9.3.16

Hilkka

Lueskelin vastikään kirjottajakoulunaikuisia kokeilujani, ja yksi teksteistä alkoi naurattaa. Lykättäköön siis tänne.

Aina, muistatko sinä Hilkan? Siitä on aikaa, mutta sinä tapasit hänet ainakin kerran. Hahmo saattoi jäädä mieleen; harmaa nainen, luiseva ja hoitamaton, mutta aina sen näköinen kuin olisi valmiina ponnahtamaan kimppuun. Ei hän tietenkään nuorempana ollut sellainen, ja hänen outoudelleen oli syy. Hilkka ei koskaan ehtinyt surra tytärtään, koska hänellä oli liian kiire vihata vävyään.
Me tutustuimme kunnolla silloin kun Hilkka jäi leskeksi. Hän oli viisissäkymmenissä silloin ja yhä viehättävä, tumma ja ryhdikäs nainen, vähän kulmikas kyllä, mutta hänen liikkeensä olivat varmoja ja nopeita. Minä olin paljon vanhempi, mutta järjestin vielä usein juhlia ja otin tavaksi kutsua hänet jokaisiin, hän kun selvästi nautti niistä. Niin me lähennyimme, vaikkei meistä sydänystäviä koskaan tullutkaan.
Hilkalla oli yksi lapsi, Ritva, mutta minä en tavannut häntä koskaan eikä hänestä parannut puhua Hilkalle, sillä he eivät olleet väleissä. Ritva oli isänsä vielä eläessä mennyt naimisiin, ja jostain kaikkien unohtamasta syystä Hilkka ei voinut sietää vävyään silmissään, eikä sitten ollut tyttärensäkään kanssa tekemisissä. Se kävi vallan hyvin vuosikymmenestä toiseen, mutta kun Hilkka oli lopulta vankasti mummoiässä – isoäitiä hänestä ei tosin koskaan tullut, mikä oli hyvä, sillä se ei olisi minusta sopinut hänelle – kun Hilkka siis oli jo yli kahdeksankymmenen, sai Ritva jonkun äkillisen kohtauksen ja kuoli. Kuulin siitä vasta kun Hilkka pian hautajaisten jälkeen soitti minulle. Me olimme nähneet edellisen kerran Taidehallilla ja puhelleet kuten aina, siitä ei ollut kauaakaan, mutta kun me sitten sen puhelun jälkeen tapasimme Ekbergillä, oli Hilkka muuttunut.
Silloin oli kevät. Sellainen huhtikuun päivä kun taivas kohoaa tavallista korkeammalle ja ilma tuoksuu. Muistan että tulin tapaamiseen vähän myöhässä. Hilkka ei kiinnittänyt siihen huomiota, ja se huolestutti minua, sillä yleensä hän oli pikkutarkka.
"Sinä et ollut hautajaisissa", hän aloitti tervehtimättä, ja koetin jo hakea sanoja muistuttaakseni, etten tuntenut vainajaa lainkaan, kun hän jo jatkoi. "Siellä oli vieraita ihmisiä, kaksikymmentäkahdeksan minulle täysin vierasta ihmistä, ja vain muutamat tutut kasvot. Minä epäilen, että se oli järjestetty niin."
Minä ihmettelin, että miten järjestetty, ja Hilkka vastasi sanatulvalla, mutta siinä ei ollut tolkkua.
Hilkka ei surrut vaan hassahti. Silloin kahvilassa minä vielä tuumasin, että se helpottaisi ajan kanssa, mutta se vain paheni. Ennen pitkää se näkyi päällepäin. Hän alkoi pälyillä jatkuvasti ympärilleen, käännellä päätään äkkiä oikealle ja vasemmalle ja katsoa julmasti jos näki sivullaan ketään. Hän ei enää pitänyt itsestään huolta, ja pian minua jo hävetti liikkua hänen kanssaan julkisilla paikoilla. Likaiset hiukset, joka kerta sama muodoton mekko ja tahrainen tikkitakki, joka oli repeytynyt takaa niin että pumpulitäyte roikkui kuin mikäkin häntä. Hän oli aina puhunut paljon, mutta nyt hän ei enää malttanut lainkaan, vaan aloitti heti kun kukaan yhtään kuunteli, ja suusta tulvi juttua vailla mitään muuta johdonmukaisuutta kuin yksi. Hän saattoi kysellä kaikenlaista täysin merkityksetöntä, voipakettien hintoja tai lääkärikäyntejä, ja jatkaa sitten aivan muusta kuuntelematta vastausta, kunnes hän vääjäämättä joka kerta päätyi yhteen ja samaan aiheeseen. Siihen pirulliseen vävyyn. Vävy oli murhannut Ritvan, tai ainakin tehnyt hyvästä tytöstä hirvittävän onnettoman ja pitänyt vankina niin ettei tyttöparka päässyt edes äitiään tapaamaan, eikä se konna hautajaisissakaan tullut pyytämään anteeksi. Sitä jatkui ja jatkui ja villit teoriat vävyn kauheista teoista vaihtuivat lennossa, väliin hän oli neuvostoliittolainen vakoojakin. Ja sitten Hilkka sai joltain sukulaiselta kuulla, että kun Ritva oli kuollut, hänen seurassaan oli ollut joku toinen mies. Se toinen mies oli soittanut ambulanssin.
