönnqvist ja Poukka väittävät suomalaisten polveutuvan egyptiläisistä, mistä kiistatta todistaa se, että Egyptin muinainen nimi oli heidän mukaansa Kemi. Kukaan heistä ei kerro edes sitä, mistä tieto on peräisin. Kaksi ensimmäistä viittaa lisäksi taajaan saksalaiseen nationalisti-arkeologiin Gustav Kossinnaan (joka muuten on yhä edelleen hämmentävien Suomi-intoilijoiden suosiossa – Kaitaharjukin näemmä viittaa Kossinnaan). En ole kuitenkaan toistaiseksi huomannut kenenkään kolmesta Kemi-intoilijasta mainitsevan toisiaan.

Toiseksi, ja tämä on paljon ensimmäistä havaintoani epämääräisempi kutka, minua riivaa näiden teosten kieli. Pekka Siitoin selittää, kuinka rituaalissa, jolla kuollut herätetään henkiin, tarvitaan litra vastalaskettua neitsyen verta, Lönnqvist kertoo egyptiläisten ja mayojen alkukodista Atlantiksesta ja Poukka painottaa suomen foneemin h vanhaa ikää. Yhtä kaikki heidän kirjallisissa tyyleissään on minusta vähän väliä jotain samaa. Kyse saattaa olla sanajärjestyksestä. Luen kuinka "eri kielten sanojen merkintää olen yksinkertaistanut", kuinka "niiden tarkoituksesta tiedemiehet kiistelevät vielä tänä päivänä" ja kuinka "esitän teille joitakin salaisia kaavoja, jotka ovat erittäin tehokkaita mikäli ne suoritetaan niiden edellytysten pohjalta, joita olen aiemmin esittänyt". Lisäksi teosten luonteesta tietysti seuraa, että niissä tehdään häkellyttäviä ajatusloikkia. Esimerkiksi Lönnqvist toteaa itsekin teoksensa Suomenkieli kaikkien kulttuurikielten avaimena, II osa sivulla 122, että "alempana esitän ilman perustelua tri Gleyen tulkinnan kiekonkirjoituksesta", ja niin hän tosiaan tekee, mikä vie pari sivua. Ainakaan minä en ilman perustelua ymmärrä mitä kyseiset sivut kirjassa tekevät. Tämä herättää hienoista kammoa, mikä tietysti värittää lukukokemusta. Tai kenties tyylin takana väikkyy kirjoittajien metafyysinen angsti? Mielessä on kuitenkin käynyt, josko harrastelijoiden laatimat ja kustannustoimittajien torjumat tietokirjakäsikirjoitukset muistuttavat yleisemminkin tyylillisesti toisiaan. Kaunokirjallisuuden kohdallahan näin on, kuten omakustanteista huomaa. Omakustanteitahan nämäkin tapaavat olla. Täytynee jututtaa kustannustoimittajia.

Suomentajan toimenkuvasta

Jonkun verran oudolta saattaa suomalaisesta lukijasta tuntua kirjan sotainen luonne, siinä kun käydään tuimaa taistelua useimmille lukijoille ennestään tuntematonta kirjaa "Svenskt i Finland" vastaan. Viimeksi mainitun kirjasen omituinen sisällys käyvät kuitenkin "Suomen kultaisesta kirjasta" kyllin selville; eikä lukijaa kummastuttane, jos kirjoittajan innostus taistelussa totuuden ja oikeuden puolesta saa hänet toisinaan pukeutumaan tuimaan sotisopaan ja haarniskaan. *)

J. Raekallio suomensi aikanaan Sigurd Wettenhovi-Aspan (tai Vettenhovi-Aspan; kumpaakin kirjoitusasua tapaa) teoksen Suomen kultainen kirja. Suomenkielinen laitos julkaistiin vuonna 1915. Nyt vuonna 2013 minä istun huoneessa, jonka ikkunan edessä ulkona kasvaa palmu, ja ihmettelen sitä, ettei Wettenhovi-Aspa tuolloin vielä itse kirjoittanut suomeksi. Hän tosiaan opetteli kielen vasta aikuisella iällä. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin ilmestynyt Suomen kultainen kirja II ei enää kaivannut suomentajaa.

Wettenhovi-Aspan suomentaja kiehtoo minua. Hän on selvästi fani – esimerkiksi yläolevan sitaatin lopussa oleva asteriski merkkaa alaviitettä: "*) Haaraniska = haarniska; siitä ruotsalainen: harnesk ja saksalainen: Harnisch, jotka merkitsevät samaa kuin haarniska." Toisaalta hän kokee myös tarpeelliseksi sekä puolustella että täydennellä Wettenhovi-Aspan tekstiä. Harvoin on suomentaja tänä päivänä suomennoksissaan yhtä vahvasti omalla äänellään läsnä kuin Raekallio tässä teoksessa. Ylläolevan puolustelun lisäksi Raekallio toteaa esipuheessaan näinkin: "Voitanee syystäkin sanoa, että tekijän nimijohdannaiset monestikin ovat varsin rohkeat." (Kunhan olen ensin toennut ihastuksesta, jonka valtaan joudun aina kun kohtaan vanhoissa suomenkielisissä teksteissä monikon nominatiivin siinä, missä nykykirjoittaja ilman muuta käyttäisi monikon partitiivia) en voi kuin ihmetellä Raekallion halua aloittaa kirja selittelyillä. Sen jälkeen kun hän on tuonut esille ilmeisen, eli sen, että Wettenhovi-Aspan etymologiset kehitelmät saattavat herättää epäilyksiä, hän tarjoaa puolustukseksi – no, lähinnä kai sen, että hän on yhtä kaikki vakuuttunut: "älköön unohdettako, että monet kymmenet muut kirjassa esitetyt esimerkit ovat sen sijaan niin hämmästyttävän vakuuttavia, että ne ovat omiansa saattamaan ajattelevan lukijan syviinkin mietteisiin."

"(Suoment. muist.)" löytyy monen sivun alalaidasta. Joskus Raekallio huomauttaa lisätyön tarpeesta: "Mitenkä esim. Turun puolen rannikkopitäjissä vielä 30-40 vuotta sitten suurissa herraskartanoissa herrat ja ruotsalaiset 'pehtorit' kohtelivat alustalaisiaan – se sietäisi eri teoksen." Joskus hän taas korjailee Wettenhovi-Aspan esittämiä ajatuksia: "Tästä ja seuraavastakin käy ilmi, ettei kirjoittaja ole huomannut – ulkomailla paljon asuneena – 'kieliriidan' alkusyytä. Kieliriitahan tässä maassa syntyi siitä, ettei kansan valtavan enemmistön kielelle suotu yksinkertaisimpiakaan oikeuksia [...]" Joskus hän taas haluaa vain kertoa mitä hänelle on tullut tekstistä mieleen: "Mitenkähän olisi ruotsalaisten käynyt esim. Leipzigin ja Lüzenin luona, Lech-virralla y. m. ilman suomalaisia?" (Viimeisimpään tarkoitukseen nykysuomentajat tuntuvat käyttävän Facebookia ja blogeja.)

Sain vastikään vietyä kustannustoimittajan tekemät korjaukset erääseen käännöskäsikirjoitukseen. Mitäköhän kustantamolla olisi tuumattu, jos olisin ottanut Raekalliosta mallia?