Miehistä paatosta

Olen pitkin iltaa palannut miettimään, miksi Kristian Smedsin tulkinta Timo K. Mukan Tabusta tuntui minusta poikkeuksellisen miehiseltä teokselta. Näin esityksen tänään. Kyseessä ei ole varsinaisesti teatteriesitys, vaan pikemminkin puolentoista tunnin musiikki- ja valoteos, jossa lavalla nähdään (mutta ei kuulla) myös näyttelijöitä. Jostain syystä mietin jo esityksen aikana kuukautisveriteoksia ja muuta vastaavissa määrin naiserityistä taidetta.

Tämä varmaan kuulosti murska-arvion aloitukselta. Vaan ei; kannattaa käydä katsomassa. Muutamin paikoin teos jopa hätkäytti. Alun pitkä pimeys herätti klaustrofobisia tunteita ja pienten viulutyttöjen yllä riippuvat kirveet karmivat. Katsoin samaan tapaan kuin tanssiesitystä, ja hyvien tanssiesityksien lailla Smedsin synkkä spektaakkeli sysäsi mieleni muistamaan jonkun kesken jääneen ajatuksen ja kehittämään sitä edelleen.

Laukaukset toki kaikuivat, maailma jylisi, Tero Jartti ratsasti tykkimäisellä parrulla kuin amerikkalaisessa pilakuvassa tai Tohtori Outolemmessä ikään ja kaiken yllä painoi raskaana risti. Ehkä ylenpalttisen miehinen vaikutelma syntyi kuitenkin siitä, että lavalla oli Seela Sella, mutta hän ei koskettanut. Hän harhaili väliin hiljaisuudessa ja väliin keskellä hurjaa ääntä ja kipinöiviä rälläköitä ja tuntui etäiseltä. Olen tottunut vaikuttumaan hänestä lavalla.

Tabu ei ollut tyyliltään vanhan miehen paatosta, vaan nuoren. Se ei ollut saarna, jonka pitäjä on tottunut saamaan äänensä kuuluville. Oli pikemminkin kuin nuori mies olisi saanut ensimmäisen tilaisuutensa julistaa asiaansa yleisölle. Voi siis ajatella Smedsin onnistuneen Mukka-tulkinnassaan. Mukkahan oli alle kolmenkymmenen kuollessaan.