Hilkka kävi mahdottomaksi. Minä koetin jaksaa häntä silloin tällöin, mutta taisin olla ainoa. Minäkin viitsin yhä harvemmin. Voipaketti- ja lääkärikäyntijutut olivat loppuneet, Hilkan suusta tursusi vain ja ainoastaan yhtä ja samaa jankkausta pahasta, väärästä vävystä – ja siitä oikeasta miehestä, siitä josta olisi pitänyt tulla hänen vävynsä. Hilkan mielestä ambulanssinsoittaja oli se oikea vävy, se joka hänen olisi pitänyt saada. Hän ei enää puhunut niin paljon kuin aikaisemmin, vaan oli välillä pitkiä aikoja vaiti, mutta sitten hän taas aloitti, ja lopputulokseksi tuli aina se, ettei hän tiennyt edes sen hyvän, oikean vävyn nimeä.
Lopulta minä väsyin siihen, ja vaikka minä olin jo yli sadan, niin kuvittele, sitä on ihminen iästä riippumatta niin hassu, että luulee voivansa ratkaista toisten ihmisten ongelmia. Kehitin suunnitelman.
Minä soitin poliisille. Sieltä vastasi onneksi sellainen rauhallinen ja matala miesääni, jolle minun oli helppo selittää asiani. Kerroin, että minulla oli vanha ystävätär, joka ei ollut päässyt yli tyttärensä menetyksestä ja joka haluaisi puhua sen ihmisen kanssa, joka näki kun tytär kuoli. Mutta että hän ei tunne tätä ihmistä, eikä vävyltä voi valitettavasti kysyä. Ja että kun se ihminen oli kerran soittanut ambulanssin, niin hänen nimensähän täytyi olla viranomaisten tiedossa. Lopulta poliisi ymmärsi mitä minä halusin, ja Hilkka kai kuulosti minun kuvaamanani liikuttavalta, sillä hän lupasi ottaa asiasta selvää ja soittaa minulle takaisin. Parin päivän päästä hän soittikin, sama poliisimies. Hän oli selvittänyt ambulanssinkutsujamiehen nimen – se oli Pertti, sukunimeä en enää muista – ja soittanut tälle, ja mies oli sanonut, että totta kai hän mielellään juttelee Ritvan äidin kanssa jos siitä voi olla jotain apua. Minä kiitin poliisia Pertistä ja Pertin puhelinnumerosta ja toivotin hyvät päivänjatkot. Sitten soitin Hilkalle, kerroin tietoni ja jäin odottamaan mitä tuleman piti.
Arvaatko sinä? Hilkka soitti parin päivän päästä ja tuli taas tapaamaan minua Ekbergille. Hän oli aiempaa järkevämmän oloinen, ja kun hän alkoi kertoa, sai kertomuksesta selvää, ja minä olin alkuun oikein tyytyväinen tekosteni seurauksiin. Hän tietysti aloitti heti sanomatta edes päivää, ei hän mitenkään normaalisti käyttäytyväksi sentään ollut ryhtynyt. Se Pertti oli Ritvan työtoveri ja kahtakymmentä vuotta nuorempi, ja vähän aikaa venkoiltuaan Hilkka kuiskasi minulle, että "sitä paitsi se oli miehimys!" Se nauratti minua aika tavalla, mutta Hilkka oli pettynyt. Yhtä kaikki, Pertti oli ollut Ritvan hyvä ystävä ja Hilkka nyt oli saanut kuulla tyttärestään monenlaista. Ritva oli kuulemma aina vaikuttanut onnelliselta miehensä kanssa; ainoa suru oli se, etteivät he saaneet lapsia.
Kuvittelin, että Hilkka antaisi vävynsä lopultakin olla. Typerä minä, ei se tietenkään niin mennyt. Viha oli ainoa asia, joka suojeli Hilkkaa surulta ja häpeältä, joten siitä hän piti kiinni loppuun asti. Hän päätti syyttää vävyään Ritvan lapsettomuudesta ja tyytyi sitten siihen. Tavallaan hän oli silti iloisempi onnistuttuaan vakauttamaan vihansa niin, ettei se poukkoillut mihinkään vakooja- tai murhajuttuihin, joten ehkä poliisille soittamisesta oli lopultakin jotain hyötyä. Hilkka eli vielä joitain vuosia, mutta siitä on jo pitkä aika kun hän kuoli.

Tunnisteet: ,

2 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Huomasin jostain syystä palaavani tänne lueskelemaan yleensä juuri silloin, kun poden yksinäisyyttä. Aloin miettiä, miksi sinun tapasi kirjoittaa toimii tunnetta lievittävästi ja rauhoittavasti, vaikka vuorovaikutuksen suunta on yksipuolinen. Ei läheskään kaikki teksti ja kirjallisuus tee samaa. Ehkä se johtuu siitä tunteestani, ettei tämän blogin kirjoittaja aliarvioi lukijaa. Aiheet ja pohdinnat ovat mielenkiintoisia ja korkeatasoisia, mikä ei kuitenkaan selitä emotionaalista vaikutusta.

12.3.16  
Blogger Eufemia said...

Tuo on ehkä kauneinta, mitä blogistani on koskaan sanottu. Kiitos.

13.3.16  

Lähetä kommentti

<< Home