Aamuinen vuoristomaisema Etelä-Ranskassa

Istun viiniköynnösten kattamalla terassilla, josta avautuu näkymä laakson toisella puolella kohoaville vuorille. Alapuolellani tiet ovat kohisseet jo hyvän aikaa, mutta talossa takanani muut nukkuvat. Auringonpaistekaan ei vielä yllä lämmittämään kivilaatoitusta jalkojeni alla eikä puutarhurin kastelemaa nurmea. Vasemmalla, kukkuloiden takana, pilkottaa meri Cannesin edustalla. Oikealla on pieni uima-allas. Kannattaa matkustaa taiteilijoiden kanssa; vietän muutaman päivän erään suomalaisen taidemesenaattiperheen Ranskan-talolla.

Viikonloppuna pääsimme todistamaan, kuinka 22-vuotias solisti keskeytti barokkimusiikkikonsertin, koska alkoi sataa. Ilta oli painostavan helteinen. Pienen rannikkokaupungin kadut pysyivät iltaan asti kuivina, mutta lahden toisella puolella pilvissä välkähtelivät salamat. Kävellessämme kohti konserttipaikkaa alkoi ripeksiä, mutta sadetta kesti vain hetken. Konserttipaikalle jonottavien laukut tarkistettiin, kuten täällä päin nyt kaikkialla. Perillä paljastui, että järjestäjät olivat ottaneet riskin: katsomo täytti pienen aukion barokkikirkon edessä, eikä edes lavan yllä ollut katosta. Myös musiikki olisi barokkia.

Ennen kuin konsertti alkoi, saimme kuulla muutoksista ohjelmassa: Sello oli Pariisissa arvioitu ilmeiseksi terroristin työkaluksi, eikä sitä haluttu ottaa lentokoneeseen. Niinpä solisti oli joutunut matkustamaan soittimineen junalla ja autolla eikä ollut vielä paikalla. Orkesteri soitti sellaista, mihin solistia ei tarvittu, ennen kuin hän saapui.

Nautin konserttia leimanneesta uhan tunnusta. Barokki-instrumenttiensa lakkauksen puolesta pelkäävät jousisoittajat pälyilivät taivaalle, mutta nuori orkesterinjohtaja oli niin vimmassa, ettei tajunnut heidän huoltaan. Lopulta kun yleisö oli jo päässyt huutamaan solistille bravo ja muistaakseni eräs Vivaldin konsertto oli juuri alkanut, alkoivat myös pisarat putoilla. Johtaja ei piitannut. Niinpä sellisti keskeytti soittonsa ja totesi yleisölle ystävällisesti, että nyt pidämme tauon. Odotus ei ollut pitkä. Sen jälkeen solistin jännitys tuntui ukkosentäyteisessä ilmassa, levisi halki yleisön ja täytti pienen aukion toiveikkaan jännittyneellä myötämielellä. Enää ei satanut.

Jo teini-ikäisenä ymmärsin, mikä olisi se toiveammattini, johon en tule koskaan pääsemään. Haluaisin olla mesenaatti. Tätä jyrkkään rinteeseen rakennettua terassia reunustavat ruusut ovat kovin kauniita.